Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lahjaksi · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat

Missä missä se Olga on?

olematon_olga1

Inka Nousiaisen ja Satu Kettusen Olematon Olga oli yksi keväällä eniten odottamiani teoksia lastenkirjallisuuden saralla, enkä joutunut pettymään. On ainutlaatuista, että lastenkirja saa lukiessa kylmät väreet selkäpiihin, mutta tämän kaksikon kirjojen kanssa käy niin. Rakastin tekijöiden aiemmin ilmestynyttä Yökirjaa (jota lukiessa alan lähes aina itkeä!), eikä sitä missään nimessä sovi verrata Olgaan. Sekä Yökirjassa että Olgassa on jotain, mikä puhuttelee minua aivan erityisellä tavalla. Molemmissa teoksissa henkilöt ovat jollain lailla sivussa, yksinäisiä, omalla tavallaan maailman kolhimia. Kirjat ovat kuitenkin lohdullisia, ja tavattoman kauniita sekä kielellisesti että visuaalisesti.

Olemattoman Olgan tarina on oivaltava ja monitasoinen, kuvitus on korkealaatuista ja mielenkiintoista. Nousiainen kirjoittaa tarkkanäköisesti, mutta ei tarjoile valmiita vastauksia, vaan jättää lukijalle tilaa mutustella lukemaansa tarinaa.  Teksti soljuu lyyrisenä, tarina on täynnä pieniä arkisia huomioita ja yksityiskohtia. Paikoitellen teksti on hyvinkin tajunnanvirtamaista, mikä taas korostaa juonta: miten helppoa onkaan sysätä (jopa ihan vahingossa) sivuun kiltti henkilö, joka ei omi tilaa äänekkäästi itselleen.

Olematon Olga on kertomus Olgasta, joka tahtomattaan jää sivuun, sulautuu massaan, häviää liian usein ja liian nopeasti näkökentästä. Jopa kirjassa, jonka on tarkoitus kertoa nimenomaan Olgasta, hänen olemassaolonsa tuppaa vähän väliä unohtumaan. Olematon Olga on kertomus siitä, miten jokainen ansaitsee tulla huomatuksi ja kohdatuksi, vaikka ei pitäisikään itsestään meteliä. On myös tärkeää saada itse määritellä itsensä, kertoa omalla äänellään kuka minä olen, eikä antaa muiden tehdä määrittelyä itsensä puolesta. Jos toistuvasti jää sivuun, voi tulla aivan hirveän surulliseksi.

Oleellista on muistaa tämä:

Aina on mahdollista valita myös ilo.

Ainakin melkein aina.

Ainakin toisinaan. Ainakin aina on mahdollista olla toiselle ystävällinen.

Kuten Olga on.

olematon olga2

Pidän Kettusen kuvitustyylistä hirveästi. Värejä on paljon, ja sävyt ovat lempeitä. Kuvissa on huumoria ja mielikuvitusta kutkuttelevia omaperäisiä yksityiskohtia. Kuvia katsellessa tuntuu lipuvan ihan toiseen todellisuuteen, johonkin pehmoiseen ja kauniiseen, josta ei halua päästää irti.

Olemattoman Olgan takakannessa on ikäsuositus 5+, ja ainakin esikoiseni kohdalla tuo suositus osuu nappiin. Viisivuotias piti kirjasta, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt juonta vielä ihan täysin. Lohdullista, saamme lukea kirjan vielä monta kertaa uudelleen!

Kirja:

Nousiainen, Inka & Kettunen, Satu: Olematon Olga, Otava 2018.*

*Kirja saatu arvostelukappaleena.

Aikuiset · Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirjat · tunteet

Varjostajien matkassa

 

varjostajat1.jpg

Joidenkin kirjojen kansi enteilee seikkailua, johon haluaa malttamattomana päästä mukaan. Olin odottanut Maija ja Anssi Hurmeen satukirjaa Varjostajat aina siitä asti, kun näin sen kirjakatalogissa, sillä kannen kuvassa on jotain lumoavan vangitsevaa. Kirja on kauttaaltaan poikkeuksellisen harmaa ollakseen lastenkirja, mutta sille on syynsä. Bussin katolla istuvat hahmot näyttävät aavistuksen pelottavilta, mutta pehmeä kynänjälki keventää tunnelmaa ja houkuttaa raottamaan kirjan kantta. Lapsi ei olisi kirjaan tarttunut, ellen itse olisi ollut siitä niin innoissani, sillä hänen valintansa yleensä pirskahtelevat värejä.

Varjostajissa päähenkilölapsen ja tämän isän elämää varjostaa suru ja ikävä. Äiti on poissa, ja elämä on verhoutunut harmaaseen pilveen. Kliseisesti voisi todeta kaikkien värien ja sitä myötä ilon kadonneen elämästä, niinhän kirja on kuvitettu, vailla kirkkaita värejä. Tarina itsessään ei ole kuitenkaan yhtään kliseinen. Äidin poissaolo on saanut jäljelle jääneet perheenjäsenet surullisiksi. Eräänä aamuna lapsen sängyn laidalla istuu olento, joka ei sano mitään. Varjostaja seuraa lasta minne ikinä tämä meneekin, ja kasvaa samalla koko ajan suuremmaksi. Kohta taloon tulee myös toinen samanlainen, omituinen olento. Yhdessä olennot, varjostajat, laittavat arjen sekaisin, sekoittavat hammastahnaa voileipiin ja appelsiinimehua kahviin.

