Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset

Kuka pelkää mörköä?

mörkövahti1.jpg

Mörkö mielletään yleensä pelottavaksi mielikuvitushirviöksi, jota itse kukin on esimerkin voimalla oppinut pelkäämään. Ennakkoluuloisuus on usein tietämättömyyttä, kuten Tuutikki Tolosen Mörkövahti osoittaa. Kirja vie mukanaan yllätyksiä täynnä olevaan seikkailuun, jossa yhdistyy satu, fantasia ja science fiction. Aika on rajallista, ja lukemisaikani on tällä hetkellä jaettu perheen pienimmille suunnattujen kirjojen sekä aikuisten proosan kesken, mutta jotenkin syyskuussa Helsingin Sanomissa julkaistu juttu Tuutikki Tolosesta ja maailmaa Hollywoodissakin valloittavasta Mörkövahdista oli jäänyt takaraivooni muhimaan. Tilaisuuden koittaessa nappasin kirjan mukaani.

En voi sille mitään, että aika moni kouluikäisille lapsille ja nuorille suunnattu kirja on mielikuvissani joko liian jaarittelevaa, tylsää fantasiaa tai liian viihdyttävää tykkäämiskirjallisuutta. En toki ole kohderyhmääkään vakavamielisen proosan kolmekymppisenä suurkuluttajana. Tiedän, että nuortenkirjallisuuden joukossa on löydettävissä muutakin, jos vain koluaisin hyllyjä tarpeeksi ahkerasti. Kompastun siis itsekin omiin ennakkoluuloihini.

Mörkövahti kertoo Hellemaan perheestä, jonka äiti lähetetään rentoutuslomalle Lappiin. Isä, Näkymätön Ääni, on aina työmatkoilla, kuten tälläkin kertaa, kun oudot sattumukset saavat alkunsa. Vanhempien ollessa poissa kotoa lapsia kaitsemaan lähetetään koulutettu mörkö, joka kirjallisten ohjeiden mukaan on luotettava ja tehtäväänsä valmisteltu henkilö. Asetelma kuulostaa erikoiselta ja hurjalta.

Moni tietää, minkälaista on mennä nukkumaan, jos epäilee, että sängyn alla on mörkö. Se ei ole mukavaa. Se on epämiellyttävää ja hyvin hermostuttavaa. Nukahtaminen on mahdotonta, koska silmät on pidettävä auki ja korvat höristettävä äärimmilleen.

Minkälaista on mennä nukkumaan, jos tietää aivan varmasti, että eteisen kaapissa on mörkö? Jos tietää, ettei kotona ole yhtään aikuista, vaan että kotona on vain kolme lasta, viisasta ja neuvokasta toki, mutta kuitenkin vain kolme lasta ilman vanhempiaan. Ja että eteisen kaapissa todellakin on mörkö?

Hellemaan perheen 6-11-vuotiaat lapset, Hilla, Kaapo ja Maikki ovat omatoimisia, rohkeita ja neuvokkaita henkilöitä, jotka haistavat heti, että mörkö lapsenvahtina -kuviossa on jotain omituista. Kun selviää, ettei Hellemaan perhe ole ainoa, jossa lapsista huolta pitää mörkö, tarttuvat lapset kirjaston ikivanhaan mörkötietokirjaan ja alkavat selvittää kummallista tapahtumavyyhtiä.

mörkövahti2.jpg

Alakouluikäisiä ehkä eniten kiinnostava seikkailu on jännitystasoltaan mukavan kutkuttava ja koukuttava, eikä sen vuoksi menetä yöuniaan nuorempikaan lukija, ainakaan uskoakseni. Pasi Pitkäsen mustavalkoinen kuvitus elävöittää tekstiä turvallisesti, sillä kuvien karvaiset otukset näyttävät suhteellisen ystävällisiltä. Tolonen ujuttaa tekstiin mukaan myös huumoria ja teksti kulkee niin jouhevasti, että 300-sivuinen hurjastelu oli helppo saattaa loppuun kolmen tunnin junamatkalla. Fiksujen tenavien, etäällä olevien vanhempien ja inhimillisten mörköjen lisäksi tarina vilisee persoonallisia hahmoja aina puhuvasta kylpytakista ilkikuriseen sammakkokeijuun. Tarina on taattua seikkailukertomusten eliittiä; ei liian ennalta-arvattavaa, vaan lukijaa loppuun asti hyppysissään pitävää laadukasta nuortenkirjallisuutta.

Mörkövahti olisi lapsuudessani ollut se kirja, jota olisin lukenut salaa huoneessani vielä senkin jälkeen, kun valot on jo useampaan otteeseen kehotettu sammuttamaan. Se on aika hyvin tämän päivän nuortenkirjalta, jonka aihepiiri ei normaalisti herätä minussa ihastuneita hurraa-huutoja.

Kirja:

Tolonen, Tuutikki: Mörkövahti, Tammi 2015.

Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Pukinkontissa

Pukinkonttiin, osa 1: Mennään jo naapuriin

Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo naapuriin -kirja on jatkoa 2007 ilmestyneelle teokselle Mennään jo kotiin. Molemmat kirjat ovat ehdottomasti pukinkonttiin pakkaamisen arvoisia, toki myös oivia lahjoja milloin tahansa muulloinkin.  Kukapa ei haluaisi kurkistaa naapuriin tai nähdä, miten toiset perheet elävät? Tätä kuvakirjaa voi lukea hyvin koko perheen kesken. Kirja näyttää lukijalle aivan tavallisia lapsiperheen koteja, mutta erotuksena aiemmin ilmestyneeseen Mennään jo kotiin -kirjaan, tämän kirjan perheiden sukujuuret ovat ympäri maailmaa.

Työpari Katajavuori-Savolainen on vieraillut yhdessä Katajavuoren tyttären Vellamon kanssa pääkaupunkiseudulla useassa eri kodissa. He ovat avanneet korvansa ja sydämensä kuunnellakseen erilaisten perheiden kertomuksia ja tallentaakseen ne kirjalliseen muotoon. Tulos on eräänlainen tieto- ja satukirjan välimuoto, joka näyttää lukijoille, millaisia lapsia ja aikuisia satavuotiaassa Suomessa asuu.

