Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lahjaksi · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat

Missä missä se Olga on?

olematon_olga1

Inka Nousiaisen ja Satu Kettusen Olematon Olga oli yksi keväällä eniten odottamiani teoksia lastenkirjallisuuden saralla, enkä joutunut pettymään. On ainutlaatuista, että lastenkirja saa lukiessa kylmät väreet selkäpiihin, mutta tämän kaksikon kirjojen kanssa käy niin. Rakastin tekijöiden aiemmin ilmestynyttä Yökirjaa (jota lukiessa alan lähes aina itkeä!), eikä sitä missään nimessä sovi verrata Olgaan. Sekä Yökirjassa että Olgassa on jotain, mikä puhuttelee minua aivan erityisellä tavalla. Molemmissa teoksissa henkilöt ovat jollain lailla sivussa, yksinäisiä, omalla tavallaan maailman kolhimia. Kirjat ovat kuitenkin lohdullisia, ja tavattoman kauniita sekä kielellisesti että visuaalisesti.

Olemattoman Olgan tarina on oivaltava ja monitasoinen, kuvitus on korkealaatuista ja mielenkiintoista. Nousiainen kirjoittaa tarkkanäköisesti, mutta ei tarjoile valmiita vastauksia, vaan jättää lukijalle tilaa mutustella lukemaansa tarinaa.  Teksti soljuu lyyrisenä, tarina on täynnä pieniä arkisia huomioita ja yksityiskohtia. Paikoitellen teksti on hyvinkin tajunnanvirtamaista, mikä taas korostaa juonta: miten helppoa onkaan sysätä (jopa ihan vahingossa) sivuun kiltti henkilö, joka ei omi tilaa äänekkäästi itselleen.

Olematon Olga on kertomus Olgasta, joka tahtomattaan jää sivuun, sulautuu massaan, häviää liian usein ja liian nopeasti näkökentästä. Jopa kirjassa, jonka on tarkoitus kertoa nimenomaan Olgasta, hänen olemassaolonsa tuppaa vähän väliä unohtumaan. Olematon Olga on kertomus siitä, miten jokainen ansaitsee tulla huomatuksi ja kohdatuksi, vaikka ei pitäisikään itsestään meteliä. On myös tärkeää saada itse määritellä itsensä, kertoa omalla äänellään kuka minä olen, eikä antaa muiden tehdä määrittelyä itsensä puolesta. Jos toistuvasti jää sivuun, voi tulla aivan hirveän surulliseksi.

Oleellista on muistaa tämä:

Aina on mahdollista valita myös ilo.

Ainakin melkein aina.

Ainakin toisinaan. Ainakin aina on mahdollista olla toiselle ystävällinen.

Kuten Olga on.

olematon olga2

Pidän Kettusen kuvitustyylistä hirveästi. Värejä on paljon, ja sävyt ovat lempeitä. Kuvissa on huumoria ja mielikuvitusta kutkuttelevia omaperäisiä yksityiskohtia. Kuvia katsellessa tuntuu lipuvan ihan toiseen todellisuuteen, johonkin pehmoiseen ja kauniiseen, josta ei halua päästää irti.

Olemattoman Olgan takakannessa on ikäsuositus 5+, ja ainakin esikoiseni kohdalla tuo suositus osuu nappiin. Viisivuotias piti kirjasta, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt juonta vielä ihan täysin. Lohdullista, saamme lukea kirjan vielä monta kertaa uudelleen!

Kirja:

Nousiainen, Inka & Kettunen, Satu: Olematon Olga, Otava 2018.*

*Kirja saatu arvostelukappaleena.

Aikuiset · Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirjat · tunteet

Varjostajien matkassa

 

varjostajat1.jpg

Joidenkin kirjojen kansi enteilee seikkailua, johon haluaa malttamattomana päästä mukaan. Olin odottanut Maija ja Anssi Hurmeen satukirjaa Varjostajat aina siitä asti, kun näin sen kirjakatalogissa, sillä kannen kuvassa on jotain lumoavan vangitsevaa. Kirja on kauttaaltaan poikkeuksellisen harmaa ollakseen lastenkirja, mutta sille on syynsä. Bussin katolla istuvat hahmot näyttävät aavistuksen pelottavilta, mutta pehmeä kynänjälki keventää tunnelmaa ja houkuttaa raottamaan kirjan kantta. Lapsi ei olisi kirjaan tarttunut, ellen itse olisi ollut siitä niin innoissani, sillä hänen valintansa yleensä pirskahtelevat värejä.

Varjostajissa päähenkilölapsen ja tämän isän elämää varjostaa suru ja ikävä. Äiti on poissa, ja elämä on verhoutunut harmaaseen pilveen. Kliseisesti voisi todeta kaikkien värien ja sitä myötä ilon kadonneen elämästä, niinhän kirja on kuvitettu, vailla kirkkaita värejä. Tarina itsessään ei ole kuitenkaan yhtään kliseinen. Äidin poissaolo on saanut jäljelle jääneet perheenjäsenet surullisiksi. Eräänä aamuna lapsen sängyn laidalla istuu olento, joka ei sano mitään. Varjostaja seuraa lasta minne ikinä tämä meneekin, ja kasvaa samalla koko ajan suuremmaksi. Kohta taloon tulee myös toinen samanlainen, omituinen olento. Yhdessä olennot, varjostajat, laittavat arjen sekaisin, sekoittavat hammastahnaa voileipiin ja appelsiinimehua kahviin.

