Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · lastenromaanit

Ylösalaisin Kardumissa

Lenna, sinun pitää muistaa aina, mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä.

kiepaus

En yleensä pidä fantasiasta. Olen lukenut muutaman Harry Potterin, Narnia-sarjan ja siinä se. Aikuisten fantasiaromaanit eivät vedä puoleensa hiukkaakaan. Lainatessani viime viikolla Vuokko Hurmeen Kiepauksen kirjastosta, tartuin siihen takakakansitekstissä mainitun nurinkurisuuden vuoksi. Lapsesta saakka ajatus siitä, että kaikki kääntyisi ylösalaisin, on kiehtonut minua. Rakastan Maija Poppasessa kohtausta, jossa kaikki nauravat hervottomasti ja päätyvät kattoon kikattamaan. Kiepaus on omaääninen ja hyvin kasassa pysyvä tarina, ei ollenkaan sellainen jaaritteleva monisatasivuinen opus, joksi usein fantasiakirjat miellän.

Kiepaus on kertomus tytöstä nimeltä Lenna, joka asuu Kardumissa, tulevaisuuden maailmassa. Kardumissa mikään ei ole samalla tavalla kuin meidän maailmassamme. Teos onkin eräänlainen sekoitus fantasiaa ja dystopiaa.  Eletään tulevaisuutta, jossa maailma on kiepahtanut ylösalaisin. Ihmisiä ja rakennuksia on kadonnut, vedestä on pulaa, eikä kukaan tiedä tulevasta mitään varmaksi. Kiepauksen lapset ovat syntyneet hyvin erilaisiin oloihin kuin vanhempansa aikoinaan. Talosta ulos astuessa oven takana ei odota vakaa maa, vaan loputon taivas, jonne voi pudota. Lenna elää perheensä kanssa yhdessä turvalliseksi todetuista taloista, mutta elämä on hyvin rajoitettua.

Lennan maailmassa ei ole metsää, jossa juosta, eikä kauppaa, josta ostaa ruokaa. Vesi uhkaa loppua, joten Kardumin asukkaat eivät juuri peseydy. On mahdollista, että jotkut talot voivat pudota taivaaseen milloin tahansa. Nurinkurisessa maailmassa voi liikkua ainoastaan vaijereita pitkin, valjaat turvanaan. Lapset vasta opettelevat kulkemaan vaijereiden varassa, eikä heillä ole lupaa lähteä seikkailemaan omin päin. Ulkomaailma kuitenkin kiehtoo ja houkuttaa, sillä elämä neljän seinän sisällä alkaa käydä tasapaksuksi.

Kardumissa on elettävä päivä kerrallaan. Lapset eivät käy koulua, vaan aika kuluu perheen kanssa elämästä selviytymiseen. Aikuiset opettavat kotona sen, minkä kykenevät. Liikkumisvapautta on rajoitettu rutkasti – aikuiset saavat liikkua vaijereilla kodin ulkopuolelle silloin, kun se on tarpeellista. Koska lapset eivät voi juuri poistua kotoaan, he eivät ole kohdanneet kuin kourallisen ihmisiä elämänsä aikana. Lenna on onnekas, sillä hänellä on kuitenkin suurin piirtein ikäistään seuraa pikkusisko Rouskusta. Jokapäiväisessä elämässä on mukana myös paras ystävä Jaan, lemmikkikana Newton sekä hyväntahtoiset naapurit Kampalan täti ja setä.

Lennan perhe on elänyt hyvin kapeaa elämää, kunnes taloon tupsahtaa Sam Alban, jolla selvästi on tietoa siitä, millaista elämä on toisaalla. Lenna ja hänen ystävänsä Jaan eivät ole juuri tavanneet muita ihmisiä perheidensä lisäksi elämänsä aikana. Sam herättää epäilyksiä ja saa lasten mielikuvituksen laukkaamaan. Ensin pitää tunnustella, voiko muukalaiseen luottaa, sitten herää kysymys, voiko Samin avustuksella löytyä uudelainen tapa elää.