Kirjan alussa on maailmankartta, jota tutkimalla hahmottaa pikkuisen sitä, missä näiden perheiden juuret ovat. Yksi luku kertoo aina yhdestä perheestä, joten tarinaa on helppo pilkkoa pätkiin ja lukea silloin, kun ehtii. Kuvitusten lisäksi kirjassa on pieniä tietoiskuja, joissa kerrotaan jotain täsmällisempää eri valtioista, kielistä tai eri maiden ruokaresepteistä.

mennäänjonaapuriin1.jpg

Mennään jo naapuriin -kirjassa kurkistetaan kahdeksaantoista erilaiseen pääkaupunkiseudun kotiin. Perheissä puhutaan monia eri kieliä ja perheiden juuret ovat kahdessakymmenessäkolmessa eri maassa. Yhteistä kaikille on kuitenkin se, että tämänhetkinen koti on Suomessa. Siitä huolimatta, että perheissä on kulttuurista pääomaa ympäri maailmaa, lapsiperheiden kodit näyttävät melko samanlaisilta. Ikean huonekalut, lelukasat ja värikkäät tekstiilit yhdistävät koteja. Savolainen on tallentanut arkielämän kirjan kuvitukseen realistisesti. Kuvissa lapsiperheen elämä saa näkyä ja kuulua.

Perheet kertovat kirjassa matkastaan Suomeen, perhesuhteistaan, kielistä, joita kotona puhutaan arjessa sekä ruuista, joita kodeissa syödään. Lapset juttelevat tavallisista asioista, joista tykkäävät:  lempiruoista, leikeistä, oman kulttuurin juhlista, kavereista, kaikesta mahdollisesta mieleen juolahtavasta.

Paras kieleni on lätti eli latvian kieli. Toiseksi parhaiten osaan italiaa. Kolmanneksi vahvin kieleni on venäjä. Riiassa olin venäjänkielisessä päiväkodissa. Osaan myös englantia ja vähän suomea.

Latvialaisessa päiväkodissa ei saanut pihalla sotkea itseään kuraan ja mutaan. Esikoulussa harjoiteltiin tosi paljon koulua varten, sillä kouluun ei pääse, jos ei osaa lukea.

Livija, 8 vuotta

mennäänjonaapuriin2.jpg

Ghanassa on monia heimoja. Me kuulumme akan-heimoon. Meidän isä on Suomessa asuvien akan-heimolaisten kuningas. Isällä on olohuoneessa valtaistuin. Kerran kuussa tapaamme ghanalaisia ystäviämme. Silloin pukeudumme ghanalaisiin värikkäisiin asuihin, puhumme omaa kieltämme – ja tanssimme! Meidän perheessä kaikki paitsi isä rakastavat tanssimista.

Eugene, 15 vuotta

Mennään jo naapuriin -kirja näyttää, että jokaisella perheellä on oma tapansa olla, puhua, laittaa ruokaa, olla uskomatta tai uskoa johonkin. Siitä huolimatta perheitä yhdistäviä tekijöitä on enemmän kuin erottavia. Tärkeintä on oma perhe, oma koti, läheiset ihmiset ja ystävät, omat rutiinit.

Salla Savolaisen kuvat ovat yksityiskohtaisia ja tarkkoja, niiden parissa vierähtää helposti tovi jos toinenkin. Katajavuoren tytär Vellamo kuljettaa mukanaan vierailuilla lelusiiliä, jota voi etsiä kuvista lukemisen lomassa. Se vasta mieluista puuhaa pienelle tarinankuuntelijalle onkin!

mennäänjonaapuriin3

Kenelle antaisin tämän lahjaksi? Kirja sopii koko perheelle tai leikki-ikäisestä koululaiseen, eri-ikäisille. Anna paketissa hänelle, jota kiinnostaa maailman ja ihmisten monimuotoisuus.

 

Kirja:

Katajavuori & Savolainen: Mennään jo naapuriin, kustannusosakeyhtiö Tammi 2017.

 

Käännöskirjat · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Rosabel, unien kuningatar

Pakko myöntää, on kirjaa kansiin katsominen. Lastenkirjan vetovoima nyt vaan tuppaa perustumaan kuvitukseen ja taittoon. Eri lukijat tietysti arvottavat kirjoja erilaisten visuaalisten kriteerien mukaan, mutta minusta Suurenmoinen Rosabel on esineenä vastustamaton. Malin Kivelän ja Linda Bondestamin  uutuus kehystää pullean ponin ihaniin ruusunpunaisiin kehyksiin. Kirjan nimi on valloittava, harvoin nykyään mikään on suurenmoista, enemmänkin ihan vaan perus tai ihan ookoo. Kannellaan loistava kirja vikitteli lainaamaan teoksen heti kotiin ja takakansiteksti lupasi suuria. Vaan kuinkas sitten kävikään?

suurenmoinen rosabel2.jpg

Kirja alkoi runollisen säkenöivästi, odotukset ovat korkealla. Odotin, että kieli pysyisi samanlaisena läpi kirjan, mutta niin ei käynytkään. Liekö kyse käännöksestä vai mistä? Nelivuotias selasi kuvat läpi ennakkoon, ja totesi taas kerran pimeiden kuvien kohdalla, ettei tämä ole hänen kirjansa. Osa kuvista on voimakkaita ja jännittäviä, ja tekstissäkin on kohtia, joita herkimmät lukijat saattavat jäädä miettimään.

