Käännöskirjat · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Rosabel, unien kuningatar

Pakko myöntää, on kirjaa kansiin katsominen. Lastenkirjan vetovoima nyt vaan tuppaa perustumaan kuvitukseen ja taittoon. Eri lukijat tietysti arvottavat kirjoja erilaisten visuaalisten kriteerien mukaan, mutta minusta Suurenmoinen Rosabel on esineenä vastustamaton. Malin Kivelän ja Linda Bondestamin  uutuus kehystää pullean ponin ihaniin ruusunpunaisiin kehyksiin. Kirjan nimi on valloittava, harvoin nykyään mikään on suurenmoista, enemmänkin ihan vaan perus tai ihan ookoo. Kannellaan loistava kirja vikitteli lainaamaan teoksen heti kotiin ja takakansiteksti lupasi suuria. Vaan kuinkas sitten kävikään?

suurenmoinen rosabel2.jpg

Kirja alkoi runollisen säkenöivästi, odotukset ovat korkealla. Odotin, että kieli pysyisi samanlaisena läpi kirjan, mutta niin ei käynytkään. Liekö kyse käännöksestä vai mistä? Nelivuotias selasi kuvat läpi ennakkoon, ja totesi taas kerran pimeiden kuvien kohdalla, ettei tämä ole hänen kirjansa. Osa kuvista on voimakkaita ja jännittäviä, ja tekstissäkin on kohtia, joita herkimmät lukijat saattavat jäädä miettimään.

Minulle kynnyskysymykseksi muodostui kirjan kehonkuvakeskeisyys. Rosabel on nimittäin pullea poni, jota muut tallin muut ratsut ivaavat ja pilkkaavat varsin törkeästi sen lihavasta ulkomuodosta, hitaasta vauhdista ja vähäpätöisistä saavutuksista estekentillä. Unissaan Rosabel kykenee itsevarmuudessaan vaikkapa laukkaamaan pitkin sateenkaarta kuningattarena, mutta arjessa on se on kilparatsujen, kuten Iza Bellen ja Sunday Morningin sylkykuppi. Äidilliselle hevostoverille Margaretille Rosabel surkuttelee lihavuuttaan, mutta Margaret vakuuttelee Rosabelin olevan juuri oikeanlainen.

rosabel2.jpg

Kirjan teemat,  kiusaaminen ja omiin kykyihinsä uskominen, tarjoavat erinomaisen pohjan vaikeista asioista keskustelemiselle. On välillä vaan vaikea niellä stä, että usein lapsi ei halua keskustella, kun kirja on luettu, se tosiaan on luettu. Mietin tämän kohdalla, jääkö lapselle kaikumaan alitajuntaan se, että lihava poni olisi jotenkin huonompi ja vähäpätöisempi kuin toisenlainen hevonen? Ehkä luen tätä herkän lapsen vanhempana jotenkin erityisillä tuntosarvilla. Miettiikö lapsi, että lihavuus on asia, josta voidaan kiusata? Täytyykö  lastenkirjoissa esiintyvien hahmojen kokoa edes käsitellä arvottavasti? Kiusaamista ja joukkoon kuulumattomuutta voisi tietysti tuoda esiin monella muullakin tavalla.  Minttu-kirjat ovat meille rakkaita ja kaikin puolin loistavia, mutta niissäkin on muutama kohtaus, jossa Mintun äiti soimaa itseään painostaan. Ne kohdat hyppään yli, en halua lapsen vertailevan kehoaan janalla laiha-lihava, niin että toinen vaihtoehto olisi jollain lailla toista parempi. Ehkä vika oli nyt minun lukutavassani, eikä kirjassa, mutta miettimään se ainakin sai.

Toki kirja keskittyy myös siihen, mihin kaikkeen Rosabel kykenee muiden arvioista huolimatta. Rosabel on vahva, rohkea ja antautuu ensimmäisenä hurjaan seikkailuun pikimustan ja piikikkään olennon vanavedessä. Unista se saa voimaa arkeensa. Teksti osoittaa Rosabelin olevan arvokas juuri sellaisena ponina kuin se on, mutta silti, alun keskittyminen ponin ulkomuotoon jää vaivaamaan. Teos ei ole missään nimessä helppo, kahlasin sen läpi monta kertaa. Se on rajuudessaan ihan erilainen kuin mikään muu viime aikoina lukemani lastenkirja, siinä on loistavat alku- ja loppukohtaukset, mutta tapahtumat siinä välissä jättivät ristiriitaisen olon.

