Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat

Jos ja kun, sitten sanon KYLLÄ!

On yllättävän pelottavaa olla kyllä-ihminen. Silloin joutuu poistumaan epämukavuusalueeltaan, ote kontrollista herpaantuu eikä voi ennakoida tulevaa. Ei-ihmisenä oleminen on helppoa. En voi, en pysty, en ehdi, ei ole aikaa  – valmiit repliikit lipsahtavat huulilta usein ajattelematta asioita sen tarkemmin. Kaikki rutiineja rikkova tuntuu usein liian vaivalloiselta. Tiedättehän, ystävä soittaa ja pyytää esimerkiksi elokuviin, arki-iltana! Sitä yrittää etsiä puhdasta mekkoa, vakuutella lapsille että aamulla nähdään, kauhistuu ajatusta siitä, että elokuva loppuu vasta kello 23, silloinhan pitäisi jo olla sängyssä. Kunhan tämän ajatusketjun yli pääsee, sitä tuuppii itsensä punaisten penkkien syleilyyn hemmoteltavaksi, kokee jotain ilahduttavaa tai vavisuttavaa. Sellaisena iltana nukahtaa hymyillen. Kokemus arjen rajojen venyttämisestä virkistää ainakin seuraavat pari päivää. On tärkeää muistaa, ettei haaveilemiaan uusia kokemuksia saa, ellei poistu kotisohvalta, ojenna kättään niitä kohti, ole utelias ja avoin.

Otso Aarninen

Satu Kettusen Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu ravistelee aikuislukijaa ylös sieltä omasta kuplasta, jonka sisään on niin helppo jäädä vatvomaan ja rypemään, omissa tutuissa rutiineissaan. Mitä jos kokeilisi jotain uutta? Mitä jos tekisi asioita eri tavalla kuin mihin on tottunut? Ennen kaikkea, mitä jos lopettaisi määrittelemästä itseään tietyn tyyppiseksi ihmiseksi ja kokeilisi, mistä asioista pitää? Ihminenhän kasvaa läpi elämän. Ei ole mitään syytä, miksei 30- tai 40-vuotiaana voisi jo pitää eri asioista kuin 18-vuotiaana. Lasta kirja johdattaa läpi väri-iloittelun ja erilaisten satumaailmojen, kertoen samalla tarinaa yksinäisyydestä ja ystävyydestä.

Otso Aarninen on ihan tavallinen virkamies, joka elää säntillistä ja harmaata elämäänsä omien pinttyneiden tapojensa vankina, mutta haaveilee kuitenkin salaa uusista kokemuksista ja seikkailuista. Kuultuaan rappukäytävässä keskustelun siitä, miten kyllä-ihmisille tapahtuu kaikkea uutta ja hauskaa, ryhdistäytyy Otsokin. Hän päättää alkaa sanoa kyllä. Otso lähtee uteliaana etsimään mahdollisuuksia ja seikkailuja, vaikka aluksi se tuntuukin kankealta ja hankalalta.

otso aarninen 3

Täytyy lähteä kauas voidakseen nähdä lähelle, pätee Otso Aarniseenkin. Ilman naapurien keskustelua hän ei antautuisi elämän ihmeellisiin kädenojennuksiin, jotka kuljettavat häntä läpi taikurin lavan, sirkuksen ja syntymäpäiväjuhlien, aina naapurin Sirkun parvekkeelle aamukahville. Yksinäinen virkamies virkistyy, kun hän vihdoin antautuu uusien kokemusten eteenpäin tönittäväksi. Maailman kauneus ja moninaisuus näyttäytyy, kun Otso Aarninen kulkee läpi ihmeellisen, unenomaisen maailman. Ilman uusia kokemuksia Otso Aarninen ei tutustuisi naapuriinsa, josta hän on saava uuden ystävän.

