Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi

Kadonnutta avainta etsimässä

DSC_0922

Kerrostalokotien toisistaan eroavat ikkunat maanittelevat arvailemaan kotien asukkaita kaupungilla kulkiessa. Miksi tuossa asunnossa on aina verhot kiinni? Asuukohan tuolla lapsia, verhojen takaa pilkistää ilmapalloja? Entä miksi tuosta asunnosta kajastaa valo vielä myöhään yöllä? Sanna Manderin Avain hukassa -kirjassa mielikuvitus pääsee valloilleen, ja lukija saa tutustua yhdeksäntoista erilaisen kodin asukkaisiin sekä ullakolla piilevään salaiseen tivoliin.

Avain hukassa –kirjassa lukija kohtaa huvittavia, surullisia ja erikoisia hahmoja sekä etsii samalla kadonnutta avainta. Perinteiseen riimimuotoon sanallistetut lorut ovat yllättävän hauskoja:

Tässä asuu Kuivalaisen Jimi

jolla on mielestään liian lälly nimi.

Hevimpi ois Pirukakkarainen,

rokimpi ois Tuonelan Tuppurainen.

Mutsi se vaan ei tajuu

et laiffin pitää olla rajuu.

 

DSC_0925

Ostin kirjan lomamatkalta heräteostoksena saadakseni katsella kuvittajan värikkäitä kuvia, sillä olen aiemmin ihaillut Manderin kuvituksia lehdissä ja pakkauksissa. Kirjan sisällön suhteen olin varovaisen utelias, varsinkin kun huomasin Manderin toteuttaneen tekstit riimimuodossa. Tarina oli kuitenkin menestys, kotimatkalla autossa se luettiin jo pariin kertaan sekä vielä iltasaduksi uudelleen ja uudelleen seuraavina päivinä.

Aikuinen nauttii seuratessaan hykerryttävän satiirista vihaaja-Erkkiä, ajankuvaan sopivaa minimalisti-Timiä tai jazzia kuuntelevaa miesparia Ossia ja Raytä. Lapsi kiinnostuu Harrin karkkikokoelmasta ja pohtii, minkä karkeista valitsisi, jos äiti kaupasta moisia ostaisi. Toisaalta myös pinkkiin pukeutunut kuninkaanlinnasta karannut prinsessa kiehtoo ja viehättää värinsä takia. Lapsi selvästi uppoaa kuvien maailmaan ja tuijottaa yksityiskohtia kärsivällisesti avaimen löytämisen toivossa.

Avain hukassa on ilahduttava ja humoristinen tarinakokoelma. Siitä voi tarkkasilmäinen löytää myös kuviin piilotettuja intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen ja Manderin omaan tuotantoon. Teos on oiva koko perheen kirjalahja, jossa on jokaiselle jotakin.

Kirja:

Sanna Mander: Avain hukassa, Kustantamo S & S 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus

Ystävät kuunvalossa

DSC_0952

– Oletko sinä itkenyt?

– No kun minulle tuli taas sellainen olo.

– Millainen olo? 

– Että kaikki on niin kaunista. Välillä se alkaa itkettää.

Unenomainen Yökirja on kiistatta yksi tärkeimmistä aikuisena lukemistani kuvakirjoista. Tunteikas teos käsittelee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta, jonka hälventämiseen riittää yhden oikeanlaisen ihmisen tapaaminen. Yökirja kertoo kuusivuotiaasta Kuusta, joka ei voi harvinaisen sairautensa vuoksi liikkua päivänvalossa ilman erityistä suojapukua. Kuulla on huoleton pikkusisko Oo La Laa, joka porskuttaa elämässä eteenpäin omaa, vauhdikasta polkuaan. Kotona odottaa myös yksinhuoltajaäiti, joka yrittää torjua yhä tiukemmin otteeseensa kiristävää yksinäisyyttä ompelemalla itselleen ystävän.

Öisessä metsässä Kuu kohtaa Raan, punatukkaisen tytön, johon hän saa ainutlaatuisen yhteyden. Kun he kohtaavat, he löytävät toisistaan lohtua maailmassa, joka päivisin on niin epävarma. Ystävysten välillä on niin tiivis säie, että se kantaa ilman sanojakin. Yölliset kohtaamiset sytyttävät päiviin valon, jonka voimalla lapset pääsevät loikkaamaan hetkeksi pois tavallisesta arjestaan.

Vaikutuin Inka Nousiaisen runollisesta, kielestä jo teini-ikäisenä luettuani hänen nuortenkirjojaan. Virkkeet ovat harkittuja, kielikuvat maalaavat silmien eteen hämyisän metsämaiseman. Neljävuotiaalle tämä kirja on vielä aavistuksen vaikea paikoitellen, mutta kuitenkin ystävyyden sanoma aukesi jo pienellekin lukijalle.