Suurenmoisen Rosabelin ansio on sen visuaalisessa ilmeessä. Linda Bondestamin kuvissa on paljon vastakkainasettelua, on söpöjä pinkkejä hattaraunelmia, mutta myös synkkiä ja jännittäviä, pelottaviksikin äityviä kohtauksia. Lukekaa silti, kertokaa, mitä saitte irti. Tästä olisi kiinnostava keskustella enemmänkin.

rosabel3.jpg

 

Kirja:

Kivelä, Malin & Bondestam, Linda: Suurenmoinen Rosabel, Teos & Förlaget 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Taaperot

Tylsyyden voima

Tylsyydessä vellominen on varsinainen riesa, ainakin jos sattuu olemaan lapsi. Tylsyys on siitä ovela kaveri, että se iskee silmänräpäyksessä, kietoo tiukkaan otteeseensa, mutta kuitenkin katoaa yhtä mystisesti kuin ilmestyikin. Aikuisena tylsyyden saavuttaminen taas tuntuu olevan ulottumattomiin karkaava unelma, jota ei ole edes aikaa tavoitella.

Kuvataitelijana tutuksi tulleen Jenni Ropen ensimmäinen lastenkirja Pallen ja Monkon kumma päivä tarttuu tylsyyteen mitä huvittavimmalla tavalla. Kirja on ulkonäöltään tylsän vastakohta, sen pastellinväriset sävyt ja leikkisät muodot houkuttelevat heti selaamaan sivuja tarkemmin. Ropen kuvitusjälki on omaperäistä ja selkeää, kuvat ovat kuin pieniä taideteoksia.

pallejamonko1.jpg

Teos kertoo kahdesta ystävyksestä, metsäsienistä nimeltä Palle ja Monko, jotka yrittävät  puhaltaa tylsyyteen eloa ja keksiä jotain mukavaa tekemistä yhdessä. Monko saa ehdotella monenmoista, ennen kuin Palle taipuu kokeilemaan vesivärimaalausta. Sieniä maalaamassa vesiväreillä! Ajatus tuntuu lapsesta hassulta. Hahmot ovat siis mitä mielikuvituksellisimmat, eroavat toden totta ihanan rohkeasti tutuista minnoista ja janneista tai eläinhahmoista, joita taaperoiden kirjoissa yleensä seikkailee.

Palle ja Monko maalavat koko metsän vesiväreillä, ja alkuinnostuksen jälkeen puuhaa on vaikea lopettaa. Maalauspuuhiin keskittyneet toverukset eivät välty koettelemuksilta, vaan meno äityy hurjaksi seikkailuksi. Yllättävien käänteiden jälkeen tarina päättyy onnellisesti, ja lukija huokaisee Pallen ja Monkon mukana helpotuksesta. Joskus on vaikea iloita harmaasta, tasapaksusta arjesta, mutta jännittävien seikkailuiden jälkeen tylsyys voikin taas tuntua mukavalta ja turvalliselta.

pallejamonko2.jpg

Pallen ja Monkon kumma päivä on piristävä uutuus kuvakirjahyllyyn. Sen vahvuus on maalauksellinen esitystapa. Paksukantisen ja -sivuisen kirjan voi rauhallisin mielin ojentaa pikkuisen lukijan käsiin, sillä kestävän materiaalin ansiosta kirja kestää hyvin myös leikkimistä.

Tällaisen kirjasöpöläisen veisin mielelläni lahjaksi jollekin taaperoikäiselle, sillä se hurmasi heti omaperäisyydellään. Luovuus, tuo tylsyyden kääntöpuoli, pääsee revitellen valloilleen tässä kirjassa. Mitä kaikkea tylsyydestä kumpuaakaan!

