Aikuiset · Lastenkirjat · muu elämä

Kulman takana

blogiinpääsiäinen2

Yhtäkkiä oli ja meni aprillipäivä, kesä on kulman takana, ainakin ajatuksissa. Aurinko hyökyy päälle valtoimenaan, vapaat päivät saivat ajatukset juoksemaan, liikaakin välillä. Leikittelen ajatuksilla elämästä jossain lämpimässä ympäri vuoden, sillä tuntuu, että vain puolen vuoden ajan tässä maassa voi olla ja hengittää. Tiedän kuitenkin, etten voisi koskaan asua pysyvästi toisaalla. Islantilaisessa kodinonnessa Satu Rämö toteaa: “Muilla kielillä voi sanoa sen mitä osaa, omalla kielellä juuri sen, mitä haluaa.” En usko voivani oppia elämään kielipuolena kovinkaan helposti, mutta nautin ulkosuomalaisten tarinoiden lukemisesta. Varaukseton suositus Islantilaiselle kodinonnelle siis, paljon on meillä suomalaisilla opeteltavaa, asenteesta lähtien.

Luen pitkästä aikaa englanniksi, Julian Barnesia, josta pidän kovasti. Tällä hetkellä on helppo löytää lukemista, ei tarvitse väkisin yrittää päästä kirjoja loppuun. Toisaalta tuntuu, että luen liikaa tietyntyyppistä kirjallisuutta, blogeissa näkyvät samat uutuudet ja somen mukaan kaikki lukevat samoja kirjoja. Pitäisikö lukea jotain vanhempaa välillä, jos niin mitä? Pitäisikö enemmän taas poistua mukavuusalueeltaan? Englanniksi lukeminen on vaihteen vuoksi tyydyttävää, on palkitsevaa päästä vauhtiin. Silti kaihertaa, ymmärränkö kaiken varmasti oikein.

blogipääsiäinen1

Lapset ovat keväthurmoksessa, esikoinenkin on valon villitsemä eikä hän jaksa keskittyä kirjoihin niin suurella antaumuksella kuin pimeinä käpertymispäivinä. Sopivaa lukemista on vaikea löytää: hurmaavat Telma-kirjatkin teilattiin mustavalkoisten kuvien takia, vaikka olen varma, että tarina olisi ennemmin tai myöhemmin vienyt hänet mukanaan, jos olisi antanut tilaisuuden. En halua pakottaa, joten luemme Aada-kirjoja ja Lasse-Maija-sarjaa, yhteisissä lukuhetkissä on tärkeää, että molemmat tykkäävät luetusta. Tuntuu, että tässä kohtaa lukutarjonnassa on aukko tai sitten emme löydä sopivia kirjoja. Esikoinen kaipaa pidempiä tarinoita, mutta tarvitsee värikkäitä kuvia vielä viihdytykseksi. Kuopus on myös kehittynyt lukijana valovuoden verran. Siinä missä hän ensimmäiset puolitoista vuotta huusi suoraa kirkumista silloin, kun yritin lukea isosiskolleen, nyt hän kantaa kaikki Sanna- ja Teemu-kirjat syliini kerralla ja pyytää vielä Onni-poikaa jatkoksi.

On aivan juuri, kun elämä siirtyy pihalle, keinuihin ja kiipeilypuihin, kun voi juosta vielä illalla valoisassa ja kuulla pihalintujen äänet, kun uskaltaa pyöräillä vapauden hurmiossa töihin jäätymättä ja liukastumatta. Haaveilemme lasten kanssa yhteen ääneen vapusta, seuraavasta pitkästä viikonlopusta. Sanokaa mitä sanotte, mutta vappu on minulle kesän alkamisen, valon ja riemun juhla, päivä jolloin kuohuviinipullon poksauttaminen ja kevyempään mekkoon pukeutuminen saa hypähtelemään.

