Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Taaperot

Tylsyyden voima

Tylsyydessä vellominen on varsinainen riesa, ainakin jos sattuu olemaan lapsi. Tylsyys on siitä ovela kaveri, että se iskee silmänräpäyksessä, kietoo tiukkaan otteeseensa, mutta kuitenkin katoaa yhtä mystisesti kuin ilmestyikin. Aikuisena tylsyyden saavuttaminen taas tuntuu olevan ulottumattomiin karkaava unelma, jota ei ole edes aikaa tavoitella.

Kuvataitelijana tutuksi tulleen Jenni Ropen ensimmäinen lastenkirja Pallen ja Monkon kumma päivä tarttuu tylsyyteen mitä huvittavimmalla tavalla. Kirja on ulkonäöltään tylsän vastakohta, sen pastellinväriset sävyt ja leikkisät muodot houkuttelevat heti selaamaan sivuja tarkemmin. Ropen kuvitusjälki on omaperäistä ja selkeää, kuvat ovat kuin pieniä taideteoksia.

pallejamonko1.jpg

Teos kertoo kahdesta ystävyksestä, metsäsienistä nimeltä Palle ja Monko, jotka yrittävät  puhaltaa tylsyyteen eloa ja keksiä jotain mukavaa tekemistä yhdessä. Monko saa ehdotella monenmoista, ennen kuin Palle taipuu kokeilemaan vesivärimaalausta. Sieniä maalaamassa vesiväreillä! Ajatus tuntuu lapsesta hassulta. Hahmot ovat siis mitä mielikuvituksellisimmat, eroavat toden totta ihanan rohkeasti tutuista minnoista ja janneista tai eläinhahmoista, joita taaperoiden kirjoissa yleensä seikkailee.

Palle ja Monko maalavat koko metsän vesiväreillä, ja alkuinnostuksen jälkeen puuhaa on vaikea lopettaa. Maalauspuuhiin keskittyneet toverukset eivät välty koettelemuksilta, vaan meno äityy hurjaksi seikkailuksi. Yllättävien käänteiden jälkeen tarina päättyy onnellisesti, ja lukija huokaisee Pallen ja Monkon mukana helpotuksesta. Joskus on vaikea iloita harmaasta, tasapaksusta arjesta, mutta jännittävien seikkailuiden jälkeen tylsyys voikin taas tuntua mukavalta ja turvalliselta.

pallejamonko2.jpg

Pallen ja Monkon kumma päivä on piristävä uutuus kuvakirjahyllyyn. Sen vahvuus on maalauksellinen esitystapa. Paksukantisen ja -sivuisen kirjan voi rauhallisin mielin ojentaa pikkuisen lukijan käsiin, sillä kestävän materiaalin ansiosta kirja kestää hyvin myös leikkimistä.

Tällaisen kirjasöpöläisen veisin mielelläni lahjaksi jollekin taaperoikäiselle, sillä se hurmasi heti omaperäisyydellään. Luovuus, tuo tylsyyden kääntöpuoli, pääsee revitellen valloilleen tässä kirjassa. Mitä kaikkea tylsyydestä kumpuaakaan!

 

Kirja:

Rope, Jenni: Pallen ja Monkon kumma päivä, EtanaEditions 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Ratkaisukeskeinen Rämäpää

Elina Hirvosen uusi lastenkirja Prinsessa Rämäpään talvitaika kuvaa niin timanttisesti lapsiperheen arjen ongelmatilanteita ja yritystä ratkaista niitä, että haluaisin heti ojentaa kirjan kaikille perhevalmennukseen osallistuville vanhemmille. Pitkän odotuksen ja vauvavuoden jälkeen koittaa lapsiperheen arki, joka on jatkuvaa ongelmanratkaisua, ajoittaista hermojen menetystä ja pakahtuvaa onnellisuutta, kun seuraa oman lapsensa kasvua. Tämä uutuus tarjoaa kaunokirjallista vertaistukea ja osuu erinomaisesti arjen kipupisteiden ytimeen.