Minulle kynnyskysymykseksi muodostui kirjan kehonkuvakeskeisyys. Rosabel on nimittäin pullea poni, jota muut tallin muut ratsut ivaavat ja pilkkaavat varsin törkeästi sen lihavasta ulkomuodosta, hitaasta vauhdista ja vähäpätöisistä saavutuksista estekentillä. Unissaan Rosabel kykenee itsevarmuudessaan vaikkapa laukkaamaan pitkin sateenkaarta kuningattarena, mutta arjessa on se on kilparatsujen, kuten Iza Bellen ja Sunday Morningin sylkykuppi. Äidilliselle hevostoverille Margaretille Rosabel surkuttelee lihavuuttaan, mutta Margaret vakuuttelee Rosabelin olevan juuri oikeanlainen.

rosabel2.jpg

Kirjan teemat,  kiusaaminen ja omiin kykyihinsä uskominen, tarjoavat erinomaisen pohjan vaikeista asioista keskustelemiselle. On välillä vaan vaikea niellä stä, että usein lapsi ei halua keskustella, kun kirja on luettu, se tosiaan on luettu. Mietin tämän kohdalla, jääkö lapselle kaikumaan alitajuntaan se, että lihava poni olisi jotenkin huonompi ja vähäpätöisempi kuin toisenlainen hevonen? Ehkä luen tätä herkän lapsen vanhempana jotenkin erityisillä tuntosarvilla. Miettiikö lapsi, että lihavuus on asia, josta voidaan kiusata? Täytyykö  lastenkirjoissa esiintyvien hahmojen kokoa edes käsitellä arvottavasti? Kiusaamista ja joukkoon kuulumattomuutta voisi tietysti tuoda esiin monella muullakin tavalla.  Minttu-kirjat ovat meille rakkaita ja kaikin puolin loistavia, mutta niissäkin on muutama kohtaus, jossa Mintun äiti soimaa itseään painostaan. Ne kohdat hyppään yli, en halua lapsen vertailevan kehoaan janalla laiha-lihava, niin että toinen vaihtoehto olisi jollain lailla toista parempi. Ehkä vika oli nyt minun lukutavassani, eikä kirjassa, mutta miettimään se ainakin sai.

Toki kirja keskittyy myös siihen, mihin kaikkeen Rosabel kykenee muiden arvioista huolimatta. Rosabel on vahva, rohkea ja antautuu ensimmäisenä hurjaan seikkailuun pikimustan ja piikikkään olennon vanavedessä. Unista se saa voimaa arkeensa. Teksti osoittaa Rosabelin olevan arvokas juuri sellaisena ponina kuin se on, mutta silti, alun keskittyminen ponin ulkomuotoon jää vaivaamaan. Teos ei ole missään nimessä helppo, kahlasin sen läpi monta kertaa. Se on rajuudessaan ihan erilainen kuin mikään muu viime aikoina lukemani lastenkirja, siinä on loistavat alku- ja loppukohtaukset, mutta tapahtumat siinä välissä jättivät ristiriitaisen olon.

Suurenmoisen Rosabelin ansio on sen visuaalisessa ilmeessä. Linda Bondestamin kuvissa on paljon vastakkainasettelua, on söpöjä pinkkejä hattaraunelmia, mutta myös synkkiä ja jännittäviä, pelottaviksikin äityviä kohtauksia. Lukekaa silti, kertokaa, mitä saitte irti. Tästä olisi kiinnostava keskustella enemmänkin.

rosabel3.jpg

 

Kirja:

Kivelä, Malin & Bondestam, Linda: Suurenmoinen Rosabel, Teos & Förlaget 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Taaperot

Tylsyyden voima

Tylsyydessä vellominen on varsinainen riesa, ainakin jos sattuu olemaan lapsi. Tylsyys on siitä ovela kaveri, että se iskee silmänräpäyksessä, kietoo tiukkaan otteeseensa, mutta kuitenkin katoaa yhtä mystisesti kuin ilmestyikin. Aikuisena tylsyyden saavuttaminen taas tuntuu olevan ulottumattomiin karkaava unelma, jota ei ole edes aikaa tavoitella.

Kuvataitelijana tutuksi tulleen Jenni Ropen ensimmäinen lastenkirja Pallen ja Monkon kumma päivä tarttuu tylsyyteen mitä huvittavimmalla tavalla. Kirja on ulkonäöltään tylsän vastakohta, sen pastellinväriset sävyt ja leikkisät muodot houkuttelevat heti selaamaan sivuja tarkemmin. Ropen kuvitusjälki on omaperäistä ja selkeää, kuvat ovat kuin pieniä taideteoksia.

pallejamonko1.jpg

Teos kertoo kahdesta ystävyksestä, metsäsienistä nimeltä Palle ja Monko, jotka yrittävät  puhaltaa tylsyyteen eloa ja keksiä jotain mukavaa tekemistä yhdessä. Monko saa ehdotella monenmoista, ennen kuin Palle taipuu kokeilemaan vesivärimaalausta. Sieniä maalaamassa vesiväreillä! Ajatus tuntuu lapsesta hassulta. Hahmot ovat siis mitä mielikuvituksellisimmat, eroavat toden totta ihanan rohkeasti tutuista minnoista ja janneista tai eläinhahmoista, joita taaperoiden kirjoissa yleensä seikkailee.

Palle ja Monko maalavat koko metsän vesiväreillä, ja alkuinnostuksen jälkeen puuhaa on vaikea lopettaa. Maalauspuuhiin keskittyneet toverukset eivät välty koettelemuksilta, vaan meno äityy hurjaksi seikkailuksi. Yllättävien käänteiden jälkeen tarina päättyy onnellisesti, ja lukija huokaisee Pallen ja Monkon mukana helpotuksesta. Joskus on vaikea iloita harmaasta, tasapaksusta arjesta, mutta jännittävien seikkailuiden jälkeen tylsyys voikin taas tuntua mukavalta ja turvalliselta.

pallejamonko2.jpg

Pallen ja Monkon kumma päivä on piristävä uutuus kuvakirjahyllyyn. Sen vahvuus on maalauksellinen esitystapa. Paksukantisen ja -sivuisen kirjan voi rauhallisin mielin ojentaa pikkuisen lukijan käsiin, sillä kestävän materiaalin ansiosta kirja kestää hyvin myös leikkimistä.

Tällaisen kirjasöpöläisen veisin mielelläni lahjaksi jollekin taaperoikäiselle, sillä se hurmasi heti omaperäisyydellään. Luovuus, tuo tylsyyden kääntöpuoli, pääsee revitellen valloilleen tässä kirjassa. Mitä kaikkea tylsyydestä kumpuaakaan!