On merkillinen aika, en jaksaisi laittaa ruokaa, eläisin vietnamilaisilla kesärullilla pitkästä aikaa pastan sijaan mutta kun lapsetkin pitää ruokkia, haluaisin Ruusujen keikalle ja Sidewaysiin ja unohdan, miten olen työttömänä kesän ja syksy on suunnitelmineen ihan avoinna, en ole kylvänyt siemen siementä tai piirtänyt perinteistä puutarhakarttaani .Olen sysännyt sisustuslehdet syrjään, lakannut kyttäämästä tori.fi-sivustoa, en ole suonut ajatustakaan vanhan talomme laittamiselle, remontista on ollut pidempi tauko kuin aikoihin.  Ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan elänyt enemmän hetkessä kuin koskaan. Olen vain hengittänyt, liikkunut ja lukenut, ja se jos mikä on rauhoittavaa.

Kuulokkeissa koko ajan Ruusut: Glitchit

Aikuiset · muu elämä · tunteet · Vanhemmuus

Kirja tytölleni

kirjatytölleni1

Vanhemmuuden rakkauden ja huolen epämääräistä yhdistelmää ei voi kukaan puolestani kantaa, vaikka tulisi kuinka lähelle. Sen alle on niin helppo lamaantua, ja toisaalta juuri siinä samassa epämääräisessä tunteiden aallokossa tuntuvat olevan juuri ne syyt, miksi hartaasti vuosia toivoin, että joku tulisi luokseni. Että sinä tulisit luokseni. Että saisin kokea vanhemmuuden.

On suuri ilo lukea vanhemmuudesta sellaista tekstiä, johon voi samaistua ja josta voi löytää itselleen tukea ja lohtua. Vauvan syntymän jälkeinen äärimmäinen, kaiken sysäänsyrjäävä rakkaus ja samalla järkyttävä, irrationaaliseksikin yltyvä pelko kaikkea kohtaan tulee yllätyksenä, viimeistään silloin, kun astuu ensimmäisen kerran vauvan kanssa kotinsa ovesta sisään. Yhtä pöyristyttävältä voi tuntua myös se, että vanhemmuus herättää välillä myös negatiivisia tunteita, joista kukaan ei tunnu puhuvan. Lapsen synnyttyä kaikki ympärillä on samalla tavalla, mutta mikään ei kuitenkaan ole ennallaan. Siitä, millaisia tunteita vanhemmaksi tuleminen varsinaisesti herättää ja miten niitä voisi käsitellä, puhutaan kuitenkin harvinaisen vähän.

Jani Toivolan Kirja tytölleni vie mukanaan lähes neljän vuoden mittaiselle matkalle. Kaikki alkaa suuresta ja kirkkaasta toiveesta saada lapsi.  Hartaan toiveen toteuduttua alkaa uusi vaihe elämää sen pienen ihmisen kanssa, joka vihdoin syliin annetaan.  Tilanteeseen on valmistauduttu parhaalla mahdollisella tavalla ja silti elämänmuutos yllättää. Isäksi tulemisen ohella kirja käsittelee uudenlaisen arjen asettelua toimiville urilleen, työn ja perheen yhteensovittamista, uupumista, sairauslomaa ja toipumista. Se on myös vimmainen ja monikerroksinen puheenvuoro siitä rakkaudesta, jota vanhempi lastaan kohtaan kokee.

Toivolalla on häkellyttävän hyvä empatiakyky ja taito asettautua kenen tahansa asemaan. Hän ei oleta, että esimerkiksi kahden vanhemman perheillä olisi automaattisesti helpompaa pikkulapsiarjessa. Hän ei muutenkaan oleta kenenkään tilanteesta yhtään mitään, sillä hän tietää, että puistoissa, kauppakeskuksissa ja päiväkotien eteisissä näemme vain pienen silmänräpäyksen muiden perheiden arjesta, emme kokonaisuutta tai taustoja. Silmänräpäysten perusteella on turha tehdä minkäänlaisia päätelmiä. Esimerkillään ja omilla tarinoillaan Toivola kannustaa muita vanhempia avaamaan suunsa, puhumaan tunteistaan ja käymään läpi niitä jonkun kanssa, silläkin uhalla, että nolottaisi.