Satu Kettusen kollaasitekniikalla toteuttama kuvitus luo tarinan ympärille uneliaan ja rauhallisen kehyksen. Kirjan kansikuva on niin lumoava, että haluaisin vangisen seinälle.

DSC_0971

Seuraavana päivänä olen onnellisempi kuin aikoihin. Mitä muutakaan voi olla, jos on saanut kysyä kysymyksensä oikealta ihmiseltä.

Yökirja tarjoaa oivallettavaa ja pureksittavaa myös aikuiselle. Se vasta tärkeää onkin, sillä pääsääntöisesti aikuinen on se, joka lukee alle kouluikäiselle. Kun aikuinen viihtyy kirjan äärellä ja jaksaa keskustella lukemastaan, lapsikin toivoo yhteisiä lukuhetkiä yhä useammin.

Kirja:

Inka Nousiainen ja Satu Kettunen: Yökirja, Tammi 2015.

 

 

 

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Kesäkirjat · Klassikot

Päättäväinen, kujeileva Lotta

DSC_0885

Lastenkirjallisuudesta ei voi puhua ilman Astrid Lindgreniä. Oikeastaan, ilman Lindgreniä tätä blogiakaan tuskin olisi. Niin merkittävä rooli Ronjallaja Pepillä on ollut lapsuudessani ja nuoruudessani, että tuntuisi hölmöltä olla lukematta koko tuotantoa läpi. Muistan lukeneeni  Lindgreniä kouluikäisenä itse, joten olen ilmiselvästi tarttunut vain samaistuttaviin tyttöhahmoihin. Katto-Kassinen, Mio, poikani Mio ja Marikki-kirjat ovat edelleen lukematta.

Lotasta kerrotaan jopa viidessä Lindgrenin kirjassa. Näistä kaksi, Lotta, Janne ja Minnamanna sekä Osaa Lottakin ajaa sisältävät sen verran paljon kuvia, että sain nelivuotiaani niistä kiinnostumaan. Lotan pyöräseikkailua luimme jo viime kesänä, kun lapsi oppi pyöräilemään. Nyt, vuotta myöhemmin 4-vuotiaana, lapsi tuntuu saavan kirjasta enemmän irti.

DSC_0906

Osaa Lottakin ajaa kertoo Lotan viisivuotissyntymäpäivästä, jolloin hän ei saakaan toivottua uutta polkupyörää lahjaksi vanhan kolmipyöräisen tilalle. Lotan on siis toteutettava ääneen lausuttu uhkaus ja pihistettävä iso pyörä jostain, jotta voisi todistaa uhmakkaasti ilmoille kajautetut sanat: “Totta kai minä osaan ajaa pyörällä, ihan varmasti osaan!”

Aikuinen lukee Lottaa nostalgialasit päässään, Lindgrenin maailma kun tuppaa olemaan ikuisen kesän ja kiireettömyyden tyyssija. Ilon Wiklandin kuvituksessa omena- ja kirsikkapuut kukkivat ja lapset elävät huoletonta ulkoilmaelämää puutaloidyllissä, eikä kenenkään tarvitse paasata liiallisesta ruutuajasta tai liikenteen vaaroista.

Lapsesta on tärkeää lukea aiheista, jotka koskettavat hänen omaa elämäänsä, kuten kesästä ja pyöräilystä. Lotta on ihanan päättäväinen ja tarmokas hahmo, joka sisuuntuu ja päättää todistaa kaikille osaavansa pyöräillä, vaikka oma perhe muuta epäileekin. Kirjan Lotta käyttäytyy, kuten lapsilla on tapana. Hän on suorasanainen, uhmakas ja ajattelematon, mutta toisaalta määrätietoinenja hellyyttävä. Tunteiden skaala vaihtelee laidasta laitaan, kuten viisivuotiailla tunnetaitoja harjoittelevilla pienillä on tapana. Kirjan aikuiset suhtautuvat tunnemyräköihin ja hölmöilyyn ymmärtäväisesti, joten lapselle kirjasta välittyy lämminhenkinen ja turvallinen maailma.

 

Kirja:

Astrid Lindgren: Osaa Lottakin ajaa, WSOY 1971

Suomentanut Kaija Pakkanen

Alle kouluikäiset · Kesäkirjat · Kotimainen kirjallisuus

Tämän suven kesäkirja

DSC_0844Kesän tullen aikuiset alkavat puhua kesäkirjoista ja lomalukemisesta. Nekin, jotka eivät arkena juuri heittäydy tarinoiden vietäviksi, lainaavat kirjoja mukaan matkoilleen. Mökkikassiin pakataan dekkareita, chick litiä tai vähintään hiirenkorville luettuja aikakauslehtiä. Toiset taas kahlaavat kesällä läpi ne paksuimmat romaanit tai kehutuimmat uutudet, joihin talvella ei ehdi syventyä. Minäkin jonotan Hanya Yanagiharan Pientä elämää kirjaston varauslistan hännillä.