Käy selväksi, että varjostajilla on lempeä ja tärkeä tehtävä: suojella lasta ja isää, auttaa heidät vaikean vaiheen ylitse, kulkea mukana surussa, kannatella vaikeissa paikoissa, olla läsnä joka hetkessä. Kun varjostajat ovat kulkeneet henkilöiden rinnalla tarvittavan ajan, tulee aika, jolloin he lähtevät yhtä yllättäen kuin ovat saapuneetkin. Varjostajat leikittelee kielen ja kuvituksen yhteistyöllä, sillä omituiset olennot liikkuvat varjojen avulla paikasta toiseen, aivan henkilöiden kantapäillä, ikään kuin varjona.

varjostajat3.jpg

Teos ei ole helppo, ja lapsi tietysti aina kuuntelee ja tulkitsee omalla tavallaan. Liikaa en halunnut alleviivata lapselle omaa tulkintaani siitä, että vanhempi voisi yhtäkkiä kadota jonnekin. Kävimme toki kirjaa yhdessä jonkin verran läpi, sen verran surullinen ja jännittävä vire siinä on. 5-vuotias kaipaa tällä hetkellä kirjoiltaan enemmän arkista kosketuspintaa omaan elämäänsä, joten Varjostajat tuntui jäävän hänelle etäiseksi. Minulle taas tämä oli yksi kuluvan vuoden upeimmista lastenkirjaelämyksistä. Uskon, että perheissä, joissa ikävöidään ja surraan, on tarvetta tällaisille tarinoille. Varjostajat jättää monta asiaa lukijan mielikuvituksen varaan ja antaa siten lukijalle tilaa käsitellä omia surujaan tarinan lempeässä vanavedessä. Lohtukirjana ja epämääräisten ikävien tunteiden purkajana Varjostajat on verraton.

 

Kirja:

Hurme, Anssi & Maija: Varjostajat, kustantamo Schildts et Söderströms 2018.

 

Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · lastenromaanit

Ylösalaisin Kardumissa

Lenna, sinun pitää muistaa aina, mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä.

kiepaus

En yleensä pidä fantasiasta. Olen lukenut muutaman Harry Potterin, Narnia-sarjan ja siinä se. Aikuisten fantasiaromaanit eivät vedä puoleensa hiukkaakaan. Lainatessani viime viikolla Vuokko Hurmeen Kiepauksen kirjastosta, tartuin siihen takakakansitekstissä mainitun nurinkurisuuden vuoksi. Lapsesta saakka ajatus siitä, että kaikki kääntyisi ylösalaisin, on kiehtonut minua. Rakastan Maija Poppasessa kohtausta, jossa kaikki nauravat hervottomasti ja päätyvät kattoon kikattamaan. Kiepaus on omaääninen ja hyvin kasassa pysyvä tarina, ei ollenkaan sellainen jaaritteleva monisatasivuinen opus, joksi usein fantasiakirjat miellän.

Kiepaus on kertomus tytöstä nimeltä Lenna, joka asuu Kardumissa, tulevaisuuden maailmassa. Kardumissa mikään ei ole samalla tavalla kuin meidän maailmassamme. Teos onkin eräänlainen sekoitus fantasiaa ja dystopiaa.  Eletään tulevaisuutta, jossa maailma on kiepahtanut ylösalaisin. Ihmisiä ja rakennuksia on kadonnut, vedestä on pulaa, eikä kukaan tiedä tulevasta mitään varmaksi. Kiepauksen lapset ovat syntyneet hyvin erilaisiin oloihin kuin vanhempansa aikoinaan. Talosta ulos astuessa oven takana ei odota vakaa maa, vaan loputon taivas, jonne voi pudota. Lenna elää perheensä kanssa yhdessä turvalliseksi todetuista taloista, mutta elämä on hyvin rajoitettua.

Lennan maailmassa ei ole metsää, jossa juosta, eikä kauppaa, josta ostaa ruokaa. Vesi uhkaa loppua, joten Kardumin asukkaat eivät juuri peseydy. On mahdollista, että jotkut talot voivat pudota taivaaseen milloin tahansa. Nurinkurisessa maailmassa voi liikkua ainoastaan vaijereita pitkin, valjaat turvanaan. Lapset vasta opettelevat kulkemaan vaijereiden varassa, eikä heillä ole lupaa lähteä seikkailemaan omin päin. Ulkomaailma kuitenkin kiehtoo ja houkuttaa, sillä elämä neljän seinän sisällä alkaa käydä tasapaksuksi.

Kardumissa on elettävä päivä kerrallaan. Lapset eivät käy koulua, vaan aika kuluu perheen kanssa elämästä selviytymiseen. Aikuiset opettavat kotona sen, minkä kykenevät. Liikkumisvapautta on rajoitettu rutkasti – aikuiset saavat liikkua vaijereilla kodin ulkopuolelle silloin, kun se on tarpeellista. Koska lapset eivät voi juuri poistua kotoaan, he eivät ole kohdanneet kuin kourallisen ihmisiä elämänsä aikana. Lenna on onnekas, sillä hänellä on kuitenkin suurin piirtein ikäistään seuraa pikkusisko Rouskusta. Jokapäiväisessä elämässä on mukana myös paras ystävä Jaan, lemmikkikana Newton sekä hyväntahtoiset naapurit Kampalan täti ja setä.