Käy selväksi, että varjostajilla on lempeä ja tärkeä tehtävä: suojella lasta ja isää, auttaa heidät vaikean vaiheen ylitse, kulkea mukana surussa, kannatella vaikeissa paikoissa, olla läsnä joka hetkessä. Kun varjostajat ovat kulkeneet henkilöiden rinnalla tarvittavan ajan, tulee aika, jolloin he lähtevät yhtä yllättäen kuin ovat saapuneetkin. Varjostajat leikittelee kielen ja kuvituksen yhteistyöllä, sillä omituiset olennot liikkuvat varjojen avulla paikasta toiseen, aivan henkilöiden kantapäillä, ikään kuin varjona.

varjostajat3.jpg

Teos ei ole helppo, ja lapsi tietysti aina kuuntelee ja tulkitsee omalla tavallaan. Liikaa en halunnut alleviivata lapselle omaa tulkintaani siitä, että vanhempi voisi yhtäkkiä kadota jonnekin. Kävimme toki kirjaa yhdessä jonkin verran läpi, sen verran surullinen ja jännittävä vire siinä on. 5-vuotias kaipaa tällä hetkellä kirjoiltaan enemmän arkista kosketuspintaa omaan elämäänsä, joten Varjostajat tuntui jäävän hänelle etäiseksi. Minulle taas tämä oli yksi kuluvan vuoden upeimmista lastenkirjaelämyksistä. Uskon, että perheissä, joissa ikävöidään ja surraan, on tarvetta tällaisille tarinoille. Varjostajat jättää monta asiaa lukijan mielikuvituksen varaan ja antaa siten lukijalle tilaa käsitellä omia surujaan tarinan lempeässä vanavedessä. Lohtukirjana ja epämääräisten ikävien tunteiden purkajana Varjostajat on verraton.

 

Kirja:

Hurme, Anssi & Maija: Varjostajat, kustantamo Schildts et Söderströms 2018.

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat · Lastenkirjat

Iidan ja Matin matkassa

iidanjamatinseikkailupäivä1

Iidan ja Matin seikkailupäivä on oivaa luettavaa meille kesänodottajille. Meri Savosen eläväinen ja kuvaileva kieli maalaa lukijan eteen helteisen kesäpäivän maiseman pienestä Klamilan kylästä, jossa Iida-orava ja Matti-siili janoavat lisää seikkailuja ja tarinoita. Pienet eläinystävykset elävät tarinankerronnasta. Kaksikko on tottunut seuraamaan kylässä vierailevien olentojen ja otusten liikkeitä, ja samalla he ovat kuulleet melkoisen määrän mielenkiintoisia tarinoita muun muassa laivakissojen, merimiesten ja muuttolintujen kertomana. Kerronta on aistivoimaista, lukija tuntee tuulenvireen kasvoillaan ja kuulee veden liplattavan korvissaan.

Muuttolintujen kertomat tarinat kaukaisten maiden valtiaista ovat saaneet Iida-oravan ja Matti-siilin haaveilemaan ihkaoikeasta matkasta ylhäisten pariin. Klamilan kylässä elelevien eläinlasten suurin haave on vielä joskus päästä tutustumaan keisarinpalatsiin tai kuninkaanlinnaan, nähdä kaikki palatseihin kuuluva loisto ja päästä herkuttelemaan notkuvien herkkupöytien ääreen. Kuten saduissa on tapana, eräänä päivänä sattuma sysää eläinten toiveet kohti niiden täyttymistä.iidanjamatinseikkailu2

Iidan ja Matin seikkailupäivässä lempeään eläinsatuun yhdistyy tarunhohtoinen kertomus keisariperheen yltäkylläisestä elämästä. Mitä lähemmäs unelman toteutuminen käy, sitä enemmän eläinystävyksiä alkaa askarruttaa koko seikkailuun ryhtyminen. Keisariperheen koti on valtavan pitkän matkan päässä kotoa, aina Pietarissa asti. Loisto houkuttelee, mutta kesken matkanteon Iida ja Matti muistavat kotoa kaikki ne asiat, jotka siellä tekevät heidät onnellisiksi.

-Muistatko, mitä lady Sullka sanoi? Että palaaminen on aina hauskempaa kuin lähteminen? Matti kysyi. – Nyt minä vasta ymmärrän, mitä hän tarkoitti.

