Aikuiset · tietokirjat

Karkotetut

karkotetut 1.jpg

Karkottaa: saattaa karkkoamaan, ajaa pois, poistaa, häätää, hälventää, häivyttää, torjua (Kielitoimiston sanakirja). Sanan merkitys on itsestäänselvä, mutta tämän kirjan äärellä synonyymiksi valitsisin verbin torjua. Mitä me torjumme, kun torjumme ihmisiä, jotka etsivät rauhallista paikkaa itselleen ja perheelleen, mahdollisuutta turvallisempaan tulevaisuuteen? Toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Katja Tähjän teos Karkotetut kertoo niistä ihmisistä, jotka kuuluvat siihen 160 000 ihmisen joukkoon, jotka pakotettuina joutuvat poistumaan Euroopasta vuosittain. Karkotetut on itsenäinen jatko-osa samojen tekijöiden teokselle Paperittomat.

Joskus lukukokemus on niin ravisteleva ja vavisuttava, että sen äärellä mykistyy eikä sanoja tunnu riittävän kokemuksen purkamiseen. Olen nieleskellyt Karkotettuja muutaman päivän, yrittänyt saada jonkinlaisen otteen siitä, mitä siitä voisi kertoa, mitä siitä kannattaisi kertoa, jotta mahdollisimman moni tarttuisi kirjaan. Tartuin kirjaa, koska halusin tietää tarinoita uutisten takaa. Niin selkeästi kuin kirja onkin toimitettu, sen aihepiiri on niin raskas, että lukeminen teki välillä jopa fyysisesti pahaa ja mietin, miten voin jatkaa kirjan loppuun saakka.

Eurooppalaisten täytyy tietää , mitä karkotetuille ihmisille tapahtuu, jotta voimme paremmin arvioida karkotusten inhimillisiä kustannuksia, eurooppalaisten valtioiden poliittista vastuuta karkotusten jälkeisistä riskeistä sekä karkotuspolitiikan ja -käytäntöjen yhteensopivuutta ihmisoikeuksien kanssa. Palauttamiskiellon periaatteen mukaan eurooppalaiset valtiot eivät saa palauttaa yksilöitä turvattomiin maihin. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3. artikla varjelee palauttamasta yksilöitä epäinhimilliseen tai halventavaan kohteluun. Raportit kidutuksesta, katoamisista ja kuolemista saattavat siis tarkoittaa, että monet karkotuspäätökset ovat ristiriidassa palauttamiskiellon periaatteen kanssa.

Kirja on vankka tietopaketti, asiantuntevasti koottu, siinä pääsee ääneen runsalukuinen joukko hyvin erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista. Karkotetut kertoo yksilöistä ja perheistä, jotka on käännytetty pois Ruotsista, Norjasta, Itävallasta, Tanskasta, Kreikasta, Alankomaista, Iso-Britanniasta ja Suomesta. Mukana on myös saattopoliisin kertomus siitä, minkälaista työtä suomalainen saattopoliisi tekee, mitä työnkuva pitää sisällään ja minkälaisia tunteita se työntekijässä herättää. Osa karkotetuista esiintyy kirjassa omalla nimellään ja kasvoillaan, osa käyttää turvallisuussyistä salanimeä.

karkotetut2.jpg

Jokaisen kertomus on ainutlaatuinen. Kaikilla on ollut pätevä syy jättää oma maa, perhe, sukulaiset ja oma kieli taakseen. Osa on myynyt koko omaisuutensa ja ostanut lipun tulevaisuuteen salakuljettajilta, matkannut hengenvaarallisen reitin läpi toivoen pääsevänsä perille jonnekin, missä voisi aloittaa alusta. Yhteistä henkilöille on myös se, että he ovat tosissaan yrittäneet kotoutua, opiskella, hankkia töitä, todistaa olevansa oleskeluluvan arvoisia, turhaan. Toiset ovat oleilleet yhdessä ja samassa eurooppalaisessa maassa vuosia, perustaneet perheen, kunnes seinä on nostettu pystyyn. Tulee tilanne, jolloin on lähdettävä pois, joko vapaavalintaisesti pienen rahallisen avustussumman kera tai väkisin käsiraudoissa poliisisaattueessa, mutta lähdettävä on.

En halua tiivistää kirjan tarinoita, ne ovat kaikki omanlaisiaan, yhtä tärkeitä. Koen voimattomuutta ajatellessani henkilöitä, jotka ovat palanneet lähtömaihinsa jopa läheisiltäänkin salaa, koska pelkäävät joka sekunti henkensä puolesta. Kumpi on pahempaa, kuolla kotimaansa kriisialueella vainon tai satunnaisen väkivallanteon uhrina vai elää päivästä toiseen yhdessä pienessä huoneessa piilotellen ja toivoen, ettei kukaan löytäisi. Millaista elämää se on?

Luen kirjaa etuoikeutetun valkoisen länsimaalaisen perspektiivistä, kivuaalisti tiedostaen sen seikan, miten helppo minun olisi saada vaikkapa työlupa lähes mihin tahansa valtioon, johon keksisin haluta. Pidän matkustamisesta, mutta ajatus pysyvästä elämästä jossain täysin erilaisessa kulttuurissa, vailla omaa kieltä ja lähimmäisiä on sietämätön. Siksi on niin vaikea ymmärtää, miten jotkut ajattelevat turvapaikanhakijoiden havittelevan helppoa elämää täällä kylmässä ja pimeässä Pohjolassa.

Synkkä teos on kuvitettu vaikuttavin kuvin. Teos antaa puheenvuoron niille, joiden ääni  on karkottamisen myötä pyritty vaientamaan. Kaiken epätoivon ja lamaannuksen keskellä osa kirjan henkilöistä jaksaa vielä toivoa ja uskoa hyvään, poispääsyyn senhetkisestä ahdingosta, jopa mahdolliseen elämään Euroopassa. Ilman toivoa ei ole elämää, sanovat. Tämä kirja nostaa esiin tärkeitä ja olennaisia kysymyksiä turvapaikkapolitiikan saralta. Vain tuomalla asioita esiin voimme ylläpitää toivoa siitä, että asioita voidaan muuttaa. Pelkkä puhuminen ei tietenkään riitä, vaan tarvitaan konkretiaa.

Mitä sinä esimerkiksi voit tehdä karkotettujen tai paperittomien puolesta?:

  • lahjoittaa rahaa ihmisoikeuksien puolesta tukemalla Amnesty Internationalia täällä (olen kuukausilahjoittaja vuodesta 2007)
  • auttaa paperittomia
  • opettaa suomea vapaaehtoisena esimerkiksi vastaanottokeskuksissa

 

Kirja:

Viitanen, Kaisa & Tähjä, Katja: Karkotetut*, kustantamo Schildts & Söderströms 2016.

*kirja saatu arvostelukappaleena kustantamo Schildts & Söderströmsiltä.

Aikuiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat · lastenromaanit

Helmeä etsimässä

helmenkalastaja1

Tämän vuoden Runeberg Junior -palkinnon voittanut Helmenkalastaja on suurenmoinen ja ajaton saturomaani, syystä palkintonsa ansainnut. Helmenkalastajassa Karin Erlandsson punoo silmukka silmukalta tihenevää juonta kuin verkkoa, jännite pitää hyppysissään loppuun saakka. Helmenkalastajan maailma on ihmeellinen, surun ja kaipauksen läpäisemä valtakunta meren äärellä. Siellä elanto ansaitaan pyydystämällä helmiä, jotka sitten kaupataan kuningattarelle kovaan hintaan. Helmenkalastuksessa on kuitenkin traaginen vire, sillä sukupolvi toisensa jälkeen hylkää lapsensa ja lähtee etsimään helmistä ihmeellisintä, Silmäterää.

Silmäterän löytäjä on saava kaiken, mitä toivoa saattaa. Siksi myös Miranda aikoo päihittää kaikki muut helmenkalastajat ja löytää tuon helmistä arvokkaimman. Miranda on orvoksi jäänyt yksikätinen tyttö, joka tietää olevansa valtakunnan paras sukeltaja. Meri on kuitenkin viekas ja täynnä vaarallisia ruusuhaita. Helmenkalastus on yksinäistä ja riskialtista työtä, ja Silmäterän kaipaus tekee ihmisistä ahneita ja häikäilemättömiä. Miranda saa lähes vastentahtoisesti apurikseen Sirkan, huomattavan paljon itseään muistuttavan tytön. Silmäterää havitellessaan Miranda ja Sirkka joutuvat pelottavaan seikkailuun, jossa punnitaan, kenen kanssa kannattaa liittoutua ja ketä vastaan taistella.

Helmenkalastaja on tärkeä suunnannäyttäjä sukupuolirepresentaation muokkaajana, sillä kaikki merkittävimmät henkilöhahmot tarinassa ovat rohkeita ja päämäärätietoisia naisia ja tyttöjä. Hahmoilla on vankkumaton itseluottamus ja seikkaileva, itsenäinen asenne. Miehet ovat sivuroolissa, ainakin tässä neljän kirjan sarjan aloittavassa teoksessa. Kotimaisessa kirjallisuudessa on paljon nokkelia ja itsevarmoja tyttöhahmoja, mutta tällaisia päämäärätietoisia ja arvonsa tuntevia hahmoja tarvitaan silti yhä lisää.

helmenkalastaja2

Mutta jos ihminen ei kaipaisi, hän ei koskaan tekisi mitään. Ei koskaan söisi mantelivanukasta, ei koskaan istuisi nuotiolla juttelemassa eikä koskaan tekisi vuohenjuustoa. Enkä minä istuisi tässä sinun vieressäsi. Olen aina ajatellut, että kaipuu on kauneinta maailmassa, ilman sitä en haluaisi koskaan elää.

Tunnelma seikkailussa on haikea, mutta surun alla piilee toiveikkuus ja odotus siitä, että maailma voisi olla joskus toisenlainen, parempi paikka. Ehkä myöhemmin on koittava aika, jossa kaipaus laantuu, eivätkä vanhemmat enää hylkää lapsiaan helmenkalastuksen tähden. Erlandssonin kieli luo teokseen ihan omanlaisensa sävyn, sanasto on varsin omaleimaista ja kekseliästä. Luin kirjan suomeksi, alkuperäiskieli on ruotsi. Suomennos vaikuttaa onnistuneelta, sanat ovat runollisia ja tekevät maailmasta tainomaisen. Kirjassa syödään mantelivanukasta ja vaapukoita, juodaan päärynäsimaa, meressä uiskentelee hurjia ruusuhaita sekä kauniita kultapyrstöjä. Kieli vie mukanaan maailmaan, josta on vaikea irtautua arkipäivään.

Helmenkalastaja on paitsi vimmainen tarina kaiken muun varjoonsa jättävästä kaipuusta, myös kertomus rohkeista oman tiensä kulkijoista. Se on myös tarina ystävyydestä, joka kasvaa pikkuhiljaa kaipausta suuremmaksi. Teos on ehdottomasti viime vuosien saturomaanien parhaimmistoa.

Kirja:

Erlandsson, Karin: Helmenkalastaja, Schildts & Söderströms 2017.

*Kirja saatu arvostelukappaleena Kustantamolta.

 

äitiys · Lahjaksi · sarjakuvat

Mutzilla on asiaa

mutzi1

Heijaatko ostoskärryjä kassajonossa vimmaisesti, vaikka olet ilman lapsia kaupassa? Huutaako kassaneiti viikottain perääsi: “Hei, sulta jäi tää kortti / nää ostokset / tää lapsi?” Syötkö suklaata salaa vaatekomerossa? Yritätkö lukittautua toisinaan vessaan laskemaan kymmeneen? Nukahdatko kesken Pikku Kakkosen? Myöntävä vastaus varmistaa, että olet suurella todennäköisyydellä Mira Malliuksen sarjakuvateoksen, Mutzin, kohderyhmää.

Mira Mallius on tehnyt kuvituksia lastenkirjoihin, kortteihin, kalentereihin, tekstiilituotteisiin ja aikakauslehtiin. Nyt häneltä on julkaistu sarjakuvateos Mutzi, joka hellii ja huvittaa ruuhkavuosien pyörteissä säntäilevää vanhempaa. Teos on syntynyt omakohtaisista kokemuksista, mutta kansien väliin painetut otokset ovat arkipäivää ihan kenelle tahansa vanhempainvapaalaiselle.

mutzi2.jpg

Söpöön pastellimaailmaan verhottu sarjakuvaperhe elää lukijan silmien edessä todeksi arkea, jossa vauvakupla alkaa hiljalleen poksahdella. Todellisuus rävähtää silmille aika lailla heti synnytyssalista kotiuduttua. Arkeen solahtaessa päähenkilö Mutzi huomaa, miten ympärillä jokaisella on äitiydestä, kasvatuksesta ja parisuhteesta omanlaisensa kokemus ja he myös kertovat sen, pyytämättäkin. Omat odotukset ja ympäristön odotukset äitiyttä kohtaan tuntuvat aika ajoin törmäävän toisiinsa. Äitiys tuo mukanaan myös ihania asioita, kuten yhteisiä lounaita ystävien kanssa keskellä päivää tai lapsen suusta yllätyksenä kuultuja kauniita sanoja.

Mutzi näyttää lapsen mukanaan tuomasta elämänmuutoksesta valittuja paloja. Käsitys treenaamisesta, sairastamisesta, parisuhteen hoitamisesta tai omasta ajasta muuttuu lasten synnyttyä melkoisesti. Mallius kuvaa uudenlaisen arjen kipupisteitä humoristisesti ja välillä sarkastisestikin, mutta otoksista välittyy silti lämpö ja ainutlaatuinen rakkaus perhe-elämää kohtaan.

mutzi3.jpg

Malliuksen kirjaa on valtavan mukava lukea nykyisyydestä taakse päin katsoen, lämmin kahvi käden ulottuvilla. Muutaman vuoden etäisyyden päästä tutunoloiset kohtaukset lähinnä hykerryttävät. On lohdullista huomata, että kaoottisin ajanjakso on jo takana päin.