rämäpää1.jpg

Kyllä, leikki-ikäinen lapsi sovittelee alle kouluikäisenä päälleen monenlaista rooliasua, joista yksi yleensä on hulmuavan pinkki prinsessaunelma. Prinsessoitumisella harvoin on suoraa yhteyttä Disney-elokuviin tai kotikasvatukseen, se vaan ilmestyy elämään yhdessä yössä ilman varoitusta. Oletan, että prinsessoituminen on kausi, joka eletään, jotta voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Olen välillä aika uupunut koko prinsessakeskusteluun, ja siihen, että sellaista ylipäätään pitää käydä. Ajatus, että tytöt eivät jostain syystä voisi tehdä samoja asioita prinsessamekoissaan kuin pojatkin, tuntuu tosi vanhahtavalta vuonna 2017. Kuitenkin viimeksi eilen eräässä lukemassani keskustelussa pohdiskeltiin, miksi kansainvälisenä tyttöjen oikeuksien päivänä päiväkoti oli pyytänyt tyttöjen vanhempia pakkaamaan mukaan prinsessamekot ja korut. Pojille päiväkoti oli järjestänyt temppuradan tuoksi päiväksi. On uskomatonta, että tätä keskustelua käydään edelleen. On käsittämätöntä, että aikuiset päättävät lasten puolesta näiden kiinnostuksenkohteet ja vieläpä näin stereotyyppisesti. Se, että lähipiirilleni on päivänselvää, että prinsessatkin osallistuvat temppuratatempauksiin, ei näköjään valitettavasti tarkoita, että se on sitä kaikkien lasten vanhemmille tai kasvattajille.

Elina Hirvosen luoma hahmo Prinsessa Rämäpää, on paitsi prinsessa, myös valloittavan aktiivinen ja tomera persoona. Kirjassa Rämäpää alkaa oma-aloitteisesti ratkaista uhkaavasti pahenevaa riitatilannetta äitinsä kanssa. Tilanne alkaa karata käsistä, kun Rämäpää uppoutuu leikkeihinsä niin, että muu maailma saa odottaa hänen kuninkaallista korkeuttaan, vaikka pitäisi olla jo toppahaalari päällä eteisessä. Äidin väsymys ja turhautuminen jumiutuneeseen tilanteeseen nostaa kiukun pintaan, kahden lapsen saaminen ulkovaatteisiin ja pihalle alkaa tuntua mahdottomalta. Ymmärrettävästi äidillä menee hermot.

 

 

Mutta joskus äiti kurtistaa silmiä koko ajan niin, että niiden väliin tulee ryppy. Silloin se hermostuu kaikesta, erityisesti pukemisesta tai hampaiden harjaamisesta tai nukkumaanmenosta tai siitä, että minä en halua syödä.

Se ei ymmärrä, että minulla on tärkeä asia kesken eikä tärkeitä asioita voi keskeyttää vain sen takia, että pitää mennä nukkumaan tai lähteä ulos.

Rämäpää on paitsi ihan tavallinen tyttö, myös vauhdikas supersankari, jolla on taikavoimia. Hän uskoo omaan mahtavuuteensa ja pyrkii ratkaisemaan tilanteen kaikkien eduksi. Nokkeluudellaan, luovuudellaan ja supervoimillaan Rämäpää tarttuu ongelmaan ja löytää lopulta ratkaisun, joka rentouttaa tilanteen ja saa hymyn äidin huulille. Mervi Lindmanin humoristiset kuvat sopivat kirjaan loistavasti. Kuvat ovat raikkaan värikkäitä ja täynnä toimintaa.

rämäpää2.jpg

Prinsessa Rämäpään talvitaika on ehdottomasti parasta mahdollista kaunokirjallista vertaistukea vanhemmille pitkään aikaan. Kirjan vahvuus on sen monitasoisuus. Vanhemmille se tarjoaa ymmärtäväistä olkapäätä, lapsille leikin ja taikavoimien hurmaa. Lukiessa on myös helppo hymistellä lapsen kanssa kuulostaapa tutulta, meilläkin taitaa olla välillä tällaista. Siitä on sitten helppo jatkaa keskustelua lapsen kanssa, miksi tällaisia tilanteita tulee ja millaisia tunteita niissä itse kukin käy läpi.

