Aikuiset · Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirjat · tunteet

Varjostajien matkassa

 

varjostajat1.jpg

Joidenkin kirjojen kansi enteilee seikkailua, johon haluaa malttamattomana päästä mukaan. Olin odottanut Maija ja Anssi Hurmeen satukirjaa Varjostajat aina siitä asti, kun näin sen kirjakatalogissa, sillä kannen kuvassa on jotain lumoavan vangitsevaa. Kirja on kauttaaltaan poikkeuksellisen harmaa ollakseen lastenkirja, mutta sille on syynsä. Bussin katolla istuvat hahmot näyttävät aavistuksen pelottavilta, mutta pehmeä kynänjälki keventää tunnelmaa ja houkuttaa raottamaan kirjan kantta. Lapsi ei olisi kirjaan tarttunut, ellen itse olisi ollut siitä niin innoissani, sillä hänen valintansa yleensä pirskahtelevat värejä.

Varjostajissa päähenkilölapsen ja tämän isän elämää varjostaa suru ja ikävä. Äiti on poissa, ja elämä on verhoutunut harmaaseen pilveen. Kliseisesti voisi todeta kaikkien värien ja sitä myötä ilon kadonneen elämästä, niinhän kirja on kuvitettu, vailla kirkkaita värejä. Tarina itsessään ei ole kuitenkaan yhtään kliseinen. Äidin poissaolo on saanut jäljelle jääneet perheenjäsenet surullisiksi. Eräänä aamuna lapsen sängyn laidalla istuu olento, joka ei sano mitään. Varjostaja seuraa lasta minne ikinä tämä meneekin, ja kasvaa samalla koko ajan suuremmaksi. Kohta taloon tulee myös toinen samanlainen, omituinen olento. Yhdessä olennot, varjostajat, laittavat arjen sekaisin, sekoittavat hammastahnaa voileipiin ja appelsiinimehua kahviin.

Käy selväksi, että varjostajilla on lempeä ja tärkeä tehtävä: suojella lasta ja isää, auttaa heidät vaikean vaiheen ylitse, kulkea mukana surussa, kannatella vaikeissa paikoissa, olla läsnä joka hetkessä. Kun varjostajat ovat kulkeneet henkilöiden rinnalla tarvittavan ajan, tulee aika, jolloin he lähtevät yhtä yllättäen kuin ovat saapuneetkin. Varjostajat leikittelee kielen ja kuvituksen yhteistyöllä, sillä omituiset olennot liikkuvat varjojen avulla paikasta toiseen, aivan henkilöiden kantapäillä, ikään kuin varjona.

varjostajat3.jpg

Teos ei ole helppo, ja lapsi tietysti aina kuuntelee ja tulkitsee omalla tavallaan. Liikaa en halunnut alleviivata lapselle omaa tulkintaani siitä, että vanhempi voisi yhtäkkiä kadota jonnekin. Kävimme toki kirjaa yhdessä jonkin verran läpi, sen verran surullinen ja jännittävä vire siinä on. 5-vuotias kaipaa tällä hetkellä kirjoiltaan enemmän arkista kosketuspintaa omaan elämäänsä, joten Varjostajat tuntui jäävän hänelle etäiseksi. Minulle taas tämä oli yksi kuluvan vuoden upeimmista lastenkirjaelämyksistä. Uskon, että perheissä, joissa ikävöidään ja surraan, on tarvetta tällaisille tarinoille. Varjostajat jättää monta asiaa lukijan mielikuvituksen varaan ja antaa siten lukijalle tilaa käsitellä omia surujaan tarinan lempeässä vanavedessä. Lohtukirjana ja epämääräisten ikävien tunteiden purkajana Varjostajat on verraton.

 

Kirja:

Hurme, Anssi & Maija: Varjostajat, kustantamo Schildts et Söderströms 2018.

 

Aikuiset · muu elämä · tunteet · Vanhemmuus

Kirja tytölleni

kirjatytölleni1

Vanhemmuuden rakkauden ja huolen epämääräistä yhdistelmää ei voi kukaan puolestani kantaa, vaikka tulisi kuinka lähelle. Sen alle on niin helppo lamaantua, ja toisaalta juuri siinä samassa epämääräisessä tunteiden aallokossa tuntuvat olevan juuri ne syyt, miksi hartaasti vuosia toivoin, että joku tulisi luokseni. Että sinä tulisit luokseni. Että saisin kokea vanhemmuuden.

