Käännöskirjat · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Rosabel, unien kuningatar

Pakko myöntää, on kirjaa kansiin katsominen. Lastenkirjan vetovoima nyt vaan tuppaa perustumaan kuvitukseen ja taittoon. Eri lukijat tietysti arvottavat kirjoja erilaisten visuaalisten kriteerien mukaan, mutta minusta Suurenmoinen Rosabel on esineenä vastustamaton. Malin Kivelän ja Linda Bondestamin  uutuus kehystää pullean ponin ihaniin ruusunpunaisiin kehyksiin. Kirjan nimi on valloittava, harvoin nykyään mikään on suurenmoista, enemmänkin ihan vaan perus tai ihan ookoo. Kannellaan loistava kirja vikitteli lainaamaan teoksen heti kotiin ja takakansiteksti lupasi suuria. Vaan kuinkas sitten kävikään?

suurenmoinen rosabel2.jpg

Kirja alkoi runollisen säkenöivästi, odotukset ovat korkealla. Odotin, että kieli pysyisi samanlaisena läpi kirjan, mutta niin ei käynytkään. Liekö kyse käännöksestä vai mistä? Nelivuotias selasi kuvat läpi ennakkoon, ja totesi taas kerran pimeiden kuvien kohdalla, ettei tämä ole hänen kirjansa. Osa kuvista on voimakkaita ja jännittäviä, ja tekstissäkin on kohtia, joita herkimmät lukijat saattavat jäädä miettimään.

Minulle kynnyskysymykseksi muodostui kirjan kehonkuvakeskeisyys. Rosabel on nimittäin pullea poni, jota muut tallin muut ratsut ivaavat ja pilkkaavat varsin törkeästi sen lihavasta ulkomuodosta, hitaasta vauhdista ja vähäpätöisistä saavutuksista estekentillä. Unissaan Rosabel kykenee itsevarmuudessaan vaikkapa laukkaamaan pitkin sateenkaarta kuningattarena, mutta arjessa on se on kilparatsujen, kuten Iza Bellen ja Sunday Morningin sylkykuppi. Äidilliselle hevostoverille Margaretille Rosabel surkuttelee lihavuuttaan, mutta Margaret vakuuttelee Rosabelin olevan juuri oikeanlainen.

rosabel2.jpg

Kirjan teemat,  kiusaaminen ja omiin kykyihinsä uskominen, tarjoavat erinomaisen pohjan vaikeista asioista keskustelemiselle. On välillä vaan vaikea niellä stä, että usein lapsi ei halua keskustella, kun kirja on luettu, se tosiaan on luettu. Mietin tämän kohdalla, jääkö lapselle kaikumaan alitajuntaan se, että lihava poni olisi jotenkin huonompi ja vähäpätöisempi kuin toisenlainen hevonen? Ehkä luen tätä herkän lapsen vanhempana jotenkin erityisillä tuntosarvilla. Miettiikö lapsi, että lihavuus on asia, josta voidaan kiusata? Täytyykö  lastenkirjoissa esiintyvien hahmojen kokoa edes käsitellä arvottavasti? Kiusaamista ja joukkoon kuulumattomuutta voisi tietysti tuoda esiin monella muullakin tavalla.  Minttu-kirjat ovat meille rakkaita ja kaikin puolin loistavia, mutta niissäkin on muutama kohtaus, jossa Mintun äiti soimaa itseään painostaan. Ne kohdat hyppään yli, en halua lapsen vertailevan kehoaan janalla laiha-lihava, niin että toinen vaihtoehto olisi jollain lailla toista parempi. Ehkä vika oli nyt minun lukutavassani, eikä kirjassa, mutta miettimään se ainakin sai.

Toki kirja keskittyy myös siihen, mihin kaikkeen Rosabel kykenee muiden arvioista huolimatta. Rosabel on vahva, rohkea ja antautuu ensimmäisenä hurjaan seikkailuun pikimustan ja piikikkään olennon vanavedessä. Unista se saa voimaa arkeensa. Teksti osoittaa Rosabelin olevan arvokas juuri sellaisena ponina kuin se on, mutta silti, alun keskittyminen ponin ulkomuotoon jää vaivaamaan. Teos ei ole missään nimessä helppo, kahlasin sen läpi monta kertaa. Se on rajuudessaan ihan erilainen kuin mikään muu viime aikoina lukemani lastenkirja, siinä on loistavat alku- ja loppukohtaukset, mutta tapahtumat siinä välissä jättivät ristiriitaisen olon.

Suurenmoisen Rosabelin ansio on sen visuaalisessa ilmeessä. Linda Bondestamin kuvissa on paljon vastakkainasettelua, on söpöjä pinkkejä hattaraunelmia, mutta myös synkkiä ja jännittäviä, pelottaviksikin äityviä kohtauksia. Lukekaa silti, kertokaa, mitä saitte irti. Tästä olisi kiinnostava keskustella enemmänkin.

rosabel3.jpg

 

Kirja:

Kivelä, Malin & Bondestam, Linda: Suurenmoinen Rosabel, Teos & Förlaget 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Ratkaisukeskeinen Rämäpää

Elina Hirvosen uusi lastenkirja Prinsessa Rämäpään talvitaika kuvaa niin timanttisesti lapsiperheen arjen ongelmatilanteita ja yritystä ratkaista niitä, että haluaisin heti ojentaa kirjan kaikille perhevalmennukseen osallistuville vanhemmille. Pitkän odotuksen ja vauvavuoden jälkeen koittaa lapsiperheen arki, joka on jatkuvaa ongelmanratkaisua, ajoittaista hermojen menetystä ja pakahtuvaa onnellisuutta, kun seuraa oman lapsensa kasvua. Tämä uutuus tarjoaa kaunokirjallista vertaistukea ja osuu erinomaisesti arjen kipupisteiden ytimeen.