Lennan perhe on elänyt hyvin kapeaa elämää, kunnes taloon tupsahtaa Sam Alban, jolla selvästi on tietoa siitä, millaista elämä on toisaalla. Lenna ja hänen ystävänsä Jaan eivät ole juuri tavanneet muita ihmisiä perheidensä lisäksi elämänsä aikana. Sam herättää epäilyksiä ja saa lasten mielikuvituksen laukkaamaan. Ensin pitää tunnustella, voiko muukalaiseen luottaa, sitten herää kysymys, voiko Samin avustuksella löytyä uudelainen tapa elää.

Totesin jo, etten ole fantasiakirjojen tai dystopioiden otollisinta lukijakuntaa. Kiepauksesta teki erityisen vetävän se, että se todella kuvaa mahdollista tulevaisuuden maailmaa, jossa elämä on hyvin erilaista kuin nyt. Teos on tietenkin fiktiivinen, mutta se sysää pakostakin ajattelemaan, mitä tapahtuu, kun ilmastonmuutos etenee? Mitä tapahtuu, jos kulutamme joka vuosi maapallon luonnonvarat loppuun yhä nopeammin? Mitä tapahtuu, jos me ihmiset emme pidä yhtä? Kiepauksen sanomassa tärkeintä on muiden auttaminen, mutta tosiaan niin, että pitää huolta omasta jaksamisestaan. Yhdessä tekeminen on ainoa avain selviytymiseen. Lisäksi Kiepauksessa viehättää se, että tarina rikkoo äitimyyttiä vastaan, sillä se asettaa äidin aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi, kun taas isä kuvataan enemmän huolehtijana.

kiepaus2

Kiepaus on ajankohtainen, ajatuksia herättävä seikkailu, joka äityy melkein liian hurjaksi lukea loppuun. Onneksi jatkoa on luvassa, kun Huimaa-sarjan toinen osa Kaipaus ilmestyy syksyllä 2018. Olisin ehdottomasti suonut Kiepaukselle Finlandia Junior -ehdokkuuden, sillä teos käsittelee isoja teemoja vetävällä ja raikkaalla tavalla. Näin jälkikäteen lukukokemuksesta tulee mieleen yhtymäkohtia uusiseelantilaiseen nuorten tv-sarjaan Klaaniin (The Tribe), jota tehtiin vuosina 1999-2003. Kiepauksessa tosin vanhemmat ovat olemassa, Klaanissa eivät. Ihan pienille koululaisille en Kiepausta lukisi, sen verran jännittävä se on. Kysymykset ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuudesta ovat tärkeitä käsitellä lasten kanssa, mutta ihan pieniä katastrofin mahdollisuudet voivat suotta pelottaa. Tunnelma pysyy Kiepauksessa läpi tarinan lohdullisena, huolimatta synkähköstä lähtöasetelmasta.

Vaikuttuneena lukemastani googletin tietysti Vuokko Hurmetta. Tunnustaudun faniksi, sillä Vuokko on sekä legendaarisen lapsiperheiden ideasivuston Mitä mä tekisin   takana sekä huikean Leikkimään, teippi! -kirjan   tekijöistä toinen. Jään malttamattomana odottamana jatkoa Kiepaukselle.

Kirja:

Hurme, Vuokko: Kiepaus, kustantamo Schildts et Söderströms 2017.

Aikuiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat · lastenromaanit

Helmeä etsimässä

helmenkalastaja1

Tämän vuoden Runeberg Junior -palkinnon voittanut Helmenkalastaja on suurenmoinen ja ajaton saturomaani, syystä palkintonsa ansainnut. Helmenkalastajassa Karin Erlandsson punoo silmukka silmukalta tihenevää juonta kuin verkkoa, jännite pitää hyppysissään loppuun saakka. Helmenkalastajan maailma on ihmeellinen, surun ja kaipauksen läpäisemä valtakunta meren äärellä. Siellä elanto ansaitaan pyydystämällä helmiä, jotka sitten kaupataan kuningattarelle kovaan hintaan. Helmenkalastuksessa on kuitenkin traaginen vire, sillä sukupolvi toisensa jälkeen hylkää lapsensa ja lähtee etsimään helmistä ihmeellisintä, Silmäterää.

Silmäterän löytäjä on saava kaiken, mitä toivoa saattaa. Siksi myös Miranda aikoo päihittää kaikki muut helmenkalastajat ja löytää tuon helmistä arvokkaimman. Miranda on orvoksi jäänyt yksikätinen tyttö, joka tietää olevansa valtakunnan paras sukeltaja. Meri on kuitenkin viekas ja täynnä vaarallisia ruusuhaita. Helmenkalastus on yksinäistä ja riskialtista työtä, ja Silmäterän kaipaus tekee ihmisistä ahneita ja häikäilemättömiä. Miranda saa lähes vastentahtoisesti apurikseen Sirkan, huomattavan paljon itseään muistuttavan tytön. Silmäterää havitellessaan Miranda ja Sirkka joutuvat pelottavaan seikkailuun, jossa punnitaan, kenen kanssa kannattaa liittoutua ja ketä vastaan taistella.