Iidan ja Matin seikkailupäivä muistuttaa, miten rikas mielikuvitus ja haaveilu ovat tavallisen, joutilaan arjen voimavara. Kuvitellessa voi päätyä minne tahansa, ja haaveilu tuo elämään sisältöä. Seikkaillessa saattaa huomata, että unelmoiminen on vielä ihanampaa kuin unelmien toteuttaminen. Johanna Lumpeen mustavalkoinen kuvitus on herkkä ja jättää lukijan kuvittelulle varaa, mutta lapsilukija toivoisi toki kuvia, mielellään värikkäitä sellaisia, vielä lisää.

*Kirja (saatu kustantajalta):

Savonen, Meri & Lumme, Johanna: Iidan ja Matin seikkailupäivä, Lukutoukka 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat · Lastenkirjat

Safkat sikin sokin

Vappuhulinan tiimellyksessä on mukava lukea jotain vallatonta ja hilpeää, ja sitä tämä kuvakirja lupaa jo nimessään: Jengi siististi sotkussa. EtanaEditions kustantaa leikkisiä ja värikkäitä lastenkirjoja, jotka naulitsevat lapset paikoilleen nimenomaan vahvoilla kuvituksilla. Ei ole poikkeus tämäkään kirja, jonka ovat tehneet Jenni Tuominen ja Jukka Pylväs.

jengisotkussa1

Jengi siististi sotkussa on hupaisa kertomus Kattilan ja Rottalan asukkaista. Molemmissa kaupunginosissa odotetaan muonakuljetusta, mutta molemmat joukkiot äimistyvät kertaheitolla, kun perille saapuvista laatikoista paljastuu aivan muuta kuin paikalle on tilattu. Rotat jäävät vaille herkullisia juustolautasiaan ja availevat kalapaketteja, kun taas kissat ihmettelevät, mitä ihmettä tekisivät laatikollisella juustoa. Käy ilmi, että Kalmarin säilyketehtaan konevika on aiheuttanut kaaoksen, joten tilaukset ovat siten menneet sekaisin. Molempien kaupunginosien asukkaat jäävät nuolemaan näppejään, kunnes tehtaan vika on saatu korjattua.

Railakkaan lastenkirjan juoni on simppeli seurata, onhan se suunnattu pienille kuuntelijoille. Värikäs kuvitus erottaa kirjan hyllystä edukseen. Kuvien lisäksi kirjan ansio on lystikkäässä ja leikittelevässä kielenkäytössä. Tarina on herkullisesti ajassa kiinni, sillä hauskasti nimetyt hahmot nauttivat palautuspirtelöitä ja räppäävät. Aikuinenkin innostuu tarinasta.

Henkilöhahmoja on aika paljon, joten ne jäävät lyhyessä tarinassa hiukan etäisiksi ja ohuiksi. Tarinan pääpaino on kuitenkin säilyketehtaan mokan aiheuttamassa hässäkässä, ja yleinen sähellys ja asioiden hyrskynmyrskyisyys välittyvät lukijalle oikein mainiosti. Moka on kuitenkin erään uskomuksen mukaan lahja, niin tässäkin kirjassa. Kaikesta säntäilystä seuraa jotain uutta ja hienoa.

jengisotkussa2

Kirjan kuvitus on sen vahvuus. Selkeät ja isot kuvat ovat täyteläisiä, ja ne kiinnittävät kirkkaudellaan pienimpienkien lukijoiden katseen.  Kuvista tulee mieleen pahviaskartelu, ja niitä katsellessa alkaa tehdä mieli leikata ja liimata omia paperikaupunkeja. Kirjan kansissa on myös kartta kyseisen sadun maailmasta. Kartat satukirjoissa ovat minun ehdoton lempilisukkeeni, ja niitä liitetäänkin kirjoihin nykyään entistä useammin. On hauskaa tutkia erilaisia mielikuvituskaupunkeja yhdessä lasten kanssa ja sukeltaa sadun maailmaan entistä syvemmälle. Jengi siististi sotkussa on leppoisaa ja piristävää luettavaa.

Kirja*:

Tuominen, Jenni & Pylväs, Jukka: Jengi siististi sotkussa, Etana Editions 2018.

*Kirja saatu kustantamolta.

Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · lastenromaanit

Ylösalaisin Kardumissa

Lenna, sinun pitää muistaa aina, mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä.

kiepaus

En yleensä pidä fantasiasta. Olen lukenut muutaman Harry Potterin, Narnia-sarjan ja siinä se. Aikuisten fantasiaromaanit eivät vedä puoleensa hiukkaakaan. Lainatessani viime viikolla Vuokko Hurmeen Kiepauksen kirjastosta, tartuin siihen takakakansitekstissä mainitun nurinkurisuuden vuoksi. Lapsesta saakka ajatus siitä, että kaikki kääntyisi ylösalaisin, on kiehtonut minua. Rakastan Maija Poppasessa kohtausta, jossa kaikki nauravat hervottomasti ja päätyvät kattoon kikattamaan. Kiepaus on omaääninen ja hyvin kasassa pysyvä tarina, ei ollenkaan sellainen jaaritteleva monisatasivuinen opus, joksi usein fantasiakirjat miellän.

