Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · lastenromaanit

Ylösalaisin Kardumissa

Lenna, sinun pitää muistaa aina, mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä.

kiepaus

En yleensä pidä fantasiasta. Olen lukenut muutaman Harry Potterin, Narnia-sarjan ja siinä se. Aikuisten fantasiaromaanit eivät vedä puoleensa hiukkaakaan. Lainatessani viime viikolla Vuokko Hurmeen Kiepauksen kirjastosta, tartuin siihen takakakansitekstissä mainitun nurinkurisuuden vuoksi. Lapsesta saakka ajatus siitä, että kaikki kääntyisi ylösalaisin, on kiehtonut minua. Rakastan Maija Poppasessa kohtausta, jossa kaikki nauravat hervottomasti ja päätyvät kattoon kikattamaan. Kiepaus on omaääninen ja hyvin kasassa pysyvä tarina, ei ollenkaan sellainen jaaritteleva monisatasivuinen opus, joksi usein fantasiakirjat miellän.

Kiepaus on kertomus tytöstä nimeltä Lenna, joka asuu Kardumissa, tulevaisuuden maailmassa. Kardumissa mikään ei ole samalla tavalla kuin meidän maailmassamme. Teos onkin eräänlainen sekoitus fantasiaa ja dystopiaa.  Eletään tulevaisuutta, jossa maailma on kiepahtanut ylösalaisin. Ihmisiä ja rakennuksia on kadonnut, vedestä on pulaa, eikä kukaan tiedä tulevasta mitään varmaksi. Kiepauksen lapset ovat syntyneet hyvin erilaisiin oloihin kuin vanhempansa aikoinaan. Talosta ulos astuessa oven takana ei odota vakaa maa, vaan loputon taivas, jonne voi pudota. Lenna elää perheensä kanssa yhdessä turvalliseksi todetuista taloista, mutta elämä on hyvin rajoitettua.

Lennan maailmassa ei ole metsää, jossa juosta, eikä kauppaa, josta ostaa ruokaa. Vesi uhkaa loppua, joten Kardumin asukkaat eivät juuri peseydy. On mahdollista, että jotkut talot voivat pudota taivaaseen milloin tahansa. Nurinkurisessa maailmassa voi liikkua ainoastaan vaijereita pitkin, valjaat turvanaan. Lapset vasta opettelevat kulkemaan vaijereiden varassa, eikä heillä ole lupaa lähteä seikkailemaan omin päin. Ulkomaailma kuitenkin kiehtoo ja houkuttaa, sillä elämä neljän seinän sisällä alkaa käydä tasapaksuksi.

Kardumissa on elettävä päivä kerrallaan. Lapset eivät käy koulua, vaan aika kuluu perheen kanssa elämästä selviytymiseen. Aikuiset opettavat kotona sen, minkä kykenevät. Liikkumisvapautta on rajoitettu rutkasti – aikuiset saavat liikkua vaijereilla kodin ulkopuolelle silloin, kun se on tarpeellista. Koska lapset eivät voi juuri poistua kotoaan, he eivät ole kohdanneet kuin kourallisen ihmisiä elämänsä aikana. Lenna on onnekas, sillä hänellä on kuitenkin suurin piirtein ikäistään seuraa pikkusisko Rouskusta. Jokapäiväisessä elämässä on mukana myös paras ystävä Jaan, lemmikkikana Newton sekä hyväntahtoiset naapurit Kampalan täti ja setä.

Lennan perhe on elänyt hyvin kapeaa elämää, kunnes taloon tupsahtaa Sam Alban, jolla selvästi on tietoa siitä, millaista elämä on toisaalla. Lenna ja hänen ystävänsä Jaan eivät ole juuri tavanneet muita ihmisiä perheidensä lisäksi elämänsä aikana. Sam herättää epäilyksiä ja saa lasten mielikuvituksen laukkaamaan. Ensin pitää tunnustella, voiko muukalaiseen luottaa, sitten herää kysymys, voiko Samin avustuksella löytyä uudelainen tapa elää.