 

Kirja:

Rope, Jenni: Pallen ja Monkon kumma päivä, EtanaEditions 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Ratkaisukeskeinen Rämäpää

Elina Hirvosen uusi lastenkirja Prinsessa Rämäpään talvitaika kuvaa niin timanttisesti lapsiperheen arjen ongelmatilanteita ja yritystä ratkaista niitä, että haluaisin heti ojentaa kirjan kaikille perhevalmennukseen osallistuville vanhemmille. Pitkän odotuksen ja vauvavuoden jälkeen koittaa lapsiperheen arki, joka on jatkuvaa ongelmanratkaisua, ajoittaista hermojen menetystä ja pakahtuvaa onnellisuutta, kun seuraa oman lapsensa kasvua. Tämä uutuus tarjoaa kaunokirjallista vertaistukea ja osuu erinomaisesti arjen kipupisteiden ytimeen.

rämäpää1.jpg

Kyllä, leikki-ikäinen lapsi sovittelee alle kouluikäisenä päälleen monenlaista rooliasua, joista yksi yleensä on hulmuavan pinkki prinsessaunelma. Prinsessoitumisella harvoin on suoraa yhteyttä Disney-elokuviin tai kotikasvatukseen, se vaan ilmestyy elämään yhdessä yössä ilman varoitusta. Oletan, että prinsessoituminen on kausi, joka eletään, jotta voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Olen välillä aika uupunut koko prinsessakeskusteluun, ja siihen, että sellaista ylipäätään pitää käydä. Ajatus, että tytöt eivät jostain syystä voisi tehdä samoja asioita prinsessamekoissaan kuin pojatkin, tuntuu tosi vanhahtavalta vuonna 2017. Kuitenkin viimeksi eilen eräässä lukemassani keskustelussa pohdiskeltiin, miksi kansainvälisenä tyttöjen oikeuksien päivänä päiväkoti oli pyytänyt tyttöjen vanhempia pakkaamaan mukaan prinsessamekot ja korut. Pojille päiväkoti oli järjestänyt temppuradan tuoksi päiväksi. On uskomatonta, että tätä keskustelua käydään edelleen. On käsittämätöntä, että aikuiset päättävät lasten puolesta näiden kiinnostuksenkohteet ja vieläpä näin stereotyyppisesti. Se, että lähipiirilleni on päivänselvää, että prinsessatkin osallistuvat temppuratatempauksiin, ei näköjään valitettavasti tarkoita, että se on sitä kaikkien lasten vanhemmille tai kasvattajille.

Elina Hirvosen luoma hahmo Prinsessa Rämäpää, on paitsi prinsessa, myös valloittavan aktiivinen ja tomera persoona. Kirjassa Rämäpää alkaa oma-aloitteisesti ratkaista uhkaavasti pahenevaa riitatilannetta äitinsä kanssa. Tilanne alkaa karata käsistä, kun Rämäpää uppoutuu leikkeihinsä niin, että muu maailma saa odottaa hänen kuninkaallista korkeuttaan, vaikka pitäisi olla jo toppahaalari päällä eteisessä. Äidin väsymys ja turhautuminen jumiutuneeseen tilanteeseen nostaa kiukun pintaan, kahden lapsen saaminen ulkovaatteisiin ja pihalle alkaa tuntua mahdottomalta. Ymmärrettävästi äidillä menee hermot.

 

 

Mutta joskus äiti kurtistaa silmiä koko ajan niin, että niiden väliin tulee ryppy. Silloin se hermostuu kaikesta, erityisesti pukemisesta tai hampaiden harjaamisesta tai nukkumaanmenosta tai siitä, että minä en halua syödä.

Se ei ymmärrä, että minulla on tärkeä asia kesken eikä tärkeitä asioita voi keskeyttää vain sen takia, että pitää mennä nukkumaan tai lähteä ulos.

Rämäpää on paitsi ihan tavallinen tyttö, myös vauhdikas supersankari, jolla on taikavoimia. Hän uskoo omaan mahtavuuteensa ja pyrkii ratkaisemaan tilanteen kaikkien eduksi. Nokkeluudellaan, luovuudellaan ja supervoimillaan Rämäpää tarttuu ongelmaan ja löytää lopulta ratkaisun, joka rentouttaa tilanteen ja saa hymyn äidin huulille. Mervi Lindmanin humoristiset kuvat sopivat kirjaan loistavasti. Kuvat ovat raikkaan värikkäitä ja täynnä toimintaa.

rämäpää2.jpg

Prinsessa Rämäpään talvitaika on ehdottomasti parasta mahdollista kaunokirjallista vertaistukea vanhemmille pitkään aikaan. Kirjan vahvuus on sen monitasoisuus. Vanhemmille se tarjoaa ymmärtäväistä olkapäätä, lapsille leikin ja taikavoimien hurmaa. Lukiessa on myös helppo hymistellä lapsen kanssa kuulostaapa tutulta, meilläkin taitaa olla välillä tällaista. Siitä on sitten helppo jatkaa keskustelua lapsen kanssa, miksi tällaisia tilanteita tulee ja millaisia tunteita niissä itse kukin käy läpi.

Kirja:

Hirvonen, Elina ja Lindman, Mervi: Prinsessa Rämäpään talvitaika, kustannusosakeyhtiö Tammi 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Postia Sylvi Kepposelle

Lotiseva vesisade ja harmaa maisema pitävät tiukassa otteessaan, päivistä ei tiedä, milloin ne alkavat ja milloin päättyvät. Tytär miettii iltaisin, pääsisikö joskus illalla pyöräilemään katuvalojen tunnelmassa, kuten hän asian ilmaisee. Aikuisen on vaikea hahmottaa muunlaista tunnelmaa kuin houkuttelevaa sohvannurkkaa suklaalevyineen ja pimeässä loistavine tuikkuineen. Pumpulisen talvinen maisema tuntuu yhä olevan viikkojen päässä, mutta tällaisina päivinä siitä on mukava haaveilla. Sylvi Kepposen kirjekaveri on oiva kirjaseuralainen valaisemaan ikihimmeää lokakuista olotilaa. Teoksen on kirjoittanut Juha Virta ja kuvittanut Marika Maijala, ja se on yksi kolmesta Sylvi Kepposesta kertovista kirjoista.

