joulu · Lahjaksi · Muut jutut

Kohti joulua

 

Näen elämän kuvina. Joskus on vaikea keskittyä arkeen, kun tapahtumat näyttäytyvät elokuvallisina haavekuvina silmien edessä. Parhaillaan joulun lähestyminen luo verkkokalvoille erinäisiä tuokiokuvia seesteisestä pyhien ajasta, jolloin ehtii tehdä muutakin kuin nukkua ja pestä pyykkiä. Joulu tarkoittaa samaa kuin loma, ja loma tarkoittaa samaa kuin aikaa lukea. Kunpa se olisi mahdollista tänä vuonna. Viimeiset viikot ovat olleet niin hengästyttäviä, että hyvä kun olen kaupan kassalla löytänyt pankkikortin lompakostani ja muistanut ottaa ostokset mukaani. Pakostakin sitä siis alkaa unelmoida vuoden rauhallisimmasta juhlasta.

joululoma1.jpg

Olen todennut, että pikkulapsiperheen joulu on tehty tonttulakkien kilinästä,  piparkakkutalon leipomisesta ja muusta äänekkäästä sähellyksestä. Jotenkin tälle tielle on ajauduttu, ja sieltä on vaikea löytää aikaa meditatiivisemmalle pyhien vietolle. Omia perinteitä on vaikea luoda, kun jouluna on tapana kokoontua niin monen eri tahon kanssa yhteen. Kahta periaatetta en kuitenkaan suostu vaihtamaan: 1) joululahjaksi saadaan ja annetaan kirjoja 2) minä saan leipoa juuri sellaisen kakun kuin ikinä haluan. Esikoinen muistaa jo jouluun liittyvät perinteet ja hänelle on tärkeää, että niitä myös noudatetaan. Onhan se myös mieltä lämmittävää, seurata jälkikasvun hihkaisuja ja tonttuhavaintoja, joita he saavat jakaa lähimpien sukulaisten kanssa.

Elokuvallisessa jouluvisiossani (jonka toteuttamismahdollisuuksia pitää odottaa ehkä vielä kymmenen vuotta?) en juuri poistu sängystä. Välttämättömyyksiksi riittävät ylellinen pellava-aamutakki, juusto- ja suklaatarjotin, punaviini ja kasa kirjoja. Jossain kaikuu 20-luvun jazz, kuusi loistaa juhlapuvussaan olohuoneen nurkassa, eikä ole pakko tehdä yhtään mitään.  Mielikuvissani jouluna on niin ihanan tylsää, että sohvalla makoilu lähentelee taidetta ja ikävystymisen voi karkottaa klassikkoelokuvia katsomalla, jos lukeminen jostain syystä alkaa kyllästyttää. Odotan, että lapset kasvavat niin isoiksi, että Joulupukki-tarina voidaan sivuuttaa (miksi ihmeessä lähdimme siihen alun alkaenkaan?) ja voimme siirtyä kirjailija Jari Järvelän nerokkaaseen lahjanpiilotusoperaatioon, jossa muutamt hartaudella valitut paketit on piilotettu niin ovelasti, että pyhät menevät kimuranttia  tehtävää ratkoessa.

Todellisuudessa ehdin hyvällä tuurilla lukea kirjaa yhtenä iltana parisenkymmentä sivua, kunnes silmä lupsuu kaikesta häsellyksestä. Onneksi tänä vuonna lomaa on melkein pari viikkoa, ja irtiottoa todellisuudesta voi harrastaa useampanakin iltana ennen vuoden vaihtumista uuteen.

 

Joululahjakirjalistakin on jo valmiina:

– Hanna-Riitta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (taidemaalari Ellen Thesleffin elämäkerta, jonka nimi on säkenöivä ja kansi kuin taideteos). Paitsi, ostin tämän jo.

– Anni Kytömäki: Kultarinta (koska Kivitasku oli upea, tällaiseen monisataasivuiseen rauhoittumiseen olisi mahtavaa uppoutua ja tämä jäi lukematta aikoinaan)

– Nathan Hill: Nix tai Paul Auster: 4321 (täytyykö näitä nyt perustella?)