rämäpää1.jpg

Kyllä, leikki-ikäinen lapsi sovittelee alle kouluikäisenä päälleen monenlaista rooliasua, joista yksi yleensä on hulmuavan pinkki prinsessaunelma. Prinsessoitumisella harvoin on suoraa yhteyttä Disney-elokuviin tai kotikasvatukseen, se vaan ilmestyy elämään yhdessä yössä ilman varoitusta. Oletan, että prinsessoituminen on kausi, joka eletään, jotta voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Olen välillä aika uupunut koko prinsessakeskusteluun, ja siihen, että sellaista ylipäätään pitää käydä. Ajatus, että tytöt eivät jostain syystä voisi tehdä samoja asioita prinsessamekoissaan kuin pojatkin, tuntuu tosi vanhahtavalta vuonna 2017. Kuitenkin viimeksi eilen eräässä lukemassani keskustelussa pohdiskeltiin, miksi kansainvälisenä tyttöjen oikeuksien päivänä päiväkoti oli pyytänyt tyttöjen vanhempia pakkaamaan mukaan prinsessamekot ja korut. Pojille päiväkoti oli järjestänyt temppuradan tuoksi päiväksi. On uskomatonta, että tätä keskustelua käydään edelleen. On käsittämätöntä, että aikuiset päättävät lasten puolesta näiden kiinnostuksenkohteet ja vieläpä näin stereotyyppisesti. Se, että lähipiirilleni on päivänselvää, että prinsessatkin osallistuvat temppuratatempauksiin, ei näköjään valitettavasti tarkoita, että se on sitä kaikkien lasten vanhemmille tai kasvattajille.

Elina Hirvosen luoma hahmo Prinsessa Rämäpää, on paitsi prinsessa, myös valloittavan aktiivinen ja tomera persoona. Kirjassa Rämäpää alkaa oma-aloitteisesti ratkaista uhkaavasti pahenevaa riitatilannetta äitinsä kanssa. Tilanne alkaa karata käsistä, kun Rämäpää uppoutuu leikkeihinsä niin, että muu maailma saa odottaa hänen kuninkaallista korkeuttaan, vaikka pitäisi olla jo toppahaalari päällä eteisessä. Äidin väsymys ja turhautuminen jumiutuneeseen tilanteeseen nostaa kiukun pintaan, kahden lapsen saaminen ulkovaatteisiin ja pihalle alkaa tuntua mahdottomalta. Ymmärrettävästi äidillä menee hermot.

 

 

Mutta joskus äiti kurtistaa silmiä koko ajan niin, että niiden väliin tulee ryppy. Silloin se hermostuu kaikesta, erityisesti pukemisesta tai hampaiden harjaamisesta tai nukkumaanmenosta tai siitä, että minä en halua syödä.

Se ei ymmärrä, että minulla on tärkeä asia kesken eikä tärkeitä asioita voi keskeyttää vain sen takia, että pitää mennä nukkumaan tai lähteä ulos.

Rämäpää on paitsi ihan tavallinen tyttö, myös vauhdikas supersankari, jolla on taikavoimia. Hän uskoo omaan mahtavuuteensa ja pyrkii ratkaisemaan tilanteen kaikkien eduksi. Nokkeluudellaan, luovuudellaan ja supervoimillaan Rämäpää tarttuu ongelmaan ja löytää lopulta ratkaisun, joka rentouttaa tilanteen ja saa hymyn äidin huulille. Mervi Lindmanin humoristiset kuvat sopivat kirjaan loistavasti. Kuvat ovat raikkaan värikkäitä ja täynnä toimintaa.

rämäpää2.jpg

Prinsessa Rämäpään talvitaika on ehdottomasti parasta mahdollista kaunokirjallista vertaistukea vanhemmille pitkään aikaan. Kirjan vahvuus on sen monitasoisuus. Vanhemmille se tarjoaa ymmärtäväistä olkapäätä, lapsille leikin ja taikavoimien hurmaa. Lukiessa on myös helppo hymistellä lapsen kanssa kuulostaapa tutulta, meilläkin taitaa olla välillä tällaista. Siitä on sitten helppo jatkaa keskustelua lapsen kanssa, miksi tällaisia tilanteita tulee ja millaisia tunteita niissä itse kukin käy läpi.

Kirja:

Hirvonen, Elina ja Lindman, Mervi: Prinsessa Rämäpään talvitaika, kustannusosakeyhtiö Tammi 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Postia Sylvi Kepposelle

Lotiseva vesisade ja harmaa maisema pitävät tiukassa otteessaan, päivistä ei tiedä, milloin ne alkavat ja milloin päättyvät. Tytär miettii iltaisin, pääsisikö joskus illalla pyöräilemään katuvalojen tunnelmassa, kuten hän asian ilmaisee. Aikuisen on vaikea hahmottaa muunlaista tunnelmaa kuin houkuttelevaa sohvannurkkaa suklaalevyineen ja pimeässä loistavine tuikkuineen. Pumpulisen talvinen maisema tuntuu yhä olevan viikkojen päässä, mutta tällaisina päivinä siitä on mukava haaveilla. Sylvi Kepposen kirjekaveri on oiva kirjaseuralainen valaisemaan ikihimmeää lokakuista olotilaa. Teoksen on kirjoittanut Juha Virta ja kuvittanut Marika Maijala, ja se on yksi kolmesta Sylvi Kepposesta kertovista kirjoista.