Alle kouluikäisille lapsille tämän kesän lomasatu voisi olla Eppu Nuotion ja Aino Louhen tekemä Toripäivä, joka on kaksikon yhteisen Tämä vai tuo? -sarjan kolmas osa. Sarjassa aiemmin ovat ilmestyneet Viljan syntymäpäivät ja Matkakuumetta, nekin ovat meillä kuukaudesta toiseen olleet suosikkeja.

DSC_0854

Toripäivä kertoo Fiinusta ja tämän äidistä, jotka kesäpäivänä pakkaavat kaikki ylimääräiset tavaransa kasseihin ja lähtevät myymään niitä torille. Kirja on toisaalta hyvin ajaton, sillä juoni voisi kertoa ihan yhtä hyvin kesäpäivästä 20 vuotta sitten. Tehdään retki, syödään eväitä, viilennytään lopuksi hiekkarannalla. Kuvat kuitenkin paljastavat, että kyse on modernista, monikulttuurisesta Suomesta, jossa asuu monenlaisia perheitä. Henkilöhahmot ovat eri-ikäisiä, erikokoisia, erivärisiä ja -mallisia, aivan kuten oikeassakin maailmassa.

Lapset rakastavat toistoa, joten kirjassa toistuvat “Tämä vai tuo?” -kysymykset rytmittävät mukavasti tarinan etenemistä. Miten paljon valintojen tekemistä ja ihmettelyn aihetta yhteen tavalliseen päivään mahtuukaan! Lauseet ovat sen verran yksinkertaisia ja selkeitä, että pienikin lapsi jaksaa hyvin seurata tarinaa kuvia katsellessaan. Kuvitus on tarkkaan harkittu jokaista kynänkärjen vetoa myöden, hahmot ovat kuin paperinukkeja, joiden asuja tekee mieli ihastella uudelleen ja uudelleen. Lukiessa aistii paahtavan auringon kirpputorimyyjien yllä sekä sen kuplivan ilon, mikä syntyy Fiinun ja äidin yhteisestä valokuvahetkestä. Juuri tällaista arkista lomailua meilläkin on.

Aikuislukijalle kirja tarjoaa aukkoja täytettäväksi. Mikähän mahtaa olla Fiinun pikkusisaruksen nimi, hänen, jota tarinassa ei esitellä lainkaan? Millainen tarina on Fiinun ja yksinhuoltajaäidin perheen muodostumisen taustalla?

Toripäivä on oikea hyvänmielen kirja. Lukuhetken päätyttyä lapset ovat valmiina mylläämään kaapeistaan omia pieneksi jääneitä vaatteitaan eväsretken ja kirpputoriaarteiden toivossa.

Kirja:

Aino Louhi ja Eppu Nuotio: Tämä vai tuo? Toripäivä, 2017. WSOY.

Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Taaperot · Vauvat

Taaperon suosikit, osa 1

Vauvoille ja taaperoille suunnattua kirjan muodossa olevaa tavaraa on kaupoissa paljon. Suuri osa markettiroinasta on kuva-sana-vastaavuusperiaatteella tehtyä tavaraa, kuten kylpykirjoja ja soivia leluja. Onneksi taaperoille on tehty myös laadukkaita, loppuun asti hiottuja mainioita teoksia. Syntyessään vauvat perheineen saavat paljon lahjoja. Kirjalahjoista on iloa pitkäksi aikaa, joten nämä vinkit kannattaa kirjoittaa ylös.

Leena Junnilan teokset Kot! Sanoo kana ja Lits läts lätäkkö ovat meillä olleet menestyksiä. Esikoisen ollessa puolivuotias retkeilimme Raumalla, josta ostin Kot! Sanoo kanan, koska tapanani on ostaa matkoilta aina joku kirja muistoksi. Enpä olisi arvannut, että kyseessä olevasta kirjasta tulee puhkirakastettu suosikki, jonka myös toinen lapsi ottaa omakseen.