Toivola luottaa siihen, minkä me kaikki tiedämme ja valaa sitä uskoa myös lukijaansa: olemme kaikki ihmisiä, meillä on oltava samankaltaisia kokemuksia myös vanhemmuudesta, vaikka emme olisi niitä koskaan uskaltaneet ääneen sanoa.  Jo ennen lopullista uupumuspiikkiä Toivola päätti uskaltaa avata suunsa ja kysyä, olisiko muilla tarvetta jutella vastaavista tuntemuksista.  Hän tuli luoneeksi samassa elämäntilanteessa oleville ystäville ja tuttavilleen People power -kerhon, jossa ruuhkavuosia elävät ystävykset kokoontuvat säännöllisin väliajoin samaan tilaan purkamaan sydäntään kullekin kellotetun 15-minuuttisen ajan. Puhuja saa olla luvan kanssa hiljaa tai puhua pulputtaa koko ajan. Vasta määrätyn ajan päätyttyä muut saavat kommentoida, mutta tarkoitus ei ole jakaa neuvoja tai ohjeita, vaan tarjota kuuntelua ja läsnäoloa. Konsepti on aivan nerokas!

Häpeä mistään tavasta olla vanhempi on turhaa häpeää ja ylimääräistä kipua tilanteessa, jossa jokainen meistä on muutenkin haavoittuvainen. Kaikki teot ja sanat, joilla voimme laventaa käsityksiämme vanhemmuudesta, ovat elintärkeitä. Tähän kuvaan kuuluu myös avoin puhe lapsettomuudesta. Siitä kivusta ja surusta, kun lasta ei kuulu hartaista toiveista huolimatta. Jokaisen tilanne on omanlainen, eikä siihen kaivata ulkopuolista arvioimaan, onko suru oikeutettua tai ei. Siihen tarvitaan kuuntelemista, läsnäoloa ja ymmärrystä.

Toivola kertoo, että yksinhuoltajuus on tavallaan ollut myös onni, on ollut pakko avata sisintään ympärillä oleville ihmisille jaksaakseen. Uupumisen myötä on ollut pakko kohdata omat rajat, löytää tasapaino omien rutiinien, päämäärien, tavoitteiden ja mahdollisimman hyvin tekemisen välillä, opetella ottamaan rennommin ja välillä välittämään hiukan vähemmän siitä, mitä muut itsestä ajattelevat. Rivien välistä muotoutuu se sama ohje, jonka kaikki periaatteessa tietävät: on huolehdittava ensin itsestään ja omasta jaksamisestaan voidaaksen huolehtia lapsestaan. Eikä siinä tai sen opettelussa ole mitään hävettävää.

Kerronta on paikoiteillen rönsyilevää ja toisteistakin, mutta kaksi selkää päälinjaa kulkee läpi kirjan: oma kasvaminen lapsen rinnalla sekä lapsen ja vanhemman välisen suhteen kehittyminen ja muuttuminen vuosien karttuessa.  On huomattava, miten lapsi pakottaa vanhemman kohtaamaan itsensä ja oman toimintansa ikään kuin peilin kautta. Se, miten me vanhemmat ja muut aikuiset kohtelemme lapsiamme, toisiamme ja toisten lapsia ja perheitä, siirtyy jälkipolville kaikissa tilanteissa. Lapset aistivat ja ottavat mallin pienistä hienovaraisista eleistä,  äänenpainoista, keskustelujen tunnelmista, tavoista joilla me aikuiset kohtaamme ja kohtelemme toisiamme. Kaikkea ei voi ennakoida eikä itseään voi ohjelmoida täydelliseen vanhemmuussuoritukseen, mutta läsnäoloa voi kuitenkin harjoitella. Tunteista ja tavoistaan toimia tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa voi  keskustella ja ottaa opiksi.