Pitkulaisella muodollaan kirjaston hyllystä erottui edukseen kirja, jonka kuvissa näkyy pehmeä värikynänjälki. Maijalan luomat hahmot ovat nekin pitkulaisia, mukailevat sujuvasti kirjan muotoa. Kuvitus tavoittaa täydellisesti sen lopputalven loskaiseen sateeseen verhotun maailman, jossa aurinko piilottelee pilvien takana odottamassa kevättä. Kaikkialla on harmaata, taivaalta putoilee niskaan valtavan kokoisia märkiä palloja. Tunnelma on odottava, nuhainen Sylvi Kepponen istuskelee omassa huoneessaan kirjoittelemassa aikansa kuluksi kirjeitä. Samaan aikaan naapuruston vastapäisessä talossa ulos tuijottelee alakuloisen näköinen Luka, joka ei kipsatun jalan vuoksi voi lähteä ulos leikkimään.

sylvikepponen1.jpg

Sylvi ja naapurin Luka aloittavat kirjeenvaihdon, jossa toinen jatkaa toisen aloittamaa tarinaa. Kirjeet matkaavat omistajalleen Lukan Kafka-koiran pannassa. Kirjeenvaihdon ja tarinan kertomisen kautta lapset pääsevät hetkeksi yhdessä kesäiseen maisemaan seikkailemaan. Jatkotarinan mielikuvitusmaailmassa he ratsastavat yhdessä Ruusu-hevosella ja päätyvät huvipuistoon syömään hurvittelemaan ja syömään hattaraa.

sylvikepponen2-e1507573570605.jpg

Pitkäveteiseen arkeen tulee kummasti hohtoa ja sisältöä, kun on joku, jonka kanssa jakaa ajatuksia, keksiä uusia leikkejä ja luoda yhdessä mielikuvituksellisia seikkailuja. Mikä parasta, kirjekaverista voi saada ihkaoikean ystävän, jonka kanssa lähteä yhdessä ihkaoikealle retkelle kirjastoon.

sylvikepponen3.jpg

Sylvi Kepposen kirjekaveri –kirjan mukana pääsee pienelle pyrähdykselle oman lapsuutensa talveen. Oli kinoksittain lunta, päiviä, jolloin ei ollut mitään tekemistä. Tylsyyden keskellä tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka jäivät mieleen. Joutilaisuuden saattoi unohtaa, kun luki kirjeenvaihtokaveria etsivien ilmoituksia teksti-tv:stä ja postitteli pohdintojaan kavereille ympäri Suomea.

Kuviin ja tekstiin sujautetut intertekstuaaliset viittaukset ilahduttavat paljon lukevaa aikuislukijaa, mutta suurimman vaikutuksen tekee tapa, jolla tavallisuudesta luodaan taianomaista, pienin ja hienovaraisin keinoin. Teksti on riisuttua, mutta sisältää kaiken oleellisen. Juoni on arkinen, eikä kirjassa tapahdu paljoa, mutta tarina muuttuu voimakkaaksi ja eläväksi Maijalan suloisen kuvituksen ansiosta. Juha Virralla puolestaan on taito tehdä pienestä suurta.

Kirja:

Maijala, Marika & Virta, Juha: Sylvi Kepposen kirjekaveri, Otava 2012.

 

Käännöskirjat · Klassikot · Lastenkirjat

10 syytä rakastaa Mikko Mallikasta

Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -sarja on kestänyt erityisen hyvin aikaa. Aiheet ovat ajattomia, näkökulmat raikkaita ja sarjan henki hyväntuulinen. Tekstiä on juuri sopivasti, jotta yhden kirjan ehtii lukea kirjannälkäiselle lapselle ruoanlaiton lomassakin, kuvat ovat levollisen selkeitä ja helposti hahmottuvia.

mikko1.jpg

  1. Mikko Mallikkaalla on hirveän hyvä mielikuvitus. Hän osaa rakentaa helikopterin, leikkiä mielikuvitusystävä Mulperin kanssa ja käyttää kodintavaroita mitä moninaisimmilla tavoilla leikeissä. (Mikko Mallikas rakentaa helikopterin, Mikko Mallikas ja Mulperi, Näkymätöntä, Mikko Mallikas)
  2. Mikko Mallikas uskoo itseensä silloinkin, kun muut eivät. (Mikko Mallikas on rehellinen)
  3. Mikko Mallikkaan isä on seesteinen ja rauhallinen esimerkkivanhempi, joka lukee lehtensä rauhassa eikä pienistä hätkähdä. Hän jaksaa toteuttaa oikuttelevan lapsensa toiveita hyväntuulisesti. (Mikko Mallikas on oikukas)
  4. Mikko Mallikkaalla on omatunto, joka muistuttaa Mikkoa silloin, kun hän on tehnyt jotain kurjaa.  (Tappelupukari Mikko Mallikas)
  5. Mikko Mallikkaan esimerkistä voi oppia, miten tylsää lopulta olisikaan, jos joulu tai syntymäpäivä olisikin joka ikinen päivä. Samalla huomaa, miten odottamattomasti pienet, yllättävät asiat voivatkin ilahduttaa. (Mikko Mallikas tulee iloiseksi)
  6. Mikko Mallikkaalla on voimakas oma tahto. Isän ja Mikon kinastelu tarjoaa vanhemmalle useita kiistatilanteiden ratkaisumalleja, joita tutkaillessa voi katsoa peiliin. Lopuksi huomaa, etteivät monet tilanteet olekaan niin vakavia. Hyvä muistutus vanhemmille: valitse taistelusi. (ENKÄ! Mikko Mallikas sanoo)
  7.  Mikko Mallikas aloittaa koulutaipaleen ihan yhtä jännittyneenä kuin kuka tahansa 7-vuotias ja tarjoaa näin mainiota vertaistukea ekaluokkalaisille tai uutta harrastusta aloitteleville. (Mikko Mallikas menee kouluun)
  8. Mikko Mallikas pohtii myös suuria, filosofisia kysymyksiä. (Mikko Mallikas ihmettelee)
  9. Mikko Mallikkaan isä ei ota itseään turhan vakavasti, vaan heittäytyy poikansa leikkeihin ennakkoluulottomasti. Hän suostuu luopumaan AIKUISMAISESTA käytöksestään ja tekeytymään keimailevaksi tädiksi ja kummitukseksi. (Lennä, sanoi Mikko Mallikas)
  10. Mikko Mallikas uskoo itseensä ja ottaa ohjat omiin käsiinsä silloin, kun muut eivät usko hänen olevan tarpeeksi iso ja taitava. (Mikko Mallikas punoo juonia)