 

Kirja:

Rope, Jenni: Pallen ja Monkon kumma päivä, EtanaEditions 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Postia Sylvi Kepposelle

Lotiseva vesisade ja harmaa maisema pitävät tiukassa otteessaan, päivistä ei tiedä, milloin ne alkavat ja milloin päättyvät. Tytär miettii iltaisin, pääsisikö joskus illalla pyöräilemään katuvalojen tunnelmassa, kuten hän asian ilmaisee. Aikuisen on vaikea hahmottaa muunlaista tunnelmaa kuin houkuttelevaa sohvannurkkaa suklaalevyineen ja pimeässä loistavine tuikkuineen. Pumpulisen talvinen maisema tuntuu yhä olevan viikkojen päässä, mutta tällaisina päivinä siitä on mukava haaveilla. Sylvi Kepposen kirjekaveri on oiva kirjaseuralainen valaisemaan ikihimmeää lokakuista olotilaa. Teoksen on kirjoittanut Juha Virta ja kuvittanut Marika Maijala, ja se on yksi kolmesta Sylvi Kepposesta kertovista kirjoista.

Pitkulaisella muodollaan kirjaston hyllystä erottui edukseen kirja, jonka kuvissa näkyy pehmeä värikynänjälki. Maijalan luomat hahmot ovat nekin pitkulaisia, mukailevat sujuvasti kirjan muotoa. Kuvitus tavoittaa täydellisesti sen lopputalven loskaiseen sateeseen verhotun maailman, jossa aurinko piilottelee pilvien takana odottamassa kevättä. Kaikkialla on harmaata, taivaalta putoilee niskaan valtavan kokoisia märkiä palloja. Tunnelma on odottava, nuhainen Sylvi Kepponen istuskelee omassa huoneessaan kirjoittelemassa aikansa kuluksi kirjeitä. Samaan aikaan naapuruston vastapäisessä talossa ulos tuijottelee alakuloisen näköinen Luka, joka ei kipsatun jalan vuoksi voi lähteä ulos leikkimään.

sylvikepponen1.jpg

Sylvi ja naapurin Luka aloittavat kirjeenvaihdon, jossa toinen jatkaa toisen aloittamaa tarinaa. Kirjeet matkaavat omistajalleen Lukan Kafka-koiran pannassa. Kirjeenvaihdon ja tarinan kertomisen kautta lapset pääsevät hetkeksi yhdessä kesäiseen maisemaan seikkailemaan. Jatkotarinan mielikuvitusmaailmassa he ratsastavat yhdessä Ruusu-hevosella ja päätyvät huvipuistoon syömään hurvittelemaan ja syömään hattaraa.

sylvikepponen2-e1507573570605.jpg

Pitkäveteiseen arkeen tulee kummasti hohtoa ja sisältöä, kun on joku, jonka kanssa jakaa ajatuksia, keksiä uusia leikkejä ja luoda yhdessä mielikuvituksellisia seikkailuja. Mikä parasta, kirjekaverista voi saada ihkaoikean ystävän, jonka kanssa lähteä yhdessä ihkaoikealle retkelle kirjastoon.

sylvikepponen3.jpg

Sylvi Kepposen kirjekaveri –kirjan mukana pääsee pienelle pyrähdykselle oman lapsuutensa talveen. Oli kinoksittain lunta, päiviä, jolloin ei ollut mitään tekemistä. Tylsyyden keskellä tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka jäivät mieleen. Joutilaisuuden saattoi unohtaa, kun luki kirjeenvaihtokaveria etsivien ilmoituksia teksti-tv:stä ja postitteli pohdintojaan kavereille ympäri Suomea.

Kuviin ja tekstiin sujautetut intertekstuaaliset viittaukset ilahduttavat paljon lukevaa aikuislukijaa, mutta suurimman vaikutuksen tekee tapa, jolla tavallisuudesta luodaan taianomaista, pienin ja hienovaraisin keinoin. Teksti on riisuttua, mutta sisältää kaiken oleellisen. Juoni on arkinen, eikä kirjassa tapahdu paljoa, mutta tarina muuttuu voimakkaaksi ja eläväksi Maijalan suloisen kuvituksen ansiosta. Juha Virralla puolestaan on taito tehdä pienestä suurta.

Kirja:

Maijala, Marika & Virta, Juha: Sylvi Kepposen kirjekaveri, Otava 2012.