Satu Kettunen, jonka kollaasimainen kuvitustyyli ilahduttaa myös taannoin täällä esittelemässäni Yökirjassa, piirtää tässäkin kirjassa seikkailulle maagiset puitteet. Kuvat alleviivaavat tylsyyttä ja riemua sitä mukaa kun tarina etenee. Korostaakseen Otso Aarnisen päivien laahaavuutta ja monotonisuutta, on Kettunen käyttänyt kirjan alussa harmaita ja haaleita sävyjä. Seikkailun edetessä, Otso Aarnisen kokiessa riemukkaita kohtaamisia ja elämyksiä, kuvat muuttuvat värien kautta iloisemmiksi ja elävämmiksi. Kettunen leikittelee myös fonteilla ja tekstin muodoilla, mikä korostaa kirjan sanomaa heittäytymisestä uuteen.

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjailijan takasivulle asettama musiikkiluettelo, jota kuunnellessa kirja on syntynyt. Näitä on ollut muutamissa aikuisten kirjoissani, niitä toivoisin myös lisää.

Kirja:

Satu Kettunen: Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu, Tammi 2014.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Kiltti Tootoo-vaari ja hänen lempeä apurinsa

Tootoo-vaari ja tötteröauto on Ville Hytösen uusin lastenkirja. Se on kertomus rakennusmiehestä nimeltä Tootoo-vaari, hänen uskollisesta apulaisestaan Tötteröautosta sekä perin merkillisistä toimeksiannoista, joita he työpäivänsä aikana kohtaavat. Kaupungissa on yhtäkkiä monta avuntarvitsijaa, sillä Café Simolinin poikkipuut ovat aivan vinossa ja rouva Lampisen keittiö on kääntynyt täysin ylösalaisin. Kadulla tulee vastaan myös apua pyytävä nuori slangia vääntelevä mies, jonka kulkupeli Lipi Liettualaismopo ei lähde käyntiin ruosteen takia. Yhteistyötä tehden Tootoo-vaari ja Tötteröauto ottavat tehtävät hoitaakseen. Kuinka ollakaan, kun työt on saatu tehtyä, tilanne kääntyykin päälaelleen ja yhtäkkiä Tootoo-vaari ja Tötteröauto tarvitsevatkin itse apua.

IMG_0766

Myönnetään, ensimmäisenä kiinnostukseni herätti Mira Malliuksen luoma huvittava hipsterimäinen Tootoo-vaari. Viiksekäs pipopäinen mies pisti silmääni kirjaston lastenosaston uutuushyllyssä. Kirjan nimikin on hauska, joten sujautin opuksen kassiimme lähinnä kuopusta varten. Kuten tavanomaista, 2-vuotias ei jaksanut kovin kauaa kuunnella tarinaa, vaan vetäytyi tärkeämpiin pomppimispuuhiin. Neljävuotias sen sijaan liimautui kylkeeni ja halusi heti kuulla jätskiautosta ja vaarista lisää.

IMG_0764

Hytönen käyttää kirjassa kieltä vivahteikkaasti, henkilöhahmojen repliikit heijastelevat onnistuneesti heidän persoonallisuuttaan. Tootoo-vaari on asiapitoinen ja vaatimaton mies, Tötteröauto taas vähäsanainen mutta tarmokas hahmo. Hauskin henkilö on nuori riehakas mies, joka pälpättää slangityyppistä puhekieltä. Mira Malliuksen kuvat ovat kirjaan täysosuma. Ne ovat värikkäitä ja leikkisiä.

Haluan uskoa, että lapset löytävät sukupuolesta riippumatta itselleen merkityksellistä luettavaa. Uskon, että suurin osa leikki-ikäisiä kiinnostavista asioista on kiinnostavia lasten iän vuoksi, ei sen vuoksi, kumpaa sukupuolta he edustavat. Roska-autot, katujyrät ja bussit kiinnostavat ainakin omia tyttäriäni lähes yhtä paljon kuin nukeilla leikkiminen ja askartelu. Silti tuntuu, että alle kouluikäisten lastenkirjallisuudessa Suomessa tyttöhahmot ovat vahvemmin edustettuina. Uskoisin, että Tootoo-vaari kuitenkin täydentää Onni-pojan, Mikko Mallikkaan ja Tomppa-kirjojen lukijoiden hyllyä ansiokkaasti ennen kuin on aika siirtyä lukemaan esimerkiksi Veera Salmen Mauri-sarjaa.