Totesin jo, etten ole fantasiakirjojen tai dystopioiden otollisinta lukijakuntaa. Kiepauksesta teki erityisen vetävän se, että se todella kuvaa mahdollista tulevaisuuden maailmaa, jossa elämä on hyvin erilaista kuin nyt. Teos on tietenkin fiktiivinen, mutta se sysää pakostakin ajattelemaan, mitä tapahtuu, kun ilmastonmuutos etenee? Mitä tapahtuu, jos kulutamme joka vuosi maapallon luonnonvarat loppuun yhä nopeammin? Mitä tapahtuu, jos me ihmiset emme pidä yhtä? Kiepauksen sanomassa tärkeintä on muiden auttaminen, mutta tosiaan niin, että pitää huolta omasta jaksamisestaan. Yhdessä tekeminen on ainoa avain selviytymiseen. Lisäksi Kiepauksessa viehättää se, että tarina rikkoo äitimyyttiä vastaan, sillä se asettaa äidin aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi, kun taas isä kuvataan enemmän huolehtijana.

kiepaus2

Kiepaus on ajankohtainen, ajatuksia herättävä seikkailu, joka äityy melkein liian hurjaksi lukea loppuun. Onneksi jatkoa on luvassa, kun Huimaa-sarjan toinen osa Kaipaus ilmestyy syksyllä 2018. Olisin ehdottomasti suonut Kiepaukselle Finlandia Junior -ehdokkuuden, sillä teos käsittelee isoja teemoja vetävällä ja raikkaalla tavalla. Näin jälkikäteen lukukokemuksesta tulee mieleen yhtymäkohtia uusiseelantilaiseen nuorten tv-sarjaan Klaaniin (The Tribe), jota tehtiin vuosina 1999-2003. Kiepauksessa tosin vanhemmat ovat olemassa, Klaanissa eivät. Ihan pienille koululaisille en Kiepausta lukisi, sen verran jännittävä se on. Kysymykset ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuudesta ovat tärkeitä käsitellä lasten kanssa, mutta ihan pieniä katastrofin mahdollisuudet voivat suotta pelottaa. Tunnelma pysyy Kiepauksessa läpi tarinan lohdullisena, huolimatta synkähköstä lähtöasetelmasta.

Vaikuttuneena lukemastani googletin tietysti Vuokko Hurmetta. Tunnustaudun faniksi, sillä Vuokko on sekä legendaarisen lapsiperheiden ideasivuston Mitä mä tekisin   takana sekä huikean Leikkimään, teippi! -kirjan   tekijöistä toinen. Jään malttamattomana odottamana jatkoa Kiepaukselle.

Kirja:

Hurme, Vuokko: Kiepaus, kustantamo Schildts et Söderströms 2017.

Aikuiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat · lastenromaanit

Helmeä etsimässä

helmenkalastaja1

Tämän vuoden Runeberg Junior -palkinnon voittanut Helmenkalastaja on suurenmoinen ja ajaton saturomaani, syystä palkintonsa ansainnut. Helmenkalastajassa Karin Erlandsson punoo silmukka silmukalta tihenevää juonta kuin verkkoa, jännite pitää hyppysissään loppuun saakka. Helmenkalastajan maailma on ihmeellinen, surun ja kaipauksen läpäisemä valtakunta meren äärellä. Siellä elanto ansaitaan pyydystämällä helmiä, jotka sitten kaupataan kuningattarelle kovaan hintaan. Helmenkalastuksessa on kuitenkin traaginen vire, sillä sukupolvi toisensa jälkeen hylkää lapsensa ja lähtee etsimään helmistä ihmeellisintä, Silmäterää.

Silmäterän löytäjä on saava kaiken, mitä toivoa saattaa. Siksi myös Miranda aikoo päihittää kaikki muut helmenkalastajat ja löytää tuon helmistä arvokkaimman. Miranda on orvoksi jäänyt yksikätinen tyttö, joka tietää olevansa valtakunnan paras sukeltaja. Meri on kuitenkin viekas ja täynnä vaarallisia ruusuhaita. Helmenkalastus on yksinäistä ja riskialtista työtä, ja Silmäterän kaipaus tekee ihmisistä ahneita ja häikäilemättömiä. Miranda saa lähes vastentahtoisesti apurikseen Sirkan, huomattavan paljon itseään muistuttavan tytön. Silmäterää havitellessaan Miranda ja Sirkka joutuvat pelottavaan seikkailuun, jossa punnitaan, kenen kanssa kannattaa liittoutua ja ketä vastaan taistella.