– Vegaanin aamupalakirja (pitää olla myös silmänruokaa ja inspiraatiota eikä pelkkää proosaa, rakastan aamupaloja)

– Joan Didion: Slouching towards Betlehem / We tell ourselves stories in order to live

– Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (kiinnostavin Finlandia-ehdokkaista)

– Katja Kallio: Yön kantaja (mahdollisesti ensimmäinen Kallion kirja, josta kiinnostuin)

– Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (Niin kovasti on tästäkin puhuttu, että uteliaisuuteni on herännyt.)

Käännöskirjat · Lukeminen · Muut jutut

Onnelliset, hollantilaiset lapset

Asuntolaivoja, tuulen lailla ohi kiitäviä tavarapyöriä lastattuna lapsikuormalla, kukkakauppiaita kaduilla, siinä on mielikuvani hollantilaisesta kaupunkimaisemasta.  Lapset kuuluvat kuvaan eittämättä, mutta miten kasvatus ja lasten arki eroaa muiden eurooppalaisten maiden systeemeistä, se ei ole niin tuttua. Vuoden 2013 Unicef-raportissa on mitattu lasten onnellisuutta ja todettu, että onnellisimmat lapset asuvat Hollannissa. Tämän tutkimustuloksen ympärille rakentuu Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain, maahan muuttaneen brittiäidin Michele Hutchisonin ja hänen aasialaisamerikkalaisystävänsä Rina Mae Acostan pohdinta siitä, miksi hollantilaislapsia pidetään maailman onnellisimpina.

maailman onnellisimmat lapsewt

Äkkiseltään ajateltuna Hollanti ei vaikuta niin kovin erilaiselta maalta kasvaa kuin Suomi. Lapset saavat kulkea kouluun itsenäisesti, he ulkoilevat paljon säällä kuin säällä, arkiruokailun pohja rakentuu ennemmin rationaalisille päätöksille kuin kulinaariselle verenperinnölle, ja lapset menestyvät melko hyvin koulussa. Kirjassa kerrotaan, kuinka hollantilaislapset opettelevat varhain pyöräilemään, ja pyörällä itsenäisesti kulkemista pidetään merkittävänä harppauksena. Pyöräily säässä kuin säässä totuttaa kaikenikäisiä pitämään huolta itsestään. Hollantilaiset ovat tosin suomalaisia uhkarohkeampia pyöräilijöitä, harva käyttää kypärää, ja pöyristyttävää kyllä, on ihan normaalia pyöräillä vauva kantorepussa. Ajatuskin pyöräkolarista vauva repussa saa minut hiukan tolaltani, eikä Suomen kantoliinayhdistys suosittele myöskään moista tapaa kuljettaa lasta turvallisesti.

Mikä muu sitten tekee hollantilaisista lapsista suomalaisia onnellisempia, runsaan raittiissa ilmassa oleskelun lisäksi? Kirjoittajien mukaan hollantilaislapset viihtyvät koulussa, jossa kilpailua on vähän. Koulussa halutaan panostaa viihtyvyyteen ja luovuuteen jatkuvan testauksen sijaan. Tärkeänä pidetään myös empatia- ja tunnetaitojen opettamista. Tunnetaitojen opetus on meillä Suomessa  vastikään kirjattu uuteen opetussuunnitelmaan, mikä on tietysti loistava juttu suomalaisille koululaisille. Hollannissa on näiden taitojen opettamisella pidemmät perinteet. Kirjaan haastateltu opettaja Anna toteaa:

Kyse ei siis ole oppimisesta. Kyse on kehittymisestä ihmisenä, siitä että oppii kertomaan, mitä ajattelee, ja tulemaan toimeen muiden kanssa.