Kiepaus on kertomus tytöstä nimeltä Lenna, joka asuu Kardumissa, tulevaisuuden maailmassa. Kardumissa mikään ei ole samalla tavalla kuin meidän maailmassamme. Teos onkin eräänlainen sekoitus fantasiaa ja dystopiaa.  Eletään tulevaisuutta, jossa maailma on kiepahtanut ylösalaisin. Ihmisiä ja rakennuksia on kadonnut, vedestä on pulaa, eikä kukaan tiedä tulevasta mitään varmaksi. Kiepauksen lapset ovat syntyneet hyvin erilaisiin oloihin kuin vanhempansa aikoinaan. Talosta ulos astuessa oven takana ei odota vakaa maa, vaan loputon taivas, jonne voi pudota. Lenna elää perheensä kanssa yhdessä turvalliseksi todetuista taloista, mutta elämä on hyvin rajoitettua.

Lennan maailmassa ei ole metsää, jossa juosta, eikä kauppaa, josta ostaa ruokaa. Vesi uhkaa loppua, joten Kardumin asukkaat eivät juuri peseydy. On mahdollista, että jotkut talot voivat pudota taivaaseen milloin tahansa. Nurinkurisessa maailmassa voi liikkua ainoastaan vaijereita pitkin, valjaat turvanaan. Lapset vasta opettelevat kulkemaan vaijereiden varassa, eikä heillä ole lupaa lähteä seikkailemaan omin päin. Ulkomaailma kuitenkin kiehtoo ja houkuttaa, sillä elämä neljän seinän sisällä alkaa käydä tasapaksuksi.

Kardumissa on elettävä päivä kerrallaan. Lapset eivät käy koulua, vaan aika kuluu perheen kanssa elämästä selviytymiseen. Aikuiset opettavat kotona sen, minkä kykenevät. Liikkumisvapautta on rajoitettu rutkasti – aikuiset saavat liikkua vaijereilla kodin ulkopuolelle silloin, kun se on tarpeellista. Koska lapset eivät voi juuri poistua kotoaan, he eivät ole kohdanneet kuin kourallisen ihmisiä elämänsä aikana. Lenna on onnekas, sillä hänellä on kuitenkin suurin piirtein ikäistään seuraa pikkusisko Rouskusta. Jokapäiväisessä elämässä on mukana myös paras ystävä Jaan, lemmikkikana Newton sekä hyväntahtoiset naapurit Kampalan täti ja setä.

Lennan perhe on elänyt hyvin kapeaa elämää, kunnes taloon tupsahtaa Sam Alban, jolla selvästi on tietoa siitä, millaista elämä on toisaalla. Lenna ja hänen ystävänsä Jaan eivät ole juuri tavanneet muita ihmisiä perheidensä lisäksi elämänsä aikana. Sam herättää epäilyksiä ja saa lasten mielikuvituksen laukkaamaan. Ensin pitää tunnustella, voiko muukalaiseen luottaa, sitten herää kysymys, voiko Samin avustuksella löytyä uudelainen tapa elää.

Totesin jo, etten ole fantasiakirjojen tai dystopioiden otollisinta lukijakuntaa. Kiepauksesta teki erityisen vetävän se, että se todella kuvaa mahdollista tulevaisuuden maailmaa, jossa elämä on hyvin erilaista kuin nyt. Teos on tietenkin fiktiivinen, mutta se sysää pakostakin ajattelemaan, mitä tapahtuu, kun ilmastonmuutos etenee? Mitä tapahtuu, jos kulutamme joka vuosi maapallon luonnonvarat loppuun yhä nopeammin? Mitä tapahtuu, jos me ihmiset emme pidä yhtä? Kiepauksen sanomassa tärkeintä on muiden auttaminen, mutta tosiaan niin, että pitää huolta omasta jaksamisestaan. Yhdessä tekeminen on ainoa avain selviytymiseen. Lisäksi Kiepauksessa viehättää se, että tarina rikkoo äitimyyttiä vastaan, sillä se asettaa äidin aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi, kun taas isä kuvataan enemmän huolehtijana.

kiepaus2

Kiepaus on ajankohtainen, ajatuksia herättävä seikkailu, joka äityy melkein liian hurjaksi lukea loppuun. Onneksi jatkoa on luvassa, kun Huimaa-sarjan toinen osa Kaipaus ilmestyy syksyllä 2018. Olisin ehdottomasti suonut Kiepaukselle Finlandia Junior -ehdokkuuden, sillä teos käsittelee isoja teemoja vetävällä ja raikkaalla tavalla. Näin jälkikäteen lukukokemuksesta tulee mieleen yhtymäkohtia uusiseelantilaiseen nuorten tv-sarjaan Klaaniin (The Tribe), jota tehtiin vuosina 1999-2003. Kiepauksessa tosin vanhemmat ovat olemassa, Klaanissa eivät. Ihan pienille koululaisille en Kiepausta lukisi, sen verran jännittävä se on. Kysymykset ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuudesta ovat tärkeitä käsitellä lasten kanssa, mutta ihan pieniä katastrofin mahdollisuudet voivat suotta pelottaa. Tunnelma pysyy Kiepauksessa läpi tarinan lohdullisena, huolimatta synkähköstä lähtöasetelmasta.