Totesin jo, etten ole fantasiakirjojen tai dystopioiden otollisinta lukijakuntaa. Kiepauksesta teki erityisen vetävän se, että se todella kuvaa mahdollista tulevaisuuden maailmaa, jossa elämä on hyvin erilaista kuin nyt. Teos on tietenkin fiktiivinen, mutta se sysää pakostakin ajattelemaan, mitä tapahtuu, kun ilmastonmuutos etenee? Mitä tapahtuu, jos kulutamme joka vuosi maapallon luonnonvarat loppuun yhä nopeammin? Mitä tapahtuu, jos me ihmiset emme pidä yhtä? Kiepauksen sanomassa tärkeintä on muiden auttaminen, mutta tosiaan niin, että pitää huolta omasta jaksamisestaan. Yhdessä tekeminen on ainoa avain selviytymiseen. Lisäksi Kiepauksessa viehättää se, että tarina rikkoo äitimyyttiä vastaan, sillä se asettaa äidin aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi, kun taas isä kuvataan enemmän huolehtijana.

kiepaus2

Kiepaus on ajankohtainen, ajatuksia herättävä seikkailu, joka äityy melkein liian hurjaksi lukea loppuun. Onneksi jatkoa on luvassa, kun Huimaa-sarjan toinen osa Kaipaus ilmestyy syksyllä 2018. Olisin ehdottomasti suonut Kiepaukselle Finlandia Junior -ehdokkuuden, sillä teos käsittelee isoja teemoja vetävällä ja raikkaalla tavalla. Näin jälkikäteen lukukokemuksesta tulee mieleen yhtymäkohtia uusiseelantilaiseen nuorten tv-sarjaan Klaaniin (The Tribe), jota tehtiin vuosina 1999-2003. Kiepauksessa tosin vanhemmat ovat olemassa, Klaanissa eivät. Ihan pienille koululaisille en Kiepausta lukisi, sen verran jännittävä se on. Kysymykset ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuudesta ovat tärkeitä käsitellä lasten kanssa, mutta ihan pieniä katastrofin mahdollisuudet voivat suotta pelottaa. Tunnelma pysyy Kiepauksessa läpi tarinan lohdullisena, huolimatta synkähköstä lähtöasetelmasta.

Vaikuttuneena lukemastani googletin tietysti Vuokko Hurmetta. Tunnustaudun faniksi, sillä Vuokko on sekä legendaarisen lapsiperheiden ideasivuston Mitä mä tekisin   takana sekä huikean Leikkimään, teippi! -kirjan   tekijöistä toinen. Jään malttamattomana odottamana jatkoa Kiepaukselle.

Kirja:

Hurme, Vuokko: Kiepaus, kustantamo Schildts et Söderströms 2017.

Käännöskirjat · nuortenkirjallisuus

Yksin, yhdessä

yksi_1.jpg

One is the loneliest number laulaa Aimee Mann takaraivossani vielä päiviä Sarah Crossanin teoksen Yksi lukemisen jälkeen. Kirja on näkynyt paljon sosiaalisessa mediassa, joten ihan tietoisesti pidättäydyin lukemasta edes Instagramin kommentteja etukäteen. Halusin lukea kirjan ilman minkäänlaista latausta. Hyvä niin, sillä en yhtään tiennyt, mitä odottaa. Aluksi sain itseni kiinni ajattelemasta, että tämähän on kuin mikä tahansa nuortenkirja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä syvemmäksi tarina muuttui.

Ja siinäpä se.

Ihmiset eivät ymmärrä

meidän synkronismiamme,

äänetöntä yhteyttä

joka virtaa välillämme.