Kirja:

Ville Hytönen & Mira Mallius: Tootoo-vaari ja tötteröauto, Savukeidas 2017.

Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat · lastenromaanit

Tiltun ja Letun seikkailut

 

DSC_1138

On perjantai-ilta, lapsi on kaivanut kirjalaatikosta esiin valitsemansa iltasadun. Pikkusisko on jo viety nukkumaan, ilta hämärtää. Esikoisella on jo väsymyksestä punaisesta posket, hän käpertyy viereeni peiton alle. Iltaisin kokoamme tyynyt ja peitot suloiseen kasaan ja kääriydymme aikuisten sänkyyn lukemaan. Luemme, luemme ja luemme. En katso kelloa. Välillä pysähdyn, nauramme yhdessä hassulle kohdalle. Yritän lopettaa. Lue vielä, hän sanoo. Jatkamme. Yritän taas lopettaa. Ei äiti vielä, hän sanoo, lue vielä vähän. Hän oikoo väsyneitä jalkojaan, valuu pitkäksi sängylle, ei jaksa enää vilkuilla edes kuvia. Normaalisti hän istuu paikallaan kuin tatti, tuijottaa kuvia herkeämättä. Tuntuu myöhäiseltä, kun olemme päässeet sivulle 59. Kello on puoli kymmenen illalla. Meillä jää kaksi viimeistä lukua lukematta. Lupaan jatkaa heti huomenna.

Lapsi nukahtaa omaan sänkyynsä. Haukon hämmästellen happea toivottaessani hyvää yötä. Ensimmäinen näin pitkä kirja! Kirja, jonka älykäs huumori aukesi lapselle. Kirja, jossa on paljon kuvia, mutta ei kuitenkaan jokaisella sivulla. Olemme siirtyneet varovasti, hiiren askelin, kohti lastenromaanien hyllyjä.

Kirja on kotimainen uutuus Tiltu ja Lettu – Leikkimökin asukas, jonka on kirjoittanut Taru Viinikainen ja kuvittanut Oili Kokkonen. On mahdotonta olla vertaamatta kirjaa aiempiin kotimaisiin menestystarinoihin, kuten Onneliin ja Anneliin tai Heinähattuun ja Vilttitossuun, onhan kyse kahdesta pienestä tytöstä ja heidän seikkailustaan. Minulle on nuo molemmat jääneet vieraaksi omassa lapsuudessani, sillä Nopoloiden kirjasarja ilmestyi jo ollessani koulussa. Onnelista ja Annelista oli silloin vain vanhoja käpristyneitä niteitä hyllyssä, eivätkä ne vedonneet silloin minuun.

Tiltu ja Lettu ovat melkein neljä ja melkein kuusi. He ovat oikeilta nimiltään Matilda Sara Jasmine ja Magdalena Tia Olivia, mutta nimet ovat liian vaikeita tytöille itselleen lausuttaviksi. Niinpä heitä kutsutaan Tiltuksi ja Letuksi, väärinymmärrysten välttämiseksi. Tiltu ja Lettu ovat nokkelia, kekseliäitä, empaattisia ja sanavalmiita tyttöjä, jotka ajautuvat eräänä vappuna aivan ihmeelliseen seikkailuun.

Käy nimittäin niin, että äiti rakentaa heille toivotun leikkimökin valmiiksi, koska isä nostaa kädet pystyyn mutkikkaan projektin edessä. Mökki valmistuu vapuksi, ja sen kunniaksi vietetään riemullista juhlaa koko perheen parissa. Isovanhempien ja aikuisten juhliessa puutarhassa, vetäytyvät tytöt leikkimökkiin paistamaan hiekkakakkua. Kun he avaavat uuninluukun ja löytävät uunista ihkaoikean suklaakakun, alkaa tapahtua ihan kummia. Kuten ketkä tahansa lapset, tytöt eivät voi vastustaa kiusausta maistaa kakkua. Tapahtuu niin, että suklaakakkumaistiaisten myötä Tiltulle kasvaa sulat käsiin ja Letulle ilmestyy häntä. Letusta tulee puoliapina, Tiltu muistuttaa erehdyttävästi varista. Eikä siinä kaikki, aivan samassa silmänräpäyksessä leikkimökkiin ilmestyy pieni mies, pertinjuntti.