Vaikuttuneena lukemastani googletin tietysti Vuokko Hurmetta. Tunnustaudun faniksi, sillä Vuokko on sekä legendaarisen lapsiperheiden ideasivuston Mitä mä tekisin   takana sekä huikean Leikkimään, teippi! -kirjan   tekijöistä toinen. Jään malttamattomana odottamana jatkoa Kiepaukselle.

Kirja:

Hurme, Vuokko: Kiepaus, kustantamo Schildts et Söderströms 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat

Mustikkametsän Mur

Anne Vaskon ja Kaisa Happosen Mur-sarjan toinen osa, Mur ja mustikka, on oivaltava lukuelämys luettavaksi yhdessä perheen pienimpien kanssa. Hyvät kuvakirjat on tehty ajatellen myös lukijaa, siis aikuista. On bonusta, jos kirja on monitasoinen ja tarjoaa sekä lapselle että aikuiselle jotakin. Tällä saralla Mur ja mustikka toimii, se ei liioin selittele tai alleviivaa mitään, mutta saa ajattelemaan. Varsinaiset opetukset ovat asia erikseen, tykkään toki siitä, että kirjoista (vahingossa) oppii asioita, mutta alleviivaavat näpäytykset ovat asia erikseen. Ensisijaisesti kirjan tulee olla seikkailu ja elämys.

mur ja mustikka_uusi

Kirjassa Mur on Pieni, joka kulkee läpi metsän Ison, vanhemman karhun perässä. Isolla on velvollisuus ja huoli hoitaa parivaljakko mustikka-apajille, eikä se pysty keskittymään suurta ja tärkeää tehtävää suorittaessaan muuhun. Iso ei huomaa sitä kaikkea ihmeellistä, mitä pieni Mur havainnoi ympärillään pitkin metsää tallustaessaan.

Perillä on määränpää,

polku on polku.

Iso on iso. Ja pieni on pieni.

Aika usein syntyy törmäystilanteita, kun isot ja pienet katselevat maailmaa niin eri näkökulmasta. Isot ovat nähneet muurahaisjonot, oravat ja lätäköt kymmeniä ellei satoja kertoja, joten isot tulevat huomaamattaan sokeiksi kaikelle merkilliselle, mitä voisi nähdä, jos keskittyisi. Pienet taas kohtaavat kaiken polulla vastaan tulevan sydän täynnä ihmetystä, ahmien kohtaamisia, joita tulee vastaan ensimmäistä kertaa. Isot hukkaavat hetkiä matkalla tärkeään määränpäähän. Niin käy kirjassa myös Isolle ja Murille.

Samaistuin Isoon. Viipotan eteenpäin kohti määränpäätä sellaisella vauhdilla, että heikompaa hirvittää. Olkoon edessä maailman mahtavin mustikkametsä tai Prisman kassa, kuljen suorinta reittiä perille, mielellään mahdollisimman nopeasti. Vaatii aikaa ja rauhaa, jotta pääsee ihmettelyn kiireettömään tunnelmaan. Arjessa se on usein horisontissa siintävä kaukainen tavoite, mutta onneksi vapaapäivinä kykenen unohtamaan velvoitteet ja viemään lapset metsään tutkimaan tai rannalle etsimään simpukoita.

mur3.jpg

Anne Vaskon värikylläiset, suuret kuvat henkivät lämmintä tunnelmaa. Muodot ovat pyöreitä ja siveltimenvedot rauhallisia. Karhut ovat ystävällisen ja lempeän oloisia olentoja, mikä on herkille lukijoille tärkeää.  Mur ja mustikka on hyvän mielen kirja, joka vie sekä ison että pienen hetkeksi mukanaan metsään rauhoittumaan.

Kirja:

Happonen, Kaisa ja Vasko, Anne: Mur ja mustikka, kustannusosakeyhtiö Tammi 2018.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat

Salaperäiset Hämärävaarit

hämärävaarit2.jpg

Jenna ja Noora Kunnaksen Hämärävaarien aloitus on kertakaikkiaan ihastuttava. Lukija saa tietää, että kirjahyllyissä asustaa ja mellestää joukko pikkuruisia setiä, hämärävaareja, jotka liikkuvat öisin. Nämä piskuiset papparaiset rakastavat hämärää, hiljaisuutta ja ennen kaikkea lukemista, joten ne pesiytyvät ihmisten kotikirjastoihin nauttimaan olostaan. Niitä voi nähdä jo kirjan ensimmäisellä aukeamalla, jossa klassikoiden ja uudempien teosten piirretystä joukosta pilkistää silmäpari jos toinenkin. Pölyiset kirjapinot muuttuvat ihan uudella tavalla hohdokkaiksi, kun alkaa ajatella, että kirjahyllyssä liikuskelee öisin joukko hyväntahtoisia ja innokkaita lukijoita.