Kiitos Jani, että teet polkuja meille muillekin kulkea.

Kirja:

Toivola, Jani: Kirja tytölleni, WSOY 2018.

 

äitiys · muu elämä · tunteet

Äitiyden musta aukko

Moni uskoo, että kaikki muut äidit haistelevat vauvansa päätä pehmeän hattaraisessa vauvakuplassaan ja kiittää luojaansa jokainen hetki, että on saanut jotain niin uskomattoman kallisarvoista elämäänsä. Joku ehkä on tällainen onnekas äiti, mutta usko, meitä on toisenlaisiakin äitejä. Meitä, jotka punaisen viivan piirryttyä pissaiseen tikkuun ajattelevat, etten minä sittenkään tätä halunnut. Ainakin hetkellisesti. Meitä, jotka raskauden tuskissaan ajattelevat, että jos vain olisin tiennyt, että tämä on näin kauheaa, en taatusti olisi alkanut tähän. Ja kuukausia kestäneen nukkumattomuuden keskellä pelkäävät tehneensä elämänsä suurimman virheen. 

Ne ajatukset ovat sallittuja! Ne eivät vie omaa lasta pois tai tee hänestä yhtään vähäpätöisempää tai vähemmän rakasta. Näistä ajatuksista ei kannata kertoa lapsettomuuden kanssa kamppaileville mutta niitä saa ajatella. Vaikka olisi itsekin kamppaillut lapsettomuuden kanssa. Vaikeinta on sallia itselleen rumia ajatuksia, sietää ristiriitaa ja riittämättömyyttä. Mutta se on onnen edellytys – että sallii. 

Processed with VSCO with av4 preset

Luin Mutsie-blogia kirjoittavan, Iltalehden toimittajana työskentelevän Irene Naakan kirjan Hullu kuin äidiksi tullut – äitiyden pilvilinnat ja todellisuus heti sen käsiini saatuani yhdeltä istumalta, aivan kuin minkä tahansa äitiyttä, raskautta tai synnytystä käsittelevän teoksen aikoinaan. Naakka kuljettaa lukijaa läpi odotuksen ja ensimmäisen vauvavuoden, peilaten kokemuksiaan mielenterveysalan ammattilaisten puheenvuoroihin. Kirja on rehellinen ja paljas kuvaus niistä äitiyden puolista, joista niin usein mieluiten vaietaan.

Mietin monta päivää, julkaisenko tätä tekstiä lainkaan. Aihe on kuitenkin niin tärkeä, sillä tälläkin hetkellä aika monta äitiä istuu kotonaan pyjamahousuissaan parkuva nyytti olkapäillään ja miettii, miten ikinä selviää tästä päivästä ja riittämättömyyden tunteestaan yksin. Nukuttuja tunteja voi olla takana viisi tai nolla, vauvan rytmi ja käyttäytyminen on ennalta-arvaamatonta eikä tulevien päivien kulkusuunnasta ole tietoa. Se on vaan vaihe -ajattelu ei kannattele, sillä vaiheetkin voivat olla loputtoman pitkiä. Monella saattaa olla ympärillä ystäviä ja sukulaisia, jotka pääsisivät kyllä auttamaan iltaisin, mutta päiväthän useimpien äitien ongelma-aikaa ovat. On myös niitä, joiden ainoa kontakti aikuisiin on neuvolan terveydenhoitaja kerran kuussa, ja se on aivan liian vähän. Kun herää joka ikinen aamu viideltä älyttömän lyhyissä nukuttujen pätkien jälkeen toistuvasti, on illan koittaessa jo niin puhki, että ei jaksa kohdata enää ketään ulkopuolista, esittää reipasta tai kohteliasta. Useimmiten on siis helpompi vetää kodin ovi kiinni ja sanoa kerta toisensa jälkeen, että palataan asiaan paremmalla ajalla. Lopulta sitä vihdoin saa vauvan hetkeksi nukahtamaan, mutta ei halua painaa päätään tyynyyn, koska ajatus seuraavasta mahdottomasta päivästä jyskyttää takaraivossa ja lamaannuttaa niille sijoilleen.