Pertinjuntti muistuttaa erehdyttävästi puutarhatonttua, onhan hän punanuttuinen, hiippalakkinen, pieni parrakas mies. Leikkimökkiin hän on tullut leipomaan suklaakakkua, joka tainnuttaisi hänet kesäunille. Tytöt kavahtavat tunkeutujaa, mutta alkavat sinnikkäästi pommittaa häntä kysymyksillä ja selvittää tilannetta. Makeannälkäiset tytöt pistelivät suklaakakun poskiinsa, mutta heihin se vaikutti eri tavalla, muutti heidät puoliksi eläimiksi. Tilanteeseen on saatava tolkku: on löydettävä vastalääke, jolla tytöt voivat muuttua normaaleiksi sekä leivottava uusi kakku pertinjuntille, jotta tämä pääsee kesäunilleen.

DSC_1145

 

Viinikainen kirjoittaa hauskasti ja älykkäästi. Hän tuntee lastenkirjallisuuden kaanonin ja sekoittaa omaan tarinaansa välähdyksiä sieltä, palasia tuolta. Kirjassa on loistava, loppuun asti hiottu draaman kaari. Ei mitään ylimääräistä, ei mitään liian vähän. Kielellisesti teos sujahtaa heti mukaan tämänhetkisen kotimaisen lastenkirjallisuuden kärkijoukkoihin. Hykertelen, kun teoksessa putkahtelee esiin sanoja kuten pertinjuntti, kiinansokka, kesäkyssi ja kurttunakka. Toisissa kirjoissa tarina kulkee niin vaivatta ja kepeästi, että tarinan pystyy kuvittelemaan silmiensä eteen filminauhana. Kirja on kirja, mutta en voi olla ajattelematta, että tarina toimisi loistavasti myös tv-sarjana tai elokuvana. Oili Kokkosen kuvitus on omaleimaisen rosoinen ja värikäs, se elävöittää ja rytmittää tekstiä mukavasti.

WSOY:n sivuilta selviää, että Leikkimökin asukas on ensimmäinen osa uudesta kirjasarjasta. Jäämme malttamattomina odottamaan jatkoa! Nelivuotiaani oli kirjasta innoissaan ja tuntui jo ymmärtävän juonesta kaiken. Myös alakoululaiset saavat varmasti tarinasta vielä paljon irti. Tämä voisi ehkä toimia myös luokan yhteisenä kirjana ensimmäisillä luokilla.

Kirja:

Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen: Tiltu ja Lettu – Leikkimökin asukas, WSOY 2017.

 

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus

Kolme hihityttävää kertomusta

DSC_1003

Mirva Niinisen Sehän on pikkuapina! pitää sisällään kolme kertomusta: Pikkuapina leipoo kakun, Pikkuapina piirtää taulun ja Pikkuapina ei saa unta. Pikkuapina on ihan hassu höseltäjä, joka ryhtyy idean saatuaan tuumasta toimeen, mutta ei aina tule ajatelleeksi suunnitelmiaan loppuun asti. Pikkuapinan koheltaminen tekemisestä toiseen muistuttaa pienen lapsen leikkimistä, yhtä vähän kummallakin on keskittymiskykyä.

Säntäilevä pikkuapina naulitsee leikki-ikäisen paikoilleen hihittelemään. Huomaan, että kirja on poikkeuksellinen, sillä sen huumori avautuu pienelle lukijalle hyvin, toisin kuin vaikkapa Tatu ja Patu, joiden kommelluksista läheskään kaikki ei tule vielä neljävuotiaalle ymmärretyksi.