On suuri ilo lukea vanhemmuudesta sellaista tekstiä, johon voi samaistua ja josta voi löytää itselleen tukea ja lohtua. Vauvan syntymän jälkeinen äärimmäinen, kaiken sysäänsyrjäävä rakkaus ja samalla järkyttävä, irrationaaliseksikin yltyvä pelko kaikkea kohtaan tulee yllätyksenä, viimeistään silloin, kun astuu ensimmäisen kerran vauvan kanssa kotinsa ovesta sisään. Yhtä pöyristyttävältä voi tuntua myös se, että vanhemmuus herättää välillä myös negatiivisia tunteita, joista kukaan ei tunnu puhuvan. Lapsen synnyttyä kaikki ympärillä on samalla tavalla, mutta mikään ei kuitenkaan ole ennallaan. Siitä, millaisia tunteita vanhemmaksi tuleminen varsinaisesti herättää ja miten niitä voisi käsitellä, puhutaan kuitenkin harvinaisen vähän.

Jani Toivolan Kirja tytölleni vie mukanaan lähes neljän vuoden mittaiselle matkalle. Kaikki alkaa suuresta ja kirkkaasta toiveesta saada lapsi.  Hartaan toiveen toteuduttua alkaa uusi vaihe elämää sen pienen ihmisen kanssa, joka vihdoin syliin annetaan.  Tilanteeseen on valmistauduttu parhaalla mahdollisella tavalla ja silti elämänmuutos yllättää. Isäksi tulemisen ohella kirja käsittelee uudenlaisen arjen asettelua toimiville urilleen, työn ja perheen yhteensovittamista, uupumista, sairauslomaa ja toipumista. Se on myös vimmainen ja monikerroksinen puheenvuoro siitä rakkaudesta, jota vanhempi lastaan kohtaan kokee.

Toivolalla on häkellyttävän hyvä empatiakyky ja taito asettautua kenen tahansa asemaan. Hän ei oleta, että esimerkiksi kahden vanhemman perheillä olisi automaattisesti helpompaa pikkulapsiarjessa. Hän ei muutenkaan oleta kenenkään tilanteesta yhtään mitään, sillä hän tietää, että puistoissa, kauppakeskuksissa ja päiväkotien eteisissä näemme vain pienen silmänräpäyksen muiden perheiden arjesta, emme kokonaisuutta tai taustoja. Silmänräpäysten perusteella on turha tehdä minkäänlaisia päätelmiä. Esimerkillään ja omilla tarinoillaan Toivola kannustaa muita vanhempia avaamaan suunsa, puhumaan tunteistaan ja käymään läpi niitä jonkun kanssa, silläkin uhalla, että nolottaisi.

Toivola luottaa siihen, minkä me kaikki tiedämme ja valaa sitä uskoa myös lukijaansa: olemme kaikki ihmisiä, meillä on oltava samankaltaisia kokemuksia myös vanhemmuudesta, vaikka emme olisi niitä koskaan uskaltaneet ääneen sanoa.  Jo ennen lopullista uupumuspiikkiä Toivola päätti uskaltaa avata suunsa ja kysyä, olisiko muilla tarvetta jutella vastaavista tuntemuksista.  Hän tuli luoneeksi samassa elämäntilanteessa oleville ystäville ja tuttavilleen People power -kerhon, jossa ruuhkavuosia elävät ystävykset kokoontuvat säännöllisin väliajoin samaan tilaan purkamaan sydäntään kullekin kellotetun 15-minuuttisen ajan. Puhuja saa olla luvan kanssa hiljaa tai puhua pulputtaa koko ajan. Vasta määrätyn ajan päätyttyä muut saavat kommentoida, mutta tarkoitus ei ole jakaa neuvoja tai ohjeita, vaan tarjota kuuntelua ja läsnäoloa. Konsepti on aivan nerokas!