Yksi on kertomus Tippistä ja Gracesta, 16-vuotiaista siamilaisista kaksosista, heidän perheestään ja poikkeuksellisesta elämästään. Miltä tuntuu elää samassa kehossa jonkun kanssa ja tulla lähes tulkoon aina kohdelluksi ja nähdyksi friikkinä? Miten perhedynamiikkaan vaikuttaa se, että perheeseen kuuluu kaksi henkilöä, jotka ovat yksi ja sama, joiden terveydentila aiheuttaa jatkuvaa huolta, murhetta ja rahanmenetystä? Siamalaisuus on tietenkin vielä enemmän kuin tavallinen kaksosuus, seikka, jota on mahdoton selittää ulkopuoliselle. Silti se määrittää ja lokeroi, nostaa tytöt katseiden kohteiksi joka ikinen päivä. Siamilaisuus ei jätä rauhaan, siitä ei saa lomaa. Vaikeinta on kuitenkin vakuuttaa muulle maailmalle, ettei eroa toisesta edes halua. Kun jakaa toisen kanssa elimet, jakaa elämän sellaisella äärimmäisellä tavalla, jota kukaan muu ei saata ymmärtää.

Kirja on rakenteeltaan ja aihepiiriltään omaperäinen, mutta yksi sen teemoista on universaali ja ajaton: vaikeus tulla omana itsenään nähdyksi  ja ymmärretyksi. Tarinaa kertoo kaksosista toinen, Grace. Tippin versio tarinasta jää Gracen sanojen varaan.  Tarinassa on oikeastaan kaksi tasoa. Se käsittelee ihan tavallisia teini-ikäisten iloja ja suruja, ystävystymistä ja ihastumista, oman paikan löytämisen vaikeutta. Toisaalta, kaiken tämän tekee vaikeammaksi se, että on syntynyt niin eri tavalla poikkeavaksi kuin kaikki muut ympärillä olevat ihmiset. Samaistumisen mahdollisuuksia ei juuri ole. Miten käsitellä sitä, että pikkusisko jää alati siskojensa varjoon, yrittää siinä sivussa elää omaa elämäänsä omana itsenään, ei vaan Tippin ja Gracen siskona? Miten olla huolehtimatta vanhemman työttömyydestä ja liiallisesta alkoholinkäytöstä, joka väistämättä tuntuu olevan seurausta tyttöjen epävakaasta terveydellisestä tilanteesta?

Tekstiä on sivua kohden vähän ja se on rytmitetty lyhyiksi, sivun mittaisiksi kappaleiksi. Lyhyet, napakat kappaleet ja muutaman sanan jaksottaminen yhdelle riville kerrallaan ärsytti aluksi. Mitä on tämä runontapainen kerronta, joka ei kuitenkaan ole runoutta? Vähän väliä huomasin suhtautuvani tympeästi moiseen kikkailuun, ja tuntui, etten saa lainkaan vieraasta rytmistä kiinni. Jännä juttu, sillä hyvinkin kokeellista Islannissa ei ole perhosia teosta lukiessa erikoiset kerronnan keinot eivät taas sapettaneet yhtään. Yli puolen välin päästyäni totuin kuitenkin tämän teoksen kerrontaan, ja kun kirja alkoi käydä synkemmäksi ja raskaammaksi, tarinan ilmavuus hiukan armahti. Ihmissuhdekuvaus tuntui paikoitellen imelältä, enkä saanut tunnustelustani huolimatta kiinni sen syytä. Onko kyse kolmekymppisyydestäni vai käännöksestä?

yksi_1c.jpg

Nuortenkirjallisuuden joukossa Yksi tuntuu olevan syvällisempi ja uniikimpi kertomus kuin alun perin aavistinkaan. Enemmän kuin vastauksia, kirja nostaa esiin valtavasti kysymyksiä ja halun tietää lisää, yrittää ymmärtää. Sarah Crossan on tehnyt perinpohjaisen tutkimustyön tutustuessaan kuuluisiin siamilaisiin kaksosiin, ja se kyllä välittyy. Lopussa tunnelma tihenee, suru päättää tarinan tavalla, jonka vääjäämättä jo kaukaa aavistaa. One is the loneliest number.