Psst! Ainakin Applen laitteisiin on saatavilla mukava peli, nimeltään Kaikkea kivaa Mikko Mallikas.

mikko2.jpg

Kirjat:

Bergström, Gunilla: Mikko Mallikas -sarja vuosilta 1977-2002, kustannusosakeyhtiö Tammi.

Käännöskirjat · Lastenkirjat · Taaperot

Taaperon suosikit, osa 2

Kuopukselle kirja on tärkeä esine. Kirjoista voi rakentaa torneja, niitä voi kuljetella ympäriinsä, kotonakin voi rakentaa kirjaston ja kerätä kassin täyteen luettavaa. Olette varmaan myös huomanneet, kuinka televisio näyttää aivan kirjaston lainauspäätteeltä, jossa kirjat voi piipata lainaan? Jos ette, suosittelen vinkkaamaan lapsellenne! Kirjastoreissuihinkin kaksivuotias on aina heti valmis. Kuopus muistaa, mikä kirja äidillä on kulloinkin kesken ja kiikuttaa niitä eteeni aina sopivan tilaisuuden tullen. Iltasadun valitseminen on harras rituaali, jota jäljitellään isonsiskon askelten perässä. Harrastuksen haastavin osuus onkin sitten se lukeminen. Iltasadun lukeminen esikoiselle (toki kuopukselle siinä sivussa) onkin helpommin suunniteltu kuin toteutettu. Ellei kaksivuotiaan isä harhauta tätä toimeliasta ja sanavalmista hupsuttelijaa muihin puuhiin, istuu päämäärätietoinen tytär kirjan päälle syliini ja ilmoittaa: “Äiti mä en jaksa tätä enää” yrittäessäni tavata esikoisen toivomaa tarinaa. Kuopus voi yhtä hyvin myös pomppia päälläni tai kiljua, kunhan jollakin tavalla tuo esille sen, että ihan mikä tahansa menevämpi meno olisi hetkeen sopivampaa. Silloinkin, kun olen lukenut esikoiselle vasta yhden sivun, kuopus jo tuskastuu.

Aina joskus käy tuuri. Yritän ajatella, että kuopus on vaan niin altistunut raskausaikanani kaikille mahdollisille tarinoille, joita olen ääneen luritellut isollesiskolle, että kaipaa näinä ensimmäisinä vuosinaan enemmän temppuratoja kuin satuja. Ehkä hän on vain vaativa lukija, yleisö, joka tietää tarkkaan millaisia tarinoita haluaa kuulla. Ehkä niitä kiinnostavia kirjoja hänelle on tarjolla vähemmän kuin meille muille. Ehkä en ole onnistunut löytämään niitä oikeita opuksia. Nämä kotimaiset Leena Junnilan kirjat ovat olleet taaperon suosikkeja, samoin kuin  Réka Királyn Yksi vielä, kirja jota luimme hartaasti yhdessä suosiollisessa vaiheessa joka ilta. Nyt, arvon lukijat, olemme löytäneet taaperolle uudet suosikit.

molla1.jpg

Ruotsalainen lastenkirjailija Lena Anderson tunnetaan parhaiten varmaankin kirjastaan Maijan aakkoset, jonka muistan hyvin omasta lapsuudestani. Tuottelias lastenkirjailija on kirjoittanut montakymmentä kirjaa, mutta suomennettu niistä on vain murto-osa. Molla-kirjoja on kaksi, kuvassa näkyvät Molla ja mummo sekä Mollan pullakestit. Näiden suosikkien lisäksi mieleen on jäänyt samaisen kirjailijan Pikku Siili -kirjat, joihin en ole kuopusta vielä tutustuttanut.

Molla hurmasi nuorimmaisemme heti. Tekstiä on niin vähän, että sen jaksaa hyvin villikissaksi itseään tituleeraava kohdeyleisö kuunnella. Kirjoissa pikkuruinen Molla vierailee mummon luona kylässä, toisessa yön yli ja toisessa ihan vaan sen verran, että parivaljakko ehtii leipoa yhdessä pullia. Tarinoissa syödään, nukutaan, leikitään ja toimitetaan yhdessä arkisia askareita. Tunnelma on rauhallinen ja lämminhenkinen, sellainen kuin se satujen mummoloissa tuppaa olevan. Molla ja mummo viihtyvät toistensa seurassa, yhteiset puuhat sujuvat mutkattomasti, vaikka äitiä hiukan ikävä tuleekin.

molla2.jpg

Tarina on puettu riimiasuun, suomeksi tekstit on lorutellut Sanna Uimonen. Kirjoja yhdistää selkeät, minimalistiset kuvat, joista on karsittu pois kaikki ylimääräinen.  On vain Molla ja mummo, sekä muutama tavara. Värien käyttö on harkittua ja maltillista, se sopii kirjojen kiireettömään tunnelmaan kuin voisilmä pullaan. Kuvat ovat suuria, niistä on helppo huomata yksityiskohtia. Tuttujen tavaroiden osoittelu ja nimeäminen kuvista onkin pikkuisen lukijan lempipuuhaa.

 

Kirjat:

Anderson, Lena: Molla ja mummo, Tammi 2002 (painettu 2004) ja Anderson, Lena: Molla ja pullakestit, Tammi 2002 (painettu 2004.)