Häpeä mistään tavasta olla vanhempi on turhaa häpeää ja ylimääräistä kipua tilanteessa, jossa jokainen meistä on muutenkin haavoittuvainen. Kaikki teot ja sanat, joilla voimme laventaa käsityksiämme vanhemmuudesta, ovat elintärkeitä. Tähän kuvaan kuuluu myös avoin puhe lapsettomuudesta. Siitä kivusta ja surusta, kun lasta ei kuulu hartaista toiveista huolimatta. Jokaisen tilanne on omanlainen, eikä siihen kaivata ulkopuolista arvioimaan, onko suru oikeutettua tai ei. Siihen tarvitaan kuuntelemista, läsnäoloa ja ymmärrystä.

Toivola kertoo, että yksinhuoltajuus on tavallaan ollut myös onni, on ollut pakko avata sisintään ympärillä oleville ihmisille jaksaakseen. Uupumisen myötä on ollut pakko kohdata omat rajat, löytää tasapaino omien rutiinien, päämäärien, tavoitteiden ja mahdollisimman hyvin tekemisen välillä, opetella ottamaan rennommin ja välillä välittämään hiukan vähemmän siitä, mitä muut itsestä ajattelevat. Rivien välistä muotoutuu se sama ohje, jonka kaikki periaatteessa tietävät: on huolehdittava ensin itsestään ja omasta jaksamisestaan voidaaksen huolehtia lapsestaan. Eikä siinä tai sen opettelussa ole mitään hävettävää.

Kerronta on paikoiteillen rönsyilevää ja toisteistakin, mutta kaksi selkää päälinjaa kulkee läpi kirjan: oma kasvaminen lapsen rinnalla sekä lapsen ja vanhemman välisen suhteen kehittyminen ja muuttuminen vuosien karttuessa.  On huomattava, miten lapsi pakottaa vanhemman kohtaamaan itsensä ja oman toimintansa ikään kuin peilin kautta. Se, miten me vanhemmat ja muut aikuiset kohtelemme lapsiamme, toisiamme ja toisten lapsia ja perheitä, siirtyy jälkipolville kaikissa tilanteissa. Lapset aistivat ja ottavat mallin pienistä hienovaraisista eleistä,  äänenpainoista, keskustelujen tunnelmista, tavoista joilla me aikuiset kohtaamme ja kohtelemme toisiamme. Kaikkea ei voi ennakoida eikä itseään voi ohjelmoida täydelliseen vanhemmuussuoritukseen, mutta läsnäoloa voi kuitenkin harjoitella. Tunteista ja tavoistaan toimia tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa voi  keskustella ja ottaa opiksi.

Kiitos Jani, että teet polkuja meille muillekin kulkea.

Kirja:

Toivola, Jani: Kirja tytölleni, WSOY 2018.

 

äitiys · muu elämä · tunteet

Äitiyden musta aukko

Moni uskoo, että kaikki muut äidit haistelevat vauvansa päätä pehmeän hattaraisessa vauvakuplassaan ja kiittää luojaansa jokainen hetki, että on saanut jotain niin uskomattoman kallisarvoista elämäänsä. Joku ehkä on tällainen onnekas äiti, mutta usko, meitä on toisenlaisiakin äitejä. Meitä, jotka punaisen viivan piirryttyä pissaiseen tikkuun ajattelevat, etten minä sittenkään tätä halunnut. Ainakin hetkellisesti. Meitä, jotka raskauden tuskissaan ajattelevat, että jos vain olisin tiennyt, että tämä on näin kauheaa, en taatusti olisi alkanut tähän. Ja kuukausia kestäneen nukkumattomuuden keskellä pelkäävät tehneensä elämänsä suurimman virheen. 

Ne ajatukset ovat sallittuja! Ne eivät vie omaa lasta pois tai tee hänestä yhtään vähäpätöisempää tai vähemmän rakasta. Näistä ajatuksista ei kannata kertoa lapsettomuuden kanssa kamppaileville mutta niitä saa ajatella. Vaikka olisi itsekin kamppaillut lapsettomuuden kanssa. Vaikeinta on sallia itselleen rumia ajatuksia, sietää ristiriitaa ja riittämättömyyttä. Mutta se on onnen edellytys – että sallii. 