Helmenkalastaja on tärkeä suunnannäyttäjä sukupuolirepresentaation muokkaajana, sillä kaikki merkittävimmät henkilöhahmot tarinassa ovat rohkeita ja päämäärätietoisia naisia ja tyttöjä. Hahmoilla on vankkumaton itseluottamus ja seikkaileva, itsenäinen asenne. Miehet ovat sivuroolissa, ainakin tässä neljän kirjan sarjan aloittavassa teoksessa. Kotimaisessa kirjallisuudessa on paljon nokkelia ja itsevarmoja tyttöhahmoja, mutta tällaisia päämäärätietoisia ja arvonsa tuntevia hahmoja tarvitaan silti yhä lisää.

helmenkalastaja2

Mutta jos ihminen ei kaipaisi, hän ei koskaan tekisi mitään. Ei koskaan söisi mantelivanukasta, ei koskaan istuisi nuotiolla juttelemassa eikä koskaan tekisi vuohenjuustoa. Enkä minä istuisi tässä sinun vieressäsi. Olen aina ajatellut, että kaipuu on kauneinta maailmassa, ilman sitä en haluaisi koskaan elää.

Tunnelma seikkailussa on haikea, mutta surun alla piilee toiveikkuus ja odotus siitä, että maailma voisi olla joskus toisenlainen, parempi paikka. Ehkä myöhemmin on koittava aika, jossa kaipaus laantuu, eivätkä vanhemmat enää hylkää lapsiaan helmenkalastuksen tähden. Erlandssonin kieli luo teokseen ihan omanlaisensa sävyn, sanasto on varsin omaleimaista ja kekseliästä. Luin kirjan suomeksi, alkuperäiskieli on ruotsi. Suomennos vaikuttaa onnistuneelta, sanat ovat runollisia ja tekevät maailmasta tainomaisen. Kirjassa syödään mantelivanukasta ja vaapukoita, juodaan päärynäsimaa, meressä uiskentelee hurjia ruusuhaita sekä kauniita kultapyrstöjä. Kieli vie mukanaan maailmaan, josta on vaikea irtautua arkipäivään.

Helmenkalastaja on paitsi vimmainen tarina kaiken muun varjoonsa jättävästä kaipuusta, myös kertomus rohkeista oman tiensä kulkijoista. Se on myös tarina ystävyydestä, joka kasvaa pikkuhiljaa kaipausta suuremmaksi. Teos on ehdottomasti viime vuosien saturomaanien parhaimmistoa.

Kirja:

Erlandsson, Karin: Helmenkalastaja, Schildts & Söderströms 2017.

*Kirja saatu arvostelukappaleena Kustantamolta.

 

Kouluikäiset · Lahjaksi · sarjakuvat

Katsokaa sirkuskulkuetta

Sirkus on jo sanana säkenöivä, se lupaa viedä mukanaan hetkeksi keskelle kipinöivää valoshow’ta, viihtymään ja unohtamaan arjen. Olen rakastanut ajatusta sirkuksesta niin kauan kuin saatan muistaa. Värikkäät asuntovaunut, telttaan laskeutuva pimeys, hurjapäiset temput ja kasapäin popcornia ja hattaraa posetiivimusiikin soidessa, se oli lapsena käsitykseni sirkuksesta, olkoonkin, että taisin nähdä Sirkus Finlandian esityksen ainoastaan kerran. Lapsena kiertolaiselämä, ainainen liikkeessä pysyminen,  kuulosti ihmeellisimmältä tavalta elää mitä kuvitella saattaa. Sirkuselämä oli valovuosien päässä tutusta ja turvallisesta rutiinien täyttämästä elämästä, jossa käytiin koulua muiden mukana ja syötiin makaronilaatikkoa kello viisi. Sirkus tarjoaa edelleen kutkuttavat puitteet hyvälle tarinalle, olkoonkin, että lapsuuden jälkeen perinteiseksi mielletyn sirkuksen glamour on rapistunut.

sirkusrinkeli1

Pienten kustantamojen julkaisut jäävät usein valitettavan vähälle huomiolle, joten  törmäsin Sirkus Rinkeliin vasta hiljattain, melkeinpä vahingossa.  Kustannusliike Robustos on julkaissut pari vuotta sitten Anne Muhosen ja Tiina Konttilan sarjakuva-albumin nimeltään Sirkus Rinkeli. Teos on sittemmin saanut  jatko-osan, joka on tuotu markkinoille omakustanteena.  Lasten sarjakuvia kustannetaan käsittääkseni Suomessa sangen vähän, joten tämä taitavasti kuvitettu ja napakasti kerrottu tarina on ainutlaatuinen omassa genressään.

Sirkus Rinkeli on hauska ja jännittävä tarina, jossa Aapo-niminen poika ystävystyy sirkuksessa kasvaneen tytön, Epun, kanssa. Eppu tutustuttaa Aapon sirkukseen, sen väkeen ja omaperäiseen tapaan olla ja elää. Epun oma perhe on saanut tarpeekseen kiertolaiselämästä ja he jättäneet kiertolaiselämän taakseen, jotta voisivat elää vakaampaa elämää kirjanpitäjinä. Eppu taas on valinnut sirkuksen perheekseen, eikä tunnu kaipaavaan biologisia vanhempiaan. Päähenkilöiden lisäksi Sirkus Rinkeli vilisee monia mielenkiintoisia hahmoja puhuvasta jääkarhusta  Siiri-merenneitoon.