Pitkulaisella muodollaan kirjaston hyllystä erottui edukseen kirja, jonka kuvissa näkyy pehmeä värikynänjälki. Maijalan luomat hahmot ovat nekin pitkulaisia, mukailevat sujuvasti kirjan muotoa. Kuvitus tavoittaa täydellisesti sen lopputalven loskaiseen sateeseen verhotun maailman, jossa aurinko piilottelee pilvien takana odottamassa kevättä. Kaikkialla on harmaata, taivaalta putoilee niskaan valtavan kokoisia märkiä palloja. Tunnelma on odottava, nuhainen Sylvi Kepponen istuskelee omassa huoneessaan kirjoittelemassa aikansa kuluksi kirjeitä. Samaan aikaan naapuruston vastapäisessä talossa ulos tuijottelee alakuloisen näköinen Luka, joka ei kipsatun jalan vuoksi voi lähteä ulos leikkimään.

sylvikepponen1.jpg

Sylvi ja naapurin Luka aloittavat kirjeenvaihdon, jossa toinen jatkaa toisen aloittamaa tarinaa. Kirjeet matkaavat omistajalleen Lukan Kafka-koiran pannassa. Kirjeenvaihdon ja tarinan kertomisen kautta lapset pääsevät hetkeksi yhdessä kesäiseen maisemaan seikkailemaan. Jatkotarinan mielikuvitusmaailmassa he ratsastavat yhdessä Ruusu-hevosella ja päätyvät huvipuistoon syömään hurvittelemaan ja syömään hattaraa.

sylvikepponen2-e1507573570605.jpg

Pitkäveteiseen arkeen tulee kummasti hohtoa ja sisältöä, kun on joku, jonka kanssa jakaa ajatuksia, keksiä uusia leikkejä ja luoda yhdessä mielikuvituksellisia seikkailuja. Mikä parasta, kirjekaverista voi saada ihkaoikean ystävän, jonka kanssa lähteä yhdessä ihkaoikealle retkelle kirjastoon.

sylvikepponen3.jpg

Sylvi Kepposen kirjekaveri –kirjan mukana pääsee pienelle pyrähdykselle oman lapsuutensa talveen. Oli kinoksittain lunta, päiviä, jolloin ei ollut mitään tekemistä. Tylsyyden keskellä tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka jäivät mieleen. Joutilaisuuden saattoi unohtaa, kun luki kirjeenvaihtokaveria etsivien ilmoituksia teksti-tv:stä ja postitteli pohdintojaan kavereille ympäri Suomea.

Kuviin ja tekstiin sujautetut intertekstuaaliset viittaukset ilahduttavat paljon lukevaa aikuislukijaa, mutta suurimman vaikutuksen tekee tapa, jolla tavallisuudesta luodaan taianomaista, pienin ja hienovaraisin keinoin. Teksti on riisuttua, mutta sisältää kaiken oleellisen. Juoni on arkinen, eikä kirjassa tapahdu paljoa, mutta tarina muuttuu voimakkaaksi ja eläväksi Maijalan suloisen kuvituksen ansiosta. Juha Virralla puolestaan on taito tehdä pienestä suurta.

Kirja:

Maijala, Marika & Virta, Juha: Sylvi Kepposen kirjekaveri, Otava 2012.

 

keittokirjat · Kotimainen kirjallisuus · Ruokaloikka

Syksyn inspiroivin keittokirja

Olen ehkä hitusen kateellinen Satu Koivistolle kahdesta asiasta. Ensinnäkin Sadulla on nerokas tapa lähestyä ruoanlaittoa niin, ettei arjen keittiösankari uuvu hommiinsa hellan vieressä. Ruoanlaitto kulkee muun tekemisen sivussa ja lopputuloksena syntyy monipuolista ja kekseliästä murkinaa koko perheelle.  Herkullisten, sesonkia mukailevien reseptien lisäksi Sadulla on ehkä maailman söpöin kirjava torkkupeitto, jonka voi bongata useistakin naisen Insta-kuvista. Olen seurannut Satun ruokakuvia somessa niin kauan kuin muistan sekä tietysti tutustunut Gastronaatti ykköseen, joka ilmestyi 2014. Jos inspiraatio on hukassa, tsekkaan yleensä, mitä Satu on kuluvalla viikolla loihtinut perheensä lautasille.

Satu Koiviston toinen keittokirja, Gastronaatti II eli kuinka rakastua ruoanlaittoon ilmestyi viime viikolla. Gastronaatti kakkosen sisältö on luotu vuodenkiertoa mukaellen kahteentoista kappaleeseen, joista kukin vastaa yhtä kuukautta. Raaka-aineet on valittu sesongin mukaan, mutta toki useimpia niistä voi käyttää ympäri vuoden, tuoreet marjat ja hedelmät poislukien. Kirja sisältää pääruokareseptejä sekä joitakin välipala- ja aamiaisherkkuja. Ulkoisesti kirjassa on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä suuren suosion saavuttaneisiin ruotsalaisiin Kasvisruokaa koko perheelle -kirjoihin. Tykkään kovasti kirjaan valikoiduista raaka-aineista. Harvoin nokkosta ja mustaherukkaa on nähnyt käytettävän näin monipuolisesti kuin tässä kirjassa. On myös ihanaa, että joku vihdoin uskaltaa sanoa ääneen, ettei pakastettu banaanimuhju oikeasti korvaa kunnon jäätelöä, vaikka herkullista onkin.

gastronaatti insta.jpg

Gastronaatti kakkosta lukiessa alkaa uskoa vanhaan sanontaan hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Koivistojen perheessä ruokaa esivalmistellaan pitkin viikkoa esimerkiksi paahtamalla kasviksia uunissa jääkaappiin alkavan viikon tarpeiksi. Sadun ruoanlaitto on enemmänkin raaka-aineista inspiroitumista kuin vakavaa reseptien tuijottelua ja noudattamista. Aloittelijalle tällaisen ruokafilosofian omaksuminen on ehkä haasteellista, mutta Satu kyllä saa sen kuulostamaan kovin helpolta. Pieniä vinkkejä kirjasta taskuun kerryttämällä meistä taviskokeistakin voi ehkä tulla oman arkemme keittiösankareita.