Processed with VSCO with av4 preset

Luin Mutsie-blogia kirjoittavan, Iltalehden toimittajana työskentelevän Irene Naakan kirjan Hullu kuin äidiksi tullut – äitiyden pilvilinnat ja todellisuus heti sen käsiini saatuani yhdeltä istumalta, aivan kuin minkä tahansa äitiyttä, raskautta tai synnytystä käsittelevän teoksen aikoinaan. Naakka kuljettaa lukijaa läpi odotuksen ja ensimmäisen vauvavuoden, peilaten kokemuksiaan mielenterveysalan ammattilaisten puheenvuoroihin. Kirja on rehellinen ja paljas kuvaus niistä äitiyden puolista, joista niin usein mieluiten vaietaan.

Mietin monta päivää, julkaisenko tätä tekstiä lainkaan. Aihe on kuitenkin niin tärkeä, sillä tälläkin hetkellä aika monta äitiä istuu kotonaan pyjamahousuissaan parkuva nyytti olkapäillään ja miettii, miten ikinä selviää tästä päivästä ja riittämättömyyden tunteestaan yksin. Nukuttuja tunteja voi olla takana viisi tai nolla, vauvan rytmi ja käyttäytyminen on ennalta-arvaamatonta eikä tulevien päivien kulkusuunnasta ole tietoa. Se on vaan vaihe -ajattelu ei kannattele, sillä vaiheetkin voivat olla loputtoman pitkiä. Monella saattaa olla ympärillä ystäviä ja sukulaisia, jotka pääsisivät kyllä auttamaan iltaisin, mutta päiväthän useimpien äitien ongelma-aikaa ovat. On myös niitä, joiden ainoa kontakti aikuisiin on neuvolan terveydenhoitaja kerran kuussa, ja se on aivan liian vähän. Kun herää joka ikinen aamu viideltä älyttömän lyhyissä nukuttujen pätkien jälkeen toistuvasti, on illan koittaessa jo niin puhki, että ei jaksa kohdata enää ketään ulkopuolista, esittää reipasta tai kohteliasta. Useimmiten on siis helpompi vetää kodin ovi kiinni ja sanoa kerta toisensa jälkeen, että palataan asiaan paremmalla ajalla. Lopulta sitä vihdoin saa vauvan hetkeksi nukahtamaan, mutta ei halua painaa päätään tyynyyn, koska ajatus seuraavasta mahdottomasta päivästä jyskyttää takaraivossa ja lamaannuttaa niille sijoilleen.

Naakka kirjoittaa avoimesti ensin toiveestaan tulla äidiksi. Hän kertoo vaikeasta pahoinvoinnista, joka kesti koko raskauden, yllättävästä raskausdiabetesdiagnoosista ja lopulta synnytyksestä, joka runtelee kehoa. Naakka pohtii hämmentyneenä, miten suuren unelman täyttyminen muuttuukin ahdistavaksi elämänvaiheeksi, jota häpeää niin paljon, että muiden edessä kannattelee kuvaa ihan normaalin väsyneesti jakselevasta vastasyntyneen äidistä. Kirja ei käsittele pelkästään väsymyksen aiheuttamia kurjia mielialamuutoksia, vaan luotsaa kokonaisvaltaisesti niiden synkkien ajatusten läpi, joita uuden elämän mukanaan tuoma muutos saattaa vauva-arjen keskellä herättää.

Vauva herätti minussa tahdosta riippumattomia refleksejä, joille en mahtanut mitään. Kun hän parahti itkuun Jaakon sylissä, saatoin hätkähtää rajusti, nousta pystyyn ja melkein riuhtoa lapsen omaan syliini. Minua vavisuttivat alkukantaiset eläimelliset vaistot, jotka tekivät minut vieraaksi itselleni omassa kehossani. Olin kuin sätkynukke enkä tuntenut itseäni enää.

Rakkaus oli ahdistavaa, koska ilman häntä ei olisi mitään. Miten ihmiset selviävät oman lapsen kuolemasta? Millaisessa maailmassa lapsia kuolee, millaisessa maailmassa niin kohtuuton taakka annetaan joidenkin kannettavaksi?