Mutzi tarjoaa hulvattoman hauskaa, lempeää ja suoraan ytimeen sivaltavaa vertaistukea kaikille tosi pienten lasten huoltajille. Tämän kirjan pakkaisin mukaan tuliaiskassiin tuoreille vanhemmille saatesanoilla tää vois ilahduttaa sua.

Kirja:

Mallius, Mira: Mutzi, Sammakko 2018.

*Kirja saatu arvostelukappaleena Sammakolta.

Aikuiset · muu elämä · tunteet · Vanhemmuus

Kirja tytölleni

kirjatytölleni1

Vanhemmuuden rakkauden ja huolen epämääräistä yhdistelmää ei voi kukaan puolestani kantaa, vaikka tulisi kuinka lähelle. Sen alle on niin helppo lamaantua, ja toisaalta juuri siinä samassa epämääräisessä tunteiden aallokossa tuntuvat olevan juuri ne syyt, miksi hartaasti vuosia toivoin, että joku tulisi luokseni. Että sinä tulisit luokseni. Että saisin kokea vanhemmuuden.

On suuri ilo lukea vanhemmuudesta sellaista tekstiä, johon voi samaistua ja josta voi löytää itselleen tukea ja lohtua. Vauvan syntymän jälkeinen äärimmäinen, kaiken sysäänsyrjäävä rakkaus ja samalla järkyttävä, irrationaaliseksikin yltyvä pelko kaikkea kohtaan tulee yllätyksenä, viimeistään silloin, kun astuu ensimmäisen kerran vauvan kanssa kotinsa ovesta sisään. Yhtä pöyristyttävältä voi tuntua myös se, että vanhemmuus herättää välillä myös negatiivisia tunteita, joista kukaan ei tunnu puhuvan. Lapsen synnyttyä kaikki ympärillä on samalla tavalla, mutta mikään ei kuitenkaan ole ennallaan. Siitä, millaisia tunteita vanhemmaksi tuleminen varsinaisesti herättää ja miten niitä voisi käsitellä, puhutaan kuitenkin harvinaisen vähän.

Jani Toivolan Kirja tytölleni vie mukanaan lähes neljän vuoden mittaiselle matkalle. Kaikki alkaa suuresta ja kirkkaasta toiveesta saada lapsi.  Hartaan toiveen toteuduttua alkaa uusi vaihe elämää sen pienen ihmisen kanssa, joka vihdoin syliin annetaan.  Tilanteeseen on valmistauduttu parhaalla mahdollisella tavalla ja silti elämänmuutos yllättää. Isäksi tulemisen ohella kirja käsittelee uudenlaisen arjen asettelua toimiville urilleen, työn ja perheen yhteensovittamista, uupumista, sairauslomaa ja toipumista. Se on myös vimmainen ja monikerroksinen puheenvuoro siitä rakkaudesta, jota vanhempi lastaan kohtaan kokee.

Toivolalla on häkellyttävän hyvä empatiakyky ja taito asettautua kenen tahansa asemaan. Hän ei oleta, että esimerkiksi kahden vanhemman perheillä olisi automaattisesti helpompaa pikkulapsiarjessa. Hän ei muutenkaan oleta kenenkään tilanteesta yhtään mitään, sillä hän tietää, että puistoissa, kauppakeskuksissa ja päiväkotien eteisissä näemme vain pienen silmänräpäyksen muiden perheiden arjesta, emme kokonaisuutta tai taustoja. Silmänräpäysten perusteella on turha tehdä minkäänlaisia päätelmiä. Esimerkillään ja omilla tarinoillaan Toivola kannustaa muita vanhempia avaamaan suunsa, puhumaan tunteistaan ja käymään läpi niitä jonkun kanssa, silläkin uhalla, että nolottaisi.

Toivola luottaa siihen, minkä me kaikki tiedämme ja valaa sitä uskoa myös lukijaansa: olemme kaikki ihmisiä, meillä on oltava samankaltaisia kokemuksia myös vanhemmuudesta, vaikka emme olisi niitä koskaan uskaltaneet ääneen sanoa.  Jo ennen lopullista uupumuspiikkiä Toivola päätti uskaltaa avata suunsa ja kysyä, olisiko muilla tarvetta jutella vastaavista tuntemuksista.  Hän tuli luoneeksi samassa elämäntilanteessa oleville ystäville ja tuttavilleen People power -kerhon, jossa ruuhkavuosia elävät ystävykset kokoontuvat säännöllisin väliajoin samaan tilaan purkamaan sydäntään kullekin kellotetun 15-minuuttisen ajan. Puhuja saa olla luvan kanssa hiljaa tai puhua pulputtaa koko ajan. Vasta määrätyn ajan päätyttyä muut saavat kommentoida, mutta tarkoitus ei ole jakaa neuvoja tai ohjeita, vaan tarjota kuuntelua ja läsnäoloa. Konsepti on aivan nerokas!

Häpeä mistään tavasta olla vanhempi on turhaa häpeää ja ylimääräistä kipua tilanteessa, jossa jokainen meistä on muutenkin haavoittuvainen. Kaikki teot ja sanat, joilla voimme laventaa käsityksiämme vanhemmuudesta, ovat elintärkeitä. Tähän kuvaan kuuluu myös avoin puhe lapsettomuudesta. Siitä kivusta ja surusta, kun lasta ei kuulu hartaista toiveista huolimatta. Jokaisen tilanne on omanlainen, eikä siihen kaivata ulkopuolista arvioimaan, onko suru oikeutettua tai ei. Siihen tarvitaan kuuntelemista, läsnäoloa ja ymmärrystä.

Toivola kertoo, että yksinhuoltajuus on tavallaan ollut myös onni, on ollut pakko avata sisintään ympärillä oleville ihmisille jaksaakseen. Uupumisen myötä on ollut pakko kohdata omat rajat, löytää tasapaino omien rutiinien, päämäärien, tavoitteiden ja mahdollisimman hyvin tekemisen välillä, opetella ottamaan rennommin ja välillä välittämään hiukan vähemmän siitä, mitä muut itsestä ajattelevat. Rivien välistä muotoutuu se sama ohje, jonka kaikki periaatteessa tietävät: on huolehdittava ensin itsestään ja omasta jaksamisestaan voidaaksen huolehtia lapsestaan. Eikä siinä tai sen opettelussa ole mitään hävettävää.

