Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Ratkaisukeskeinen Rämäpää

Elina Hirvosen uusi lastenkirja Prinsessa Rämäpään talvitaika kuvaa niin timanttisesti lapsiperheen arjen ongelmatilanteita ja yritystä ratkaista niitä, että haluaisin heti ojentaa kirjan kaikille perhevalmennukseen osallistuville vanhemmille. Pitkän odotuksen ja vauvavuoden jälkeen koittaa lapsiperheen arki, joka on jatkuvaa ongelmanratkaisua, ajoittaista hermojen menetystä ja pakahtuvaa onnellisuutta, kun seuraa oman lapsensa kasvua. Tämä uutuus tarjoaa kaunokirjallista vertaistukea ja osuu erinomaisesti arjen kipupisteiden ytimeen.

rämäpää1.jpg

Kyllä, leikki-ikäinen lapsi sovittelee alle kouluikäisenä päälleen monenlaista rooliasua, joista yksi yleensä on hulmuavan pinkki prinsessaunelma. Prinsessoitumisella harvoin on suoraa yhteyttä Disney-elokuviin tai kotikasvatukseen, se vaan ilmestyy elämään yhdessä yössä ilman varoitusta. Oletan, että prinsessoituminen on kausi, joka eletään, jotta voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Olen välillä aika uupunut koko prinsessakeskusteluun, ja siihen, että sellaista ylipäätään pitää käydä. Ajatus, että tytöt eivät jostain syystä voisi tehdä samoja asioita prinsessamekoissaan kuin pojatkin, tuntuu tosi vanhahtavalta vuonna 2017. Kuitenkin viimeksi eilen eräässä lukemassani keskustelussa pohdiskeltiin, miksi kansainvälisenä tyttöjen oikeuksien päivänä päiväkoti oli pyytänyt tyttöjen vanhempia pakkaamaan mukaan prinsessamekot ja korut. Pojille päiväkoti oli järjestänyt temppuradan tuoksi päiväksi. On uskomatonta, että tätä keskustelua käydään edelleen. On käsittämätöntä, että aikuiset päättävät lasten puolesta näiden kiinnostuksenkohteet ja vieläpä näin stereotyyppisesti. Se, että lähipiirilleni on päivänselvää, että prinsessatkin osallistuvat temppuratatempauksiin, ei näköjään valitettavasti tarkoita, että se on sitä kaikkien lasten vanhemmille tai kasvattajille.

Elina Hirvosen luoma hahmo Prinsessa Rämäpää, on paitsi prinsessa, myös valloittavan aktiivinen ja tomera persoona. Kirjassa Rämäpää alkaa oma-aloitteisesti ratkaista uhkaavasti pahenevaa riitatilannetta äitinsä kanssa. Tilanne alkaa karata käsistä, kun Rämäpää uppoutuu leikkeihinsä niin, että muu maailma saa odottaa hänen kuninkaallista korkeuttaan, vaikka pitäisi olla jo toppahaalari päällä eteisessä. Äidin väsymys ja turhautuminen jumiutuneeseen tilanteeseen nostaa kiukun pintaan, kahden lapsen saaminen ulkovaatteisiin ja pihalle alkaa tuntua mahdottomalta. Ymmärrettävästi äidillä menee hermot.

 

 

Mutta joskus äiti kurtistaa silmiä koko ajan niin, että niiden väliin tulee ryppy. Silloin se hermostuu kaikesta, erityisesti pukemisesta tai hampaiden harjaamisesta tai nukkumaanmenosta tai siitä, että minä en halua syödä.

Se ei ymmärrä, että minulla on tärkeä asia kesken eikä tärkeitä asioita voi keskeyttää vain sen takia, että pitää mennä nukkumaan tai lähteä ulos.

Rämäpää on paitsi ihan tavallinen tyttö, myös vauhdikas supersankari, jolla on taikavoimia. Hän uskoo omaan mahtavuuteensa ja pyrkii ratkaisemaan tilanteen kaikkien eduksi. Nokkeluudellaan, luovuudellaan ja supervoimillaan Rämäpää tarttuu ongelmaan ja löytää lopulta ratkaisun, joka rentouttaa tilanteen ja saa hymyn äidin huulille. Mervi Lindmanin humoristiset kuvat sopivat kirjaan loistavasti. Kuvat ovat raikkaan värikkäitä ja täynnä toimintaa.

rämäpää2.jpg

Prinsessa Rämäpään talvitaika on ehdottomasti parasta mahdollista kaunokirjallista vertaistukea vanhemmille pitkään aikaan. Kirjan vahvuus on sen monitasoisuus. Vanhemmille se tarjoaa ymmärtäväistä olkapäätä, lapsille leikin ja taikavoimien hurmaa. Lukiessa on myös helppo hymistellä lapsen kanssa kuulostaapa tutulta, meilläkin taitaa olla välillä tällaista. Siitä on sitten helppo jatkaa keskustelua lapsen kanssa, miksi tällaisia tilanteita tulee ja millaisia tunteita niissä itse kukin käy läpi.

Kirja:

Hirvonen, Elina ja Lindman, Mervi: Prinsessa Rämäpään talvitaika, kustannusosakeyhtiö Tammi 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Postia Sylvi Kepposelle

Lotiseva vesisade ja harmaa maisema pitävät tiukassa otteessaan, päivistä ei tiedä, milloin ne alkavat ja milloin päättyvät. Tytär miettii iltaisin, pääsisikö joskus illalla pyöräilemään katuvalojen tunnelmassa, kuten hän asian ilmaisee. Aikuisen on vaikea hahmottaa muunlaista tunnelmaa kuin houkuttelevaa sohvannurkkaa suklaalevyineen ja pimeässä loistavine tuikkuineen. Pumpulisen talvinen maisema tuntuu yhä olevan viikkojen päässä, mutta tällaisina päivinä siitä on mukava haaveilla. Sylvi Kepposen kirjekaveri on oiva kirjaseuralainen valaisemaan ikihimmeää lokakuista olotilaa. Teoksen on kirjoittanut Juha Virta ja kuvittanut Marika Maijala, ja se on yksi kolmesta Sylvi Kepposesta kertovista kirjoista.