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Kerää kiukku pussiin

Aika usein pientä ihmistä harmittaa niin, ettei sille ole löytyä sanoja. Sitä voi yrittää sulautua mattoon spagettia muistuttavana vanana, maata meritähtenä liikkumatta tai päästellä hirmuisen äkäistä huutoa sisästään kuin lohikäärme konsanaan. Kiukku voi olla sellainen möykky, joka ei tahdonalaisia käskyjä kuuntele. Kiukku on siitä ovela kaveri, että se epidemian tavoin tartuttaa myös kanssaeläjiä. Tiedättehän, kun sitä alkaa vastata itsekin kiukkuun kiukulla. Silloin tarvitaan ensiaputaitoja kiukun taltuttamiseen. Yksi oiva version on esitelty tässä Korolaisen ja Rönnsin kirjoittamassa kirjassa, Kissa Killin kiukkupussi.

kissakilli2

Kissa Killin kiukkupussissa tavataan valtava joukko erityisen kiukkuisia ja harvinaisen vihaisia henkilöitä. Kuten tavallista, joinakin päivinä asiat vain sattuvat vyörymään eteenpäin suuren harmin voimalla. Vastoinkäymisten varjosta, tarkemmin ottaen siivouskomerosta esiin hypähtää tontunkaltainen olento, joka tarjoaa pussin muodossa ensiapua perinpohjin suuttuneelle Killi-kissalle. Pussiin on tarkoitus puhaltaa kiukku, jonka jälkeen kiukun voisi pussissa taivaan tuuliin. Killi kuitenkin oivaltaa, että pamauksesta saa mahtavamman, jos siihen kerää lisää kiukkua. Ja kiukkuahan maailmassa riittää! On kissatyttöjä tappelemassa, kaksoset nahistelemassa hiekkalaatikolla, autoa korjaava Vilppu Villanen sekä kaupan pihalla myöhästynyttä kuljetusta odottavia asiakkaita. Lopulta Killi raahaa pussin jalkapallokentälle, jossa riittää sekä tilaa että valitettavasti myös viimeinen satsi kiukkua. Lopulta pussi paisuu valtavaksi, pomppulinnaa muistuttavaksi järkäleeksi, joka räjähtää valtavana, mustana möykkynä ja sataa lopulta kentällä olevien päälle.

Lastenkirjojen joukossa on paljon opettavaisia tarinoita, satuja, jotka oikein viivottimella tuntuvat alleviivaavan sanomaansa. Aika usein haluan lukea tarinan tarinana, heittäytyä seikkailuihin muissa todellisuuksissa, enkä kaipaa näitä opettavaisia kirjoja. Joskus kuitenkin näille opetuksen sisältäville kertomuksillekin on paikkansa. Lapsen kanssa tunnetaitoja on helpompi opetella, kun pääsee kirjan avulla luovimaan asian ytimeen. Viime vuonna meillä oli käytössä välillä ihan toimiva konsti, jossa lapsi kävi ovesta heittämässä kuvitteellisen kiukun ulos.  Vähän sama juttu kuin Killissä siis. Homma toimi ainakin sen osalta, että lapsi itsekin huomasi, miten kiukku tuli välillä kylään kutsumatta, tunnisti tunteen ja itsekin aktiivisesti pohti, että siitä olisi joskus kiva päästä eroonkin.

kissakilli11.jpg

Korolaisen kirja tarjoaa siis loistavaa vertaistukea ja tunnekasvatusta leikki-ikäisen vanhemmalle. Christel Rönnsin kuvituksessa tunteiden voimakkuus kiteytyy irvistäviin hampaisiin, luimuihin korviin ja viivaksi vetäytyviin silmiin. Kuvitus on tasaisen värikäs kautta kirjan, hahmojen ilmeitä on helppo tulkita lapsen kanssa. Kuvissa riittää juonen ohella muutakin tutkittavaa, sillä Kissa Killin ja muiden hahmojen ohella tarinassa seikkailee useampi hyönteinen, jotka elävät ja juttelevat pikkuisissa puhekuplissa ihan omaa elämäänsä.

Erityismaininnan ansaitsee kirjan lopussa oleva Kiukkusääntö-niminen loru, joka toivottavasti jokusen lukukerran jälkeen painuu mieleen. Sitä voi sitten annostella sieltä kiukkupussista tosipaikan tullen.

Kirja:

Korolainen, Tuula & Rönns, Christel: Kissa Killin kiukkupussi, Tammi 2007.

 

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Lastenkirjat

Niinan pullapäivä – 30 vuotta myöhemmin?

Niinan pullapäivä on yksi oman lapsuuteni rakkaimpia satuja 80-luvulta. Se kertoo yhdestä lauantaista, jolloin Niina pakenee kotoaan ukkinsa luokse, riideltyään ensin äitinsä kanssa. Hyväntuulinen vapaapäivän aamu kääntyy leipoessa myrskyisäksi yhteenotoksi Helenan kanssa, ja Niina kokee olonsa surulliseksi ja loukatuksi. Pikkuruinen Niina soittaa ukille purkaakseen huoliaan. Ukki lupaa hoitaa Niinaa ja tämän lelukissaa, Kiekuraa, loppupäivän. Niina taivuttelee ukin ostamaan hänelle leluhellan, josta riittää iloa leikkeihin vain hetkeksi aikaa. Kahvilareissuun varatut rahat hupenevat lelukauppaan, joten Niina ja ukki viettävät kahvihetkeä ukin kotona. Välillä iskee ikävä, kissa Kiekurakin katoaa, mutta iltaa kohden Niina ja ukki taas nauttivat toistensa seurasta, laittavat yhdessä ruokaa ja nauttivat päivällistä hämärtyvän illan pehmeässä valossa.