Kuten kaikki tietävät, elämä sirkuksen lavasteissa ei ole pelkkää hymyä ja ikuista ilotulitusta, vaan kulisseissa ponnistellaan ongelmien äärellä siinä missä muuallakin. Eppu etsii sirkuksessa omaa paikkaansa ja etenkin omaa esiintymisnumeroaan. Eräs henkilöistä joutuu pakenemaan sirkuksen suojiin kurjaa ja katalaa roistoa. Piilotteluoperaatio ajaa henkilöt huimaan seikkailuun, joka onneksi päättyy yhteistyötä tekemällä parhain päin.

sirkusrinkeli2

Anne Muhosen kuvitus on viehättävää. Suurin osa aukeamista on piirretty vain yhdellä värillä, mutta värit ja sävyt vaihtelevat sivuittain. Kokonaisuus on harkittu ja rauhallinen. Ratkaisu on omaperäinen, sillä useinhan sirkus tunnetaan juuri räikeistä väreistä. Kuvat tasapainottavat jännittäväksi äityvää juonta kerrassaan mainiosti. Visuaalisesti teos hivelee ainakin aikuislukijan silmää. Konttilan repliikit ovat nasevia ja hauskoja. Lystikkäät sanavalinnat keventävät jännittävimpien kohtauksien tunnelmaa.

“Akvaarioon?”

“Minä en suostu asumaan missään lasilaatikossa. Tylsistyisin ja muuttuisin ruutanaksi!”

Sirkus Rinkeli ilahduttaa varmasti pienimpiä koululaisia vauhdikkaalla juonellaan, mutta sitä on myös aikuisen mukava lukea. Tätä kirjaa tarjoaisin myös niille, jotka ovat lukijoina vasta-alkajia ja lannistuvat pitkien romaanien äärellä. Lahjaideana tämä tai Sirkus Rinkelin kakkososa on myös mainio, on mukavaa antaa lahjaksi jotain, mitä ei välttämättä omasta kirjakaupasta löydä.

 

Kirja:

Konttila, Tiina & Muhonen, Anne: Sirkus Rinkeli. Kustannusliike Robustos, 2015.

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Kouluikäiset · Lastenkirjat · lastenromaanit

Kissa joka söi lähes koko maailman

Kurnivamahainen kissa on Magdalena Hain viime vuonna julkaistu lastenkirja. Runeberg Junior -kilpailussakin mukana ollut saturomaani on ehdottomasti ansainnut vielä lisää huomiota. Tarina henkii perinteisten satujen taikaa, onhan sen ytimessä kyse hyvän ja pahan taistelusta. Toisaalta sen teemoista voi rakentaa siltoja moniin tämän hetken kriiseihin, joita velloo maailmalla. Sangen kernaasti soisin Hain tarinalle tilaa koulujen ensimmäisten luokkien luku- tai satutunneilla sekä käännöksiä moniin maihin.

kurniva1

Kirjan kansi on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on itse tarina. Kurnivamahainen kissa on fantasiavaikutteinen saturomaani tytöstä, joka kohtaa valtavan, järkälemäisen kissan. Kissa ahmii ympäröivää maailmaa sisuksiinsa sellaista tahtia, että hirvittää. Kissa on syönyt itsensä niin isoksi, ettei sellaista melkein voi uskoa todeksi. On kuitenkin selvää, että jos on juonut kaiken veden lähteestä, syönyt kaikki metsän eläimet ja meren kalat sekä kylien viljat, kasvaa mahdottomiin mittoihin. Kissalla on oma menneisyytensä ihmisten keskuudessa, sellainen, josta se yrittää hienoisesti pitää kiinni, vaikka se oikeastaan haluaisi pistellä poskeensa myös juuri tapaamansa tytön. Tyttö ja kissa tekevät sopimuksen: kissa jättää tytön syömättä, mikäli tyttö löytää nelitassuiselle jotain syötävää päivän päätteeksi. Tytöllä on aikamoinen haaste selätettävänä, kun hän yrittää pitää ahmivaa kissaa aisoissa.

Mutta tyttö sanoi: “Älä tee sitä, kurnivamahainen kissa. Heillä on täytynyt olla paljon unelmia ja ajatuksia, että ne ovat ruokkineet koko kylää tähän asti. Ja katso, täällä on yhä lapsia. Heidän päässään syntyy kaiken aikaa uusia unelmia,”

Kissa näki, että tyttö puhui totta.

Lasten mielistä syntyi kaiken aikaa uusien ajatusten kimaltavia saippuakuplia. Ne ruokkivat kyläläisiä, vaikka heidän peltonsa olivat paljaat.

kurniva2

Hai kirjoittaa tarkasti ja kirjan maailma saa ajattelemaan meidän maailmaamme, jonka kriiseistä uutisoidaan päivittäin. Kurnivamahainen kissa ei osoittele, saarnaa tai opeta, vaan kerronnan keinoin näyttää, mitä tapahtuu, kun ahneet ihmiset hallitsevat ympäristöään pelolla ja julmuuden ylivallalla. Tarinaan ujuttautuu hienosti mukaan myös kertomus ystävyydestä ja luottamuksesta. Draaman kaarta hienosti noudatellen kirja päättyy onnellisesti. Lukukokemuksesta tekee erityisen nautittavan se seikka, että päähenkilö on aktiivinen ja peloton tyttötoimija, joka alkaa oikoa vääryyksiä niitä kohdatessaan. Kurnivamahaisen kissan kuvitus on Teemu Juhanin käsialaa. Mustavalkoinen, koukeroinen kynänjälki on omiaan peilaamaan karun sadun maailmaa.

 

Luen lapsille valtavasti ja jäljelle jäävät illan tunnit käytän oman kirjanälkäni tyydyttämiseen. Oli siis nolostuttava yllätys, että googlettelun tuloksena sain tietää Magdalena Hain olevan kotimainen, maskulainen kirjailija. Toki sukunimi sitä viestii, mutta ajattelin silti kyseessä olevan käännöskirja. Kurnivamahainen kissa teki suuren vaikutuksen.