DSC_1015

Pikkuapinan seikkailuissa syödään paljon banaaneja, leivotaan ystävälle kakku (joka palaa pohjaan), maalataan hännällä ja houkutellaan unta rutiinien avulla. Tarinat loppuvat perinteiseen “sen pituinen se” -lausahdukseen, jota onneksi ei lastenkirjoissa enää juuri käytetä. Niinisen teksteissä se tuntuu kuitenkin olevan perusteltu tehokeino, se lopettaa Pikkuapinan kohelluksen kuin seinään.

Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti Hannamari Ruohosen hullunkuriset kuvat, joista välittyy Pikkuapinan uskomaton tahti loikkia asiasta ja askareesta toiseen. Mirva Niinisen tekstissä lauseet alkavat välillä yhdeltä aukeamalta ja loppuvat seuraavalle. Välillä tekstiä tehostetaan kolmen pisteen ajatuskatkolla, kun Pikkuapina siirtyy hommasta toiseen. Erittäin onnistunutta kirjassa on erilaisten fonttien käyttö, kun jotakin asiaa halutaan painottaa. Kun kirjaa lukee lapselle ääneen, vaihtuva fontti toimii lukijalle merkkinä voimistaa tai hidastaa lukunopeutta tai muuttaa äänenpainoja tietyissä kohdissa. Teksti kulkee tehokeinojen avulla rytmikkäästi eteenpäin.

DSC_1025

Humoristiset tarinat Pikkuapinasta saavat vatsan kuplimaan naurusta. Kirja virittää hyvälle mielelle ja saa himoitsemaan banaanilettuja.

 

Kirja:

Mirva Niininen ja Hannamari Ruohonen: Sehän on pikkuapina! Wsoy, 2016.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus

Villiinastako isosisko?

 

Kirjastossa tuntuu olevan lähes aina samat kirjat paikalla, joten tapanani on tehdä täsmäiskuja kirjakauppaan uutuuksia hipelöimään. Samalla yleensä laitan uutuudet muistiin ja teen niihin kotona varaukset. Kaupunginkirjastossamme poistui vuoden alusta varausmaksut, joten liityn jonottamaan kiinnostavia julkaisuja aina heti kun mahdollista. Maksuttomuus on tietysti ihan mahtavaa, mutta pidentää arvattavasti jonotusaikoja jonkin verran. Lastenkirjoja ei kuitenkaan tunnu juuri kukaan varaavan, joten lähes joka viikko iloisten uutisten tekstiviesti kilahtaa puhelimeen: “Varauksesi on noudettavissa.”

Arvelin, että Katriina Rosavaaran ja Reetta Niemensivun Villiina ja isosiskopakkaus voisi olla esikoiseni mieleen. Kirja täyttää tämänhetkiset lukijan kriteerit, sillä siinä on samaistuttava roolihahmo, selkeät ja iloiset kuvat, huumoria sekä hyvä meininki. Oikeassa olin, kirja oli tosi tykätty.

DSC_0979

 

Kuopusta odottaessani luimme hiirenkorville Sanna Pelliccionin klassikkoainesta olevaa Onni-pojasta tulee isoveli-kirjaa. Siinä missä Onni-poika-kirjassa vauvan odotusta perheeseen seurataan hyvin realistisesti aina neuvolakäynneistä pikkuveljen kotiintuloon asti, lähestyy Villiina ja isosiskopakkaus aihetta esikoisen tunnemylläkän kautta. Pelko oman roolin muuttumisesta perheessä ja mustasukkaisuus sekoittavat Villiinan päätä niin, että hän kuvittelee olevansa syypää vauvan puuttumiseen äitiyspakkauksesta. Kirja onkin ihan mahtava materiaali leikki-ikäiselle ja tämän läheiselle aikuiselle käydä yhdessä läpi vauvan tulon herättämiä tunteita. Pienemmälle lukijalle suosittelen jo aiemmin mainitsemaani Onni-poikaa.