niina1

Päivän aikana Niina reagoi vastaan tuleviin tilanteisiin kuin kuka tahansa leikki-ikäinen ja käy läpi koko skaalan tunteita, aina riemusta kiukutteluun, ikävöinnistä rauhoittumiseen ja ilahtumiseen. Aikuishahmot kirjassa ovat ihanan inhimillisiä. Helena vaikuttaa äidiltä, joka kenen tahansa vanhemman tavoin tuskastuu leipoessa lapsen haluun tehdä kaiken itse, koska sotkuahan siitä seuraa. Ukki haluaa ja pystyy auttamaan lapsenhoidossa, kun vanhemman ja lapsen suhde kaipaa tuuletusta. Kuitenkin ukki on jo sen verran vanha, että väsyy nopeasti eikä jaksa Niinan tahdissa kouhottaa koko päivää ilman päiväunia. Kissa Kiekura taas on Niinan lähin turva, pehmoinen ystävä, joka kulkee mukana joka paikkaan.

niina2

Kirjan kuvitus kulkee käsikädessä tarinassa esiintyvien tunteiden kanssa. Ensimmäisillä sivuilla värit ovat kirkkaammat ja selkeämmät, niistä välittyy vapaapäivän aamun energia. Konfliktin jälkeen valo kuvissa himmenee, saa mukaansa harmonisempia ja rauhallisempia sävyjä. Paikoitellen kirja välittää melankolista tunnelmaa, jota vahvoin värein kuvitetut kuvat korostavat. Viimeisillä sivuilla talossa on jo pimeää, mutta pehmeäksi piirretty valo heijastaa tunnelmia Niinan ja ukin lämpöisestä ja turvallisesta suhteesta.

Gunilla Hanssonin kirjoittama ja ilmeisesti myös kuvittama lastenkirja Niinan pullapäivä on ilmestynyt 1980-luvulla. Kustantaja on Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerho, joka luultavasti eli kultakauttaan lapsuudessani. Sekä minun että mieheni vanhempien kätköistä löytyy suurimmaksi osaksi juuri tuon kirjakerhon kautta tehtyjä hankintoja, tätäkin kirjaa meillä on kaksin kappalein. Vanhempieni varastoista löytyneestä Niina-kirjasta on tullut myös esikoiseni lempikirja. Hyvällä tuurilla kirjaa löytää divareista, meillä ei ainakaan paikalliskirjastossa kyseistä kirjaa ole.

niina3

Niinan pullapäivää lukee aikuisena tietysti eri kulmasta kuin lapsena. Ollessani itse lapsi, lumouduin siitä seikasta, että kirjan Niinalla on samanlainen leikkihella kuin minulla. Ja mitä kaikkea Niina sillä osasikaan leikkiä! Elin lapsena myös uskomuksessa, että kissa Kiekura olisi ihkaoikea. Lelukauppa kirjan sivuilla herätti innokkaita kiljahduksia tyttäressäni, samalla tavalla muistan aikoinani itsekin reagoineeni. Jotain erityistä kuvissa on, sillä värit ja tunnelmat, jylhät jugend-talot ja iloiset leikkihetket ukin kodissa ovat jättäneet syvän muistijäljen minuun.

Muistin myös kirjan viimeisen sivun, jossa kiteytyy onnellisen lapsuuden ydin: on joku, joka kuuntelee murheita, jonka syliin voi nukahtaa raskaan päivän jälkeen.

Kirja:

Hansson, Gunilla: Niinan pullapäivä, Lasten Parhaat Kirjat 1980.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Aina on aikaa retkelle

Käteen sopiva, pieni ja kompakti tarina ystävyydestä, kirja nimeltä Toiveretki eksyi kirjastokassiimme ihan vahingossa, mutta täysin oikeaan aikaan. Ilmat ovat viilenneet yhtäkkiä, taitaa olla toive intiaanikesästä haalistunut haave vain. Meillä on oma piha, jossa lapset saavat juosta ja keinua mielin määrin, mutta on pakko myöntää, minäkin kaipaan enemmän ja enemmän luontoon. Epäilen syiksi lapsuutta metsän keskellä sekä alati heikkenevää melun- ja hälynsietokykyäni. Tähän asti olen kuvitellut olevani enemmän sitä vanhempityyppiä, joka luuhaa lasten kanssa mieluummin taidemuseossa (takuuvarma pullalupaus innostaa kenet tahansa alle 7-vuotiaan tuijottamaan nykytaidetta) tai siellä kirjastossa kuin leikkipuistossa hytisemässä (tylsää, tylsää). Metsäretket ovat kuitenkin poikkeus, varsinkin nyt, kun taaperokin jaksaa jo kävellä tovin itse.

toiveretki 1

Toiveretki on Katri Tapolan kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama satu kolmesta kaveruksesta, Kaisasta, Paulista ja Salamasta sekä heidän yhteisestä syysretkestään metsään. Kun äiti ehdottaa Kaisalle retkeä ja lupaa, että tämä saa ottaa ystävänsä mukaan, aletaan tuumasta toimeen. Piilopirtissä yöpyvät kaverukset nauttivat luonnon rauhasta ja metsän tarjoamista seikkailuista. Metsässä kaikki ovat yhdenvertaisia. Retkeily ja yhdessä puuhailu on parasta seurassa. Retkellä ongitaan, tutkitaan eläinten jälkiä, tunnistetaan sieniä, esitetään toivomuksia ja laitetaan ruokaa yhdessä. Yhdessäolo on mutkatonta luonnon ihmettelyä. Lopulta kolmikko nukahtaa omiin makuupusseihinsa yöunille Salaman kertoessa iltasatua aavikolla matkaavista tovereista. Piilopirtti tarjoaa tukikohdan metsän siimeksessä, sinne on turvallista nukahtaa, vaikka ulkona hämärtää ja tähdet tuikkivat.