Pitkulaisella muodollaan kirjaston hyllystä erottui edukseen kirja, jonka kuvissa näkyy pehmeä värikynänjälki. Maijalan luomat hahmot ovat nekin pitkulaisia, mukailevat sujuvasti kirjan muotoa. Kuvitus tavoittaa täydellisesti sen lopputalven loskaiseen sateeseen verhotun maailman, jossa aurinko piilottelee pilvien takana odottamassa kevättä. Kaikkialla on harmaata, taivaalta putoilee niskaan valtavan kokoisia märkiä palloja. Tunnelma on odottava, nuhainen Sylvi Kepponen istuskelee omassa huoneessaan kirjoittelemassa aikansa kuluksi kirjeitä. Samaan aikaan naapuruston vastapäisessä talossa ulos tuijottelee alakuloisen näköinen Luka, joka ei kipsatun jalan vuoksi voi lähteä ulos leikkimään.

sylvikepponen1.jpg

Sylvi ja naapurin Luka aloittavat kirjeenvaihdon, jossa toinen jatkaa toisen aloittamaa tarinaa. Kirjeet matkaavat omistajalleen Lukan Kafka-koiran pannassa. Kirjeenvaihdon ja tarinan kertomisen kautta lapset pääsevät hetkeksi yhdessä kesäiseen maisemaan seikkailemaan. Jatkotarinan mielikuvitusmaailmassa he ratsastavat yhdessä Ruusu-hevosella ja päätyvät huvipuistoon syömään hurvittelemaan ja syömään hattaraa.

sylvikepponen2-e1507573570605.jpg

Pitkäveteiseen arkeen tulee kummasti hohtoa ja sisältöä, kun on joku, jonka kanssa jakaa ajatuksia, keksiä uusia leikkejä ja luoda yhdessä mielikuvituksellisia seikkailuja. Mikä parasta, kirjekaverista voi saada ihkaoikean ystävän, jonka kanssa lähteä yhdessä ihkaoikealle retkelle kirjastoon.

sylvikepponen3.jpg

Sylvi Kepposen kirjekaveri –kirjan mukana pääsee pienelle pyrähdykselle oman lapsuutensa talveen. Oli kinoksittain lunta, päiviä, jolloin ei ollut mitään tekemistä. Tylsyyden keskellä tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka jäivät mieleen. Joutilaisuuden saattoi unohtaa, kun luki kirjeenvaihtokaveria etsivien ilmoituksia teksti-tv:stä ja postitteli pohdintojaan kavereille ympäri Suomea.

Kuviin ja tekstiin sujautetut intertekstuaaliset viittaukset ilahduttavat paljon lukevaa aikuislukijaa, mutta suurimman vaikutuksen tekee tapa, jolla tavallisuudesta luodaan taianomaista, pienin ja hienovaraisin keinoin. Teksti on riisuttua, mutta sisältää kaiken oleellisen. Juoni on arkinen, eikä kirjassa tapahdu paljoa, mutta tarina muuttuu voimakkaaksi ja eläväksi Maijalan suloisen kuvituksen ansiosta. Juha Virralla puolestaan on taito tehdä pienestä suurta.

Kirja:

Maijala, Marika & Virta, Juha: Sylvi Kepposen kirjekaveri, Otava 2012.

 

keittokirjat · Kotimainen kirjallisuus · Ruokaloikka

Syksyn inspiroivin keittokirja

Olen ehkä hitusen kateellinen Satu Koivistolle kahdesta asiasta. Ensinnäkin Sadulla on nerokas tapa lähestyä ruoanlaittoa niin, ettei arjen keittiösankari uuvu hommiinsa hellan vieressä. Ruoanlaitto kulkee muun tekemisen sivussa ja lopputuloksena syntyy monipuolista ja kekseliästä murkinaa koko perheelle.  Herkullisten, sesonkia mukailevien reseptien lisäksi Sadulla on ehkä maailman söpöin kirjava torkkupeitto, jonka voi bongata useistakin naisen Insta-kuvista. Olen seurannut Satun ruokakuvia somessa niin kauan kuin muistan sekä tietysti tutustunut Gastronaatti ykköseen, joka ilmestyi 2014. Jos inspiraatio on hukassa, tsekkaan yleensä, mitä Satu on kuluvalla viikolla loihtinut perheensä lautasille.

Satu Koiviston toinen keittokirja, Gastronaatti II eli kuinka rakastua ruoanlaittoon ilmestyi viime viikolla. Gastronaatti kakkosen sisältö on luotu vuodenkiertoa mukaellen kahteentoista kappaleeseen, joista kukin vastaa yhtä kuukautta. Raaka-aineet on valittu sesongin mukaan, mutta toki useimpia niistä voi käyttää ympäri vuoden, tuoreet marjat ja hedelmät poislukien. Kirja sisältää pääruokareseptejä sekä joitakin välipala- ja aamiaisherkkuja. Ulkoisesti kirjassa on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä suuren suosion saavuttaneisiin ruotsalaisiin Kasvisruokaa koko perheelle -kirjoihin. Tykkään kovasti kirjaan valikoiduista raaka-aineista. Harvoin nokkosta ja mustaherukkaa on nähnyt käytettävän näin monipuolisesti kuin tässä kirjassa. On myös ihanaa, että joku vihdoin uskaltaa sanoa ääneen, ettei pakastettu banaanimuhju oikeasti korvaa kunnon jäätelöä, vaikka herkullista onkin.

gastronaatti insta.jpg

Gastronaatti kakkosta lukiessa alkaa uskoa vanhaan sanontaan hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Koivistojen perheessä ruokaa esivalmistellaan pitkin viikkoa esimerkiksi paahtamalla kasviksia uunissa jääkaappiin alkavan viikon tarpeiksi. Sadun ruoanlaitto on enemmänkin raaka-aineista inspiroitumista kuin vakavaa reseptien tuijottelua ja noudattamista. Aloittelijalle tällaisen ruokafilosofian omaksuminen on ehkä haasteellista, mutta Satu kyllä saa sen kuulostamaan kovin helpolta. Pieniä vinkkejä kirjasta taskuun kerryttämällä meistä taviskokeistakin voi ehkä tulla oman arkemme keittiösankareita.