Helmenkalastaja on tärkeä suunnannäyttäjä sukupuolirepresentaation muokkaajana, sillä kaikki merkittävimmät henkilöhahmot tarinassa ovat rohkeita ja päämäärätietoisia naisia ja tyttöjä. Hahmoilla on vankkumaton itseluottamus ja seikkaileva, itsenäinen asenne. Miehet ovat sivuroolissa, ainakin tässä neljän kirjan sarjan aloittavassa teoksessa. Kotimaisessa kirjallisuudessa on paljon nokkelia ja itsevarmoja tyttöhahmoja, mutta tällaisia päämäärätietoisia ja arvonsa tuntevia hahmoja tarvitaan silti yhä lisää.

helmenkalastaja2

Mutta jos ihminen ei kaipaisi, hän ei koskaan tekisi mitään. Ei koskaan söisi mantelivanukasta, ei koskaan istuisi nuotiolla juttelemassa eikä koskaan tekisi vuohenjuustoa. Enkä minä istuisi tässä sinun vieressäsi. Olen aina ajatellut, että kaipuu on kauneinta maailmassa, ilman sitä en haluaisi koskaan elää.

Tunnelma seikkailussa on haikea, mutta surun alla piilee toiveikkuus ja odotus siitä, että maailma voisi olla joskus toisenlainen, parempi paikka. Ehkä myöhemmin on koittava aika, jossa kaipaus laantuu, eivätkä vanhemmat enää hylkää lapsiaan helmenkalastuksen tähden. Erlandssonin kieli luo teokseen ihan omanlaisensa sävyn, sanasto on varsin omaleimaista ja kekseliästä. Luin kirjan suomeksi, alkuperäiskieli on ruotsi. Suomennos vaikuttaa onnistuneelta, sanat ovat runollisia ja tekevät maailmasta tainomaisen. Kirjassa syödään mantelivanukasta ja vaapukoita, juodaan päärynäsimaa, meressä uiskentelee hurjia ruusuhaita sekä kauniita kultapyrstöjä. Kieli vie mukanaan maailmaan, josta on vaikea irtautua arkipäivään.

Helmenkalastaja on paitsi vimmainen tarina kaiken muun varjoonsa jättävästä kaipuusta, myös kertomus rohkeista oman tiensä kulkijoista. Se on myös tarina ystävyydestä, joka kasvaa pikkuhiljaa kaipausta suuremmaksi. Teos on ehdottomasti viime vuosien saturomaanien parhaimmistoa.

Kirja:

Erlandsson, Karin: Helmenkalastaja, Schildts & Söderströms 2017.

*Kirja saatu arvostelukappaleena Kustantamolta.

 

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Kouluikäiset · Lastenkirjat · lastenromaanit

Kissa joka söi lähes koko maailman

Kurnivamahainen kissa on Magdalena Hain viime vuonna julkaistu lastenkirja. Runeberg Junior -kilpailussakin mukana ollut saturomaani on ehdottomasti ansainnut vielä lisää huomiota. Tarina henkii perinteisten satujen taikaa, onhan sen ytimessä kyse hyvän ja pahan taistelusta. Toisaalta sen teemoista voi rakentaa siltoja moniin tämän hetken kriiseihin, joita velloo maailmalla. Sangen kernaasti soisin Hain tarinalle tilaa koulujen ensimmäisten luokkien luku- tai satutunneilla sekä käännöksiä moniin maihin.

kurniva1

Kirjan kansi on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on itse tarina. Kurnivamahainen kissa on fantasiavaikutteinen saturomaani tytöstä, joka kohtaa valtavan, järkälemäisen kissan. Kissa ahmii ympäröivää maailmaa sisuksiinsa sellaista tahtia, että hirvittää. Kissa on syönyt itsensä niin isoksi, ettei sellaista melkein voi uskoa todeksi. On kuitenkin selvää, että jos on juonut kaiken veden lähteestä, syönyt kaikki metsän eläimet ja meren kalat sekä kylien viljat, kasvaa mahdottomiin mittoihin. Kissalla on oma menneisyytensä ihmisten keskuudessa, sellainen, josta se yrittää hienoisesti pitää kiinni, vaikka se oikeastaan haluaisi pistellä poskeensa myös juuri tapaamansa tytön. Tyttö ja kissa tekevät sopimuksen: kissa jättää tytön syömättä, mikäli tyttö löytää nelitassuiselle jotain syötävää päivän päätteeksi. Tytöllä on aikamoinen haaste selätettävänä, kun hän yrittää pitää ahmivaa kissaa aisoissa.