Naakka kirjoittaa avoimesti ensin toiveestaan tulla äidiksi. Hän kertoo vaikeasta pahoinvoinnista, joka kesti koko raskauden, yllättävästä raskausdiabetesdiagnoosista ja lopulta synnytyksestä, joka runtelee kehoa. Naakka pohtii hämmentyneenä, miten suuren unelman täyttyminen muuttuukin ahdistavaksi elämänvaiheeksi, jota häpeää niin paljon, että muiden edessä kannattelee kuvaa ihan normaalin väsyneesti jakselevasta vastasyntyneen äidistä. Kirja ei käsittele pelkästään väsymyksen aiheuttamia kurjia mielialamuutoksia, vaan luotsaa kokonaisvaltaisesti niiden synkkien ajatusten läpi, joita uuden elämän mukanaan tuoma muutos saattaa vauva-arjen keskellä herättää.

Vauva herätti minussa tahdosta riippumattomia refleksejä, joille en mahtanut mitään. Kun hän parahti itkuun Jaakon sylissä, saatoin hätkähtää rajusti, nousta pystyyn ja melkein riuhtoa lapsen omaan syliini. Minua vavisuttivat alkukantaiset eläimelliset vaistot, jotka tekivät minut vieraaksi itselleni omassa kehossani. Olin kuin sätkynukke enkä tuntenut itseäni enää.

Rakkaus oli ahdistavaa, koska ilman häntä ei olisi mitään. Miten ihmiset selviävät oman lapsen kuolemasta? Millaisessa maailmassa lapsia kuolee, millaisessa maailmassa niin kohtuuton taakka annetaan joidenkin kannettavaksi?

Odotusaikana neuvolassa sivutaan käsitettä synnytysmasennus. Se kuitataan usein vauvan syntymän jälkeiseksi baby bluesiksi, josta kärsii jopa 80 % äideistä, mutta jolla on huomattavasti kevyempi sointi kuin synnytysmasennuksella. Olen ihan varma, että suurin osa äideistä kokee sekä masennuksen että ahdistuksen tunteita jossakin vaiheessa äitiyslomaansa. Väsymyksestä voidaan jorista loputtomissa keskusteluissa kymmenien kahvikupillisten äärellä, mutta aika harva uskaltaa häpeän ja huonoksi äidiksi leimautumisen pelossa sanoa ääneen, että nämä päivät ovat kertakaikkiaan sietämättömiä, älkää jättäkö minua yksin lapseni kanssa.

hullukuinäidiksi

Suurimmaksi osaksi sietämättömyys on aivokemiaa ja hormonitoiminnan aikaansaamaa muutosta, ihan vaan sitä, että koko kroppa ja aivot ovat joutuneet raskauden ja synnytyksen myötä  jonkinlaiseen päälle jääneeseen hälytystilaan. Luultavasti kaikki tämä vain, koska teemme kaikkemme huolehtiaksemme ja suojellaksemme vauvaa. Teemme niin oman hyvinvointimme ja kasvojen säilyttämisen uhallakin, sillä vauva on tärkein kaikista. Kuka nyt myöntäisi, että maailmaan on tullut ihminen, jolle supattaa öisin minä suojelen sinua kaikelta, ja samaan hengenvetoon miettii, kenelle kiltin näköisistä ostoskeskuksen mummoista jättäisi huutavan jälkeläisensä ihan vaan hetkeksi jotta aika pysähtyisi, kukaan ei hetkeen huutaisi ja riittämättömyyden loputon tunne kaikkoaisi edes vartiksi niinä valtavan pitkinä päivinä, kun puoliso tekee töitä?