Meillä syödään myös aika raaka-ainelähtöisesti, pyritään täyttämään ostoskärryt kausiruoalla, mutta silti vähän liian usein tulee fiilis, mitäs tänään söisimmekään? Siihen taitaa eniten olla syynä pääkokin eli minun vaihtelunhaluni – en kerta kaikkiaan jaksa syödä aina samoja ruokia. Eniten päänvaivaa tuottaa jälkikasvu, jolle on tuputettu monipuolista ruokaa siitä merkittävästä kuuden kuukauden merkkipaalusta eteenpäin. On sormiruokailtu ja tehty yhdessä ruokaa lasten kanssa, punnittu kasvikset vihannesosastolla yhdessä, tarjottu mitä erilaisempia raaka-aineita. Silti, toinen lapsista on edelleen epäileväinen ja sangen nirso, toinen taas söisi mitä tahansa. Lapsista  parasta on syödä tuttua ruokaa viikosta toiseen, bataattikeittoa ja tortilloja. Sinnikkäästi kuitenkin jatkamme perheruokailua totutulla metodilla: joka viikko jotain uutta, mutta myös jotain tuttua.

Ensimmäinen kokeilumme kirjasta oli prinsessasipsit (punajuurisipsit) ja avokadodippi. (Huom! Meillä ei ole kiertoilmauunia, liekö osuutta mokailuun). Tuomio: punajuuret eivät vaan ottaneet rapeutuakseen, kunnes lopulta lähes paloivat. Punajuurien viipaloiminen juustohöylällä oli ensikertalaiselle haasteellista. (Hankintaan: mandoliini.) Edes prinsessa-etuliite ei houkutellut toista lasta maistamaan yhtä sipsiä enempää, toinen lapsista taas itki, kun isä söi lapsen huomaamatta jäljelle jääneet muruset. Uusintakierros on otettava!

gastronaattisipsit.jpg

Tähän menneessä olemme myös kokeilleet postauksen aloituskuvassa näkyvää omena-muikkutahnaa. Versiossamme tarjoilimme illallisella pinaattilettuja ja omena-muikkutahnaa puolukkalimpun päällä.  Lapset eivät oikein halunneet tahnaa edes maistaa, mutta me vanhemmat kaavimme kulhoon jääneet tahnat leipiemme päälle vielä santsikierroksella lasten nukkuessa illalla. Tätä teemme varmasti toisenkin kerran.

gastronaatti_leivät.jpg

Lauantai-illan saunomisen yhteydessä teemme usein pizzaa (lapset rakastavat margaritaa) tai lämpimiä voileipiä. Kuvan Vege Croque Monsieurit maistuivat herkullisilta, mutta taas, nirsoilevat lapset eivät syöneet munakoisoja. Harmi, mutta pakko uskoa tämän olevan ohimenevä vaihe. Olihan aika, jolloin lapset kaapivat melanzane alla parmigiansa viimeistä haarukallista myöten lautasiltaan.

Sokeriherkut uppoavat lapsiinkin kyllä, Sadun mantelijauhoja sisältävä omenapiirakkaresepti ja cashew-voi ovat olleet sunnuntaipäivien leipomislistoilla jo pitkään ennen kirjan julkaisua. Lammas-kaalikääryleet olivat viikonlopun ruokalistalla, mutta flunssaiset aivoni unohtivat laittaa kaalin pakastimeen kaksi päivää ennen h-hetkeä (taas yksi nerokas vinkki!) Ensi syksynä kokeiluun päätyvät varmasti myös mustaherukanlehtikääryleet.

 

Kirja:

Koivisto, Satu: Gastronaatti II eli kuinka rakastua ruoanlaittoon, 2017 No Tofu Publishing.

*Huom! Kirja saatu kustantajalta.

 

 

 

Aikuiset · Kirjoittaminen · Lukeminen · Muut jutut

Kurkistus kirjoittajien arkeen

Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen 12 tarinaa kirjoittamisesta ilmestyi syyskuussa. Kirja sisältää hyvin erilaisia kertomuksia siitä, mitä kirjoittaminen haastatelluille henkilöille merkitsee, millaisia työskentelytapoja he käyttävät ja miten he ovat päätyneet kirjoittamaan. Tarinoita on tietysti yhtä monta kuin haastateltaviakin. Tunnetuimpia kirjan haastatelluista ovat kirjailija Emmi Itäranta, toimittaja Reetta Räty ja sanoittaja Samuli Putro. Muut haastattelut kertovat Henri Pulkkisesta (Paperi T), Ozan Yanarista, Antti Heikki Pesosesta, Jukka Lindströmistä, Milja Sarkolasta, Justimusfilmsistä, Jenni Valtialasta, Eeva Kolusta ja Teemu Nikistä ja Jani Pösöstä.

12tarinaa1.jpg

Mikä on kiinnostavampaa kuin lukeminen? Lukemisesta ja kirjoittamisesta lukeminen  taitaa kiilata huippunopeutta lempiasioideni kärkeen. Helsinkiläisillä on jo tovi ollut mahdollisuus osallistua Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumiin kuulemaan tunnettuja ulkomaisia kirjailijoita, mutta me täällä maakunnissa voimme arkikiireissämme vain huokailla, kunpa joskus ehtisin tuonne tai tuonne. Kirjamessuilla kerran vuodessa kuulee kirjailijoiden tarinoita ja esityksiä, lehdistä voi lukea kirjailijahaastatteluja, mutta tarve ja halu kuulla tarinoita kirjoittamisprosesseista elää myös näiden tapahtumien ulkopuolella. 12 tarinaa kirjoittamisesta ei kerro ainoastaan kirjailijan työstä, vaan esittelee tusinan hyvin erilaisia tekstejä ammatikseen työstävää ammattikirjoittajaa.

Tarina tarinan kirjoittajasta on aina kiinnostava, joten halusin malttamattomana lukea lisää siitä, mitä alan ammattilaiset ajattelevat tekstien työstämisestä. Kirjailijakohtaamiset jätän suosiolla väliin, lempikirjailijoiden tapaamisessa olisi liian suuri riski pettymykseen, mikäli henkilö ei vastaisikaan hänestä muodostamaani mielikuvaa. Yhden poikkeuksen olen tehnyt ja pyytänyt ohimennen eräässä tilaisuudessa omistuskirjoituksen Monika Fagerholmilta. Mitään ei särkynyt ohikiitävässä kohtaamisessa, taika ja hohto kirjailijan ympärillä säilyi, mutta riski on liian iso otettavaksi. Haluan pitää kirjojen kautta syntyneistä mielikuvista kiinni. Toisaalta, olen äärimmäisen utelias kuulemaan kirjojen taustoja. En ole niinkään kiinnostunut siitä, onko tarina totta vai ei, vaan siitä, miten se on syntynyt. Tällaiseen tiedonhaluun oiva vastaus on 12 tarinaa kirjoittamisesta.