Kerronta on paikoiteillen rönsyilevää ja toisteistakin, mutta kaksi selkää päälinjaa kulkee läpi kirjan: oma kasvaminen lapsen rinnalla sekä lapsen ja vanhemman välisen suhteen kehittyminen ja muuttuminen vuosien karttuessa.  On huomattava, miten lapsi pakottaa vanhemman kohtaamaan itsensä ja oman toimintansa ikään kuin peilin kautta. Se, miten me vanhemmat ja muut aikuiset kohtelemme lapsiamme, toisiamme ja toisten lapsia ja perheitä, siirtyy jälkipolville kaikissa tilanteissa. Lapset aistivat ja ottavat mallin pienistä hienovaraisista eleistä,  äänenpainoista, keskustelujen tunnelmista, tavoista joilla me aikuiset kohtaamme ja kohtelemme toisiamme. Kaikkea ei voi ennakoida eikä itseään voi ohjelmoida täydelliseen vanhemmuussuoritukseen, mutta läsnäoloa voi kuitenkin harjoitella. Tunteista ja tavoistaan toimia tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa voi  keskustella ja ottaa opiksi.

Kiitos Jani, että teet polkuja meille muillekin kulkea.

Kirja:

Toivola, Jani: Kirja tytölleni, WSOY 2018.

 

Kouluikäiset · Lahjaksi · sarjakuvat

Katsokaa sirkuskulkuetta

Sirkus on jo sanana säkenöivä, se lupaa viedä mukanaan hetkeksi keskelle kipinöivää valoshow’ta, viihtymään ja unohtamaan arjen. Olen rakastanut ajatusta sirkuksesta niin kauan kuin saatan muistaa. Värikkäät asuntovaunut, telttaan laskeutuva pimeys, hurjapäiset temput ja kasapäin popcornia ja hattaraa posetiivimusiikin soidessa, se oli lapsena käsitykseni sirkuksesta, olkoonkin, että taisin nähdä Sirkus Finlandian esityksen ainoastaan kerran. Lapsena kiertolaiselämä, ainainen liikkeessä pysyminen,  kuulosti ihmeellisimmältä tavalta elää mitä kuvitella saattaa. Sirkuselämä oli valovuosien päässä tutusta ja turvallisesta rutiinien täyttämästä elämästä, jossa käytiin koulua muiden mukana ja syötiin makaronilaatikkoa kello viisi. Sirkus tarjoaa edelleen kutkuttavat puitteet hyvälle tarinalle, olkoonkin, että lapsuuden jälkeen perinteiseksi mielletyn sirkuksen glamour on rapistunut.

sirkusrinkeli1

Pienten kustantamojen julkaisut jäävät usein valitettavan vähälle huomiolle, joten  törmäsin Sirkus Rinkeliin vasta hiljattain, melkeinpä vahingossa.  Kustannusliike Robustos on julkaissut pari vuotta sitten Anne Muhosen ja Tiina Konttilan sarjakuva-albumin nimeltään Sirkus Rinkeli. Teos on sittemmin saanut  jatko-osan, joka on tuotu markkinoille omakustanteena.  Lasten sarjakuvia kustannetaan käsittääkseni Suomessa sangen vähän, joten tämä taitavasti kuvitettu ja napakasti kerrottu tarina on ainutlaatuinen omassa genressään.

Sirkus Rinkeli on hauska ja jännittävä tarina, jossa Aapo-niminen poika ystävystyy sirkuksessa kasvaneen tytön, Epun, kanssa. Eppu tutustuttaa Aapon sirkukseen, sen väkeen ja omaperäiseen tapaan olla ja elää. Epun oma perhe on saanut tarpeekseen kiertolaiselämästä ja he jättäneet kiertolaiselämän taakseen, jotta voisivat elää vakaampaa elämää kirjanpitäjinä. Eppu taas on valinnut sirkuksen perheekseen, eikä tunnu kaipaavaan biologisia vanhempiaan. Päähenkilöiden lisäksi Sirkus Rinkeli vilisee monia mielenkiintoisia hahmoja puhuvasta jääkarhusta  Siiri-merenneitoon.

Kuten kaikki tietävät, elämä sirkuksen lavasteissa ei ole pelkkää hymyä ja ikuista ilotulitusta, vaan kulisseissa ponnistellaan ongelmien äärellä siinä missä muuallakin. Eppu etsii sirkuksessa omaa paikkaansa ja etenkin omaa esiintymisnumeroaan. Eräs henkilöistä joutuu pakenemaan sirkuksen suojiin kurjaa ja katalaa roistoa. Piilotteluoperaatio ajaa henkilöt huimaan seikkailuun, joka onneksi päättyy yhteistyötä tekemällä parhain päin.

sirkusrinkeli2

Anne Muhosen kuvitus on viehättävää. Suurin osa aukeamista on piirretty vain yhdellä värillä, mutta värit ja sävyt vaihtelevat sivuittain. Kokonaisuus on harkittu ja rauhallinen. Ratkaisu on omaperäinen, sillä useinhan sirkus tunnetaan juuri räikeistä väreistä. Kuvat tasapainottavat jännittäväksi äityvää juonta kerrassaan mainiosti. Visuaalisesti teos hivelee ainakin aikuislukijan silmää. Konttilan repliikit ovat nasevia ja hauskoja. Lystikkäät sanavalinnat keventävät jännittävimpien kohtauksien tunnelmaa.

“Akvaarioon?”

“Minä en suostu asumaan missään lasilaatikossa. Tylsistyisin ja muuttuisin ruutanaksi!”

Sirkus Rinkeli ilahduttaa varmasti pienimpiä koululaisia vauhdikkaalla juonellaan, mutta sitä on myös aikuisen mukava lukea. Tätä kirjaa tarjoaisin myös niille, jotka ovat lukijoina vasta-alkajia ja lannistuvat pitkien romaanien äärellä. Lahjaideana tämä tai Sirkus Rinkelin kakkososa on myös mainio, on mukavaa antaa lahjaksi jotain, mitä ei välttämättä omasta kirjakaupasta löydä.

 

Kirja:

Konttila, Tiina & Muhonen, Anne: Sirkus Rinkeli. Kustannusliike Robustos, 2015.

kuvakirjat · Lastenkirjat

Milla Marmori salapoliisina

millamarmori1

Milla Marmori ja kadonneen mummon mysteeri on Sami Järven kirjoittama ja Minttu Wikbergin kuvittama salapoliisitarina, jonka esikoiseni otti heti omakseen. 5-vuotias on aiemmin luetun Vanttu salapoliisina -kirjan ansiosta jo pidempään leikkinyt vakooja- ja salapoliisileikkejä, ja kovin innostunut mysteerien selvittelystä. Millan etsiväseikkailu sattui siis iltasatulukemistoon juuri oikealla hetkellä. Etsivätarina on moderni satu hashtageine kaikkineen, mutta myös lajityypiltään tunnistettava satukertomus, jossa liikutaan kahden eri todellisuuden välillä.