Kirjan kommellukset tietenkin ratkeavat parhain päin. Myrskyävät tunteet tasaantuvat, kun niistä voi puhua mummon kanssa. Villiina alkaa uskoa, että kaikki järjestyy, onhan vauvakin vielä tallessa äidin vatsassa. Seikkailujen jälkeen Villiina saa mummolta oman isosiskopakkauksen, jonka sisällössä on isojen lasten juttuja. Lahjaksi saatuja kirjastokorttia ja uimalaseja Villiina voi käyttää yhdessä mummon kanssa erityisillä retkillä silloin, kun vanhempien on keskityttävä vauvaan.

Villiina on varmasti kotimaisen lastenkirjallisuuden ensimmäisiä teoksia, jossa perhemuoto poikkeaa valtavirrasta. Villiinan vanhemmat ovat äiti ja mamma, seikka joka käy ilmi niin hienovaraisesti muutamasta sivulauseesta, ettei lapsi edes huomaa ihmetellä asiaa. Toisaalta, mikä parasta, lapsen maailmankuva ei ole vielä ehtinyt muotoutumaan sellaiseksi, että perhemuotoa edes tulisi kyseenalaistaa millään tapaa.

Kirja:

Katriina Rosovaara & Reetta Niemensivu: Villiina ja isosiskopakkaus, WSOY 2017.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi

Kadonnutta avainta etsimässä

DSC_0922

Kerrostalokotien toisistaan eroavat ikkunat maanittelevat arvailemaan kotien asukkaita kaupungilla kulkiessa. Miksi tuossa asunnossa on aina verhot kiinni? Asuukohan tuolla lapsia, verhojen takaa pilkistää ilmapalloja? Entä miksi tuosta asunnosta kajastaa valo vielä myöhään yöllä? Sanna Manderin Avain hukassa -kirjassa mielikuvitus pääsee valloilleen, ja lukija saa tutustua yhdeksäntoista erilaisen kodin asukkaisiin sekä ullakolla piilevään salaiseen tivoliin.

Avain hukassa –kirjassa lukija kohtaa huvittavia, surullisia ja erikoisia hahmoja sekä etsii samalla kadonnutta avainta. Perinteiseen riimimuotoon sanallistetut lorut ovat yllättävän hauskoja:

Tässä asuu Kuivalaisen Jimi

jolla on mielestään liian lälly nimi.

Hevimpi ois Pirukakkarainen,

rokimpi ois Tuonelan Tuppurainen.

Mutsi se vaan ei tajuu

et laiffin pitää olla rajuu.

 

DSC_0925

Ostin kirjan lomamatkalta heräteostoksena saadakseni katsella kuvittajan värikkäitä kuvia, sillä olen aiemmin ihaillut Manderin kuvituksia lehdissä ja pakkauksissa. Kirjan sisällön suhteen olin varovaisen utelias, varsinkin kun huomasin Manderin toteuttaneen tekstit riimimuodossa. Tarina oli kuitenkin menestys, kotimatkalla autossa se luettiin jo pariin kertaan sekä vielä iltasaduksi uudelleen ja uudelleen seuraavina päivinä.

Aikuinen nauttii seuratessaan hykerryttävän satiirista vihaaja-Erkkiä, ajankuvaan sopivaa minimalisti-Timiä tai jazzia kuuntelevaa miesparia Ossia ja Raytä. Lapsi kiinnostuu Harrin karkkikokoelmasta ja pohtii, minkä karkeista valitsisi, jos äiti kaupasta moisia ostaisi. Toisaalta myös pinkkiin pukeutunut kuninkaanlinnasta karannut prinsessa kiehtoo ja viehättää värinsä takia. Lapsi selvästi uppoaa kuvien maailmaan ja tuijottaa yksityiskohtia kärsivällisesti avaimen löytämisen toivossa.

Avain hukassa on ilahduttava ja humoristinen tarinakokoelma. Siitä voi tarkkasilmäinen löytää myös kuviin piilotettuja intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen ja Manderin omaan tuotantoon. Teos on oiva koko perheen kirjalahja, jossa on jokaiselle jotakin.