Millainen on ammatikseen kirjoittavan työpäivä? Mistä he ammentavat ideansa, miten ja missä he työskentelevät, miten tekstit hiotaan valmiiksi? Haluavatko he teksteillään ottaa kantaa, viihdyttää vai luoda jotain aivan uutta?  Niin kiinnostava kuin taitavasti punottu romaani onkin, yhtä kiinnostavaa on se, mitä kirjoittajat kertovat jättävänsä ulkopuolelle.

Käytän paljon aikaa kirjojeni maailma rakentamiseen. Molempien kirjojen kohdalla kirjoitin erillisiä tekstitiedostoja, joissa listataan ja kerrotaan esimerkiksi kirjassa esiintyvän maailman teknologiasta, arkkitehtuurista, historiasta, luonnonvaroista sekä eläimistä ja kasveista. Lukijalle tekstissä on näkyvillä noin 5 % kaikesta suunnitellusta maailmasta. Tosin sitä on vaikea arvioida, koska osa asioista löytyy tekstistä epäsuorasti. Kirjoittajalla kokonaisvaltaisesti suunniteltu maailma on tärkeä, jotta pystyy hahmottamaan, miten asiat tekstissä on esitettävä. (Emmi Itäranta)

 

Muistan, minkälainen suuri pettymys minulle oli lapsena, kun kuulin ettei Carolyn Keeneä ole olemassakaan. Olikin vain ryhmä vaihtuvia henkilöitä, jotka yhdessä kyhäilivät Neiti Etsiviä liukuhihnalta. Se fakta, ettei punatukkaisen Paula Drew’n seikkailuja kirjoittanutkaan eläkeikää hipova nokkela kirjailijatar, vei sarjalta hohtoa roppakaupalla. Lukijalle on tärkeää ajatella, että teksti kumpuaa kirjoittajan tarpeesta kirjoittaa juuri tietty tarina, eikä tavoitteesta tehdä mahdollisimman kovaa bisnestä jollain tietyllä kirjallisella brändillä. Siksi on hienoa lukea siitä, millainen merkitys kirjoittamisella on kirjoittajalle itselleen.

12tarinaa2.jpg

Aika moni tunnettu kirjoittaja on todennut, ettei ole tiennyt mitä ajattelee jostakin, ennen kuin on kirjoittanut siitä. Kirjoittaminen on ajattelua. Ajattelu ja sen sanoiksi pukeminen vaatii kuitenkin ympärilleen aikaa ja tilaa, joutilaisuudella on luovuudelle kiistaton merkitys. Samoin kirjoittajat toistelevat fraasia “kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla”. Tottahan se. Eivät kenenkään sanat asetu vaivatta merkitykselliksi jonoiksi ilman työtä. Helppolukuinen, ajatuksia herättävä teksti on vaatinut yleensä useita työtunteja, editointia ja oikulukua, ennen kuin se päätyy meidän lukijoiden eteen. Tiedämmehän, että balettitanssijan ammatti vaatii satoja ja tuhansia kurinalaisia harjoitustunteja, mutta esitystä katsoessamme meidät valtaa illuusio varpailla tanssimisen keveydestä ja kivuttomuudesta.

Kirjoitusprosessissani kirjoittaminen ja lukeminen vuorottelevat. Unohtaminen on kaiken perusta, koska tietoisesti ajattelemalla harvoin tapahtuu mitään. Siksi kirjoittaessa tärkeää on kirjoittaa ja unohtaa kirjoittamansa hetkeksi. Lukeminen on minulle toimiva tapa unohtaa, siirtyä toiseen näkökulmaan ja maisemaan, minkä jälkeen on miellyttävämpää palata omaan tekstipätkäänsä. Se on kuin heräisi unesta tai palaisi kotiin ulkomailta, jolloin näkee taas selvemmin omat heikkoutensa, virheensä ja huonoutensa. Omat jutut ovat mageimpia monesti siinä ensivaiheessa, kun niistä on innoissaan. Etääntyminen vaatii helposti päiviä tai viikkoja – jopa kuukausia. (Samuli Putro)

12 tarinaa kirjoittamisesta –teoksen vahvuus on erilaisten haastateltavien äänen esiin saattamisessa sekä siinä, että suurin osa haastateltavista on suurelle yleisölle tuoreita, liki tuntemattomiakin kasvoja. Toiviainen ja Salmi, itsekin ammattikirjoittajia, antavat haastateltavien vahvan oman äänen näkyä teksteissään ja liittävät tarinat yhtenäiseksi, harkituksi kokonaisuudeksi, jonka nautiskelee yhdessä illassa. Uskon, että teos tarjoaa raikkaita näkökulmia ja ideoita kirjoittamiseen ihan kaikille, jotka työkseen tuottavat tekstejä. Kirjan lopussa on myös kattava valikoima harjoituksia, joita kuka tahansa voi käyttää kirjoituslukkojensa avaamiseen.

Kirja:

Salmi & Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta, WSOY 2017.

 

 

 

 

Käännöskirjat · Klassikot · Lastenkirjat

10 syytä rakastaa Mikko Mallikasta

Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -sarja on kestänyt erityisen hyvin aikaa. Aiheet ovat ajattomia, näkökulmat raikkaita ja sarjan henki hyväntuulinen. Tekstiä on juuri sopivasti, jotta yhden kirjan ehtii lukea kirjannälkäiselle lapselle ruoanlaiton lomassakin, kuvat ovat levollisen selkeitä ja helposti hahmottuvia.