Muiden kertomuksissa toistuivat samat aiheet. Hyvin usein äidit kamppailivat huonosti nukkuvan vauvan, unettomuuden, väsymyksen ja totaalisen uupumuksen kanssa. Heillä ei ollut kunnollista tukiverkkoa, mies teki ehkä vuorotyötä tai joutui matkustamaan paljon. Oli pahoja parisuhdevaikeuksia. En löytänyt tarttumapintaa mistään. En voinut käsittää, miksi olo oli niin karmea, vaikka kaikki oli näennäisesti ihan hyvin. Vauva oli monella mittarilla helppo ja nukkui hyvin. Ympärilläni oli välittäviä ihmisiä. En ollut menettänyt huumorintajuani: nauroin, kun Jaakko sanoi, että meille ei sitten tullutkaan koliikkivauvaa vaan koliikkiäiti.

Hullu kuin äidiksi tullut ottaa esille sen faktan, että meillä herkillä kontrollifriikeillä on suurempi riski kokea tavanomaista enemmän raskaita ja ikäviä tunteita kaiken ylimaailmallisen onnenkin keskellä. Naakka on ottanut ihailtavan, valtavan rohkeusloikan tuodessaan julki oikeat ajatuksensa blogitekstiensä takaa. Olisi varmasti ollut helpompaa hymyillä blogikuvissa ja todeta, että oli vähän raskasta.

Kirjan lopussa oleva erottelu masennuksen ja ahdistuneisuuden välillä on lukijalle tärkeä, vaikka samassa kappaleessa todetaankin, että suomalainen terveydenhuolto ei erottele näitä kahta sairauden oiretta toisistaan. Masennuksesta ja varsinkin synnytysmasennuksesta puhutaan nykyään jo kohtalaisesti, mutta kirjassa todetaan että “ahdistus saatetaan kuitata normaalina huolena ja, paradoksaalista kyllä, yksinkertaisesti äitiytenä”. Halleluja!

Hullu kuin äidiksi tullut olisi hyvä vinkata jokaiselle esikoistaan odottavalle äidille, tiedät sitten jos kun… Yhtä paljon olisi syytä pitää meteliä siitä, että masennus ja ahdistus ovat usein hormonitoimintaan ja aivokemiaan liittyviä asioita – eivät länsimaisten hyväosaisten naisten turhaa valitusta. Yhtä tärkeää kuin on kysyä: “Millaista apua kaipaisit?”, on jättää kertomatta ne ikuiset tarinat luomusynnytyksistä saunoissa, olemattomista äitiyslomista ja legendoista, joissa äidit palasivat salamana lapsivuodeaikana pellolle tekemään töitä.

Suomalainen neuvolasysteemi on maailman edelläkävijä, kun huolehditaan vauvoista, heidän kasvustaan ja riittävästä ravinnonsaannistaan. Uskallan kuitenkin väittää, että äitien voinnista huolehtimisessa olisi vielä kehitettävää. Kotiapua pitäisi olla tarjolla useammin niillekin, joiden vauva on ihan tavallinen uusi tulokas.  Kaikille äideille olisi tärkeintä muistaa kirjassa julkituotu lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren ajatus:

Lapseni kohtelevat itseään niin kuin minä kohtelen itseäni, ei niin kuin minä kohtelen heitä.

Toisen äitiydestä ja vauva-arjesta on helppoa tehdä hätiköityjä päätöksiä, sillä äidit ovat taitavia piilottamaan ikävät tunteet, meikkaamaan neuvolakäynneille ja kuittaamaan tilanteen lempeällä hymyllä “vähän väsyttää”. Emme salli itsellemme totuuden kertomista, sillä häpeä negatiivisista tunteista on niin valtava. Senpä takia, niin äitiydestä kuin mistä tahansa muustakin puhuttaessa lausun taas Skam-kaimani huoneentaulussa lukeneet sanat: “Everyone is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.” 