Kirja:

Sanna Mander: Avain hukassa, Kustantamo S & S 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus

Ystävät kuunvalossa

DSC_0952

– Oletko sinä itkenyt?

– No kun minulle tuli taas sellainen olo.

– Millainen olo? 

– Että kaikki on niin kaunista. Välillä se alkaa itkettää.

Unenomainen Yökirja on kiistatta yksi tärkeimmistä aikuisena lukemistani kuvakirjoista. Tunteikas teos käsittelee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta, jonka hälventämiseen riittää yhden oikeanlaisen ihmisen tapaaminen. Yökirja kertoo kuusivuotiaasta Kuusta, joka ei voi harvinaisen sairautensa vuoksi liikkua päivänvalossa ilman erityistä suojapukua. Kuulla on huoleton pikkusisko Oo La Laa, joka porskuttaa elämässä eteenpäin omaa, vauhdikasta polkuaan. Kotona odottaa myös yksinhuoltajaäiti, joka yrittää torjua yhä tiukemmin otteeseensa kiristävää yksinäisyyttä ompelemalla itselleen ystävän.

Öisessä metsässä Kuu kohtaa Raan, punatukkaisen tytön, johon hän saa ainutlaatuisen yhteyden. Kun he kohtaavat, he löytävät toisistaan lohtua maailmassa, joka päivisin on niin epävarma. Ystävysten välillä on niin tiivis säie, että se kantaa ilman sanojakin. Yölliset kohtaamiset sytyttävät päiviin valon, jonka voimalla lapset pääsevät loikkaamaan hetkeksi pois tavallisesta arjestaan.

Vaikutuin Inka Nousiaisen runollisesta, kielestä jo teini-ikäisenä luettuani hänen nuortenkirjojaan. Virkkeet ovat harkittuja, kielikuvat maalaavat silmien eteen hämyisän metsämaiseman. Neljävuotiaalle tämä kirja on vielä aavistuksen vaikea paikoitellen, mutta kuitenkin ystävyyden sanoma aukesi jo pienellekin lukijalle.

Satu Kettusen kollaasitekniikalla toteuttama kuvitus luo tarinan ympärille uneliaan ja rauhallisen kehyksen. Kirjan kansikuva on niin lumoava, että haluaisin vangisen seinälle.

DSC_0971

Seuraavana päivänä olen onnellisempi kuin aikoihin. Mitä muutakaan voi olla, jos on saanut kysyä kysymyksensä oikealta ihmiseltä.

Yökirja tarjoaa oivallettavaa ja pureksittavaa myös aikuiselle. Se vasta tärkeää onkin, sillä pääsääntöisesti aikuinen on se, joka lukee alle kouluikäiselle. Kun aikuinen viihtyy kirjan äärellä ja jaksaa keskustella lukemastaan, lapsikin toivoo yhteisiä lukuhetkiä yhä useammin.

Kirja:

Inka Nousiainen ja Satu Kettunen: Yökirja, Tammi 2015.

 

 

 

Alle kouluikäiset · Kesäkirjat · Kotimainen kirjallisuus

Tämän suven kesäkirja

DSC_0844Kesän tullen aikuiset alkavat puhua kesäkirjoista ja lomalukemisesta. Nekin, jotka eivät arkena juuri heittäydy tarinoiden vietäviksi, lainaavat kirjoja mukaan matkoilleen. Mökkikassiin pakataan dekkareita, chick litiä tai vähintään hiirenkorville luettuja aikakauslehtiä. Toiset taas kahlaavat kesällä läpi ne paksuimmat romaanit tai kehutuimmat uutudet, joihin talvella ei ehdi syventyä. Minäkin jonotan Hanya Yanagiharan Pientä elämää kirjaston varauslistan hännillä.