 

Käännöskirjat · Lastenkirjat · Taaperot

Taaperon suosikit, osa 2

Kuopukselle kirja on tärkeä esine. Kirjoista voi rakentaa torneja, niitä voi kuljetella ympäriinsä, kotonakin voi rakentaa kirjaston ja kerätä kassin täyteen luettavaa. Olette varmaan myös huomanneet, kuinka televisio näyttää aivan kirjaston lainauspäätteeltä, jossa kirjat voi piipata lainaan? Jos ette, suosittelen vinkkaamaan lapsellenne! Kirjastoreissuihinkin kaksivuotias on aina heti valmis. Kuopus muistaa, mikä kirja äidillä on kulloinkin kesken ja kiikuttaa niitä eteeni aina sopivan tilaisuuden tullen. Iltasadun valitseminen on harras rituaali, jota jäljitellään isonsiskon askelten perässä. Harrastuksen haastavin osuus onkin sitten se lukeminen. Iltasadun lukeminen esikoiselle (toki kuopukselle siinä sivussa) onkin helpommin suunniteltu kuin toteutettu. Ellei kaksivuotiaan isä harhauta tätä toimeliasta ja sanavalmista hupsuttelijaa muihin puuhiin, istuu päämäärätietoinen tytär kirjan päälle syliini ja ilmoittaa: “Äiti mä en jaksa tätä enää” yrittäessäni tavata esikoisen toivomaa tarinaa. Kuopus voi yhtä hyvin myös pomppia päälläni tai kiljua, kunhan jollakin tavalla tuo esille sen, että ihan mikä tahansa menevämpi meno olisi hetkeen sopivampaa. Silloinkin, kun olen lukenut esikoiselle vasta yhden sivun, kuopus jo tuskastuu.

Aina joskus käy tuuri. Yritän ajatella, että kuopus on vaan niin altistunut raskausaikanani kaikille mahdollisille tarinoille, joita olen ääneen luritellut isollesiskolle, että kaipaa näinä ensimmäisinä vuosinaan enemmän temppuratoja kuin satuja. Ehkä hän on vain vaativa lukija, yleisö, joka tietää tarkkaan millaisia tarinoita haluaa kuulla. Ehkä niitä kiinnostavia kirjoja hänelle on tarjolla vähemmän kuin meille muille. Ehkä en ole onnistunut löytämään niitä oikeita opuksia. Nämä kotimaiset Leena Junnilan kirjat ovat olleet taaperon suosikkeja, samoin kuin  Réka Királyn Yksi vielä, kirja jota luimme hartaasti yhdessä suosiollisessa vaiheessa joka ilta. Nyt, arvon lukijat, olemme löytäneet taaperolle uudet suosikit.

molla1.jpg

Ruotsalainen lastenkirjailija Lena Anderson tunnetaan parhaiten varmaankin kirjastaan Maijan aakkoset, jonka muistan hyvin omasta lapsuudestani. Tuottelias lastenkirjailija on kirjoittanut montakymmentä kirjaa, mutta suomennettu niistä on vain murto-osa. Molla-kirjoja on kaksi, kuvassa näkyvät Molla ja mummo sekä Mollan pullakestit. Näiden suosikkien lisäksi mieleen on jäänyt samaisen kirjailijan Pikku Siili -kirjat, joihin en ole kuopusta vielä tutustuttanut.

Molla hurmasi nuorimmaisemme heti. Tekstiä on niin vähän, että sen jaksaa hyvin villikissaksi itseään tituleeraava kohdeyleisö kuunnella. Kirjoissa pikkuruinen Molla vierailee mummon luona kylässä, toisessa yön yli ja toisessa ihan vaan sen verran, että parivaljakko ehtii leipoa yhdessä pullia. Tarinoissa syödään, nukutaan, leikitään ja toimitetaan yhdessä arkisia askareita. Tunnelma on rauhallinen ja lämminhenkinen, sellainen kuin se satujen mummoloissa tuppaa olevan. Molla ja mummo viihtyvät toistensa seurassa, yhteiset puuhat sujuvat mutkattomasti, vaikka äitiä hiukan ikävä tuleekin.

molla2.jpg

Tarina on puettu riimiasuun, suomeksi tekstit on lorutellut Sanna Uimonen. Kirjoja yhdistää selkeät, minimalistiset kuvat, joista on karsittu pois kaikki ylimääräinen.  On vain Molla ja mummo, sekä muutama tavara. Värien käyttö on harkittua ja maltillista, se sopii kirjojen kiireettömään tunnelmaan kuin voisilmä pullaan. Kuvat ovat suuria, niistä on helppo huomata yksityiskohtia. Tuttujen tavaroiden osoittelu ja nimeäminen kuvista onkin pikkuisen lukijan lempipuuhaa.