Odotusaikana neuvolassa sivutaan käsitettä synnytysmasennus. Se kuitataan usein vauvan syntymän jälkeiseksi baby bluesiksi, josta kärsii jopa 80 % äideistä, mutta jolla on huomattavasti kevyempi sointi kuin synnytysmasennuksella. Olen ihan varma, että suurin osa äideistä kokee sekä masennuksen että ahdistuksen tunteita jossakin vaiheessa äitiyslomaansa. Väsymyksestä voidaan jorista loputtomissa keskusteluissa kymmenien kahvikupillisten äärellä, mutta aika harva uskaltaa häpeän ja huonoksi äidiksi leimautumisen pelossa sanoa ääneen, että nämä päivät ovat kertakaikkiaan sietämättömiä, älkää jättäkö minua yksin lapseni kanssa.

hullukuinäidiksi

Suurimmaksi osaksi sietämättömyys on aivokemiaa ja hormonitoiminnan aikaansaamaa muutosta, ihan vaan sitä, että koko kroppa ja aivot ovat joutuneet raskauden ja synnytyksen myötä  jonkinlaiseen päälle jääneeseen hälytystilaan. Luultavasti kaikki tämä vain, koska teemme kaikkemme huolehtiaksemme ja suojellaksemme vauvaa. Teemme niin oman hyvinvointimme ja kasvojen säilyttämisen uhallakin, sillä vauva on tärkein kaikista. Kuka nyt myöntäisi, että maailmaan on tullut ihminen, jolle supattaa öisin minä suojelen sinua kaikelta, ja samaan hengenvetoon miettii, kenelle kiltin näköisistä ostoskeskuksen mummoista jättäisi huutavan jälkeläisensä ihan vaan hetkeksi jotta aika pysähtyisi, kukaan ei hetkeen huutaisi ja riittämättömyyden loputon tunne kaikkoaisi edes vartiksi niinä valtavan pitkinä päivinä, kun puoliso tekee töitä?

Muiden kertomuksissa toistuivat samat aiheet. Hyvin usein äidit kamppailivat huonosti nukkuvan vauvan, unettomuuden, väsymyksen ja totaalisen uupumuksen kanssa. Heillä ei ollut kunnollista tukiverkkoa, mies teki ehkä vuorotyötä tai joutui matkustamaan paljon. Oli pahoja parisuhdevaikeuksia. En löytänyt tarttumapintaa mistään. En voinut käsittää, miksi olo oli niin karmea, vaikka kaikki oli näennäisesti ihan hyvin. Vauva oli monella mittarilla helppo ja nukkui hyvin. Ympärilläni oli välittäviä ihmisiä. En ollut menettänyt huumorintajuani: nauroin, kun Jaakko sanoi, että meille ei sitten tullutkaan koliikkivauvaa vaan koliikkiäiti.

Hullu kuin äidiksi tullut ottaa esille sen faktan, että meillä herkillä kontrollifriikeillä on suurempi riski kokea tavanomaista enemmän raskaita ja ikäviä tunteita kaiken ylimaailmallisen onnenkin keskellä. Naakka on ottanut ihailtavan, valtavan rohkeusloikan tuodessaan julki oikeat ajatuksensa blogitekstiensä takaa. Olisi varmasti ollut helpompaa hymyillä blogikuvissa ja todeta, että oli vähän raskasta.

Kirjan lopussa oleva erottelu masennuksen ja ahdistuneisuuden välillä on lukijalle tärkeä, vaikka samassa kappaleessa todetaankin, että suomalainen terveydenhuolto ei erottele näitä kahta sairauden oiretta toisistaan. Masennuksesta ja varsinkin synnytysmasennuksesta puhutaan nykyään jo kohtalaisesti, mutta kirjassa todetaan että “ahdistus saatetaan kuitata normaalina huolena ja, paradoksaalista kyllä, yksinkertaisesti äitiytenä”. Halleluja!

Hullu kuin äidiksi tullut olisi hyvä vinkata jokaiselle esikoistaan odottavalle äidille, tiedät sitten jos kun… Yhtä paljon olisi syytä pitää meteliä siitä, että masennus ja ahdistus ovat usein hormonitoimintaan ja aivokemiaan liittyviä asioita – eivät länsimaisten hyväosaisten naisten turhaa valitusta. Yhtä tärkeää kuin on kysyä: “Millaista apua kaipaisit?”, on jättää kertomatta ne ikuiset tarinat luomusynnytyksistä saunoissa, olemattomista äitiyslomista ja legendoista, joissa äidit palasivat salamana lapsivuodeaikana pellolle tekemään töitä.