mikko1.jpg

  1. Mikko Mallikkaalla on hirveän hyvä mielikuvitus. Hän osaa rakentaa helikopterin, leikkiä mielikuvitusystävä Mulperin kanssa ja käyttää kodintavaroita mitä moninaisimmilla tavoilla leikeissä. (Mikko Mallikas rakentaa helikopterin, Mikko Mallikas ja Mulperi, Näkymätöntä, Mikko Mallikas)
  2. Mikko Mallikas uskoo itseensä silloinkin, kun muut eivät. (Mikko Mallikas on rehellinen)
  3. Mikko Mallikkaan isä on seesteinen ja rauhallinen esimerkkivanhempi, joka lukee lehtensä rauhassa eikä pienistä hätkähdä. Hän jaksaa toteuttaa oikuttelevan lapsensa toiveita hyväntuulisesti. (Mikko Mallikas on oikukas)
  4. Mikko Mallikkaalla on omatunto, joka muistuttaa Mikkoa silloin, kun hän on tehnyt jotain kurjaa.  (Tappelupukari Mikko Mallikas)
  5. Mikko Mallikkaan esimerkistä voi oppia, miten tylsää lopulta olisikaan, jos joulu tai syntymäpäivä olisikin joka ikinen päivä. Samalla huomaa, miten odottamattomasti pienet, yllättävät asiat voivatkin ilahduttaa. (Mikko Mallikas tulee iloiseksi)
  6. Mikko Mallikkaalla on voimakas oma tahto. Isän ja Mikon kinastelu tarjoaa vanhemmalle useita kiistatilanteiden ratkaisumalleja, joita tutkaillessa voi katsoa peiliin. Lopuksi huomaa, etteivät monet tilanteet olekaan niin vakavia. Hyvä muistutus vanhemmille: valitse taistelusi. (ENKÄ! Mikko Mallikas sanoo)
  7.  Mikko Mallikas aloittaa koulutaipaleen ihan yhtä jännittyneenä kuin kuka tahansa 7-vuotias ja tarjoaa näin mainiota vertaistukea ekaluokkalaisille tai uutta harrastusta aloitteleville. (Mikko Mallikas menee kouluun)
  8. Mikko Mallikas pohtii myös suuria, filosofisia kysymyksiä. (Mikko Mallikas ihmettelee)
  9. Mikko Mallikkaan isä ei ota itseään turhan vakavasti, vaan heittäytyy poikansa leikkeihin ennakkoluulottomasti. Hän suostuu luopumaan AIKUISMAISESTA käytöksestään ja tekeytymään keimailevaksi tädiksi ja kummitukseksi. (Lennä, sanoi Mikko Mallikas)
  10. Mikko Mallikas uskoo itseensä ja ottaa ohjat omiin käsiinsä silloin, kun muut eivät usko hänen olevan tarpeeksi iso ja taitava. (Mikko Mallikas punoo juonia)

Psst! Ainakin Applen laitteisiin on saatavilla mukava peli, nimeltään Kaikkea kivaa Mikko Mallikas.

mikko2.jpg

Kirjat:

Bergström, Gunilla: Mikko Mallikas -sarja vuosilta 1977-2002, kustannusosakeyhtiö Tammi.

Käännöskirjat · Lastenkirjat · Taaperot

Taaperon suosikit, osa 2

Kuopukselle kirja on tärkeä esine. Kirjoista voi rakentaa torneja, niitä voi kuljetella ympäriinsä, kotonakin voi rakentaa kirjaston ja kerätä kassin täyteen luettavaa. Olette varmaan myös huomanneet, kuinka televisio näyttää aivan kirjaston lainauspäätteeltä, jossa kirjat voi piipata lainaan? Jos ette, suosittelen vinkkaamaan lapsellenne! Kirjastoreissuihinkin kaksivuotias on aina heti valmis. Kuopus muistaa, mikä kirja äidillä on kulloinkin kesken ja kiikuttaa niitä eteeni aina sopivan tilaisuuden tullen. Iltasadun valitseminen on harras rituaali, jota jäljitellään isonsiskon askelten perässä. Harrastuksen haastavin osuus onkin sitten se lukeminen. Iltasadun lukeminen esikoiselle (toki kuopukselle siinä sivussa) onkin helpommin suunniteltu kuin toteutettu. Ellei kaksivuotiaan isä harhauta tätä toimeliasta ja sanavalmista hupsuttelijaa muihin puuhiin, istuu päämäärätietoinen tytär kirjan päälle syliini ja ilmoittaa: “Äiti mä en jaksa tätä enää” yrittäessäni tavata esikoisen toivomaa tarinaa. Kuopus voi yhtä hyvin myös pomppia päälläni tai kiljua, kunhan jollakin tavalla tuo esille sen, että ihan mikä tahansa menevämpi meno olisi hetkeen sopivampaa. Silloinkin, kun olen lukenut esikoiselle vasta yhden sivun, kuopus jo tuskastuu.

Aina joskus käy tuuri. Yritän ajatella, että kuopus on vaan niin altistunut raskausaikanani kaikille mahdollisille tarinoille, joita olen ääneen luritellut isollesiskolle, että kaipaa näinä ensimmäisinä vuosinaan enemmän temppuratoja kuin satuja. Ehkä hän on vain vaativa lukija, yleisö, joka tietää tarkkaan millaisia tarinoita haluaa kuulla. Ehkä niitä kiinnostavia kirjoja hänelle on tarjolla vähemmän kuin meille muille. Ehkä en ole onnistunut löytämään niitä oikeita opuksia. Nämä kotimaiset Leena Junnilan kirjat ovat olleet taaperon suosikkeja, samoin kuin  Réka Királyn Yksi vielä, kirja jota luimme hartaasti yhdessä suosiollisessa vaiheessa joka ilta. Nyt, arvon lukijat, olemme löytäneet taaperolle uudet suosikit.

molla1.jpg

Ruotsalainen lastenkirjailija Lena Anderson tunnetaan parhaiten varmaankin kirjastaan Maijan aakkoset, jonka muistan hyvin omasta lapsuudestani. Tuottelias lastenkirjailija on kirjoittanut montakymmentä kirjaa, mutta suomennettu niistä on vain murto-osa. Molla-kirjoja on kaksi, kuvassa näkyvät Molla ja mummo sekä Mollan pullakestit. Näiden suosikkien lisäksi mieleen on jäänyt samaisen kirjailijan Pikku Siili -kirjat, joihin en ole kuopusta vielä tutustuttanut.

Molla hurmasi nuorimmaisemme heti. Tekstiä on niin vähän, että sen jaksaa hyvin villikissaksi itseään tituleeraava kohdeyleisö kuunnella. Kirjoissa pikkuruinen Molla vierailee mummon luona kylässä, toisessa yön yli ja toisessa ihan vaan sen verran, että parivaljakko ehtii leipoa yhdessä pullia. Tarinoissa syödään, nukutaan, leikitään ja toimitetaan yhdessä arkisia askareita. Tunnelma on rauhallinen ja lämminhenkinen, sellainen kuin se satujen mummoloissa tuppaa olevan. Molla ja mummo viihtyvät toistensa seurassa, yhteiset puuhat sujuvat mutkattomasti, vaikka äitiä hiukan ikävä tuleekin.

molla2.jpg

Tarina on puettu riimiasuun, suomeksi tekstit on lorutellut Sanna Uimonen. Kirjoja yhdistää selkeät, minimalistiset kuvat, joista on karsittu pois kaikki ylimääräinen.  On vain Molla ja mummo, sekä muutama tavara. Värien käyttö on harkittua ja maltillista, se sopii kirjojen kiireettömään tunnelmaan kuin voisilmä pullaan. Kuvat ovat suuria, niistä on helppo huomata yksityiskohtia. Tuttujen tavaroiden osoittelu ja nimeäminen kuvista onkin pikkuisen lukijan lempipuuhaa.