Kirja:

Hai, Magdalena: Kurnivamahainen kissa, Karisto 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat · lorut

Hulvaton runopaketti

tippukivitapaus1

Laura Ruohosen vinksahtaneet ja oivaltavat lastenrunot saavat aikuisen hykertelemään tyytyväisyydestä. On mahtavaa, että tarjolla on näin monitasoista luettavaa, josta vanhempi voi innostua vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin kuin lapsi. Tippukivitapaus on tämän päivän Hanhiemon satulipas eli teos, jonka sopisi ihan jokaiseen lapsiperheen kotiin. Meillä luetaan aika vähän lastenrunoja aktiivisesta yrityksestäni huolimatta, mutta Ruohosen tuotannosta osa kelpaa myös tämän perheen lapsikuulijoille. Ylistävien adjektiivien varasto uhkaa siis tyhjentyä, niin paljon tätä teosta haluan kehua. Jo Ruohosen aiempi lastenrunoteos Allakka Pullakka/Yökyöpelit oli ensimmäisiä lastenkirjoja, joita esikoiselleni toivoin lahjaksi. Itkevän puolivuotiaan iltarutiineihin otettiin aika pian mukaan nimikkoruno Allakka pullakka, jossa mainitaan muun muassa pinkeät pimut ja pyllysilikoni. Vauvan itkiessä lohduttomasti vatsavaivojaan ei paksusta Pacosta ollut apua, mutta ainakin loruttelu rauhoitteli esikoisen äidin hermoja. Sittemmin uneen liittyviä runoja (Uneton nonna, Nuku nuku ja Säpinää!) hoettiin pinnasängyn laidalla epätoivoisesti rytmiä haettaessa iltaisin useamman kuukauden putkeen.

Tippukivitapauksen runojen kivijalka on muurattu nerokkaista loppusoinnuista, höystetty huumorilla ja viimeistelty älykkäillä tavoilla yhdistellä sanoja ja aihepiirejä. Edes riimien vihaajaksi tunnustautunutta äitilukijaa ei loppusoinnuttelu haittaa pätkääkään – päin vastoin, näitä lukiessa oikein toivoo, että joku älyllisesti säkenöivä runo jäisi takaraivoon takomaan ja sitä voisi arkipuuhien lomassa sitten  lapsilleen luritella, tilanteita keventääkseen. Ruohosen runot rikastuttavat sanavarastoa ja hauskuuttavat tuoreilla ideoillaan. Runojen aiheista voi löytää kytköksiä omaan arkeensa (ks. Yllytyshullu, Äiti, sun pitää osata, Nirson lounas). Osa runoista on hauskoja sanaleikkejä, kuten Oli Ali-Olio tai Rämeämmä. Sanavalinnat ovat yllättäviä ja nerokkaita.  Osa teksteistä mukailee vanhan kansanperinteen loruja, mutta uudistaa niitä mukavasti.

Erika Kallasmaan iloinen ja hassutteleva kuvitus on hyvällä tavalla yhtä pähkähullu ja hulvaton kuin tekstit, joita kuvat kehystävät. Kuvissa on tarkkoja tussinvetoja ja laveita siveltimen lakaisuja, värejä koko paletin täydeltä. Aukeamilta voi löytää kaikenlaista suurta ja pientä yksityiskohtaa, tarkkasilmäinen jaksaa tutkailla pikkuriikkisiä kuvia pidempäänkin. Lyhyesti sanottuna koko teos on täysi kymppi. Tippukivitapaukseen pohjaava lastennäytelmä on Kansallisteatterin ohjelmistossa vielä tämän kevään. Haluaisimme kovasti nähdä sen, mutta Helsingin-reissuille on aina vaikea löytää sopivaa aikaa. Jos asut lähempänä, varaa liput ihmeessä!
Kirja:

Kallasmaa & Ruohonen: Tippukivitapaus, Otava 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · tunteet

Pieni suuri tarina ikävästä

Tunteiden sanoittaminen ja niistä puhuminen taitaa olla tämän hetken kasvatustrendin kulmakivi, ja hyvä niin. Kiukuttelevalle lapselle todetaan, että nyt harmittaa ja vietävästi ottaa päähän, mutta siitä selvitään yhdessä.  Tunnetaidot on huomioitu uudessa opetussuunnitelmassa ja tunteita käsitellään yhä useammassa lastenkirjassa. Tykästyimme tyttären kanssa tähän Heli Thórenin uutuuteen, Penny ikävöi, joka ei ulkoasullaan tai sisällöllään pyri osoittelemaan aihetta tarinallisen opetuksen kautta, vaan kertoo ikävästä todentuntuisesti ja aidosti.

Syksyn aikana olen reissannut kerran kuussa viikonlopuksi pois perheen luota opiskelemaan. Tyttärestä kirja tuntui varmasti ajankohtaiselta, sillä tätä kirjaa on luettu yhä uudestaan ja uudestaan. Päähenkilö, 5-vuotias Penny, on kaikin puolin samaistuttava hahmo. Pennyn äiti on työmatkalla, ja tytär on isänsä kanssa kaksin kotona. Aika matelee niin kotona kuin päiväkodissakin, ympäristö tuntuu liian hiljaiselta. Kurjat tunteet tuppaavat pakkautumaan temppuileviksi sukkahousuiksi ja vääriin jalkoihin meneviksi saappaiksi, puhumattakaan siitä, miten ikävä oikein kulminoituu, kun isä asettelee puuron ja voisulan lautaselle väärin.

pennyikävöi1

Heli Thórenin kerronta on vähäeleistä ja hillittyä. Tarina muotoutuu pienten, arkisten yksityiskohtien ympärille. Aika tuntuu pysähtyvän, tunnelma on viipyilevä ja hiljainen. Tarinan isä on hellä ja huolehtivainen, mutta jää etäiseksi ja vähän passiiviseksikin. Isä keskittyy arjen pyörittämiseen niin sata lasissa, että ei tule huomanneeksi tyttären ikävän ilmentymiä, fyysisiä oireita ja hiljaista olemusta ennen kuin Penny vallan raivostuu aamutoimien keskellä.