 

Kirjat:

Anderson, Lena: Molla ja mummo, Tammi 2002 (painettu 2004) ja Anderson, Lena: Molla ja pullakestit, Tammi 2002 (painettu 2004.)

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Kiltti Tootoo-vaari ja hänen lempeä apurinsa

Tootoo-vaari ja tötteröauto on Ville Hytösen uusin lastenkirja. Se on kertomus rakennusmiehestä nimeltä Tootoo-vaari, hänen uskollisesta apulaisestaan Tötteröautosta sekä perin merkillisistä toimeksiannoista, joita he työpäivänsä aikana kohtaavat. Kaupungissa on yhtäkkiä monta avuntarvitsijaa, sillä Café Simolinin poikkipuut ovat aivan vinossa ja rouva Lampisen keittiö on kääntynyt täysin ylösalaisin. Kadulla tulee vastaan myös apua pyytävä nuori slangia vääntelevä mies, jonka kulkupeli Lipi Liettualaismopo ei lähde käyntiin ruosteen takia. Yhteistyötä tehden Tootoo-vaari ja Tötteröauto ottavat tehtävät hoitaakseen. Kuinka ollakaan, kun työt on saatu tehtyä, tilanne kääntyykin päälaelleen ja yhtäkkiä Tootoo-vaari ja Tötteröauto tarvitsevatkin itse apua.

IMG_0766

Myönnetään, ensimmäisenä kiinnostukseni herätti Mira Malliuksen luoma huvittava hipsterimäinen Tootoo-vaari. Viiksekäs pipopäinen mies pisti silmääni kirjaston lastenosaston uutuushyllyssä. Kirjan nimikin on hauska, joten sujautin opuksen kassiimme lähinnä kuopusta varten. Kuten tavanomaista, 2-vuotias ei jaksanut kovin kauaa kuunnella tarinaa, vaan vetäytyi tärkeämpiin pomppimispuuhiin. Neljävuotias sen sijaan liimautui kylkeeni ja halusi heti kuulla jätskiautosta ja vaarista lisää.

IMG_0764

Hytönen käyttää kirjassa kieltä vivahteikkaasti, henkilöhahmojen repliikit heijastelevat onnistuneesti heidän persoonallisuuttaan. Tootoo-vaari on asiapitoinen ja vaatimaton mies, Tötteröauto taas vähäsanainen mutta tarmokas hahmo. Hauskin henkilö on nuori riehakas mies, joka pälpättää slangityyppistä puhekieltä. Mira Malliuksen kuvat ovat kirjaan täysosuma. Ne ovat värikkäitä ja leikkisiä.

Haluan uskoa, että lapset löytävät sukupuolesta riippumatta itselleen merkityksellistä luettavaa. Uskon, että suurin osa leikki-ikäisiä kiinnostavista asioista on kiinnostavia lasten iän vuoksi, ei sen vuoksi, kumpaa sukupuolta he edustavat. Roska-autot, katujyrät ja bussit kiinnostavat ainakin omia tyttäriäni lähes yhtä paljon kuin nukeilla leikkiminen ja askartelu. Silti tuntuu, että alle kouluikäisten lastenkirjallisuudessa Suomessa tyttöhahmot ovat vahvemmin edustettuina. Uskoisin, että Tootoo-vaari kuitenkin täydentää Onni-pojan, Mikko Mallikkaan ja Tomppa-kirjojen lukijoiden hyllyä ansiokkaasti ennen kuin on aika siirtyä lukemaan esimerkiksi Veera Salmen Mauri-sarjaa.

Kirja:

Ville Hytönen & Mira Mallius: Tootoo-vaari ja tötteröauto, Savukeidas 2017.