Lapsi on tietysti aivan hullaantunut, onpa kutkuttavaa lukea kirjaa lukemisesta ja kirjahyllyn öisestä elämästä! Idea on raikas ja omaperäinen. Mutta, sadun aloitus on niin vahvan omaääninen, että aikuislukijan eli minun odotukset kasvavat vähintäänkin keskikokoisen vuoriston kokoiseksi, eivätkä niin ikään täyty ihan odotetusti. Pidin kirjasta kovasti, mutta olin varautunut rakastamaan sitä, eikä siinä sitten ihan käynytkään niin.

Napakan startin jälkeen tarina käynnistyy: yksi hämärävaareista on kadonnut, mikä tietenkin saa muut vaarit pois tolaltaan ja liikkeelle kirjahyllystä. Alkaa mittava etsintäoperaatio, jonka aikana papparaiset etsivät hukkaan joutunutta toveriaan aina ilmapallotehtaasta, kummitusjunasta ja Las Vegasista asti.  Loppu on tietenkin onnellinen ja muistuttaa siitä, miten tärkeää on välillä päästä ihan itse kokemaan seikkailuja, eikä vain aina tehdä perinteisiä nojatuolimatkoja. Seikkailu etenee jouhevasti, lapsilukija rakastaa tarinaa, jossa etsitään jotakin tai jotakuta. Jännite säilyy silloin loppuun asti. Aikuislukijana jäin ehkä kaipaamaan vielä enemmän hämärävaarien sielua ja olemassaoloa avaavaa tutkiskelua, ja kun se jäi ensimmäisiin sivuihin, petyin hieman.

hämärävaarit3

Jenna Kunnaksen kuvitus on täynnä syviä värejä ja tarkkoja yksityiskohtia. Tarinan otukset näyttävät juuri sellaisilta suloisen ja harmittoman näköisiltä kuin ne tekstin perusteella kuulostavatkin. Tunnelma on sävyltään tumma, kuten yöeläjille tietysti sopii. Kuvitus on kaunis, ja kannen kuva etenkin hyvin vaikuttava, mutta kaipaan kuviin lisää tarkemmin määrittelemätöntä herkkyyttä ja rosoa, varsinaista kynän (ei tietokoneen-)jälkeä.

Lapsi puhuu hämärävaareista vielä useita päiviä lukemisen jälkeenkin, joten siinä mielessä kirja on tehnyt tehtävänsä. Kun tarina siirtyy leikkeihin, on se jättänyt muistijäljen. Hyvin harva meillä luettu tarina sellaisenaan päätyy arkielämään, mutta jo palanen sieltä ja toinen täältä elävöittää leikkejä kummasti. On sitä paitsi hirvittävän ihanaa voida uskoa hämärävaarien olemassaoloon. Jatkossa, kun kirjat vaihtavat kodissamme paikkaa ja seikkailevat omiaan, aion syyttää hämärävaareja, noita kilttejä lukupappoja.

Kirja:

Kunnas, Jenna ja Noora, Hämärävaarit. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2018.

Alle kouluikäiset · kevät · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat · Lastenkirjat

Kevätretki Affen kanssa

Lastenkirjoja valitessa usein yksi kriteeri on jonkinlainen ajankohtaisuus, usein kassiin päätyy kirjoja, jotka jollain tavalla liittyvät meidän nykyhetkeemme. Vuodenaikoja sivuavat kirjat ovat sikäli usein haluttuja, niistä löytyy aina joku linkki omaan elämään tai vähintään ideoita, mitä tehdä lasten kanssa, jos muuten oma virikevarasto lyö tyhjää. Yksi vuodenaikalemppareistamme on Erikoiskoira Affe: kevätretki kaupungilla, joka on juuri nyt ajankohtainen. Teoksen on kirjoittanut ja kuvittanut sisaruspari Paola ja Pirjo Suhonen, tutut tekijät Ivana Helsinki -vaatemerkin takaa.

erikoiskoira_affe.jpg

Kirja kertoo neljävuotiaiden kaksosten, Kertun ja Artun yhdestä päivästä kaupungilla. Kaksoset jäävät Pirkko-tädin ja tämän ison Affe-koiran huomaan päiväksi. Päivän kuluessa he saavat viettää tädin ja tämän koiran kanssa laatuaikaa saunoen, koluten kirpputoreja ja lounastaen kaupungilla. Juoni sinänsä on melkoisen tavallinen, mutta kirjan erityisansioiksi voi lukea sen monipuolisen ihmiskuvauksen ja hauskalla tavalla pikkutarkan visuaalisen ilmeen. Lapsille siitä erityisen tekee se, että Arttu ja Kerttu tekevät ihan samanlaisia juttuja kuin mekin vapaapäivänään eli luuhaavaat kirpputorilla ja ruokailevat ravintolassa.