Pidän siitä, että Thóren ei alleviivaa tai osoittele ikävän kokemusta, vaan tuo sen esille hienovaraisesti. Ikävä on kurja olotila, mutta sen kanssa voi elää. On miellyttävää, ettei tarinan isä yritä pyyhkiä sitä pois viemällä Pennyn huomiota muualle, vaan noteeraa tunteen ja antaa lapselle mahdollisuuden tulla kuulluksi. Ikävä vetää kippuralle ja sanattomaksi, mutta siitä selviää.

pennyikävöi3

Kirjan kuvitus on Pirkko-Liisa Toppisen käsialaa. Teoksen kansi on lastenkirjahyllyssä epätavallisen herkkä ja hauras, vesiväreillä suditun näköinen, joten se erottuu joukosta edukseen uutuuskirjahyllyssä. Pidän siitä, että kuvat ovat utuisia ja epäselviä, aivan kuin ikävän herättämät tunteetkin. Kuvissa Penny nähdään apeana, surullisena ja kiukkuisena, ilmeet ja tunteet on helppo tunnistaa ilman tekstiäkin.

Penny ikävöi on Cozy Publishingin uuden lastenkirjasarjan ensimmäinen osa. Odotamme innolla jatkoa!

 

Thóren, Heli ja Toppinen, Pirkko-Liisa: Penny ikävöi, Cozy Publishing 2017.

Alle kouluikäiset · joulu · Kouluikäiset · Lastenkirjat

Se ainoa oikea joulusatu

Suuret, pumpulipalloina alas viilettävät lumihiutaleet saavat minut aina hyvällä tavalla pois tolaltani. Valkoiseksi muuttuva maisema lähettää aivoihini impulssin, jonka mukana kelaan sekunnin murto-osassa ensin Lorelai Gilmorea ja toiseksi alan mutista itsekseni: “Marikki, katso, lunta sataa!” Rakastin lapsena Ronja Ryövärintytärtä, Peppiä ja Kultasiskoni-tarinaa, mutta muut Lindgrenin teokset jäivät etäisemmiksi. Omien lasteni kanssa olen sittemmin paikkaillut lukemattomia aukkoja. Valiojoukosta kärkikastiin ovat kivunneet Marikista kertovat kuvakirjat ja Melukylän joulu.

marikki1.jpg

Kirjan nimestä huolimatta pääosaan seikkailussa pääsee Liisa, Marikin vikkelä ja tomera pikkusisko.  Nopealiikkeinen Liisa hyppää kaupunkireissulla ollessaan ohiajavan Anderssonin sedän reen jalaksille, ilkikurisen Kustaan yllyttämänä . Ja kas, ennen kuin Liisa ehtii huomatakaan, on Anderssonin reki kiitänyt halki lumisen metsän, tavattoman kauas kotoa. Kotona äiti ja kuumeinen Marikki leipovat piparkakkuja ja ihmettelevät, kun Liisaa ei lainkaan kuulu kotiin. Kesäkummun jouluvalmisteluja sävyttää huoli, kun Liisan kohtalo on epäselvä ja ilta lähestyy. Seuraa monta piinaavaa hetkeä, ennen kuin Liisa on taas turvallisesti kotona, valmistautumassa jouluun. Parasta tässä jouluseikkailussa on sen lämminhenkinen tunnelma ja onnellinen loppu.

Esikoinen, tammikuun lapsi, kiinnostui Marikista jo piirua vaille kolmevuotiaana, kuopus taas aivan äskettäin. Viime vuonna luimme kirjan useita kertoja, ilman että isompi kuulija räpäytti ripseäkään. Tänä vuonna huomasi, että jännittävät kohtaukset olivat vieläkin jännittävämpiä, kun kuulijan ymmärrys on ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Lasta jännittää ja ihan vavisuttaa, miten Liisan käy, pääseekö hän kotiin? Pitääkö huolestuttavasti käyttäytyvää, huikkaa ottavaa Anderssonin setää pelätä?

marikki3.jpg

Kuopus, joka mieluiten viihtyy vauvakirjojen äärellä edelleen 2,5-vuotiaana, hakee usein Marikin käsiinsä ja kääntää sivulle 3: “Voidaanko mennä äiti tuonne? Voivatko äiti nuo tytöt tulla joskus meille?” Ilon Wiklandin taianomaisessa kuvassa kaksi pientä tyttöä tuijottaa haltoituneina taivaalta tupruttavaa lunta.

Hento ja herkkä kynänjälki tekee kirjan kuvista maalauksellisia. Satua lukiessa aika pysähtyy, mieli siirtyy pohtimaan edessä siintävää joululomaa, hämärässä hiljaa lämpenevää tupaa ja kiireettömiä aamuja tuikun valossa. Eikä se lainkaan haittaa, että hilpeät ja veikeät Kesäkummun tyttäret muistuttavat jollain kummalla tavalla niitä tylleröitä, jotka peittelen iltaisin unten maille. Menneeseen en kaipaa, mutta hektiseen elämänmenoon ja mustaan länsisuomalaiseen talvimaisemaan Marikki, katso, lunta sataa! tuo kaivattua vanhan ajan tunnelmaa.