Suomalainen neuvolasysteemi on maailman edelläkävijä, kun huolehditaan vauvoista, heidän kasvustaan ja riittävästä ravinnonsaannistaan. Uskallan kuitenkin väittää, että äitien voinnista huolehtimisessa olisi vielä kehitettävää. Kotiapua pitäisi olla tarjolla useammin niillekin, joiden vauva on ihan tavallinen uusi tulokas.  Kaikille äideille olisi tärkeintä muistaa kirjassa julkituotu lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren ajatus:

Lapseni kohtelevat itseään niin kuin minä kohtelen itseäni, ei niin kuin minä kohtelen heitä.

Toisen äitiydestä ja vauva-arjesta on helppoa tehdä hätiköityjä päätöksiä, sillä äidit ovat taitavia piilottamaan ikävät tunteet, meikkaamaan neuvolakäynneille ja kuittaamaan tilanteen lempeällä hymyllä “vähän väsyttää”. Emme salli itsellemme totuuden kertomista, sillä häpeä negatiivisista tunteista on niin valtava. Senpä takia, niin äitiydestä kuin mistä tahansa muustakin puhuttaessa lausun taas Skam-kaimani huoneentaulussa lukeneet sanat: “Everyone is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.” 

Kirja:

Naakka, Irene: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus, Minerva Kustannus 2018.

Lisää aiheesta:

Emmi Nuorgam

Lähiömutsi

https://aima.fi (Äidit irti synnytysmasennuksesta)

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat · tunteet

Pikkuli, sisukas pieni lintu

Luimme tovi sitten useampaan otteeseen Metsämarja Aittokosken lastenkirjan Lennä, Pikkuli, lennä!, jossa seikkailee se sama Pikkuli-niminen lintuhahmo kuin Pikku Kakkosen ohjelmistossakin. Tiedonhaun tuloksena löysin pikkuli.fi-verkkosivuston, jonka mukaan animaatio on kirjan ideasta liikkeelle lähtenyt tuotos. Itse kirja on tunteikas ja lämminhenkinen kasvutarina, joka ansaitsee sarjan lisäksi ihan oman huomionsa.

pikkuli1

Pikkuli on perheen pienin lintu, jolle uusien asioiden opettelu on vaikeaa. Munasta kuoriutuminen on hankalaa, madot eivät meinaa mahtua sen nokkaan ja lentäminen vasta mahdottomalta tuntuukin! Perheen kannustuksesta huolimatta Pikkulin tekisi mieli luovuttaa. Se tuntee olonsa arvottomaksi, toivottomaksi tapaukseksi ja loikkii syrjemmälle suremaan. Seuraamalla muita metsän eläimiä Pikkuli ottaa ohjenuorakseen lausahduksen: ”Aina voi oppia mitä vaan, kun oikein kovasti yrittää.”

Pikkulin hahmo on hellyyttävä, se on pikkuruinen ja suloinen. Tarinan alussa Pikkulin itsetunto on olematon, eikä se oikein pysy muiden tahdissa mukana. Pikku hiljaa, erehdyksen ja yrittämisen kautta, ripaus kerrallaan, Pikkuli alkaa uskoa itseensä.  Tapahtumat saavat yllättävän käänteen, Pikkuli kokee ensimmäisen onnistumisen aivan yhtäkkiä, kun se pelastaa Honkkeli konkkeli -linnun hengen.  Kaikki tapahtuu niin äkkiä, ettei Pikkulilla ole mahdollisuutta jäädä analysoimaan kykyjään, vaan sen on toimittava heti. Muuttomatka etelään perheen kanssa odottaa, mutta vielä on jäljellä yksi koitos: Pikkulin on opittava lentämään.

pikkuli2.jpg

Elli Vuorisen kuvitus on leikkisä ja vauhdikas. Lisätempoa tarinaan tuovat sarjakuvamaiset puhekuplat, joita kirjan sivuille on ripoteltu sinne tänne. Kuvissa liikutaan niin maalla ja ilmassa kuin merelläkin. Lisäksi päästään tarkkailemaan myös maan alla liikkuvien otusten elämää. Kuvat ovat ihanan selkeitä ja helposti tulkitttavia lapselle.