Meillä syödään myös aika raaka-ainelähtöisesti, pyritään täyttämään ostoskärryt kausiruoalla, mutta silti vähän liian usein tulee fiilis, mitäs tänään söisimmekään? Siihen taitaa eniten olla syynä pääkokin eli minun vaihtelunhaluni – en kerta kaikkiaan jaksa syödä aina samoja ruokia. Eniten päänvaivaa tuottaa jälkikasvu, jolle on tuputettu monipuolista ruokaa siitä merkittävästä kuuden kuukauden merkkipaalusta eteenpäin. On sormiruokailtu ja tehty yhdessä ruokaa lasten kanssa, punnittu kasvikset vihannesosastolla yhdessä, tarjottu mitä erilaisempia raaka-aineita. Silti, toinen lapsista on edelleen epäileväinen ja sangen nirso, toinen taas söisi mitä tahansa. Lapsista  parasta on syödä tuttua ruokaa viikosta toiseen, bataattikeittoa ja tortilloja. Sinnikkäästi kuitenkin jatkamme perheruokailua totutulla metodilla: joka viikko jotain uutta, mutta myös jotain tuttua.

Ensimmäinen kokeilumme kirjasta oli prinsessasipsit (punajuurisipsit) ja avokadodippi. (Huom! Meillä ei ole kiertoilmauunia, liekö osuutta mokailuun). Tuomio: punajuuret eivät vaan ottaneet rapeutuakseen, kunnes lopulta lähes paloivat. Punajuurien viipaloiminen juustohöylällä oli ensikertalaiselle haasteellista. (Hankintaan: mandoliini.) Edes prinsessa-etuliite ei houkutellut toista lasta maistamaan yhtä sipsiä enempää, toinen lapsista taas itki, kun isä söi lapsen huomaamatta jäljelle jääneet muruset. Uusintakierros on otettava!

gastronaattisipsit.jpg

Tähän menneessä olemme myös kokeilleet postauksen aloituskuvassa näkyvää omena-muikkutahnaa. Versiossamme tarjoilimme illallisella pinaattilettuja ja omena-muikkutahnaa puolukkalimpun päällä.  Lapset eivät oikein halunneet tahnaa edes maistaa, mutta me vanhemmat kaavimme kulhoon jääneet tahnat leipiemme päälle vielä santsikierroksella lasten nukkuessa illalla. Tätä teemme varmasti toisenkin kerran.

gastronaatti_leivät.jpg

Lauantai-illan saunomisen yhteydessä teemme usein pizzaa (lapset rakastavat margaritaa) tai lämpimiä voileipiä. Kuvan Vege Croque Monsieurit maistuivat herkullisilta, mutta taas, nirsoilevat lapset eivät syöneet munakoisoja. Harmi, mutta pakko uskoa tämän olevan ohimenevä vaihe. Olihan aika, jolloin lapset kaapivat melanzane alla parmigiansa viimeistä haarukallista myöten lautasiltaan.

Sokeriherkut uppoavat lapsiinkin kyllä, Sadun mantelijauhoja sisältävä omenapiirakkaresepti ja cashew-voi ovat olleet sunnuntaipäivien leipomislistoilla jo pitkään ennen kirjan julkaisua. Lammas-kaalikääryleet olivat viikonlopun ruokalistalla, mutta flunssaiset aivoni unohtivat laittaa kaalin pakastimeen kaksi päivää ennen h-hetkeä (taas yksi nerokas vinkki!) Ensi syksynä kokeiluun päätyvät varmasti myös mustaherukanlehtikääryleet.

 

Kirja:

Koivisto, Satu: Gastronaatti II eli kuinka rakastua ruoanlaittoon, 2017 No Tofu Publishing.

*Huom! Kirja saatu kustantajalta.

 

 

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Kerää kiukku pussiin

Aika usein pientä ihmistä harmittaa niin, ettei sille ole löytyä sanoja. Sitä voi yrittää sulautua mattoon spagettia muistuttavana vanana, maata meritähtenä liikkumatta tai päästellä hirmuisen äkäistä huutoa sisästään kuin lohikäärme konsanaan. Kiukku voi olla sellainen möykky, joka ei tahdonalaisia käskyjä kuuntele. Kiukku on siitä ovela kaveri, että se epidemian tavoin tartuttaa myös kanssaeläjiä. Tiedättehän, kun sitä alkaa vastata itsekin kiukkuun kiukulla. Silloin tarvitaan ensiaputaitoja kiukun taltuttamiseen. Yksi oiva version on esitelty tässä Korolaisen ja Rönnsin kirjoittamassa kirjassa, Kissa Killin kiukkupussi.

kissakilli2

Kissa Killin kiukkupussissa tavataan valtava joukko erityisen kiukkuisia ja harvinaisen vihaisia henkilöitä. Kuten tavallista, joinakin päivinä asiat vain sattuvat vyörymään eteenpäin suuren harmin voimalla. Vastoinkäymisten varjosta, tarkemmin ottaen siivouskomerosta esiin hypähtää tontunkaltainen olento, joka tarjoaa pussin muodossa ensiapua perinpohjin suuttuneelle Killi-kissalle. Pussiin on tarkoitus puhaltaa kiukku, jonka jälkeen kiukun voisi pussissa taivaan tuuliin. Killi kuitenkin oivaltaa, että pamauksesta saa mahtavamman, jos siihen kerää lisää kiukkua. Ja kiukkuahan maailmassa riittää! On kissatyttöjä tappelemassa, kaksoset nahistelemassa hiekkalaatikolla, autoa korjaava Vilppu Villanen sekä kaupan pihalla myöhästynyttä kuljetusta odottavia asiakkaita. Lopulta Killi raahaa pussin jalkapallokentälle, jossa riittää sekä tilaa että valitettavasti myös viimeinen satsi kiukkua. Lopulta pussi paisuu valtavaksi, pomppulinnaa muistuttavaksi järkäleeksi, joka räjähtää valtavana, mustana möykkynä ja sataa lopulta kentällä olevien päälle.