Milla Marmorin oivaltava juju on punaisessa villalangassa eli tietenkin johtolangassa, jonka avulla välkky tyttö etsii mummolan uumeniin kadonnutta isoäitiään. Milla on tuotu mummolaan isän työmatkan ajaksi, mutta ennen kuin vierailu edes pääsee kunnolla käyntiin, on löydettävä vanhan talon sisuksiin hävinnyt mummo. Jäljittämisessä liikkeelle lähtöä siivittää hauska mummolan pohjapiirros, jota tarkastelemalla saa selville mielenkiintoisia yksityiskohtia. Mummola, vanha punainen huvila, on tietysti saanut osuvan nimen Villa Lanka. Tällaisilla pienillä yksityiskohdilla tekijät ovat varmistaneet, että myös aikuislukija pysyy hereillä kirjaa tavatessaan.

Lanka kiemurtelee teoksessa sivulta sivulle, ja sitä seuraamalla Milla pääsee liikkumaan tapetin läpi Kudelmaan, paikkaan, joka vilisee metsän eläimiä. Persoonalliset otukset asettuvat osaksi seikkailua, sillä mysteeriin kytkeytyy toinenkin ongelma: joku on varastanut eläinten vaatteet, juuri ne, jotka Millan mummo eläimille on neulonut. Eläimet neuvonantajinaan Milla alkaa selvittää yhä mykkyräisemmäksi käyvää vyyhtiä. Langan mutkittelua seuraamalla selviää, minne mummo on kadonnut, kuka on vienyt eläinten vaatteet ja miksi?

millamarmori2

Minttu Wikbergin kuvituksen päävärit ovat punainen, musta ja valkoinen. Toki värejä löytyy enemmänkin, mutta kolme pääväriä toistuu läpi kirjan ja tekee visuaalisesta ilmeestä raikkaan ja harkitun. Rauhallinen värien käyttö myös tehostaa juonen kannalta tärkeimmän elementin, punaisen langan, erottumista muusta kuvituksesta läpi tarinan. Puhekuplat terävöittävät joitakin repliikkejä ja kuvat saattavat kääntyä joillakin sivuilla vaaka-asennosta pystyyn. Kuvitus miellyttää ehkä enemmän aikuisen silmää, mutta kun kirjan ideaa avasi lapselle, sain hänet kuuntelemaan tarinaa mielellään tarkkaavaisena ja lopulta tarina teki niin suuren vaikutuksen, että kirjaa luettiin useana päivänä putkeen.

Sami Järvi tunnetaan videopelimaailmasta, jossa hän on käsikirjoittanut muun muassa tunnettua Alan Payne -peliä. Lastenkirjat ovat selkeästi uusi aluevaltaus, ja komeastihan Järvi sukeltaa lasten maailmaan. Minttu Wikberg taas on tehnyt ansiokasta uraa Arabian, Lapuan Kankureiden ja Finlaysonin suunnittelijana. Taitavien tekijöiden yhteistyönä syntynyt Milla Marmori on alusta asti harkittu kokonaisuus, johon voi vielä paremmin tutustua teoksen omalla sivulla, josta löytyy myös supersuloinen ohje Millan villapuseroon sekä lukuhalukkuutta herättelevä video.

Milla Marmorin kustantaja, Cozy Publishing, tekee tyylikkäitä ja kauniita lifestyle-teoksia, mutta nyt se on laajentanut repertuaariaan myös lastenkirjojen puolelle. Aiemmin kirjoitin herkästä ja tunteikkaasta Penny ikävöi -teoksesta, josta pidimme esikoisen kanssa molemmat kovasti. Milla Marmori ja kadonneen mummon mysteeri on oiva lisä kustantamon lastenkirjavalikoimaan. Harmi ja kumma kyllä, kustantamon sivuilla lastenkirjoja ei mainita ollenkaan. Sääli, sillä ainakin nämä kaksi meille tiensä löytänyttä teosta ovat lukemisen ja mainostamisen arvoisia.

Kirja:

Järvi & Wikberg: Milla Marmori ja kadonneen mummon arvoitus, Cozy Publishing 2017.

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Kouluikäiset · Lastenkirjat · lastenromaanit

Kissa joka söi lähes koko maailman

Kurnivamahainen kissa on Magdalena Hain viime vuonna julkaistu lastenkirja. Runeberg Junior -kilpailussakin mukana ollut saturomaani on ehdottomasti ansainnut vielä lisää huomiota. Tarina henkii perinteisten satujen taikaa, onhan sen ytimessä kyse hyvän ja pahan taistelusta. Toisaalta sen teemoista voi rakentaa siltoja moniin tämän hetken kriiseihin, joita velloo maailmalla. Sangen kernaasti soisin Hain tarinalle tilaa koulujen ensimmäisten luokkien luku- tai satutunneilla sekä käännöksiä moniin maihin.

kurniva1

Kirjan kansi on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on itse tarina. Kurnivamahainen kissa on fantasiavaikutteinen saturomaani tytöstä, joka kohtaa valtavan, järkälemäisen kissan. Kissa ahmii ympäröivää maailmaa sisuksiinsa sellaista tahtia, että hirvittää. Kissa on syönyt itsensä niin isoksi, ettei sellaista melkein voi uskoa todeksi. On kuitenkin selvää, että jos on juonut kaiken veden lähteestä, syönyt kaikki metsän eläimet ja meren kalat sekä kylien viljat, kasvaa mahdottomiin mittoihin. Kissalla on oma menneisyytensä ihmisten keskuudessa, sellainen, josta se yrittää hienoisesti pitää kiinni, vaikka se oikeastaan haluaisi pistellä poskeensa myös juuri tapaamansa tytön. Tyttö ja kissa tekevät sopimuksen: kissa jättää tytön syömättä, mikäli tyttö löytää nelitassuiselle jotain syötävää päivän päätteeksi. Tytöllä on aikamoinen haaste selätettävänä, kun hän yrittää pitää ahmivaa kissaa aisoissa.

Mutta tyttö sanoi: “Älä tee sitä, kurnivamahainen kissa. Heillä on täytynyt olla paljon unelmia ja ajatuksia, että ne ovat ruokkineet koko kylää tähän asti. Ja katso, täällä on yhä lapsia. Heidän päässään syntyy kaiken aikaa uusia unelmia,”

Kissa näki, että tyttö puhui totta.

Lasten mielistä syntyi kaiken aikaa uusien ajatusten kimaltavia saippuakuplia. Ne ruokkivat kyläläisiä, vaikka heidän peltonsa olivat paljaat.

kurniva2

Hai kirjoittaa tarkasti ja kirjan maailma saa ajattelemaan meidän maailmaamme, jonka kriiseistä uutisoidaan päivittäin. Kurnivamahainen kissa ei osoittele, saarnaa tai opeta, vaan kerronnan keinoin näyttää, mitä tapahtuu, kun ahneet ihmiset hallitsevat ympäristöään pelolla ja julmuuden ylivallalla. Tarinaan ujuttautuu hienosti mukaan myös kertomus ystävyydestä ja luottamuksesta. Draaman kaarta hienosti noudatellen kirja päättyy onnellisesti. Lukukokemuksesta tekee erityisen nautittavan se seikka, että päähenkilö on aktiivinen ja peloton tyttötoimija, joka alkaa oikoa vääryyksiä niitä kohdatessaan. Kurnivamahaisen kissan kuvitus on Teemu Juhanin käsialaa. Mustavalkoinen, koukeroinen kynänjälki on omiaan peilaamaan karun sadun maailmaa.