Kirja:

Crossan, Sarah: Yksi, Kustantamo S&S 2017.*

 

*Kirja saatu arvostelukappaleena.

Aikuiset · tietokirjat

Karkotetut

karkotetut 1.jpg

Karkottaa: saattaa karkkoamaan, ajaa pois, poistaa, häätää, hälventää, häivyttää, torjua (Kielitoimiston sanakirja). Sanan merkitys on itsestäänselvä, mutta tämän kirjan äärellä synonyymiksi valitsisin verbin torjua. Mitä me torjumme, kun torjumme ihmisiä, jotka etsivät rauhallista paikkaa itselleen ja perheelleen, mahdollisuutta turvallisempaan tulevaisuuteen? Toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Katja Tähjän teos Karkotetut kertoo niistä ihmisistä, jotka kuuluvat siihen 160 000 ihmisen joukkoon, jotka pakotettuina joutuvat poistumaan Euroopasta vuosittain. Karkotetut on itsenäinen jatko-osa samojen tekijöiden teokselle Paperittomat.

Joskus lukukokemus on niin ravisteleva ja vavisuttava, että sen äärellä mykistyy eikä sanoja tunnu riittävän kokemuksen purkamiseen. Olen nieleskellyt Karkotettuja muutaman päivän, yrittänyt saada jonkinlaisen otteen siitä, mitä siitä voisi kertoa, mitä siitä kannattaisi kertoa, jotta mahdollisimman moni tarttuisi kirjaan. Tartuin kirjaa, koska halusin tietää tarinoita uutisten takaa. Niin selkeästi kuin kirja onkin toimitettu, sen aihepiiri on niin raskas, että lukeminen teki välillä jopa fyysisesti pahaa ja mietin, miten voin jatkaa kirjan loppuun saakka.

Eurooppalaisten täytyy tietää , mitä karkotetuille ihmisille tapahtuu, jotta voimme paremmin arvioida karkotusten inhimillisiä kustannuksia, eurooppalaisten valtioiden poliittista vastuuta karkotusten jälkeisistä riskeistä sekä karkotuspolitiikan ja -käytäntöjen yhteensopivuutta ihmisoikeuksien kanssa. Palauttamiskiellon periaatteen mukaan eurooppalaiset valtiot eivät saa palauttaa yksilöitä turvattomiin maihin. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3. artikla varjelee palauttamasta yksilöitä epäinhimilliseen tai halventavaan kohteluun. Raportit kidutuksesta, katoamisista ja kuolemista saattavat siis tarkoittaa, että monet karkotuspäätökset ovat ristiriidassa palauttamiskiellon periaatteen kanssa.

Kirja on vankka tietopaketti, asiantuntevasti koottu, siinä pääsee ääneen runsalukuinen joukko hyvin erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista. Karkotetut kertoo yksilöistä ja perheistä, jotka on käännytetty pois Ruotsista, Norjasta, Itävallasta, Tanskasta, Kreikasta, Alankomaista, Iso-Britanniasta ja Suomesta. Mukana on myös saattopoliisin kertomus siitä, minkälaista työtä suomalainen saattopoliisi tekee, mitä työnkuva pitää sisällään ja minkälaisia tunteita se työntekijässä herättää. Osa karkotetuista esiintyy kirjassa omalla nimellään ja kasvoillaan, osa käyttää turvallisuussyistä salanimeä.