Tarina välittää mainiosti isomman kaupungin tunnelmaa; raitiovaunun kolinan ja ihmisvilinän äänet voi melkein kuulla omissa korvissaan. Miljöö tarjoaa otollisen paikan kohdata monenlaisia ihmisiä, kuten kodittoman, omaisuuttaan mukanaan raahavan miehen ja mielenterveyspotilaan, joka yrittää varastaa Affe-koiran. Kohtaamiset oudosti käyttäytyvien kanssakulkijoiden kanssa osoittavat, että maailmaan mahtuu ihmisiä erilaisista taustoista ja lähtökohdista. Oman kivan lisänsä kirjaan tuo Affen ajatukset, joita voi lukea sinne tänne hajanaisesti sijoitetuista puhekuplista. Kevätretki kaupungilla äityy melkoiseksi seikkailuksi Affen varastamisyrityksen myötä, mutta pääosin tunnelma on kepeä ja iloinen.

erikoiskoira_affe3

Ei ole yllätys, että Ivana Helsinki-merkin takana olevien siskosten lastenkirjassa visuaalinen ilme on tärkeässä roolissa. Lystikkäiden kuvien monitasoisuus avautuu mahtavalla tavalla sekä isoille että pienille. Lapsilukijoiden katse nauliutuu etenkin siihen, mitä kaikkea kuvista voi löytyä, sillä yksityiskohtia on tosi paljon. Isot lukijat löytävät kuvista kasapäin viittauksia populaarikulttuurin tuotteisiin, pieni suuri asia, joka ilahduttaa aikuista. Kirjan Pirkko-täti muistuttaa erehdyttävästi pitkässä vaaleassa tukassaan tekijöitä itseään. Kuviin on ujutettu klassikkokirjoja, menestyselokuvia ja merkittävä joukko erilaisia brändejä, mukaan lukien Ivana Helsingin mekkoja. Näin mittavaa tuotesijoittelua harvoin lastenkirjoissa nähdään. Minua se ei häirinnyt, oli oikeastaan aika hauska bongailla eri tuotemerkkejä kirjan sivuilta. Jälkipolville säilyessään kirja tulee ilmentämään oman aikansa ilmiöitä tarkasti.

Kirja:

Suhonen, Paola ja Pirjo: Erikoiskoira Affe – kevätretki kaupungilla, kustannusosakeyhtiö Tammi 2016.

 

Aikuiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat · lastenromaanit

Helmeä etsimässä

helmenkalastaja1

Tämän vuoden Runeberg Junior -palkinnon voittanut Helmenkalastaja on suurenmoinen ja ajaton saturomaani, syystä palkintonsa ansainnut. Helmenkalastajassa Karin Erlandsson punoo silmukka silmukalta tihenevää juonta kuin verkkoa, jännite pitää hyppysissään loppuun saakka. Helmenkalastajan maailma on ihmeellinen, surun ja kaipauksen läpäisemä valtakunta meren äärellä. Siellä elanto ansaitaan pyydystämällä helmiä, jotka sitten kaupataan kuningattarelle kovaan hintaan. Helmenkalastuksessa on kuitenkin traaginen vire, sillä sukupolvi toisensa jälkeen hylkää lapsensa ja lähtee etsimään helmistä ihmeellisintä, Silmäterää.

Silmäterän löytäjä on saava kaiken, mitä toivoa saattaa. Siksi myös Miranda aikoo päihittää kaikki muut helmenkalastajat ja löytää tuon helmistä arvokkaimman. Miranda on orvoksi jäänyt yksikätinen tyttö, joka tietää olevansa valtakunnan paras sukeltaja. Meri on kuitenkin viekas ja täynnä vaarallisia ruusuhaita. Helmenkalastus on yksinäistä ja riskialtista työtä, ja Silmäterän kaipaus tekee ihmisistä ahneita ja häikäilemättömiä. Miranda saa lähes vastentahtoisesti apurikseen Sirkan, huomattavan paljon itseään muistuttavan tytön. Silmäterää havitellessaan Miranda ja Sirkka joutuvat pelottavaan seikkailuun, jossa punnitaan, kenen kanssa kannattaa liittoutua ja ketä vastaan taistella.

Helmenkalastaja on tärkeä suunnannäyttäjä sukupuolirepresentaation muokkaajana, sillä kaikki merkittävimmät henkilöhahmot tarinassa ovat rohkeita ja päämäärätietoisia naisia ja tyttöjä. Hahmoilla on vankkumaton itseluottamus ja seikkaileva, itsenäinen asenne. Miehet ovat sivuroolissa, ainakin tässä neljän kirjan sarjan aloittavassa teoksessa. Kotimaisessa kirjallisuudessa on paljon nokkelia ja itsevarmoja tyttöhahmoja, mutta tällaisia päämäärätietoisia ja arvonsa tuntevia hahmoja tarvitaan silti yhä lisää.

helmenkalastaja2

Mutta jos ihminen ei kaipaisi, hän ei koskaan tekisi mitään. Ei koskaan söisi mantelivanukasta, ei koskaan istuisi nuotiolla juttelemassa eikä koskaan tekisi vuohenjuustoa. Enkä minä istuisi tässä sinun vieressäsi. Olen aina ajatellut, että kaipuu on kauneinta maailmassa, ilman sitä en haluaisi koskaan elää.