Lastenkirjojen joukossa on paljon opettavaisia tarinoita, satuja, jotka oikein viivottimella tuntuvat alleviivaavan sanomaansa. Aika usein haluan lukea tarinan tarinana, heittäytyä seikkailuihin muissa todellisuuksissa, enkä kaipaa näitä opettavaisia kirjoja. Joskus kuitenkin näille opetuksen sisältäville kertomuksillekin on paikkansa. Lapsen kanssa tunnetaitoja on helpompi opetella, kun pääsee kirjan avulla luovimaan asian ytimeen. Viime vuonna meillä oli käytössä välillä ihan toimiva konsti, jossa lapsi kävi ovesta heittämässä kuvitteellisen kiukun ulos.  Vähän sama juttu kuin Killissä siis. Homma toimi ainakin sen osalta, että lapsi itsekin huomasi, miten kiukku tuli välillä kylään kutsumatta, tunnisti tunteen ja itsekin aktiivisesti pohti, että siitä olisi joskus kiva päästä eroonkin.

kissakilli11.jpg

Korolaisen kirja tarjoaa siis loistavaa vertaistukea ja tunnekasvatusta leikki-ikäisen vanhemmalle. Christel Rönnsin kuvituksessa tunteiden voimakkuus kiteytyy irvistäviin hampaisiin, luimuihin korviin ja viivaksi vetäytyviin silmiin. Kuvitus on tasaisen värikäs kautta kirjan, hahmojen ilmeitä on helppo tulkita lapsen kanssa. Kuvissa riittää juonen ohella muutakin tutkittavaa, sillä Kissa Killin ja muiden hahmojen ohella tarinassa seikkailee useampi hyönteinen, jotka elävät ja juttelevat pikkuisissa puhekuplissa ihan omaa elämäänsä.

Erityismaininnan ansaitsee kirjan lopussa oleva Kiukkusääntö-niminen loru, joka toivottavasti jokusen lukukerran jälkeen painuu mieleen. Sitä voi sitten annostella sieltä kiukkupussista tosipaikan tullen.

Kirja:

Korolainen, Tuula & Rönns, Christel: Kissa Killin kiukkupussi, Tammi 2007.

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Aina on aikaa retkelle

Käteen sopiva, pieni ja kompakti tarina ystävyydestä, kirja nimeltä Toiveretki eksyi kirjastokassiimme ihan vahingossa, mutta täysin oikeaan aikaan. Ilmat ovat viilenneet yhtäkkiä, taitaa olla toive intiaanikesästä haalistunut haave vain. Meillä on oma piha, jossa lapset saavat juosta ja keinua mielin määrin, mutta on pakko myöntää, minäkin kaipaan enemmän ja enemmän luontoon. Epäilen syiksi lapsuutta metsän keskellä sekä alati heikkenevää melun- ja hälynsietokykyäni. Tähän asti olen kuvitellut olevani enemmän sitä vanhempityyppiä, joka luuhaa lasten kanssa mieluummin taidemuseossa (takuuvarma pullalupaus innostaa kenet tahansa alle 7-vuotiaan tuijottamaan nykytaidetta) tai siellä kirjastossa kuin leikkipuistossa hytisemässä (tylsää, tylsää). Metsäretket ovat kuitenkin poikkeus, varsinkin nyt, kun taaperokin jaksaa jo kävellä tovin itse.

toiveretki 1

Toiveretki on Katri Tapolan kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama satu kolmesta kaveruksesta, Kaisasta, Paulista ja Salamasta sekä heidän yhteisestä syysretkestään metsään. Kun äiti ehdottaa Kaisalle retkeä ja lupaa, että tämä saa ottaa ystävänsä mukaan, aletaan tuumasta toimeen. Piilopirtissä yöpyvät kaverukset nauttivat luonnon rauhasta ja metsän tarjoamista seikkailuista. Metsässä kaikki ovat yhdenvertaisia. Retkeily ja yhdessä puuhailu on parasta seurassa. Retkellä ongitaan, tutkitaan eläinten jälkiä, tunnistetaan sieniä, esitetään toivomuksia ja laitetaan ruokaa yhdessä. Yhdessäolo on mutkatonta luonnon ihmettelyä. Lopulta kolmikko nukahtaa omiin makuupusseihinsa yöunille Salaman kertoessa iltasatua aavikolla matkaavista tovereista. Piilopirtti tarjoaa tukikohdan metsän siimeksessä, sinne on turvallista nukahtaa, vaikka ulkona hämärtää ja tähdet tuikkivat.

Toiveretki nimenomaan tunnelmoi pienillä, arkisilla asioilla. Sellaisilla, jotka kuuluivat jokaisen 80-luvulla syntyneen lapsuuteen. Lapset jaksavat leikkiä kaarnaveneillä ja keittää sammalsoppaa, viihtymisen motivaatioksi ei kaivata ReimaGo’ta tai Pokemonien metsästystä, jotka nekin ovat ihan hauskoja ja hyväksi havaittuja liikkumisen motivaattoreita. Metsässä kulkeminen rauhoittaa ja avartaa mielikuvitusta, kun kepeistä, oksista ja kivistä saa vaikka minkälaisia lavasteita ja apuja erilaisiin roolileikkeihin. Arkikiireissä on rauhoittavaa huomata, että perheen yhteiseksi retkeksi riittää puikahdus lähimetsään 200 metrin päähän. Kun pakataan evääksi rusina-aski, istahdetaan mättäälle ja ihmetellään yhdessä, muodostuu mustikoiden poimimisesta ja sisiliskojen bongauksesta seikkailu, ainakin alle kouluikäisten kanssa. Toiveretken lukemisen jälkeen lapsi kysyy: “Milloin me taas mennään retkelle? Voidaanko ottaa eväät?