Lisäksi perheillä on enemmän aikaa lapsille kuin Suomessa. Suuri osa hollantilaisvanhemmista tekee osa-aikatyötä, eikä sitä mitenkään kummeksuta. Kirjassa kerrotaan, että hollantilaisvanhemmilla on kaikista OECD-maista lyhin työaika, ja heidän työviikkonsa on myös lyhyempi kuin missään muussa EU-maassa. Käytössä on myös papadag eli vapaapäivä, joka saatiin kun työviikko lyhennettiin 36-tuntiseksi. Isät käyttävät tätä vapaapäivää pitäen joko puolikkaan vapaapäivän kerran viikossa tai yhden kokonaisen kahdessa viikossa ja saavat näin lisää yhteistä aikaa lastensa kanssa.

Suomessahan on mahdollista tehdä lyhennettyä työaikaa Kelan joustavan hoitorahan tuella, mikäli perheessä on alle 3-vuotias lapsi. Olen ottanut systeemistä kaiken irti siihen asti, kunnes kuopus täytti 2 ja työtilannekin muuttui. Yllättävää kyllä, kaikki suomalaiset eivät vieläkään tiedä oikeudestaan lyhennettyyn työaikaan. Tietenkään oikeus ei aina riitä, myös työnantajan on oltava valmis joustamaan ja työt on saatava järjesteltyä siten, että 70:ää prosenttia tekevä henkilö ei tee sadan prosentin edestä hommia lyhyemmässä ajassa ja pienemmällä palkalla.

maailmanonnellisimmatlapset2.jpg

Sanotaan, että se miten äiti tai isä lapselleen puhuu, muodostuu lapsen sisäiseksi ääneksi.

Kirjan paras anti oli ylläoleva muistutus. On kiistatonta, että lapsi imee itseensä kaiken itseään koskevan puheen pesusienen lailla ja varmasti alkaa myös heijastaa sanoja omakuvansa ympärille. Muistatte varmaan Meidän perhe -lehden sydämeen osuvan kamppiksen pari vuotta sitten, Sinun arkesi on jonkun lapsuus. Kampanja herätteli kyllä pysähtymään ja pohtimaan näitä valitse taistelusi -tilanteita. Hollantilaisten lastenkasvatusmetodeissa ei ollut mitään niin hälyttävän uutta, että olisi heti tehnyt mieli ryhtyä toimimaan omassa vanhemmuudessaan toisin, mutta mukavasti se ravisteli omia ajatuksia.

Kirjan lukemisen jälkeen kävin kurkkimassa Rina Mae Acostan Finding Dutchland -blogiin, jossa hän kirjoittaa juuri niistä asioista, joista minäkin toivon Suomen ottavan mallia. Blogissa hän nimeää viisi asiaa, jotka ovat Hollannissa meidän maatamme paremmin. Osa-aikatyön mahdollistamista ja lisäämistä kannatan ehdottomasti, samoin jonkinlainen parempi tukisysteemi äideille synnytyksen jälkeen olisi tarpeellinen myös Suomessa.

onnellisetlapset3.jpg

Jos tämän kirjan luettuasi janoat lisää samankaltaista luettavaa, tarkastele vaikka näitä:Kuinka kasvattaa bebe, Bebe päivä päivältä, Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea, Pehmeä matka höyhensaarille, Äitikortti, Maman finlandaise, Tiikeriäidin taistelulaulu, Minun kolmikieliset kaksoseni sekä tietysti suomalaisbloggareiden, Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsit 1 ja 2. Pari viikkoa sitten Maailman onnellisimpia lapsia lukiessani huomasin, että Satu Rämön  lapsiperheen elämää Islannissa käsittelevä kirja Islantilainen kodinonni tulee markkinoille ensi keväänä.

 

Kirja:

Acosta, Rina Mae & Hutchison, Michele: Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain, Siltala 2017.

Kuvat: ylin Lukuloikan oma, muut Pixabay.