Aika ajoin kuka tahansa kaipaa rohkaisua uusien asioiden opettelun äärellä, kun olo alkaa olla näköalaton ja toivoton. On helppo heittää hanskat tiskiin ja antaa olla. Pikkuli on kuitenkin oiva kannustaja: “Aina voi oppia mitä vaan, kun oikein kovasti yrittää.”

Kirja:

Aittokoski, Metsämarja & Vuorinen, Elli: Lennä, Pikkuli, lennä! Aurinkokustannus Helsinki, 2011.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · tunteet

Pieni suuri tarina ikävästä

Tunteiden sanoittaminen ja niistä puhuminen taitaa olla tämän hetken kasvatustrendin kulmakivi, ja hyvä niin. Kiukuttelevalle lapselle todetaan, että nyt harmittaa ja vietävästi ottaa päähän, mutta siitä selvitään yhdessä.  Tunnetaidot on huomioitu uudessa opetussuunnitelmassa ja tunteita käsitellään yhä useammassa lastenkirjassa. Tykästyimme tyttären kanssa tähän Heli Thórenin uutuuteen, Penny ikävöi, joka ei ulkoasullaan tai sisällöllään pyri osoittelemaan aihetta tarinallisen opetuksen kautta, vaan kertoo ikävästä todentuntuisesti ja aidosti.

Syksyn aikana olen reissannut kerran kuussa viikonlopuksi pois perheen luota opiskelemaan. Tyttärestä kirja tuntui varmasti ajankohtaiselta, sillä tätä kirjaa on luettu yhä uudestaan ja uudestaan. Päähenkilö, 5-vuotias Penny, on kaikin puolin samaistuttava hahmo. Pennyn äiti on työmatkalla, ja tytär on isänsä kanssa kaksin kotona. Aika matelee niin kotona kuin päiväkodissakin, ympäristö tuntuu liian hiljaiselta. Kurjat tunteet tuppaavat pakkautumaan temppuileviksi sukkahousuiksi ja vääriin jalkoihin meneviksi saappaiksi, puhumattakaan siitä, miten ikävä oikein kulminoituu, kun isä asettelee puuron ja voisulan lautaselle väärin.

pennyikävöi1

Heli Thórenin kerronta on vähäeleistä ja hillittyä. Tarina muotoutuu pienten, arkisten yksityiskohtien ympärille. Aika tuntuu pysähtyvän, tunnelma on viipyilevä ja hiljainen. Tarinan isä on hellä ja huolehtivainen, mutta jää etäiseksi ja vähän passiiviseksikin. Isä keskittyy arjen pyörittämiseen niin sata lasissa, että ei tule huomanneeksi tyttären ikävän ilmentymiä, fyysisiä oireita ja hiljaista olemusta ennen kuin Penny vallan raivostuu aamutoimien keskellä.

Pidän siitä, että Thóren ei alleviivaa tai osoittele ikävän kokemusta, vaan tuo sen esille hienovaraisesti. Ikävä on kurja olotila, mutta sen kanssa voi elää. On miellyttävää, ettei tarinan isä yritä pyyhkiä sitä pois viemällä Pennyn huomiota muualle, vaan noteeraa tunteen ja antaa lapselle mahdollisuuden tulla kuulluksi. Ikävä vetää kippuralle ja sanattomaksi, mutta siitä selviää.

pennyikävöi3

Kirjan kuvitus on Pirkko-Liisa Toppisen käsialaa. Teoksen kansi on lastenkirjahyllyssä epätavallisen herkkä ja hauras, vesiväreillä suditun näköinen, joten se erottuu joukosta edukseen uutuuskirjahyllyssä. Pidän siitä, että kuvat ovat utuisia ja epäselviä, aivan kuin ikävän herättämät tunteetkin. Kuvissa Penny nähdään apeana, surullisena ja kiukkuisena, ilmeet ja tunteet on helppo tunnistaa ilman tekstiäkin.

Penny ikävöi on Cozy Publishingin uuden lastenkirjasarjan ensimmäinen osa. Odotamme innolla jatkoa!

 

Thóren, Heli ja Toppinen, Pirkko-Liisa: Penny ikävöi, Cozy Publishing 2017.