Toiveretken on kuvittanut Onni-pojan äiti Sanna Pelliccioni. Kädenjälki on tunnistettavaa. Herkät kuvat piirtävät kolmikon seikkailuihin rauhallisen ja hitaan tunnelman. Värit ovat lempeitä, kynän kaarrokset selkeitä. Toiveretki on jatkumoa Pelliccionin ja Tapolan aiemmin yhdessä tekemille lastenkirjoille Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu. Perinteisiin prinsessasatuihin viittaavista nimistä ei kannata välittää, molemmat näistäkin kirjoista käsittelevät ystävyyttä ja yhdessä leikkimistä raikkaalla tavalla.

toiveretki2.jpg

 

*Teoksen myötä Vantaan lastenkulttuurikeskus toteutti vuonna 2016 näyttelyn, jonka tarkoituksena oli tuoda esiin kulttuurien toisiaan rikastuttavaa vaikutusta, suomen ja arabian kieltä, ystävyyttä sekä toiselle kauniisti puhumisen tärkeyttä. Näyttely sisältää neljä eri tilaa kirjan sisältöön liittyen, joissa lapset voivat seikkailla. Kaupungit ovat voineet vuokrata näyttelyä marraskuusta 2016 lähtien, viimeksi se on ilmeisesti ollut esillä Tampereella. Näyttelyn Facebook-sivulta voi lukea lisää. Toiveretki on käännetty myös arabiaksi. Somevihan leiskuessa netissä, kirjan teemat eivät voisi olla ajankohtaisempia. Ystävällisyys, yhdessä tekeminen ja toiselta oppiminen kantavat pidemmälle kuin turhautumisesta ja tietämättömyydestä syöksyvät verbaaliset sivallukset verkossa.

Kirja:

Tapola, Katri & Pelliccioni, Sanna: Toiveretki, Myllylahti Kustannus 2016.

 

 

 

Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat

Jos ja kun, sitten sanon KYLLÄ!

On yllättävän pelottavaa olla kyllä-ihminen. Silloin joutuu poistumaan epämukavuusalueeltaan, ote kontrollista herpaantuu eikä voi ennakoida tulevaa. Ei-ihmisenä oleminen on helppoa. En voi, en pysty, en ehdi, ei ole aikaa  – valmiit repliikit lipsahtavat huulilta usein ajattelematta asioita sen tarkemmin. Kaikki rutiineja rikkova tuntuu usein liian vaivalloiselta. Tiedättehän, ystävä soittaa ja pyytää esimerkiksi elokuviin, arki-iltana! Sitä yrittää etsiä puhdasta mekkoa, vakuutella lapsille että aamulla nähdään, kauhistuu ajatusta siitä, että elokuva loppuu vasta kello 23, silloinhan pitäisi jo olla sängyssä. Kunhan tämän ajatusketjun yli pääsee, sitä tuuppii itsensä punaisten penkkien syleilyyn hemmoteltavaksi, kokee jotain ilahduttavaa tai vavisuttavaa. Sellaisena iltana nukahtaa hymyillen. Kokemus arjen rajojen venyttämisestä virkistää ainakin seuraavat pari päivää. On tärkeää muistaa, ettei haaveilemiaan uusia kokemuksia saa, ellei poistu kotisohvalta, ojenna kättään niitä kohti, ole utelias ja avoin.

Otso Aarninen

Satu Kettusen Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu ravistelee aikuislukijaa ylös sieltä omasta kuplasta, jonka sisään on niin helppo jäädä vatvomaan ja rypemään, omissa tutuissa rutiineissaan. Mitä jos kokeilisi jotain uutta? Mitä jos tekisi asioita eri tavalla kuin mihin on tottunut? Ennen kaikkea, mitä jos lopettaisi määrittelemästä itseään tietyn tyyppiseksi ihmiseksi ja kokeilisi, mistä asioista pitää? Ihminenhän kasvaa läpi elämän. Ei ole mitään syytä, miksei 30- tai 40-vuotiaana voisi jo pitää eri asioista kuin 18-vuotiaana. Lasta kirja johdattaa läpi väri-iloittelun ja erilaisten satumaailmojen, kertoen samalla tarinaa yksinäisyydestä ja ystävyydestä.

Otso Aarninen on ihan tavallinen virkamies, joka elää säntillistä ja harmaata elämäänsä omien pinttyneiden tapojensa vankina, mutta haaveilee kuitenkin salaa uusista kokemuksista ja seikkailuista. Kuultuaan rappukäytävässä keskustelun siitä, miten kyllä-ihmisille tapahtuu kaikkea uutta ja hauskaa, ryhdistäytyy Otsokin. Hän päättää alkaa sanoa kyllä. Otso lähtee uteliaana etsimään mahdollisuuksia ja seikkailuja, vaikka aluksi se tuntuukin kankealta ja hankalalta.

otso aarninen 3

Täytyy lähteä kauas voidakseen nähdä lähelle, pätee Otso Aarniseenkin. Ilman naapurien keskustelua hän ei antautuisi elämän ihmeellisiin kädenojennuksiin, jotka kuljettavat häntä läpi taikurin lavan, sirkuksen ja syntymäpäiväjuhlien, aina naapurin Sirkun parvekkeelle aamukahville. Yksinäinen virkamies virkistyy, kun hän vihdoin antautuu uusien kokemusten eteenpäin tönittäväksi. Maailman kauneus ja moninaisuus näyttäytyy, kun Otso Aarninen kulkee läpi ihmeellisen, unenomaisen maailman. Ilman uusia kokemuksia Otso Aarninen ei tutustuisi naapuriinsa, josta hän on saava uuden ystävän.

Satu Kettunen, jonka kollaasimainen kuvitustyyli ilahduttaa myös taannoin täällä esittelemässäni Yökirjassa, piirtää tässäkin kirjassa seikkailulle maagiset puitteet. Kuvat alleviivaavat tylsyyttä ja riemua sitä mukaa kun tarina etenee. Korostaakseen Otso Aarnisen päivien laahaavuutta ja monotonisuutta, on Kettunen käyttänyt kirjan alussa harmaita ja haaleita sävyjä. Seikkailun edetessä, Otso Aarnisen kokiessa riemukkaita kohtaamisia ja elämyksiä, kuvat muuttuvat värien kautta iloisemmiksi ja elävämmiksi. Kettunen leikittelee myös fonteilla ja tekstin muodoilla, mikä korostaa kirjan sanomaa heittäytymisestä uuteen.

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjailijan takasivulle asettama musiikkiluettelo, jota kuunnellessa kirja on syntynyt. Näitä on ollut muutamissa aikuisten kirjoissani, niitä toivoisin myös lisää.

Kirja:

Satu Kettunen: Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu, Tammi 2014.