Kirja:

Naakka, Irene: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus, Minerva Kustannus 2018.

Lisää aiheesta:

Emmi Nuorgam

Lähiömutsi

https://aima.fi (Äidit irti synnytysmasennuksesta)

Lastenkirjat · Lukeminen · muu elämä

Kepeät päivät

Tammikuussa ikuinen pimeys väistyy ja huuliltani saattaa päästä sana ’kevät’. Voimat palautuvat, kahdeksan tunnin yöunet alkavat taas riittää, jos niistä pitää kiinni. Päivä päivältä pitenevä valoisa aika henkii lupausta villavaatesähellyksen ja kakluunikauden päättymisestä joskus, ei iäisyyden päästä. Valo kantaa, eikä tyrmää lamaannukseen, kuten maaliskuussa, jolloin jokaisesta raostakin tunkeva valonsäde selättää toimintakyvyn. Kello viiden valo tammikuussa – harva asia ravistelee sisintä yhtä raa’asti. Tammikuulla on sentään mukanaan maltti.

Loppiaisena perhe antoi viimein raivata joulun pois. Tuli aika hengittää valoa, täyttää koti pastellinvärisillä tulppaaneilla, käyttää viikonloput blinien paistamiseen ja esikoisen syntymäpäivähulinointiin perheen ja ystävien kanssa. On kuulasta, kirkasta, on uusi alku.

272F7A57-C53C-43D2-AA8D-F320BDC710EE

Selasin joulukuussa jo kevään kirjakatalogeja, poimin sieltä tärkeimmät ja klikkailin kirjoja kymmenittäin kirjaston varausjonoon. Lastenkirjojen kevät näyttää aika tylsältä, mutta ehkä en vaan ole löytänyt niitä timantteja listojen joukosta? Sanna Pelliccionin sodan jaloista lähtevistä kertova kuvateos  Meidän piti lähteä on listalla, samoin Veera Salmen uusi Päiväkoti Heippakamu -sarjan kirja Isabella ja tuikkiva tyttö,  Kaisa Happosen ja Anne Vaskon visuaalisesti tajuntaa kutkutteleva Mur ja mustikka, Lena Frölander-Ulfin runolliselta kuulostava Isä, minä ja meri sekä Sanna Sofia Vuoren ja Linda Bondestamin Muna. 

Oman henkilökohtaisen kevätkirjalistani ykkönen taitaa olla Anne Swärdin Vera, jonka suomennos ilmestyy maaliskuussa. Swärdin aiempien kirjojen suomennoksista on jo muutama vuosi, tätä uutuutta on odotettu.

Muita muistiin merkitsemiäni ovat:

Nelson, Maggie: Argonautit

Donner, Ulla: Spleenih

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Willows: Sisämaa

Leino, Piia: Taivas

St. Aubyn: Loistava menneisyys

Syksyltä ovat niin ikään lukematta Siivoojan käsikirja ja muita kirjoituksia, Everstinna, kesken jäänyt Pieni elämä (jonka ääreen haluan vielä palata), Valas nimeltä Goliat, Äärimmäisen onnen ministeriö ja vaikka mitä muita. Haluaisin myös pitkästä aikaa lukea enemmän runoja, mutten tiedä mistä aloittaisin.

Tammikuu on työntäyteinen, mutta myös inspiroiva. Elokuvia, sarjoja, musiikkia, kaikkea uutta on taas edessä! Parhaillaan olen koukussa Netflixin uuteen sarjaan, The End of the F***ing World, jonka soundtrack on muuten ihan loistava. Lyhyet, mustalla huumorilla höystetyt jaksot vaan uhkaavat loppua ihan liian pian.

Processed with VSCO with e1 preset

Kuvat:

1) Pixabay

2) oma Continue reading “Kepeät päivät”