 

Lindgren, Astrid: Marikki, katso, lunta sataa! WSOY, 1993.

Aikuiset · Alle kouluikäiset · joululahjakirjat · Käännöskirjat · Kouluikäiset · Pukinkontissa

Pukinkonttiin, osa 3: Tositarinoita historian suurnaisista

Iltasatuja kapinallisille tytöille* ilmestyi vihdoin hiljattain suomeksi. Kirja on herättänyt niin paljon fiksua keskustelua ja hyviä kysymyksiä monissa blogeissa, että tartuin siihen suurella uteliaisuudella. Italialaisten Elena Favillin ja Francesca Cavallon luova tietokirja on ollut myyntimenestys ympäri maailmaa. Kirja sisältää sata ainutlaatuista, satumuotoon verhottua tarinaa eri aloilla toimineista supernaisista ympäri maailmaa, vieläpä eri aikakausilta,  hurjan kiinnostavaa! Kirjan nimi on saanut aikaan ihan osuvaa kritiikkiä, todellakin olisin toivonut, että kirja olisi suunnattu ihan kaikenlaisille, tavallisille tytöille. Provosoiva nimi jää kuitenkin mieleen ja saa kihisemään uteliaisuudesta, joten annettakoon se osittain anteeksi.

iltasatuja2

Iltasatukirjan kansiin on koottu kertomukset Malala Yousafzaista, Kleopatrasta, Anna Politkovskajasta, Astrid Lindgrenistä, Coco Chanelista ja Julia Childista, mutta laajaan joukkoon mahtuu myös monta täysin uutta nimeä ja tarinaa. Mukana on esimerkiksi merirosvoja, kädellisten tutkija, soturi, astrofyysikko, vakooja, kuningatar ja monia urheilijoita. Tarinat on kerrottu mutkia suoristaen, tiivistäen naisten tärkeimmät saavutukset vaikeuksien kautta voittoon -kertomuksiksi. Valitettavaa kyllä, suuri osa naisten tarinoista peilautuu jollain tavalla miehiseen historiaan, osa suurnaisista on joutunut pukeutumaan miehiksi päästäkseen tavoitteisiinsa tai heidän saavutuksiaan ei ole ehkä aiemmin kerrottu jälkipolville yhtä suurissa määrin kuin miesten vastaavia huippuhetkiä. Kirja tuleekin vahingossa vahvistaneeksi myyttiä siitä, että naiseus voi edelleen olla este suurille saavutuksille. Jossain päin maailmaa varmasti  vielä näin onkin, mutta sitä silti toivoisi, ettei kukaan asettaisi ystäviensä, tyttäriensä, siskojensa tai vaimojensa päähän ennakko-oletuksia siitä, mitä nämä mahdollisesti voivat tai eivät voi tehdä. Teoksen voimaannuttavaa sanomaa siis vesittää ajatus siitä, että naiseus on asia, josta huolimatta ihmeellisiä asioita voi saavuttaa, jos vaan tarpeeksi tarmokkaasti haluaa. Sitä kun niin kovasti toivoo, että tasa-arvo olisi arkipäivää, eikä moinen seikka juolahtaisi edes mieleen.

iltasatuja4.jpg

Ajattelin sujauttaa kirjan melkein 5-vuotiaan tyttäreni lahjakasaan jouluaattona – olkoonkin, että osittain kirja on hänelle vielä vaikeasti ymmärrettävä. Joku kuitenkin on todennut, että lapsi käsittelee luettua ikätasoonsa itse mukauttaen, joten en koe tarvetta jättää kirjaa odottamaan myöhempiä aikoja. Kävimme taannoin tyttären kanssa keskustelun leikin tiimellyksessä laivan henkilöstöstä. Lapsi ihmetteli, miksi puhuin miehistöstä, kun kaikki hänen laivassaan työskentelevät olivat naisia. Tyttärelleni on toistaiseksi selvää, että naiset voivat tehdä tismalleen samoja asioita kuin miehetkin. Onkin vaarana, että Iltasatuja kapinallisille tytöille jättää jälkeensä tunteen, että oikeastaan kaikki on mahdollista naisilleKIN. Tarinat ovat kuitenkin kiehtovia ja tärkeitä, joten ehdottomasti suosittelen kirjaa ihan kaikille suuria menestystarinoita janoaville.

 

iltasatuja3.jpg

Kirja on taitettu miellyttävän harmonisesti ja selkeästi siten, että vasemmalla puolella on satu, oikealla kuhunkin tekstiin erikseen tilattu eri kuvataiteilijan loihtima kuvituskuva. Kuvat rikastuttavat tekstiä, ja jotkut niistä ovat niin upeita moderneja taideteoksia, että ne tekisi mieli suurentaa ja kehystää tauluiksi. Tietoa on paljon, ja kirja herättää  uteliaisuuden tutkia lisää naisten tarinoita ja taustoja. Teoksen vahvuus on eittämättä siinä, että se vie mukanaan niin moneen eri maailmankolkkaan ja nivoo yhteen mitä erikoisempia kohtaloita ja saavutuksia.

 

Kirja:

Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille, kustantamo S&S 2017.

*Kirja saatu blogin kautta.