 

Kirjat:

Anderson, Lena: Molla ja mummo, Tammi 2002 (painettu 2004) ja Anderson, Lena: Molla ja pullakestit, Tammi 2002 (painettu 2004.)

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Kerää kiukku pussiin

Aika usein pientä ihmistä harmittaa niin, ettei sille ole löytyä sanoja. Sitä voi yrittää sulautua mattoon spagettia muistuttavana vanana, maata meritähtenä liikkumatta tai päästellä hirmuisen äkäistä huutoa sisästään kuin lohikäärme konsanaan. Kiukku voi olla sellainen möykky, joka ei tahdonalaisia käskyjä kuuntele. Kiukku on siitä ovela kaveri, että se epidemian tavoin tartuttaa myös kanssaeläjiä. Tiedättehän, kun sitä alkaa vastata itsekin kiukkuun kiukulla. Silloin tarvitaan ensiaputaitoja kiukun taltuttamiseen. Yksi oiva version on esitelty tässä Korolaisen ja Rönnsin kirjoittamassa kirjassa, Kissa Killin kiukkupussi.

kissakilli2

Kissa Killin kiukkupussissa tavataan valtava joukko erityisen kiukkuisia ja harvinaisen vihaisia henkilöitä. Kuten tavallista, joinakin päivinä asiat vain sattuvat vyörymään eteenpäin suuren harmin voimalla. Vastoinkäymisten varjosta, tarkemmin ottaen siivouskomerosta esiin hypähtää tontunkaltainen olento, joka tarjoaa pussin muodossa ensiapua perinpohjin suuttuneelle Killi-kissalle. Pussiin on tarkoitus puhaltaa kiukku, jonka jälkeen kiukun voisi pussissa taivaan tuuliin. Killi kuitenkin oivaltaa, että pamauksesta saa mahtavamman, jos siihen kerää lisää kiukkua. Ja kiukkuahan maailmassa riittää! On kissatyttöjä tappelemassa, kaksoset nahistelemassa hiekkalaatikolla, autoa korjaava Vilppu Villanen sekä kaupan pihalla myöhästynyttä kuljetusta odottavia asiakkaita. Lopulta Killi raahaa pussin jalkapallokentälle, jossa riittää sekä tilaa että valitettavasti myös viimeinen satsi kiukkua. Lopulta pussi paisuu valtavaksi, pomppulinnaa muistuttavaksi järkäleeksi, joka räjähtää valtavana, mustana möykkynä ja sataa lopulta kentällä olevien päälle.

Lastenkirjojen joukossa on paljon opettavaisia tarinoita, satuja, jotka oikein viivottimella tuntuvat alleviivaavan sanomaansa. Aika usein haluan lukea tarinan tarinana, heittäytyä seikkailuihin muissa todellisuuksissa, enkä kaipaa näitä opettavaisia kirjoja. Joskus kuitenkin näille opetuksen sisältäville kertomuksillekin on paikkansa. Lapsen kanssa tunnetaitoja on helpompi opetella, kun pääsee kirjan avulla luovimaan asian ytimeen. Viime vuonna meillä oli käytössä välillä ihan toimiva konsti, jossa lapsi kävi ovesta heittämässä kuvitteellisen kiukun ulos.  Vähän sama juttu kuin Killissä siis. Homma toimi ainakin sen osalta, että lapsi itsekin huomasi, miten kiukku tuli välillä kylään kutsumatta, tunnisti tunteen ja itsekin aktiivisesti pohti, että siitä olisi joskus kiva päästä eroonkin.

kissakilli11.jpg

Korolaisen kirja tarjoaa siis loistavaa vertaistukea ja tunnekasvatusta leikki-ikäisen vanhemmalle. Christel Rönnsin kuvituksessa tunteiden voimakkuus kiteytyy irvistäviin hampaisiin, luimuihin korviin ja viivaksi vetäytyviin silmiin. Kuvitus on tasaisen värikäs kautta kirjan, hahmojen ilmeitä on helppo tulkita lapsen kanssa. Kuvissa riittää juonen ohella muutakin tutkittavaa, sillä Kissa Killin ja muiden hahmojen ohella tarinassa seikkailee useampi hyönteinen, jotka elävät ja juttelevat pikkuisissa puhekuplissa ihan omaa elämäänsä.

Erityismaininnan ansaitsee kirjan lopussa oleva Kiukkusääntö-niminen loru, joka toivottavasti jokusen lukukerran jälkeen painuu mieleen. Sitä voi sitten annostella sieltä kiukkupussista tosipaikan tullen.

Kirja:

Korolainen, Tuula & Rönns, Christel: Kissa Killin kiukkupussi, Tammi 2007.

 

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Lastenkirjat

Niinan pullapäivä – 30 vuotta myöhemmin?

Niinan pullapäivä on yksi oman lapsuuteni rakkaimpia satuja 80-luvulta. Se kertoo yhdestä lauantaista, jolloin Niina pakenee kotoaan ukkinsa luokse, riideltyään ensin äitinsä kanssa. Hyväntuulinen vapaapäivän aamu kääntyy leipoessa myrskyisäksi yhteenotoksi Helenan kanssa, ja Niina kokee olonsa surulliseksi ja loukatuksi. Pikkuruinen Niina soittaa ukille purkaakseen huoliaan. Ukki lupaa hoitaa Niinaa ja tämän lelukissaa, Kiekuraa, loppupäivän. Niina taivuttelee ukin ostamaan hänelle leluhellan, josta riittää iloa leikkeihin vain hetkeksi aikaa. Kahvilareissuun varatut rahat hupenevat lelukauppaan, joten Niina ja ukki viettävät kahvihetkeä ukin kotona. Välillä iskee ikävä, kissa Kiekurakin katoaa, mutta iltaa kohden Niina ja ukki taas nauttivat toistensa seurasta, laittavat yhdessä ruokaa ja nauttivat päivällistä hämärtyvän illan pehmeässä valossa.