 

Luen lapsille valtavasti ja jäljelle jäävät illan tunnit käytän oman kirjanälkäni tyydyttämiseen. Oli siis nolostuttava yllätys, että googlettelun tuloksena sain tietää Magdalena Hain olevan kotimainen, maskulainen kirjailija. Toki sukunimi sitä viestii, mutta ajattelin silti kyseessä olevan käännöskirja. Kurnivamahainen kissa teki suuren vaikutuksen.

Kirja:

Hai, Magdalena: Kurnivamahainen kissa, Karisto 2017.

kuvakirjat · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat

Kaukaisen maan kuningas

herrakuningas1

Raija Siekkisen kirjoittama ja Hannu Tainan kuvittama Herra Kuningas ilmestyi vuonna 1986. Se on edelleen yksi vaikuttavimmista kuvakirjoista, joita tiedän. Siekkinen kirjoittaa surumielisen kauniin tarinan yksinäisyydestä, onnellisuuden löytämisestä ja arjen jakamisen tärkeydestä. Tarina on ajaton ja universaali, sen kieli on tarkkanäköistä ja runollista. Hannu Tainan kuvat ovat kuin maalauksia. Niiden sävyt ovat herkkiä, tunnelma niissä on unelias ja arvoituksellinen.

Ja talossa oli kirjasto, hyllyt täynnä kirjoja, jotka kuiskivat keskenään, runokirjat lausuivat runoja ja levysoitin soitti kauniita lauluja. Mutta pieni kuningas ei kuullut mitään, sillä hän oli kovin yksinäinen ja mietti vain yksinäisyyttään aamusta iltaan.

Herra Kuningas asuu ypöyöksin valtavassa kupolikattoisessa palatsissa, jossakin kaukaisessa maassa. Ympärillä kohoaa mahtipontinen vuoristo, palatsia reunustaa vihreä puutarha ja lähellä kimaltaa meri, jonka horisontissa siintäviä kalastajia kuningas katselee kävelyretkillään. Sisällä linnassa on on metreittäin kirjoja ja levykaupalla musiikkia, näkymät ikkunoista suurenmoiset, on siis kaikkea, mistä unelmoida saattaa. Elämä on kuitenkin kadottanut merkityksensä, sillä yksinäisyyden myötä kuningas on menettänyt kyvyn huomata loiston ympärillään. Kuningas ymmärtää olevansa erilainen muiden kuninkaiden joukossa – eihän hänellä ole yhtään alaista. Hän alkaa toivoa alamaisia, ensin sataa, sitten viittäkymmentä.

herrakuningas2

Kun kuninkaan oven taakse ilmestyy valtavan kokoinen, takkuturkkinen kissa, tiikeri, elämä muuttuu. Tiikeri jää asumaan kuninkaan luokse, eikä kuningas lainkaan huomaa, että yhtäkkiä päivät kuluvat hänen palvellessaan kissaa. Kuningas saa vihdoin alamaisen, ja alkaa löytää sisältöä elämäänsä. Yhteiselämä kissan kanssa näyttää kuninkaalle elämästä taas kaiken sen hyvän, minkä hän oli ehtinyt unohtaa. Samaan aikaan kaupunkia ympärillä aletaan asuttaa, linnan laitamille rakennetaan taloja vieri viereen. Kuningas kutsuu ihmisiä luokseen, ihmiset kertovat tarinaa toisilleen eteenpäin: “Tuolla asuu Herra Kuningas.”

Siekkisen ja Tainan kuvakirja on kestänyt aikaa, ja sen jaksaa lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Ihan pienille lukijoille tarina tuntuu vielä liian filosofiselta, mutta 5-vuotias jaksaa jo kuunnella ja pohtia yksinäisyyden ja ystävyyden merkitystä. Toivottavasti kirjaa löytyy vielä kirjastojen varastoista, jotta se tulisi luetuksi vielä tänä päivänäkin. Mikäli teos antikvariaateissa hypistellessä tulee vastaan, kannattaa se ostaa säilöön.

 

Kirja:

Siekkinen, Raija & Taina, Hannu: Herra Kuningas, Otava 1986.

 

Aikuiset · Käännöskirjat

Kuumeiset päivät

pihka

Puolihuolimattomasti lausuin ääneen edellispäivänä sanat “saisipa vaan maata sängyssä pari päivää” ja kas, kuopukselle nousi kaiken muun tieltään raivaava kuume. Olemme viettäneet leirielämää sohvalla pienen toipilaan kanssa vuorokauden ympäri, samalla olen lukenut Ane Rielin Pihkaa, jonka viimeiset sivut luin loppuun myöhään illalla. Olen ollut toisessa ajassa, toisessa paikassa samaan aikaan, kun pistävät auringonsäteet ovat kutitelleet minua ja tiukasti syliini takertunutta tyttöä. Kuumeisen lapsen sylissä pitämistä tuskin suositellaan, mutta se on ainoa paikka, jossa hän ei ole uikuttanut oloaan. Olemme molemmat nuokahdelleet pitkin päivää, korjanneet taas asentoamme jatkaaksemme yhdessä lepäämistä. Välillä hän on maannut hiljaa sylissäni silmät raollaan, unen ja valveen rajamailla. Silloin olen kadonnut Päähän, kaukaiselle saarelle, jossa Liv elää eristettyä ja erityistä lapsuuttaan omituisen, vastoinkäymisten sairastuttaman perheensä keskellä.

On huolestuttavaa tarkkailla pienen hengitystä ja silminnähden vaikeaa oloa, toivoa, että edes jäätelö maistuisi kun mikään muu ei, mutta ei niin ei. Pienen potilaan kanssa olo tuntuu samalta kuin vastasyntyneen – joku haluaa olla niin tiiviisti iholla kuin mahdollista, vessaan poistuminenkin synnyttää hirveän, eläimellisen parun, jota on vaikea saada tyyntymään. Toisaalta, nämä päivät ovat korvaamattomia. Meillä ei ollut hänen kanssaan vauvavuotta, jolloin olisimme nukkuneet navat vastakkain sohvalla, ei ollut aikaa, jolloin ylipäätään olisimme nukkuneet pitkiä pätkiä samaan aikaan. Tällainen pakollinen pysähtyminen, ikiliikkujan kainalossa pitäminen tuntikausia, on ollut ihanaa.