Kot sanoo kana

Leena Junnila on tutkinut vauvoja katselijoina ja tehnyt graafisen suunnittelun lopputyönsä nimenomaan tästä aiheesta.  Continue reading “Taaperon suosikit, osa 1”

Käännöskirjat · Taaperot · Uncategorized

Hellyyttävä Pipsi

Iltasatukirjan valitseminen kuvitusrajoitteiselle leikki-ikäiselle ja Erittäin Lyhyitä Tarinoita suosivalle taaperolle on aina koettelemus. Leikki-ikäinen kuuntelisi sujuvasti kuusikymmentä sivua vetävää tarinaa putkeen. Taaperon osallistaminen kirjalliseen elämään on hiukan hitaammin lämpenevä projekti. Edellämainittu kun helposti kirkuu ei-niin-miellyttäviä ylä-ääniä aina viimeiseen sivuun saakka, mikäli opuksen valinta ei häntä miellytä eikä kirjassa ole tarpeeksi tuttuja kuvia osoiteltavaksi. Tapana onkin lukea molemmille yksi tarkkaan valittu ja harkittu satu. Hyvin, hyvin harvoin valinta on sellainen, ettei se koettele sisaruussuhdetta.

Kroatialaisen Svjetlan Junakovićin Hipsi kotiin, Pipsi on ytimekäs, runomuotoon kirjoitettu satu. Teoksen päähenkilö on Pipsi-niminen pingviini, jonka kotimatkaa kirjassa seurataan. Kirjan juju on hurmaava, maalauksellinen kuvitus, joka naulitsee lapset tuijottamaan aukeamia toisensa jälkeen ja etsimään Pipsiä erilaisista ruuhkista. Ei ole ihme, että Junaković on voittanut useita kansainvälisiä palkintoja kuvituksillaan.

Olen yleensä allerginen ennalta-arvattavissa riimeille eivätkä tämän talon lapsetkaan moisia yleensä jaksa kuunnella. Hupsunoloinen Pipsi tekee poikkeuksen. Hipsi kotiin, Pipsin tarina on lyhyt, joten taaperokin jaksaa keskittyä. Tekstiä on ripoteltu ihan muutama rivi aukeamaa kohden. Kovin unettava kirja ei ole, mutta satuhetkestä tulee yllättäen rauhallinen, kun lapset keskittyvät kilpailemaan Pipsin löytämisestä.

Silmät eivät vielä lupsuneet kummallakaan kohdeyleisöstä tarinan päättymisen jälkeen, mutta Pipsiä pyydettiin luettavaksi useana päivänä peräkkäin. Jatkoon!

 

Kirja: Hipsi, kotiin Pipsi! Tekijä: Svjetlan Junaković, suomeksi riimitellyt Maisa Savolainen. Kustantaja: Lasten Keskus

 

 

 

 

Uncategorized

Mikä Lukuloikka?

“Mitä sä sen kanssa sitten tekisit?”, kysyi mieheni kauan, kauan sitten pohtiessamme olisiko meidän perheessä sijaa lapselle. “Menisin sen kanssa kirjastoon”, vastasin. “Istuisin nojatuolissa lukemassa siihen asti, että se nukahtaisi. Kantaisin kotiin niin monta kirjaa kuin se vaan haluaisi. Kertoisin Ronjasta, Pepistä, Viisikosta, Pikku Karhusta ja Pikku Tiikeristä, Mintusta ja Vantusta.”

Kului vuosia. Syntyi tytär, sitten toinen. Vanhemmuuden kipein paikka olikin yllättäen se, ettei ehtinyt lukea yöpöydällä odottavaa romaanipinoaan eikä milloinkaan tuntunut olevan mahdollisuutta karata vaihtoehtoisiin maailmoihin. Aina kun yritti, joku keskeytti. Jos ei keskeyttänyt, oli liian väsynyt keskittymään tarinaan yömyöhäisellä, kun vihdoin sai lapset nukkumaan.

Itsestäänselvä ja ainoa mahdollinen tilannetta elvyttävä toimenpide oli alkaa lukea vauvalle, sitten taaperolle. Kirjat kulkivat mukana. Aivan menneen haavekuvan kaltaisia kirjastoreissuista ei tullut, mutta lapset alkoivat kasvaa kirjalliseen elämäntapaan. Paljastui, että valittavana on loistavia, liikuttavia, hauskoja ja tunteikkaita lastenkirjoja, aivan kuten on vastaavia aikuisten romaanejakin. On myös juonellisesti heppoisia viritelmiä, joiden kuvitus ei pysty kannattelemaan satua, vaikka kuinka yrittäisi.

On iltasadut, lepohetkikirjat, matkalukemiset ja lasten itse keksimät tarinat. On kirjataksia kuljettava äiti, joka antaa valita lastenosastolta kasseittain kirjoja, mutta joka kuitenkin ujuttaa pinoihin mukaan omia suosikkejaan. Kirjallisesta elämäntavasta syntyi tarve purkaa lukemaansa, vinkata uutuuksia muille, etsiä eri tilanteisiin sopivaa luettavaa ja saada keskustella muiden kanssa lastenkirjallisuudesta ja ihan vaan kirjoista. Satunnaisesti polku voi kuitenkin loikata muihinkin aiheisiin. Syntyi Lukuloikka.