niina1

Päivän aikana Niina reagoi vastaan tuleviin tilanteisiin kuin kuka tahansa leikki-ikäinen ja käy läpi koko skaalan tunteita, aina riemusta kiukutteluun, ikävöinnistä rauhoittumiseen ja ilahtumiseen. Aikuishahmot kirjassa ovat ihanan inhimillisiä. Helena vaikuttaa äidiltä, joka kenen tahansa vanhemman tavoin tuskastuu leipoessa lapsen haluun tehdä kaiken itse, koska sotkuahan siitä seuraa. Ukki haluaa ja pystyy auttamaan lapsenhoidossa, kun vanhemman ja lapsen suhde kaipaa tuuletusta. Kuitenkin ukki on jo sen verran vanha, että väsyy nopeasti eikä jaksa Niinan tahdissa kouhottaa koko päivää ilman päiväunia. Kissa Kiekura taas on Niinan lähin turva, pehmoinen ystävä, joka kulkee mukana joka paikkaan.

niina2

Kirjan kuvitus kulkee käsikädessä tarinassa esiintyvien tunteiden kanssa. Ensimmäisillä sivuilla värit ovat kirkkaammat ja selkeämmät, niistä välittyy vapaapäivän aamun energia. Konfliktin jälkeen valo kuvissa himmenee, saa mukaansa harmonisempia ja rauhallisempia sävyjä. Paikoitellen kirja välittää melankolista tunnelmaa, jota vahvoin värein kuvitetut kuvat korostavat. Viimeisillä sivuilla talossa on jo pimeää, mutta pehmeäksi piirretty valo heijastaa tunnelmia Niinan ja ukin lämpöisestä ja turvallisesta suhteesta.

Gunilla Hanssonin kirjoittama ja ilmeisesti myös kuvittama lastenkirja Niinan pullapäivä on ilmestynyt 1980-luvulla. Kustantaja on Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerho, joka luultavasti eli kultakauttaan lapsuudessani. Sekä minun että mieheni vanhempien kätköistä löytyy suurimmaksi osaksi juuri tuon kirjakerhon kautta tehtyjä hankintoja, tätäkin kirjaa meillä on kaksin kappalein. Vanhempieni varastoista löytyneestä Niina-kirjasta on tullut myös esikoiseni lempikirja. Hyvällä tuurilla kirjaa löytää divareista, meillä ei ainakaan paikalliskirjastossa kyseistä kirjaa ole.

niina3

Niinan pullapäivää lukee aikuisena tietysti eri kulmasta kuin lapsena. Ollessani itse lapsi, lumouduin siitä seikasta, että kirjan Niinalla on samanlainen leikkihella kuin minulla. Ja mitä kaikkea Niina sillä osasikaan leikkiä! Elin lapsena myös uskomuksessa, että kissa Kiekura olisi ihkaoikea. Lelukauppa kirjan sivuilla herätti innokkaita kiljahduksia tyttäressäni, samalla tavalla muistan aikoinani itsekin reagoineeni. Jotain erityistä kuvissa on, sillä värit ja tunnelmat, jylhät jugend-talot ja iloiset leikkihetket ukin kodissa ovat jättäneet syvän muistijäljen minuun.

Muistin myös kirjan viimeisen sivun, jossa kiteytyy onnellisen lapsuuden ydin: on joku, joka kuuntelee murheita, jonka syliin voi nukahtaa raskaan päivän jälkeen.

Kirja:

Hansson, Gunilla: Niinan pullapäivä, Lasten Parhaat Kirjat 1980.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Aina on aikaa retkelle

Käteen sopiva, pieni ja kompakti tarina ystävyydestä, kirja nimeltä Toiveretki eksyi kirjastokassiimme ihan vahingossa, mutta täysin oikeaan aikaan. Ilmat ovat viilenneet yhtäkkiä, taitaa olla toive intiaanikesästä haalistunut haave vain. Meillä on oma piha, jossa lapset saavat juosta ja keinua mielin määrin, mutta on pakko myöntää, minäkin kaipaan enemmän ja enemmän luontoon. Epäilen syiksi lapsuutta metsän keskellä sekä alati heikkenevää melun- ja hälynsietokykyäni. Tähän asti olen kuvitellut olevani enemmän sitä vanhempityyppiä, joka luuhaa lasten kanssa mieluummin taidemuseossa (takuuvarma pullalupaus innostaa kenet tahansa alle 7-vuotiaan tuijottamaan nykytaidetta) tai siellä kirjastossa kuin leikkipuistossa hytisemässä (tylsää, tylsää). Metsäretket ovat kuitenkin poikkeus, varsinkin nyt, kun taaperokin jaksaa jo kävellä tovin itse.

toiveretki 1

Toiveretki on Katri Tapolan kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama satu kolmesta kaveruksesta, Kaisasta, Paulista ja Salamasta sekä heidän yhteisestä syysretkestään metsään. Kun äiti ehdottaa Kaisalle retkeä ja lupaa, että tämä saa ottaa ystävänsä mukaan, aletaan tuumasta toimeen. Piilopirtissä yöpyvät kaverukset nauttivat luonnon rauhasta ja metsän tarjoamista seikkailuista. Metsässä kaikki ovat yhdenvertaisia. Retkeily ja yhdessä puuhailu on parasta seurassa. Retkellä ongitaan, tutkitaan eläinten jälkiä, tunnistetaan sieniä, esitetään toivomuksia ja laitetaan ruokaa yhdessä. Yhdessäolo on mutkatonta luonnon ihmettelyä. Lopulta kolmikko nukahtaa omiin makuupusseihinsa yöunille Salaman kertoessa iltasatua aavikolla matkaavista tovereista. Piilopirtti tarjoaa tukikohdan metsän siimeksessä, sinne on turvallista nukahtaa, vaikka ulkona hämärtää ja tähdet tuikkivat.

Toiveretki nimenomaan tunnelmoi pienillä, arkisilla asioilla. Sellaisilla, jotka kuuluivat jokaisen 80-luvulla syntyneen lapsuuteen. Lapset jaksavat leikkiä kaarnaveneillä ja keittää sammalsoppaa, viihtymisen motivaatioksi ei kaivata ReimaGo’ta tai Pokemonien metsästystä, jotka nekin ovat ihan hauskoja ja hyväksi havaittuja liikkumisen motivaattoreita. Metsässä kulkeminen rauhoittaa ja avartaa mielikuvitusta, kun kepeistä, oksista ja kivistä saa vaikka minkälaisia lavasteita ja apuja erilaisiin roolileikkeihin. Arkikiireissä on rauhoittavaa huomata, että perheen yhteiseksi retkeksi riittää puikahdus lähimetsään 200 metrin päähän. Kun pakataan evääksi rusina-aski, istahdetaan mättäälle ja ihmetellään yhdessä, muodostuu mustikoiden poimimisesta ja sisiliskojen bongauksesta seikkailu, ainakin alle kouluikäisten kanssa. Toiveretken lukemisen jälkeen lapsi kysyy: “Milloin me taas mennään retkelle? Voidaanko ottaa eväät?