 

 

Aikuiset · Kirjoittaminen · Lukeminen · Muut jutut

Kurkistus kirjoittajien arkeen

Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen 12 tarinaa kirjoittamisesta ilmestyi syyskuussa. Kirja sisältää hyvin erilaisia kertomuksia siitä, mitä kirjoittaminen haastatelluille henkilöille merkitsee, millaisia työskentelytapoja he käyttävät ja miten he ovat päätyneet kirjoittamaan. Tarinoita on tietysti yhtä monta kuin haastateltaviakin. Tunnetuimpia kirjan haastatelluista ovat kirjailija Emmi Itäranta, toimittaja Reetta Räty ja sanoittaja Samuli Putro. Muut haastattelut kertovat Henri Pulkkisesta (Paperi T), Ozan Yanarista, Antti Heikki Pesosesta, Jukka Lindströmistä, Milja Sarkolasta, Justimusfilmsistä, Jenni Valtialasta, Eeva Kolusta ja Teemu Nikistä ja Jani Pösöstä.

12tarinaa1.jpg

Mikä on kiinnostavampaa kuin lukeminen? Lukemisesta ja kirjoittamisesta lukeminen  taitaa kiilata huippunopeutta lempiasioideni kärkeen. Helsinkiläisillä on jo tovi ollut mahdollisuus osallistua Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumiin kuulemaan tunnettuja ulkomaisia kirjailijoita, mutta me täällä maakunnissa voimme arkikiireissämme vain huokailla, kunpa joskus ehtisin tuonne tai tuonne. Kirjamessuilla kerran vuodessa kuulee kirjailijoiden tarinoita ja esityksiä, lehdistä voi lukea kirjailijahaastatteluja, mutta tarve ja halu kuulla tarinoita kirjoittamisprosesseista elää myös näiden tapahtumien ulkopuolella. 12 tarinaa kirjoittamisesta ei kerro ainoastaan kirjailijan työstä, vaan esittelee tusinan hyvin erilaisia tekstejä ammatikseen työstävää ammattikirjoittajaa.

Tarina tarinan kirjoittajasta on aina kiinnostava, joten halusin malttamattomana lukea lisää siitä, mitä alan ammattilaiset ajattelevat tekstien työstämisestä. Kirjailijakohtaamiset jätän suosiolla väliin, lempikirjailijoiden tapaamisessa olisi liian suuri riski pettymykseen, mikäli henkilö ei vastaisikaan hänestä muodostamaani mielikuvaa. Yhden poikkeuksen olen tehnyt ja pyytänyt ohimennen eräässä tilaisuudessa omistuskirjoituksen Monika Fagerholmilta. Mitään ei särkynyt ohikiitävässä kohtaamisessa, taika ja hohto kirjailijan ympärillä säilyi, mutta riski on liian iso otettavaksi. Haluan pitää kirjojen kautta syntyneistä mielikuvista kiinni. Toisaalta, olen äärimmäisen utelias kuulemaan kirjojen taustoja. En ole niinkään kiinnostunut siitä, onko tarina totta vai ei, vaan siitä, miten se on syntynyt. Tällaiseen tiedonhaluun oiva vastaus on 12 tarinaa kirjoittamisesta.

Millainen on ammatikseen kirjoittavan työpäivä? Mistä he ammentavat ideansa, miten ja missä he työskentelevät, miten tekstit hiotaan valmiiksi? Haluavatko he teksteillään ottaa kantaa, viihdyttää vai luoda jotain aivan uutta?  Niin kiinnostava kuin taitavasti punottu romaani onkin, yhtä kiinnostavaa on se, mitä kirjoittajat kertovat jättävänsä ulkopuolelle.

Käytän paljon aikaa kirjojeni maailma rakentamiseen. Molempien kirjojen kohdalla kirjoitin erillisiä tekstitiedostoja, joissa listataan ja kerrotaan esimerkiksi kirjassa esiintyvän maailman teknologiasta, arkkitehtuurista, historiasta, luonnonvaroista sekä eläimistä ja kasveista. Lukijalle tekstissä on näkyvillä noin 5 % kaikesta suunnitellusta maailmasta. Tosin sitä on vaikea arvioida, koska osa asioista löytyy tekstistä epäsuorasti. Kirjoittajalla kokonaisvaltaisesti suunniteltu maailma on tärkeä, jotta pystyy hahmottamaan, miten asiat tekstissä on esitettävä. (Emmi Itäranta)