Saarella asuvalla Livillä ei ole kaikki hyvin. Epänormaalista elämäntavasta on tullut normaalia.  Liv kulkee pitkin saarta kuolleen kaksoisveljensä kanssa,  lukee sänkynsä vangiksi joutuneelle, sairaalloisen lihavalle äidilleen kirjoja ääneen, ja uskoo isäänsä, kun tämä kertoo tappavansa Livin isoäidin heidän kaikkien parhaakseen. Liv tekeytyy isänsä pyynnöstä kuolleeksi, jotta perhe voisi pysytellä jatkossakin etäällä yhteisöstä. Isän mieli synkkenee päivä päivältä kaikkien perhettä kohdanneiden vastoinkäymisten myötä, ja syöksee samalla perheen lohduttomaan tilanteeseen, josta normaalielämä on kaukana.

Pihkan epätavallinen tarina kasvaa hiljalleen, kerää voimaa ja kerroksia itseensä, kunnes lopulta vyöryy lukijan päälle valtoimenaan ja imaisee syvälle mukaansa. Kirjaa lukiessa pysyy aluksi etäällä, pitää kiinni toivosta, eikä ota uskoakseen vääjäämätöntä. Toivoton kirja ei missään nimessä ole, mutta tarinan loppu itkettää silti. Riel kuvaa äärimmäisen taitavasti lapsen uskollisuutta omille vanhemmilleen. Vanhempien järjettömyyksiin menevä menetyksenpelko ja suojelunhalu vavisuttavat. Hyvää tarkoittavilla teoilla voi oikeuttaa kaameita asioita, jos vain selittää itselleen ajattelevansa toisten parasta.

Pihka on kertomus surusta, epätoivosta sekä siitä valtavasta rakkaudesta, mikä perheissä vallitsee. Se on nyrjähtänyt tarina vinksahtaneista ihmisistä, jotka viimeiseen asti suojelevat toisiaan. Se on yksi alkuvuoden väkevimmistä romaaneista. Ilmeisesti Rieliltä ei ole aiemmin suomennettu muita teoksia, toivottavasti tämä seikka korjataan mahdollisimman pian. Pihka sai minut ajattelemaan Anne Swärdiä ja hänen hengästyttävän tiivistä tapaansa kuvata erityisiä ihmiskohtaloita. Onneksi Swärdin uutuus Vera suomennetaan ihan kohta. Pihkasta, sen omituisesta ja lohduttomasta maailmasta on vaikea päästää irti.

Kirja:

Riel, Ane: Pihka, Aula & Co 2017.

 

 

 

äitiys · muu elämä · tunteet

Äitiyden musta aukko

Moni uskoo, että kaikki muut äidit haistelevat vauvansa päätä pehmeän hattaraisessa vauvakuplassaan ja kiittää luojaansa jokainen hetki, että on saanut jotain niin uskomattoman kallisarvoista elämäänsä. Joku ehkä on tällainen onnekas äiti, mutta usko, meitä on toisenlaisiakin äitejä. Meitä, jotka punaisen viivan piirryttyä pissaiseen tikkuun ajattelevat, etten minä sittenkään tätä halunnut. Ainakin hetkellisesti. Meitä, jotka raskauden tuskissaan ajattelevat, että jos vain olisin tiennyt, että tämä on näin kauheaa, en taatusti olisi alkanut tähän. Ja kuukausia kestäneen nukkumattomuuden keskellä pelkäävät tehneensä elämänsä suurimman virheen. 

Ne ajatukset ovat sallittuja! Ne eivät vie omaa lasta pois tai tee hänestä yhtään vähäpätöisempää tai vähemmän rakasta. Näistä ajatuksista ei kannata kertoa lapsettomuuden kanssa kamppaileville mutta niitä saa ajatella. Vaikka olisi itsekin kamppaillut lapsettomuuden kanssa. Vaikeinta on sallia itselleen rumia ajatuksia, sietää ristiriitaa ja riittämättömyyttä. Mutta se on onnen edellytys – että sallii. 

Processed with VSCO with av4 preset

Luin Mutsie-blogia kirjoittavan, Iltalehden toimittajana työskentelevän Irene Naakan kirjan Hullu kuin äidiksi tullut – äitiyden pilvilinnat ja todellisuus heti sen käsiini saatuani yhdeltä istumalta, aivan kuin minkä tahansa äitiyttä, raskautta tai synnytystä käsittelevän teoksen aikoinaan. Naakka kuljettaa lukijaa läpi odotuksen ja ensimmäisen vauvavuoden, peilaten kokemuksiaan mielenterveysalan ammattilaisten puheenvuoroihin. Kirja on rehellinen ja paljas kuvaus niistä äitiyden puolista, joista niin usein mieluiten vaietaan.

Mietin monta päivää, julkaisenko tätä tekstiä lainkaan. Aihe on kuitenkin niin tärkeä, sillä tälläkin hetkellä aika monta äitiä istuu kotonaan pyjamahousuissaan parkuva nyytti olkapäillään ja miettii, miten ikinä selviää tästä päivästä ja riittämättömyyden tunteestaan yksin. Nukuttuja tunteja voi olla takana viisi tai nolla, vauvan rytmi ja käyttäytyminen on ennalta-arvaamatonta eikä tulevien päivien kulkusuunnasta ole tietoa. Se on vaan vaihe -ajattelu ei kannattele, sillä vaiheetkin voivat olla loputtoman pitkiä. Monella saattaa olla ympärillä ystäviä ja sukulaisia, jotka pääsisivät kyllä auttamaan iltaisin, mutta päiväthän useimpien äitien ongelma-aikaa ovat. On myös niitä, joiden ainoa kontakti aikuisiin on neuvolan terveydenhoitaja kerran kuussa, ja se on aivan liian vähän. Kun herää joka ikinen aamu viideltä älyttömän lyhyissä nukuttujen pätkien jälkeen toistuvasti, on illan koittaessa jo niin puhki, että ei jaksa kohdata enää ketään ulkopuolista, esittää reipasta tai kohteliasta. Useimmiten on siis helpompi vetää kodin ovi kiinni ja sanoa kerta toisensa jälkeen, että palataan asiaan paremmalla ajalla. Lopulta sitä vihdoin saa vauvan hetkeksi nukahtamaan, mutta ei halua painaa päätään tyynyyn, koska ajatus seuraavasta mahdottomasta päivästä jyskyttää takaraivossa ja lamaannuttaa niille sijoilleen.

Naakka kirjoittaa avoimesti ensin toiveestaan tulla äidiksi. Hän kertoo vaikeasta pahoinvoinnista, joka kesti koko raskauden, yllättävästä raskausdiabetesdiagnoosista ja lopulta synnytyksestä, joka runtelee kehoa. Naakka pohtii hämmentyneenä, miten suuren unelman täyttyminen muuttuukin ahdistavaksi elämänvaiheeksi, jota häpeää niin paljon, että muiden edessä kannattelee kuvaa ihan normaalin väsyneesti jakselevasta vastasyntyneen äidistä. Kirja ei käsittele pelkästään väsymyksen aiheuttamia kurjia mielialamuutoksia, vaan luotsaa kokonaisvaltaisesti niiden synkkien ajatusten läpi, joita uuden elämän mukanaan tuoma muutos saattaa vauva-arjen keskellä herättää.