karkotetut2.jpg

Jokaisen kertomus on ainutlaatuinen. Kaikilla on ollut pätevä syy jättää oma maa, perhe, sukulaiset ja oma kieli taakseen. Osa on myynyt koko omaisuutensa ja ostanut lipun tulevaisuuteen salakuljettajilta, matkannut hengenvaarallisen reitin läpi toivoen pääsevänsä perille jonnekin, missä voisi aloittaa alusta. Yhteistä henkilöille on myös se, että he ovat tosissaan yrittäneet kotoutua, opiskella, hankkia töitä, todistaa olevansa oleskeluluvan arvoisia, turhaan. Toiset ovat oleilleet yhdessä ja samassa eurooppalaisessa maassa vuosia, perustaneet perheen, kunnes seinä on nostettu pystyyn. Tulee tilanne, jolloin on lähdettävä pois, joko vapaavalintaisesti pienen rahallisen avustussumman kera tai väkisin käsiraudoissa poliisisaattueessa, mutta lähdettävä on.

En halua tiivistää kirjan tarinoita, ne ovat kaikki omanlaisiaan, yhtä tärkeitä. Koen voimattomuutta ajatellessani henkilöitä, jotka ovat palanneet lähtömaihinsa jopa läheisiltäänkin salaa, koska pelkäävät joka sekunti henkensä puolesta. Kumpi on pahempaa, kuolla kotimaansa kriisialueella vainon tai satunnaisen väkivallanteon uhrina vai elää päivästä toiseen yhdessä pienessä huoneessa piilotellen ja toivoen, ettei kukaan löytäisi. Millaista elämää se on?

Luen kirjaa etuoikeutetun valkoisen länsimaalaisen perspektiivistä, kivuaalisti tiedostaen sen seikan, miten helppo minun olisi saada vaikkapa työlupa lähes mihin tahansa valtioon, johon keksisin haluta. Pidän matkustamisesta, mutta ajatus pysyvästä elämästä jossain täysin erilaisessa kulttuurissa, vailla omaa kieltä ja lähimmäisiä on sietämätön. Siksi on niin vaikea ymmärtää, miten jotkut ajattelevat turvapaikanhakijoiden havittelevan helppoa elämää täällä kylmässä ja pimeässä Pohjolassa.

Synkkä teos on kuvitettu vaikuttavin kuvin. Teos antaa puheenvuoron niille, joiden ääni  on karkottamisen myötä pyritty vaientamaan. Kaiken epätoivon ja lamaannuksen keskellä osa kirjan henkilöistä jaksaa vielä toivoa ja uskoa hyvään, poispääsyyn senhetkisestä ahdingosta, jopa mahdolliseen elämään Euroopassa. Ilman toivoa ei ole elämää, sanovat. Tämä kirja nostaa esiin tärkeitä ja olennaisia kysymyksiä turvapaikkapolitiikan saralta. Vain tuomalla asioita esiin voimme ylläpitää toivoa siitä, että asioita voidaan muuttaa. Pelkkä puhuminen ei tietenkään riitä, vaan tarvitaan konkretiaa.

Mitä sinä esimerkiksi voit tehdä karkotettujen tai paperittomien puolesta?:

  • lahjoittaa rahaa ihmisoikeuksien puolesta tukemalla Amnesty Internationalia täällä (olen kuukausilahjoittaja vuodesta 2007)
  • auttaa paperittomia
  • opettaa suomea vapaaehtoisena esimerkiksi vastaanottokeskuksissa

 

Kirja:

Viitanen, Kaisa & Tähjä, Katja: Karkotetut*, kustantamo Schildts & Söderströms 2016.

*kirja saatu arvostelukappaleena kustantamo Schildts & Söderströmsiltä.

Aikuiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat · lastenromaanit

Helmeä etsimässä

helmenkalastaja1

Tämän vuoden Runeberg Junior -palkinnon voittanut Helmenkalastaja on suurenmoinen ja ajaton saturomaani, syystä palkintonsa ansainnut. Helmenkalastajassa Karin Erlandsson punoo silmukka silmukalta tihenevää juonta kuin verkkoa, jännite pitää hyppysissään loppuun saakka. Helmenkalastajan maailma on ihmeellinen, surun ja kaipauksen läpäisemä valtakunta meren äärellä. Siellä elanto ansaitaan pyydystämällä helmiä, jotka sitten kaupataan kuningattarelle kovaan hintaan. Helmenkalastuksessa on kuitenkin traaginen vire, sillä sukupolvi toisensa jälkeen hylkää lapsensa ja lähtee etsimään helmistä ihmeellisintä, Silmäterää.