 

Muistan, minkälainen suuri pettymys minulle oli lapsena, kun kuulin ettei Carolyn Keeneä ole olemassakaan. Olikin vain ryhmä vaihtuvia henkilöitä, jotka yhdessä kyhäilivät Neiti Etsiviä liukuhihnalta. Se fakta, ettei punatukkaisen Paula Drew’n seikkailuja kirjoittanutkaan eläkeikää hipova nokkela kirjailijatar, vei sarjalta hohtoa roppakaupalla. Lukijalle on tärkeää ajatella, että teksti kumpuaa kirjoittajan tarpeesta kirjoittaa juuri tietty tarina, eikä tavoitteesta tehdä mahdollisimman kovaa bisnestä jollain tietyllä kirjallisella brändillä. Siksi on hienoa lukea siitä, millainen merkitys kirjoittamisella on kirjoittajalle itselleen.

12tarinaa2.jpg

Aika moni tunnettu kirjoittaja on todennut, ettei ole tiennyt mitä ajattelee jostakin, ennen kuin on kirjoittanut siitä. Kirjoittaminen on ajattelua. Ajattelu ja sen sanoiksi pukeminen vaatii kuitenkin ympärilleen aikaa ja tilaa, joutilaisuudella on luovuudelle kiistaton merkitys. Samoin kirjoittajat toistelevat fraasia “kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla”. Tottahan se. Eivät kenenkään sanat asetu vaivatta merkitykselliksi jonoiksi ilman työtä. Helppolukuinen, ajatuksia herättävä teksti on vaatinut yleensä useita työtunteja, editointia ja oikulukua, ennen kuin se päätyy meidän lukijoiden eteen. Tiedämmehän, että balettitanssijan ammatti vaatii satoja ja tuhansia kurinalaisia harjoitustunteja, mutta esitystä katsoessamme meidät valtaa illuusio varpailla tanssimisen keveydestä ja kivuttomuudesta.

Kirjoitusprosessissani kirjoittaminen ja lukeminen vuorottelevat. Unohtaminen on kaiken perusta, koska tietoisesti ajattelemalla harvoin tapahtuu mitään. Siksi kirjoittaessa tärkeää on kirjoittaa ja unohtaa kirjoittamansa hetkeksi. Lukeminen on minulle toimiva tapa unohtaa, siirtyä toiseen näkökulmaan ja maisemaan, minkä jälkeen on miellyttävämpää palata omaan tekstipätkäänsä. Se on kuin heräisi unesta tai palaisi kotiin ulkomailta, jolloin näkee taas selvemmin omat heikkoutensa, virheensä ja huonoutensa. Omat jutut ovat mageimpia monesti siinä ensivaiheessa, kun niistä on innoissaan. Etääntyminen vaatii helposti päiviä tai viikkoja – jopa kuukausia. (Samuli Putro)

12 tarinaa kirjoittamisesta –teoksen vahvuus on erilaisten haastateltavien äänen esiin saattamisessa sekä siinä, että suurin osa haastateltavista on suurelle yleisölle tuoreita, liki tuntemattomiakin kasvoja. Toiviainen ja Salmi, itsekin ammattikirjoittajia, antavat haastateltavien vahvan oman äänen näkyä teksteissään ja liittävät tarinat yhtenäiseksi, harkituksi kokonaisuudeksi, jonka nautiskelee yhdessä illassa. Uskon, että teos tarjoaa raikkaita näkökulmia ja ideoita kirjoittamiseen ihan kaikille, jotka työkseen tuottavat tekstejä. Kirjan lopussa on myös kattava valikoima harjoituksia, joita kuka tahansa voi käyttää kirjoituslukkojensa avaamiseen.

Kirja:

Salmi & Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta, WSOY 2017.