Toiveretken on kuvittanut Onni-pojan äiti Sanna Pelliccioni. Kädenjälki on tunnistettavaa. Herkät kuvat piirtävät kolmikon seikkailuihin rauhallisen ja hitaan tunnelman. Värit ovat lempeitä, kynän kaarrokset selkeitä. Toiveretki on jatkumoa Pelliccionin ja Tapolan aiemmin yhdessä tekemille lastenkirjoille Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu. Perinteisiin prinsessasatuihin viittaavista nimistä ei kannata välittää, molemmat näistäkin kirjoista käsittelevät ystävyyttä ja yhdessä leikkimistä raikkaalla tavalla.

toiveretki2.jpg

 

*Teoksen myötä Vantaan lastenkulttuurikeskus toteutti vuonna 2016 näyttelyn, jonka tarkoituksena oli tuoda esiin kulttuurien toisiaan rikastuttavaa vaikutusta, suomen ja arabian kieltä, ystävyyttä sekä toiselle kauniisti puhumisen tärkeyttä. Näyttely sisältää neljä eri tilaa kirjan sisältöön liittyen, joissa lapset voivat seikkailla. Kaupungit ovat voineet vuokrata näyttelyä marraskuusta 2016 lähtien, viimeksi se on ilmeisesti ollut esillä Tampereella. Näyttelyn Facebook-sivulta voi lukea lisää. Toiveretki on käännetty myös arabiaksi. Somevihan leiskuessa netissä, kirjan teemat eivät voisi olla ajankohtaisempia. Ystävällisyys, yhdessä tekeminen ja toiselta oppiminen kantavat pidemmälle kuin turhautumisesta ja tietämättömyydestä syöksyvät verbaaliset sivallukset verkossa.

Kirja:

Tapola, Katri & Pelliccioni, Sanna: Toiveretki, Myllylahti Kustannus 2016.

 

 

 

Bloggaaminen · Muut jutut

Lastenkirjallisuudesta ja bloggaamisesta

Älkää luulko väärin, kyllä täällä luetaan! Kuopus ei suostu kuuntelemaan tällä hetkellä yhtäkään tarinaa, esikoinen on päässyt Heinähatun ja Vilttitossun seikkailuihin sisälle kunnolla. Kumma juttu, mutta vain Salla Savolaisen kuvittamat versiot kelpaavat. Minä olen lukenut Kivitaskun, joka mykisti täysin varoittamatta. Hauduttelen kirjaa edelleen. Kultarinta ilmestyi jossain esikoisen ja kuopuksen välissä, jolloin olin liian uupunut keskittymään tiheään kerrontaan. Nyt päätin kokeilla tätä uutuutta, jonka luettuani olen edelleen hämilläni. Kytömäen vaikuttavan ja yllättävän romaanin jälkeen piti lukea jotain ihan muuta, joten tavasin Joan Didionin Iltojen sinessä yhdeltä istumalta eilen illalla.

bloggaamisesta1

Voisin sanoa noista aikuisille suunnatuista kirjoistakin vaikka mitä, mutta toistaiseksi olen päättänyt kirjoittaa laajemmin tänne vain lastenkirjoista. Aikuisten kirjat näkyvät sitten Instagramin puolella, josta vilkkuvat tänne blogin oikeaan reunaan. Blogin ulkoasu on edelleen kesken, syystä että työvälineeni (netti, iPad tai ikivanha läppäri) hidastelevat eivätkä tekniset taitoni ole vielä ihan sillä tasolla kuin toivoisin. Nyt täältä kuitenkin tosiaan löytyvät myös tuo Instagram sekä arkisto, jotka toivottavasti helpottavat täällä navigoimista.

Miksi kirjoitan lastenkirjoista? Oikaistakseni käsityksiä siitä, että lastenkirjallisuus on yhtä ja samaa harmaata massaa, helppoja tekstejä ja hassuja kuvia. Kymmenisen vuotta sitten teimme opiskelukaverini kanssa yhteistä esseetä tai muuta opintosuoritusta, en muista ihan tarkkaan, jota varten haastattelimme lastenteatterin tekijää. Muistan aina, miten hän sanoi taiteen tekemisen lapsille olevan monimutkainen ja aliarvostettu laji. Lapset antavat suoraan palautetta, eikä heitä ole helppo huijata tykkäämään jostain. Haluan tämän blogin olevan sellainen paikka, jossa voin nostaa esille lastenkirjoja, joista aikuisetkin nauttivat. Täällä voin nostaa esille mielenkiintoisia uutuuksia tai vanhoja, unohduksiin jääneitä hienoja teoksia, joista aikuisetkin voivat nauttia. Huomaan valikoivani enenevissä määrin etenkin kotimaista kirjallisuutta myös lapsille, siitä lisää myöhemmin.

bloggaamisesta2

Blogi on siitä hieno formaatti, että tässä saa yhdistellä tekstilajeja. Haluan välttää puhdasta kritiikkien kirjoittamista, joten keskityn nostamaan esiin kiinnostavia kirjallisia tapauksia ja tunnelmoimaan niiden parissa. Kaikki kirjat eivät ole sellaisia, joista omat lapseni innostuvat, mutta ehkä ne ovat sellaisia, joista jonkun muun lapsi voi innostua aikuisen ohjailemana. Aika ei tällä hetkellä riitä perkaamaan nuortenkirjojen hyllyrivejä, vaikka sekin kiinnostaa. Mielelläni kuulen silti vinkkejä siltäkin saralta. Onhan 2010-luvun nuortenkirjallisuus muutakin kuin fantasiaa, dystopiaa ja scifiä, onhan? Tuntuu, että nuo kyseisen lajityypin edustajat ovat olleet pitkään jo myyntilistojen kärjessä, enkä jaksa niistä oikein innostua.

 

Pysykää mukana, kommentoikaa ja liittykää blogin seuraajiksi painamalla follow-nappia blogin alareunasta. Sähköpostilla tavoittaa osoitteesta lukuloikka@gmail.com