Alle kouluikäisille lapsille tämän kesän lomasatu voisi olla Eppu Nuotion ja Aino Louhen tekemä Toripäivä, joka on kaksikon yhteisen Tämä vai tuo? -sarjan kolmas osa. Sarjassa aiemmin ovat ilmestyneet Viljan syntymäpäivät ja Matkakuumetta, nekin ovat meillä kuukaudesta toiseen olleet suosikkeja.

DSC_0854

Toripäivä kertoo Fiinusta ja tämän äidistä, jotka kesäpäivänä pakkaavat kaikki ylimääräiset tavaransa kasseihin ja lähtevät myymään niitä torille. Kirja on toisaalta hyvin ajaton, sillä juoni voisi kertoa ihan yhtä hyvin kesäpäivästä 20 vuotta sitten. Tehdään retki, syödään eväitä, viilennytään lopuksi hiekkarannalla. Kuvat kuitenkin paljastavat, että kyse on modernista, monikulttuurisesta Suomesta, jossa asuu monenlaisia perheitä. Henkilöhahmot ovat eri-ikäisiä, erikokoisia, erivärisiä ja -mallisia, aivan kuten oikeassakin maailmassa.

Lapset rakastavat toistoa, joten kirjassa toistuvat “Tämä vai tuo?” -kysymykset rytmittävät mukavasti tarinan etenemistä. Miten paljon valintojen tekemistä ja ihmettelyn aihetta yhteen tavalliseen päivään mahtuukaan! Lauseet ovat sen verran yksinkertaisia ja selkeitä, että pienikin lapsi jaksaa hyvin seurata tarinaa kuvia katsellessaan. Kuvitus on tarkkaan harkittu jokaista kynänkärjen vetoa myöden, hahmot ovat kuin paperinukkeja, joiden asuja tekee mieli ihastella uudelleen ja uudelleen. Lukiessa aistii paahtavan auringon kirpputorimyyjien yllä sekä sen kuplivan ilon, mikä syntyy Fiinun ja äidin yhteisestä valokuvahetkestä. Juuri tällaista arkista lomailua meilläkin on.

Aikuislukijalle kirja tarjoaa aukkoja täytettäväksi. Mikähän mahtaa olla Fiinun pikkusisaruksen nimi, hänen, jota tarinassa ei esitellä lainkaan? Millainen tarina on Fiinun ja yksinhuoltajaäidin perheen muodostumisen taustalla?

Toripäivä on oikea hyvänmielen kirja. Lukuhetken päätyttyä lapset ovat valmiina mylläämään kaapeistaan omia pieneksi jääneitä vaatteitaan eväsretken ja kirpputoriaarteiden toivossa.

Kirja:

Aino Louhi ja Eppu Nuotio: Tämä vai tuo? Toripäivä, 2017. WSOY.

Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Taaperot · Vauvat

Taaperon suosikit, osa 1

Vauvoille ja taaperoille suunnattua kirjan muodossa olevaa tavaraa on kaupoissa paljon. Suuri osa markettiroinasta on kuva-sana-vastaavuusperiaatteella tehtyä tavaraa, kuten kylpykirjoja ja soivia leluja. Onneksi taaperoille on tehty myös laadukkaita, loppuun asti hiottuja mainioita teoksia. Syntyessään vauvat perheineen saavat paljon lahjoja. Kirjalahjoista on iloa pitkäksi aikaa, joten nämä vinkit kannattaa kirjoittaa ylös.

Leena Junnilan teokset Kot! Sanoo kana ja Lits läts lätäkkö ovat meillä olleet menestyksiä. Esikoisen ollessa puolivuotias retkeilimme Raumalla, josta ostin Kot! Sanoo kanan, koska tapanani on ostaa matkoilta aina joku kirja muistoksi. Enpä olisi arvannut, että kyseessä olevasta kirjasta tulee puhkirakastettu suosikki, jonka myös toinen lapsi ottaa omakseen.

Kot sanoo kana

Leena Junnila on tutkinut vauvoja katselijoina ja tehnyt graafisen suunnittelun lopputyönsä nimenomaan tästä aiheesta.  Continue reading “Taaperon suosikit, osa 1”