 

 

 

 

Bloggaaminen · Muut jutut

Lastenkirjallisuudesta ja bloggaamisesta

Älkää luulko väärin, kyllä täällä luetaan! Kuopus ei suostu kuuntelemaan tällä hetkellä yhtäkään tarinaa, esikoinen on päässyt Heinähatun ja Vilttitossun seikkailuihin sisälle kunnolla. Kumma juttu, mutta vain Salla Savolaisen kuvittamat versiot kelpaavat. Minä olen lukenut Kivitaskun, joka mykisti täysin varoittamatta. Hauduttelen kirjaa edelleen. Kultarinta ilmestyi jossain esikoisen ja kuopuksen välissä, jolloin olin liian uupunut keskittymään tiheään kerrontaan. Nyt päätin kokeilla tätä uutuutta, jonka luettuani olen edelleen hämilläni. Kytömäen vaikuttavan ja yllättävän romaanin jälkeen piti lukea jotain ihan muuta, joten tavasin Joan Didionin Iltojen sinessä yhdeltä istumalta eilen illalla.

bloggaamisesta1

Voisin sanoa noista aikuisille suunnatuista kirjoistakin vaikka mitä, mutta toistaiseksi olen päättänyt kirjoittaa laajemmin tänne vain lastenkirjoista. Aikuisten kirjat näkyvät sitten Instagramin puolella, josta vilkkuvat tänne blogin oikeaan reunaan. Blogin ulkoasu on edelleen kesken, syystä että työvälineeni (netti, iPad tai ikivanha läppäri) hidastelevat eivätkä tekniset taitoni ole vielä ihan sillä tasolla kuin toivoisin. Nyt täältä kuitenkin tosiaan löytyvät myös tuo Instagram sekä arkisto, jotka toivottavasti helpottavat täällä navigoimista.

Miksi kirjoitan lastenkirjoista? Oikaistakseni käsityksiä siitä, että lastenkirjallisuus on yhtä ja samaa harmaata massaa, helppoja tekstejä ja hassuja kuvia. Kymmenisen vuotta sitten teimme opiskelukaverini kanssa yhteistä esseetä tai muuta opintosuoritusta, en muista ihan tarkkaan, jota varten haastattelimme lastenteatterin tekijää. Muistan aina, miten hän sanoi taiteen tekemisen lapsille olevan monimutkainen ja aliarvostettu laji. Lapset antavat suoraan palautetta, eikä heitä ole helppo huijata tykkäämään jostain. Haluan tämän blogin olevan sellainen paikka, jossa voin nostaa esille lastenkirjoja, joista aikuisetkin nauttivat. Täällä voin nostaa esille mielenkiintoisia uutuuksia tai vanhoja, unohduksiin jääneitä hienoja teoksia, joista aikuisetkin voivat nauttia. Huomaan valikoivani enenevissä määrin etenkin kotimaista kirjallisuutta myös lapsille, siitä lisää myöhemmin.

bloggaamisesta2

Blogi on siitä hieno formaatti, että tässä saa yhdistellä tekstilajeja. Haluan välttää puhdasta kritiikkien kirjoittamista, joten keskityn nostamaan esiin kiinnostavia kirjallisia tapauksia ja tunnelmoimaan niiden parissa. Kaikki kirjat eivät ole sellaisia, joista omat lapseni innostuvat, mutta ehkä ne ovat sellaisia, joista jonkun muun lapsi voi innostua aikuisen ohjailemana. Aika ei tällä hetkellä riitä perkaamaan nuortenkirjojen hyllyrivejä, vaikka sekin kiinnostaa. Mielelläni kuulen silti vinkkejä siltäkin saralta. Onhan 2010-luvun nuortenkirjallisuus muutakin kuin fantasiaa, dystopiaa ja scifiä, onhan? Tuntuu, että nuo kyseisen lajityypin edustajat ovat olleet pitkään jo myyntilistojen kärjessä, enkä jaksa niistä oikein innostua.

 

Pysykää mukana, kommentoikaa ja liittykää blogin seuraajiksi painamalla follow-nappia blogin alareunasta. Sähköpostilla tavoittaa osoitteesta lukuloikka@gmail.com