Toiveretki nimenomaan tunnelmoi pienillä, arkisilla asioilla. Sellaisilla, jotka kuuluivat jokaisen 80-luvulla syntyneen lapsuuteen. Lapset jaksavat leikkiä kaarnaveneillä ja keittää sammalsoppaa, viihtymisen motivaatioksi ei kaivata ReimaGo’ta tai Pokemonien metsästystä, jotka nekin ovat ihan hauskoja ja hyväksi havaittuja liikkumisen motivaattoreita. Metsässä kulkeminen rauhoittaa ja avartaa mielikuvitusta, kun kepeistä, oksista ja kivistä saa vaikka minkälaisia lavasteita ja apuja erilaisiin roolileikkeihin. Arkikiireissä on rauhoittavaa huomata, että perheen yhteiseksi retkeksi riittää puikahdus lähimetsään 200 metrin päähän. Kun pakataan evääksi rusina-aski, istahdetaan mättäälle ja ihmetellään yhdessä, muodostuu mustikoiden poimimisesta ja sisiliskojen bongauksesta seikkailu, ainakin alle kouluikäisten kanssa. Toiveretken lukemisen jälkeen lapsi kysyy: “Milloin me taas mennään retkelle? Voidaanko ottaa eväät?

Toiveretken on kuvittanut Onni-pojan äiti Sanna Pelliccioni. Kädenjälki on tunnistettavaa. Herkät kuvat piirtävät kolmikon seikkailuihin rauhallisen ja hitaan tunnelman. Värit ovat lempeitä, kynän kaarrokset selkeitä. Toiveretki on jatkumoa Pelliccionin ja Tapolan aiemmin yhdessä tekemille lastenkirjoille Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu. Perinteisiin prinsessasatuihin viittaavista nimistä ei kannata välittää, molemmat näistäkin kirjoista käsittelevät ystävyyttä ja yhdessä leikkimistä raikkaalla tavalla.

toiveretki2.jpg

 

*Teoksen myötä Vantaan lastenkulttuurikeskus toteutti vuonna 2016 näyttelyn, jonka tarkoituksena oli tuoda esiin kulttuurien toisiaan rikastuttavaa vaikutusta, suomen ja arabian kieltä, ystävyyttä sekä toiselle kauniisti puhumisen tärkeyttä. Näyttely sisältää neljä eri tilaa kirjan sisältöön liittyen, joissa lapset voivat seikkailla. Kaupungit ovat voineet vuokrata näyttelyä marraskuusta 2016 lähtien, viimeksi se on ilmeisesti ollut esillä Tampereella. Näyttelyn Facebook-sivulta voi lukea lisää. Toiveretki on käännetty myös arabiaksi. Somevihan leiskuessa netissä, kirjan teemat eivät voisi olla ajankohtaisempia. Ystävällisyys, yhdessä tekeminen ja toiselta oppiminen kantavat pidemmälle kuin turhautumisesta ja tietämättömyydestä syöksyvät verbaaliset sivallukset verkossa.

Kirja:

Tapola, Katri & Pelliccioni, Sanna: Toiveretki, Myllylahti Kustannus 2016.

 

 

 

Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat

Jos ja kun, sitten sanon KYLLÄ!

On yllättävän pelottavaa olla kyllä-ihminen. Silloin joutuu poistumaan epämukavuusalueeltaan, ote kontrollista herpaantuu eikä voi ennakoida tulevaa. Ei-ihmisenä oleminen on helppoa. En voi, en pysty, en ehdi, ei ole aikaa  – valmiit repliikit lipsahtavat huulilta usein ajattelematta asioita sen tarkemmin. Kaikki rutiineja rikkova tuntuu usein liian vaivalloiselta. Tiedättehän, ystävä soittaa ja pyytää esimerkiksi elokuviin, arki-iltana! Sitä yrittää etsiä puhdasta mekkoa, vakuutella lapsille että aamulla nähdään, kauhistuu ajatusta siitä, että elokuva loppuu vasta kello 23, silloinhan pitäisi jo olla sängyssä. Kunhan tämän ajatusketjun yli pääsee, sitä tuuppii itsensä punaisten penkkien syleilyyn hemmoteltavaksi, kokee jotain ilahduttavaa tai vavisuttavaa. Sellaisena iltana nukahtaa hymyillen. Kokemus arjen rajojen venyttämisestä virkistää ainakin seuraavat pari päivää. On tärkeää muistaa, ettei haaveilemiaan uusia kokemuksia saa, ellei poistu kotisohvalta, ojenna kättään niitä kohti, ole utelias ja avoin.

Otso Aarninen

Satu Kettusen Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu ravistelee aikuislukijaa ylös sieltä omasta kuplasta, jonka sisään on niin helppo jäädä vatvomaan ja rypemään, omissa tutuissa rutiineissaan. Mitä jos kokeilisi jotain uutta? Mitä jos tekisi asioita eri tavalla kuin mihin on tottunut? Ennen kaikkea, mitä jos lopettaisi määrittelemästä itseään tietyn tyyppiseksi ihmiseksi ja kokeilisi, mistä asioista pitää? Ihminenhän kasvaa läpi elämän. Ei ole mitään syytä, miksei 30- tai 40-vuotiaana voisi jo pitää eri asioista kuin 18-vuotiaana. Lasta kirja johdattaa läpi väri-iloittelun ja erilaisten satumaailmojen, kertoen samalla tarinaa yksinäisyydestä ja ystävyydestä.