Mutta tyttö sanoi: “Älä tee sitä, kurnivamahainen kissa. Heillä on täytynyt olla paljon unelmia ja ajatuksia, että ne ovat ruokkineet koko kylää tähän asti. Ja katso, täällä on yhä lapsia. Heidän päässään syntyy kaiken aikaa uusia unelmia,”

Kissa näki, että tyttö puhui totta.

Lasten mielistä syntyi kaiken aikaa uusien ajatusten kimaltavia saippuakuplia. Ne ruokkivat kyläläisiä, vaikka heidän peltonsa olivat paljaat.

kurniva2

Hai kirjoittaa tarkasti ja kirjan maailma saa ajattelemaan meidän maailmaamme, jonka kriiseistä uutisoidaan päivittäin. Kurnivamahainen kissa ei osoittele, saarnaa tai opeta, vaan kerronnan keinoin näyttää, mitä tapahtuu, kun ahneet ihmiset hallitsevat ympäristöään pelolla ja julmuuden ylivallalla. Tarinaan ujuttautuu hienosti mukaan myös kertomus ystävyydestä ja luottamuksesta. Draaman kaarta hienosti noudatellen kirja päättyy onnellisesti. Lukukokemuksesta tekee erityisen nautittavan se seikka, että päähenkilö on aktiivinen ja peloton tyttötoimija, joka alkaa oikoa vääryyksiä niitä kohdatessaan. Kurnivamahaisen kissan kuvitus on Teemu Juhanin käsialaa. Mustavalkoinen, koukeroinen kynänjälki on omiaan peilaamaan karun sadun maailmaa.

 

Luen lapsille valtavasti ja jäljelle jäävät illan tunnit käytän oman kirjanälkäni tyydyttämiseen. Oli siis nolostuttava yllätys, että googlettelun tuloksena sain tietää Magdalena Hain olevan kotimainen, maskulainen kirjailija. Toki sukunimi sitä viestii, mutta ajattelin silti kyseessä olevan käännöskirja. Kurnivamahainen kissa teki suuren vaikutuksen.

Kirja:

Hai, Magdalena: Kurnivamahainen kissa, Karisto 2017.

Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat · lastenromaanit

Tiltun ja Letun seikkailut

 

DSC_1138

On perjantai-ilta, lapsi on kaivanut kirjalaatikosta esiin valitsemansa iltasadun. Pikkusisko on jo viety nukkumaan, ilta hämärtää. Esikoisella on jo väsymyksestä punaisesta posket, hän käpertyy viereeni peiton alle. Iltaisin kokoamme tyynyt ja peitot suloiseen kasaan ja kääriydymme aikuisten sänkyyn lukemaan. Luemme, luemme ja luemme. En katso kelloa. Välillä pysähdyn, nauramme yhdessä hassulle kohdalle. Yritän lopettaa. Lue vielä, hän sanoo. Jatkamme. Yritän taas lopettaa. Ei äiti vielä, hän sanoo, lue vielä vähän. Hän oikoo väsyneitä jalkojaan, valuu pitkäksi sängylle, ei jaksa enää vilkuilla edes kuvia. Normaalisti hän istuu paikallaan kuin tatti, tuijottaa kuvia herkeämättä. Tuntuu myöhäiseltä, kun olemme päässeet sivulle 59. Kello on puoli kymmenen illalla. Meillä jää kaksi viimeistä lukua lukematta. Lupaan jatkaa heti huomenna.

Lapsi nukahtaa omaan sänkyynsä. Haukon hämmästellen happea toivottaessani hyvää yötä. Ensimmäinen näin pitkä kirja! Kirja, jonka älykäs huumori aukesi lapselle. Kirja, jossa on paljon kuvia, mutta ei kuitenkaan jokaisella sivulla. Olemme siirtyneet varovasti, hiiren askelin, kohti lastenromaanien hyllyjä.

Kirja on kotimainen uutuus Tiltu ja Lettu – Leikkimökin asukas, jonka on kirjoittanut Taru Viinikainen ja kuvittanut Oili Kokkonen. On mahdotonta olla vertaamatta kirjaa aiempiin kotimaisiin menestystarinoihin, kuten Onneliin ja Anneliin tai Heinähattuun ja Vilttitossuun, onhan kyse kahdesta pienestä tytöstä ja heidän seikkailustaan. Minulle on nuo molemmat jääneet vieraaksi omassa lapsuudessani, sillä Nopoloiden kirjasarja ilmestyi jo ollessani koulussa. Onnelista ja Annelista oli silloin vain vanhoja käpristyneitä niteitä hyllyssä, eivätkä ne vedonneet silloin minuun.