Silmäterän löytäjä on saava kaiken, mitä toivoa saattaa. Siksi myös Miranda aikoo päihittää kaikki muut helmenkalastajat ja löytää tuon helmistä arvokkaimman. Miranda on orvoksi jäänyt yksikätinen tyttö, joka tietää olevansa valtakunnan paras sukeltaja. Meri on kuitenkin viekas ja täynnä vaarallisia ruusuhaita. Helmenkalastus on yksinäistä ja riskialtista työtä, ja Silmäterän kaipaus tekee ihmisistä ahneita ja häikäilemättömiä. Miranda saa lähes vastentahtoisesti apurikseen Sirkan, huomattavan paljon itseään muistuttavan tytön. Silmäterää havitellessaan Miranda ja Sirkka joutuvat pelottavaan seikkailuun, jossa punnitaan, kenen kanssa kannattaa liittoutua ja ketä vastaan taistella.

Helmenkalastaja on tärkeä suunnannäyttäjä sukupuolirepresentaation muokkaajana, sillä kaikki merkittävimmät henkilöhahmot tarinassa ovat rohkeita ja päämäärätietoisia naisia ja tyttöjä. Hahmoilla on vankkumaton itseluottamus ja seikkaileva, itsenäinen asenne. Miehet ovat sivuroolissa, ainakin tässä neljän kirjan sarjan aloittavassa teoksessa. Kotimaisessa kirjallisuudessa on paljon nokkelia ja itsevarmoja tyttöhahmoja, mutta tällaisia päämäärätietoisia ja arvonsa tuntevia hahmoja tarvitaan silti yhä lisää.

helmenkalastaja2

Mutta jos ihminen ei kaipaisi, hän ei koskaan tekisi mitään. Ei koskaan söisi mantelivanukasta, ei koskaan istuisi nuotiolla juttelemassa eikä koskaan tekisi vuohenjuustoa. Enkä minä istuisi tässä sinun vieressäsi. Olen aina ajatellut, että kaipuu on kauneinta maailmassa, ilman sitä en haluaisi koskaan elää.

Tunnelma seikkailussa on haikea, mutta surun alla piilee toiveikkuus ja odotus siitä, että maailma voisi olla joskus toisenlainen, parempi paikka. Ehkä myöhemmin on koittava aika, jossa kaipaus laantuu, eivätkä vanhemmat enää hylkää lapsiaan helmenkalastuksen tähden. Erlandssonin kieli luo teokseen ihan omanlaisensa sävyn, sanasto on varsin omaleimaista ja kekseliästä. Luin kirjan suomeksi, alkuperäiskieli on ruotsi. Suomennos vaikuttaa onnistuneelta, sanat ovat runollisia ja tekevät maailmasta tainomaisen. Kirjassa syödään mantelivanukasta ja vaapukoita, juodaan päärynäsimaa, meressä uiskentelee hurjia ruusuhaita sekä kauniita kultapyrstöjä. Kieli vie mukanaan maailmaan, josta on vaikea irtautua arkipäivään.

Helmenkalastaja on paitsi vimmainen tarina kaiken muun varjoonsa jättävästä kaipuusta, myös kertomus rohkeista oman tiensä kulkijoista. Se on myös tarina ystävyydestä, joka kasvaa pikkuhiljaa kaipausta suuremmaksi. Teos on ehdottomasti viime vuosien saturomaanien parhaimmistoa.

Kirja:

Erlandsson, Karin: Helmenkalastaja, Schildts & Söderströms 2017.

*Kirja saatu arvostelukappaleena Kustantamolta.