Tunnelma seikkailussa on haikea, mutta surun alla piilee toiveikkuus ja odotus siitä, että maailma voisi olla joskus toisenlainen, parempi paikka. Ehkä myöhemmin on koittava aika, jossa kaipaus laantuu, eivätkä vanhemmat enää hylkää lapsiaan helmenkalastuksen tähden. Erlandssonin kieli luo teokseen ihan omanlaisensa sävyn, sanasto on varsin omaleimaista ja kekseliästä. Luin kirjan suomeksi, alkuperäiskieli on ruotsi. Suomennos vaikuttaa onnistuneelta, sanat ovat runollisia ja tekevät maailmasta tainomaisen. Kirjassa syödään mantelivanukasta ja vaapukoita, juodaan päärynäsimaa, meressä uiskentelee hurjia ruusuhaita sekä kauniita kultapyrstöjä. Kieli vie mukanaan maailmaan, josta on vaikea irtautua arkipäivään.

Helmenkalastaja on paitsi vimmainen tarina kaiken muun varjoonsa jättävästä kaipuusta, myös kertomus rohkeista oman tiensä kulkijoista. Se on myös tarina ystävyydestä, joka kasvaa pikkuhiljaa kaipausta suuremmaksi. Teos on ehdottomasti viime vuosien saturomaanien parhaimmistoa.

Kirja:

Erlandsson, Karin: Helmenkalastaja, Schildts & Söderströms 2017.

*Kirja saatu arvostelukappaleena Kustantamolta.

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat · tunteet

Pikkuli, sisukas pieni lintu

Luimme tovi sitten useampaan otteeseen Metsämarja Aittokosken lastenkirjan Lennä, Pikkuli, lennä!, jossa seikkailee se sama Pikkuli-niminen lintuhahmo kuin Pikku Kakkosen ohjelmistossakin. Tiedonhaun tuloksena löysin pikkuli.fi-verkkosivuston, jonka mukaan animaatio on kirjan ideasta liikkeelle lähtenyt tuotos. Itse kirja on tunteikas ja lämminhenkinen kasvutarina, joka ansaitsee sarjan lisäksi ihan oman huomionsa.

pikkuli1

Pikkuli on perheen pienin lintu, jolle uusien asioiden opettelu on vaikeaa. Munasta kuoriutuminen on hankalaa, madot eivät meinaa mahtua sen nokkaan ja lentäminen vasta mahdottomalta tuntuukin! Perheen kannustuksesta huolimatta Pikkulin tekisi mieli luovuttaa. Se tuntee olonsa arvottomaksi, toivottomaksi tapaukseksi ja loikkii syrjemmälle suremaan. Seuraamalla muita metsän eläimiä Pikkuli ottaa ohjenuorakseen lausahduksen: ”Aina voi oppia mitä vaan, kun oikein kovasti yrittää.”

Pikkulin hahmo on hellyyttävä, se on pikkuruinen ja suloinen. Tarinan alussa Pikkulin itsetunto on olematon, eikä se oikein pysy muiden tahdissa mukana. Pikku hiljaa, erehdyksen ja yrittämisen kautta, ripaus kerrallaan, Pikkuli alkaa uskoa itseensä.  Tapahtumat saavat yllättävän käänteen, Pikkuli kokee ensimmäisen onnistumisen aivan yhtäkkiä, kun se pelastaa Honkkeli konkkeli -linnun hengen.  Kaikki tapahtuu niin äkkiä, ettei Pikkulilla ole mahdollisuutta jäädä analysoimaan kykyjään, vaan sen on toimittava heti. Muuttomatka etelään perheen kanssa odottaa, mutta vielä on jäljellä yksi koitos: Pikkulin on opittava lentämään.

pikkuli2.jpg

Elli Vuorisen kuvitus on leikkisä ja vauhdikas. Lisätempoa tarinaan tuovat sarjakuvamaiset puhekuplat, joita kirjan sivuille on ripoteltu sinne tänne. Kuvissa liikutaan niin maalla ja ilmassa kuin merelläkin. Lisäksi päästään tarkkailemaan myös maan alla liikkuvien otusten elämää. Kuvat ovat ihanan selkeitä ja helposti tulkitttavia lapselle.

Aika ajoin kuka tahansa kaipaa rohkaisua uusien asioiden opettelun äärellä, kun olo alkaa olla näköalaton ja toivoton. On helppo heittää hanskat tiskiin ja antaa olla. Pikkuli on kuitenkin oiva kannustaja: “Aina voi oppia mitä vaan, kun oikein kovasti yrittää.”

Kirja:

Aittokoski, Metsämarja & Vuorinen, Elli: Lennä, Pikkuli, lennä! Aurinkokustannus Helsinki, 2011.