Tiltu ja Lettu ovat melkein neljä ja melkein kuusi. He ovat oikeilta nimiltään Matilda Sara Jasmine ja Magdalena Tia Olivia, mutta nimet ovat liian vaikeita tytöille itselleen lausuttaviksi. Niinpä heitä kutsutaan Tiltuksi ja Letuksi, väärinymmärrysten välttämiseksi. Tiltu ja Lettu ovat nokkelia, kekseliäitä, empaattisia ja sanavalmiita tyttöjä, jotka ajautuvat eräänä vappuna aivan ihmeelliseen seikkailuun.

Käy nimittäin niin, että äiti rakentaa heille toivotun leikkimökin valmiiksi, koska isä nostaa kädet pystyyn mutkikkaan projektin edessä. Mökki valmistuu vapuksi, ja sen kunniaksi vietetään riemullista juhlaa koko perheen parissa. Isovanhempien ja aikuisten juhliessa puutarhassa, vetäytyvät tytöt leikkimökkiin paistamaan hiekkakakkua. Kun he avaavat uuninluukun ja löytävät uunista ihkaoikean suklaakakun, alkaa tapahtua ihan kummia. Kuten ketkä tahansa lapset, tytöt eivät voi vastustaa kiusausta maistaa kakkua. Tapahtuu niin, että suklaakakkumaistiaisten myötä Tiltulle kasvaa sulat käsiin ja Letulle ilmestyy häntä. Letusta tulee puoliapina, Tiltu muistuttaa erehdyttävästi varista. Eikä siinä kaikki, aivan samassa silmänräpäyksessä leikkimökkiin ilmestyy pieni mies, pertinjuntti.

Pertinjuntti muistuttaa erehdyttävästi puutarhatonttua, onhan hän punanuttuinen, hiippalakkinen, pieni parrakas mies. Leikkimökkiin hän on tullut leipomaan suklaakakkua, joka tainnuttaisi hänet kesäunille. Tytöt kavahtavat tunkeutujaa, mutta alkavat sinnikkäästi pommittaa häntä kysymyksillä ja selvittää tilannetta. Makeannälkäiset tytöt pistelivät suklaakakun poskiinsa, mutta heihin se vaikutti eri tavalla, muutti heidät puoliksi eläimiksi. Tilanteeseen on saatava tolkku: on löydettävä vastalääke, jolla tytöt voivat muuttua normaaleiksi sekä leivottava uusi kakku pertinjuntille, jotta tämä pääsee kesäunilleen.

DSC_1145

 

Viinikainen kirjoittaa hauskasti ja älykkäästi. Hän tuntee lastenkirjallisuuden kaanonin ja sekoittaa omaan tarinaansa välähdyksiä sieltä, palasia tuolta. Kirjassa on loistava, loppuun asti hiottu draaman kaari. Ei mitään ylimääräistä, ei mitään liian vähän. Kielellisesti teos sujahtaa heti mukaan tämänhetkisen kotimaisen lastenkirjallisuuden kärkijoukkoihin. Hykertelen, kun teoksessa putkahtelee esiin sanoja kuten pertinjuntti, kiinansokka, kesäkyssi ja kurttunakka. Toisissa kirjoissa tarina kulkee niin vaivatta ja kepeästi, että tarinan pystyy kuvittelemaan silmiensä eteen filminauhana. Kirja on kirja, mutta en voi olla ajattelematta, että tarina toimisi loistavasti myös tv-sarjana tai elokuvana. Oili Kokkosen kuvitus on omaleimaisen rosoinen ja värikäs, se elävöittää ja rytmittää tekstiä mukavasti.

WSOY:n sivuilta selviää, että Leikkimökin asukas on ensimmäinen osa uudesta kirjasarjasta. Jäämme malttamattomina odottamaan jatkoa! Nelivuotiaani oli kirjasta innoissaan ja tuntui jo ymmärtävän juonesta kaiken. Myös alakoululaiset saavat varmasti tarinasta vielä paljon irti. Tämä voisi ehkä toimia myös luokan yhteisenä kirjana ensimmäisillä luokilla.

Kirja:

Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen: Tiltu ja Lettu – Leikkimökin asukas, WSOY 2017.