Vauva herätti minussa tahdosta riippumattomia refleksejä, joille en mahtanut mitään. Kun hän parahti itkuun Jaakon sylissä, saatoin hätkähtää rajusti, nousta pystyyn ja melkein riuhtoa lapsen omaan syliini. Minua vavisuttivat alkukantaiset eläimelliset vaistot, jotka tekivät minut vieraaksi itselleni omassa kehossani. Olin kuin sätkynukke enkä tuntenut itseäni enää.

Rakkaus oli ahdistavaa, koska ilman häntä ei olisi mitään. Miten ihmiset selviävät oman lapsen kuolemasta? Millaisessa maailmassa lapsia kuolee, millaisessa maailmassa niin kohtuuton taakka annetaan joidenkin kannettavaksi?

Odotusaikana neuvolassa sivutaan käsitettä synnytysmasennus. Se kuitataan usein vauvan syntymän jälkeiseksi baby bluesiksi, josta kärsii jopa 80 % äideistä, mutta jolla on huomattavasti kevyempi sointi kuin synnytysmasennuksella. Olen ihan varma, että suurin osa äideistä kokee sekä masennuksen että ahdistuksen tunteita jossakin vaiheessa äitiyslomaansa. Väsymyksestä voidaan jorista loputtomissa keskusteluissa kymmenien kahvikupillisten äärellä, mutta aika harva uskaltaa häpeän ja huonoksi äidiksi leimautumisen pelossa sanoa ääneen, että nämä päivät ovat kertakaikkiaan sietämättömiä, älkää jättäkö minua yksin lapseni kanssa.

hullukuinäidiksi

Suurimmaksi osaksi sietämättömyys on aivokemiaa ja hormonitoiminnan aikaansaamaa muutosta, ihan vaan sitä, että koko kroppa ja aivot ovat joutuneet raskauden ja synnytyksen myötä  jonkinlaiseen päälle jääneeseen hälytystilaan. Luultavasti kaikki tämä vain, koska teemme kaikkemme huolehtiaksemme ja suojellaksemme vauvaa. Teemme niin oman hyvinvointimme ja kasvojen säilyttämisen uhallakin, sillä vauva on tärkein kaikista. Kuka nyt myöntäisi, että maailmaan on tullut ihminen, jolle supattaa öisin minä suojelen sinua kaikelta, ja samaan hengenvetoon miettii, kenelle kiltin näköisistä ostoskeskuksen mummoista jättäisi huutavan jälkeläisensä ihan vaan hetkeksi jotta aika pysähtyisi, kukaan ei hetkeen huutaisi ja riittämättömyyden loputon tunne kaikkoaisi edes vartiksi niinä valtavan pitkinä päivinä, kun puoliso tekee töitä?

Muiden kertomuksissa toistuivat samat aiheet. Hyvin usein äidit kamppailivat huonosti nukkuvan vauvan, unettomuuden, väsymyksen ja totaalisen uupumuksen kanssa. Heillä ei ollut kunnollista tukiverkkoa, mies teki ehkä vuorotyötä tai joutui matkustamaan paljon. Oli pahoja parisuhdevaikeuksia. En löytänyt tarttumapintaa mistään. En voinut käsittää, miksi olo oli niin karmea, vaikka kaikki oli näennäisesti ihan hyvin. Vauva oli monella mittarilla helppo ja nukkui hyvin. Ympärilläni oli välittäviä ihmisiä. En ollut menettänyt huumorintajuani: nauroin, kun Jaakko sanoi, että meille ei sitten tullutkaan koliikkivauvaa vaan koliikkiäiti.

Hullu kuin äidiksi tullut ottaa esille sen faktan, että meillä herkillä kontrollifriikeillä on suurempi riski kokea tavanomaista enemmän raskaita ja ikäviä tunteita kaiken ylimaailmallisen onnenkin keskellä. Naakka on ottanut ihailtavan, valtavan rohkeusloikan tuodessaan julki oikeat ajatuksensa blogitekstiensä takaa. Olisi varmasti ollut helpompaa hymyillä blogikuvissa ja todeta, että oli vähän raskasta.

Kirjan lopussa oleva erottelu masennuksen ja ahdistuneisuuden välillä on lukijalle tärkeä, vaikka samassa kappaleessa todetaankin, että suomalainen terveydenhuolto ei erottele näitä kahta sairauden oiretta toisistaan. Masennuksesta ja varsinkin synnytysmasennuksesta puhutaan nykyään jo kohtalaisesti, mutta kirjassa todetaan että “ahdistus saatetaan kuitata normaalina huolena ja, paradoksaalista kyllä, yksinkertaisesti äitiytenä”. Halleluja!

Hullu kuin äidiksi tullut olisi hyvä vinkata jokaiselle esikoistaan odottavalle äidille, tiedät sitten jos kun… Yhtä paljon olisi syytä pitää meteliä siitä, että masennus ja ahdistus ovat usein hormonitoimintaan ja aivokemiaan liittyviä asioita – eivät länsimaisten hyväosaisten naisten turhaa valitusta. Yhtä tärkeää kuin on kysyä: “Millaista apua kaipaisit?”, on jättää kertomatta ne ikuiset tarinat luomusynnytyksistä saunoissa, olemattomista äitiyslomista ja legendoista, joissa äidit palasivat salamana lapsivuodeaikana pellolle tekemään töitä.

Suomalainen neuvolasysteemi on maailman edelläkävijä, kun huolehditaan vauvoista, heidän kasvustaan ja riittävästä ravinnonsaannistaan. Uskallan kuitenkin väittää, että äitien voinnista huolehtimisessa olisi vielä kehitettävää. Kotiapua pitäisi olla tarjolla useammin niillekin, joiden vauva on ihan tavallinen uusi tulokas.  Kaikille äideille olisi tärkeintä muistaa kirjassa julkituotu lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren ajatus:

Lapseni kohtelevat itseään niin kuin minä kohtelen itseäni, ei niin kuin minä kohtelen heitä.

Toisen äitiydestä ja vauva-arjesta on helppoa tehdä hätiköityjä päätöksiä, sillä äidit ovat taitavia piilottamaan ikävät tunteet, meikkaamaan neuvolakäynneille ja kuittaamaan tilanteen lempeällä hymyllä “vähän väsyttää”. Emme salli itsellemme totuuden kertomista, sillä häpeä negatiivisista tunteista on niin valtava. Senpä takia, niin äitiydestä kuin mistä tahansa muustakin puhuttaessa lausun taas Skam-kaimani huoneentaulussa lukeneet sanat: “Everyone is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.” 

Kirja:

Naakka, Irene: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus, Minerva Kustannus 2018.

Lisää aiheesta:

Emmi Nuorgam

Lähiömutsi

https://aima.fi (Äidit irti synnytysmasennuksesta)