Otso Aarninen on ihan tavallinen virkamies, joka elää säntillistä ja harmaata elämäänsä omien pinttyneiden tapojensa vankina, mutta haaveilee kuitenkin salaa uusista kokemuksista ja seikkailuista. Kuultuaan rappukäytävässä keskustelun siitä, miten kyllä-ihmisille tapahtuu kaikkea uutta ja hauskaa, ryhdistäytyy Otsokin. Hän päättää alkaa sanoa kyllä. Otso lähtee uteliaana etsimään mahdollisuuksia ja seikkailuja, vaikka aluksi se tuntuukin kankealta ja hankalalta.

otso aarninen 3

Täytyy lähteä kauas voidakseen nähdä lähelle, pätee Otso Aarniseenkin. Ilman naapurien keskustelua hän ei antautuisi elämän ihmeellisiin kädenojennuksiin, jotka kuljettavat häntä läpi taikurin lavan, sirkuksen ja syntymäpäiväjuhlien, aina naapurin Sirkun parvekkeelle aamukahville. Yksinäinen virkamies virkistyy, kun hän vihdoin antautuu uusien kokemusten eteenpäin tönittäväksi. Maailman kauneus ja moninaisuus näyttäytyy, kun Otso Aarninen kulkee läpi ihmeellisen, unenomaisen maailman. Ilman uusia kokemuksia Otso Aarninen ei tutustuisi naapuriinsa, josta hän on saava uuden ystävän.

Satu Kettunen, jonka kollaasimainen kuvitustyyli ilahduttaa myös taannoin täällä esittelemässäni Yökirjassa, piirtää tässäkin kirjassa seikkailulle maagiset puitteet. Kuvat alleviivaavat tylsyyttä ja riemua sitä mukaa kun tarina etenee. Korostaakseen Otso Aarnisen päivien laahaavuutta ja monotonisuutta, on Kettunen käyttänyt kirjan alussa harmaita ja haaleita sävyjä. Seikkailun edetessä, Otso Aarnisen kokiessa riemukkaita kohtaamisia ja elämyksiä, kuvat muuttuvat värien kautta iloisemmiksi ja elävämmiksi. Kettunen leikittelee myös fonteilla ja tekstin muodoilla, mikä korostaa kirjan sanomaa heittäytymisestä uuteen.

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjailijan takasivulle asettama musiikkiluettelo, jota kuunnellessa kirja on syntynyt. Näitä on ollut muutamissa aikuisten kirjoissani, niitä toivoisin myös lisää.

Kirja:

Satu Kettunen: Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu, Tammi 2014.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Kiltti Tootoo-vaari ja hänen lempeä apurinsa

Tootoo-vaari ja tötteröauto on Ville Hytösen uusin lastenkirja. Se on kertomus rakennusmiehestä nimeltä Tootoo-vaari, hänen uskollisesta apulaisestaan Tötteröautosta sekä perin merkillisistä toimeksiannoista, joita he työpäivänsä aikana kohtaavat. Kaupungissa on yhtäkkiä monta avuntarvitsijaa, sillä Café Simolinin poikkipuut ovat aivan vinossa ja rouva Lampisen keittiö on kääntynyt täysin ylösalaisin. Kadulla tulee vastaan myös apua pyytävä nuori slangia vääntelevä mies, jonka kulkupeli Lipi Liettualaismopo ei lähde käyntiin ruosteen takia. Yhteistyötä tehden Tootoo-vaari ja Tötteröauto ottavat tehtävät hoitaakseen. Kuinka ollakaan, kun työt on saatu tehtyä, tilanne kääntyykin päälaelleen ja yhtäkkiä Tootoo-vaari ja Tötteröauto tarvitsevatkin itse apua.

IMG_0766

Myönnetään, ensimmäisenä kiinnostukseni herätti Mira Malliuksen luoma huvittava hipsterimäinen Tootoo-vaari. Viiksekäs pipopäinen mies pisti silmääni kirjaston lastenosaston uutuushyllyssä. Kirjan nimikin on hauska, joten sujautin opuksen kassiimme lähinnä kuopusta varten. Kuten tavanomaista, 2-vuotias ei jaksanut kovin kauaa kuunnella tarinaa, vaan vetäytyi tärkeämpiin pomppimispuuhiin. Neljävuotias sen sijaan liimautui kylkeeni ja halusi heti kuulla jätskiautosta ja vaarista lisää.

IMG_0764

Hytönen käyttää kirjassa kieltä vivahteikkaasti, henkilöhahmojen repliikit heijastelevat onnistuneesti heidän persoonallisuuttaan. Tootoo-vaari on asiapitoinen ja vaatimaton mies, Tötteröauto taas vähäsanainen mutta tarmokas hahmo. Hauskin henkilö on nuori riehakas mies, joka pälpättää slangityyppistä puhekieltä. Mira Malliuksen kuvat ovat kirjaan täysosuma. Ne ovat värikkäitä ja leikkisiä.

Haluan uskoa, että lapset löytävät sukupuolesta riippumatta itselleen merkityksellistä luettavaa. Uskon, että suurin osa leikki-ikäisiä kiinnostavista asioista on kiinnostavia lasten iän vuoksi, ei sen vuoksi, kumpaa sukupuolta he edustavat. Roska-autot, katujyrät ja bussit kiinnostavat ainakin omia tyttäriäni lähes yhtä paljon kuin nukeilla leikkiminen ja askartelu. Silti tuntuu, että alle kouluikäisten lastenkirjallisuudessa Suomessa tyttöhahmot ovat vahvemmin edustettuina. Uskoisin, että Tootoo-vaari kuitenkin täydentää Onni-pojan, Mikko Mallikkaan ja Tomppa-kirjojen lukijoiden hyllyä ansiokkaasti ennen kuin on aika siirtyä lukemaan esimerkiksi Veera Salmen Mauri-sarjaa.

Kirja:

Ville Hytönen & Mira Mallius: Tootoo-vaari ja tötteröauto, Savukeidas 2017.