Kirja:

Hirvonen, Elina ja Lindman, Mervi: Prinsessa Rämäpään talvitaika, kustannusosakeyhtiö Tammi 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Postia Sylvi Kepposelle

Lotiseva vesisade ja harmaa maisema pitävät tiukassa otteessaan, päivistä ei tiedä, milloin ne alkavat ja milloin päättyvät. Tytär miettii iltaisin, pääsisikö joskus illalla pyöräilemään katuvalojen tunnelmassa, kuten hän asian ilmaisee. Aikuisen on vaikea hahmottaa muunlaista tunnelmaa kuin houkuttelevaa sohvannurkkaa suklaalevyineen ja pimeässä loistavine tuikkuineen. Pumpulisen talvinen maisema tuntuu yhä olevan viikkojen päässä, mutta tällaisina päivinä siitä on mukava haaveilla. Sylvi Kepposen kirjekaveri on oiva kirjaseuralainen valaisemaan ikihimmeää lokakuista olotilaa. Teoksen on kirjoittanut Juha Virta ja kuvittanut Marika Maijala, ja se on yksi kolmesta Sylvi Kepposesta kertovista kirjoista.

Pitkulaisella muodollaan kirjaston hyllystä erottui edukseen kirja, jonka kuvissa näkyy pehmeä värikynänjälki. Maijalan luomat hahmot ovat nekin pitkulaisia, mukailevat sujuvasti kirjan muotoa. Kuvitus tavoittaa täydellisesti sen lopputalven loskaiseen sateeseen verhotun maailman, jossa aurinko piilottelee pilvien takana odottamassa kevättä. Kaikkialla on harmaata, taivaalta putoilee niskaan valtavan kokoisia märkiä palloja. Tunnelma on odottava, nuhainen Sylvi Kepponen istuskelee omassa huoneessaan kirjoittelemassa aikansa kuluksi kirjeitä. Samaan aikaan naapuruston vastapäisessä talossa ulos tuijottelee alakuloisen näköinen Luka, joka ei kipsatun jalan vuoksi voi lähteä ulos leikkimään.

sylvikepponen1.jpg

Sylvi ja naapurin Luka aloittavat kirjeenvaihdon, jossa toinen jatkaa toisen aloittamaa tarinaa. Kirjeet matkaavat omistajalleen Lukan Kafka-koiran pannassa. Kirjeenvaihdon ja tarinan kertomisen kautta lapset pääsevät hetkeksi yhdessä kesäiseen maisemaan seikkailemaan. Jatkotarinan mielikuvitusmaailmassa he ratsastavat yhdessä Ruusu-hevosella ja päätyvät huvipuistoon syömään hurvittelemaan ja syömään hattaraa.

sylvikepponen2-e1507573570605.jpg

Pitkäveteiseen arkeen tulee kummasti hohtoa ja sisältöä, kun on joku, jonka kanssa jakaa ajatuksia, keksiä uusia leikkejä ja luoda yhdessä mielikuvituksellisia seikkailuja. Mikä parasta, kirjekaverista voi saada ihkaoikean ystävän, jonka kanssa lähteä yhdessä ihkaoikealle retkelle kirjastoon.

sylvikepponen3.jpg

Sylvi Kepposen kirjekaveri –kirjan mukana pääsee pienelle pyrähdykselle oman lapsuutensa talveen. Oli kinoksittain lunta, päiviä, jolloin ei ollut mitään tekemistä. Tylsyyden keskellä tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka jäivät mieleen. Joutilaisuuden saattoi unohtaa, kun luki kirjeenvaihtokaveria etsivien ilmoituksia teksti-tv:stä ja postitteli pohdintojaan kavereille ympäri Suomea.

Kuviin ja tekstiin sujautetut intertekstuaaliset viittaukset ilahduttavat paljon lukevaa aikuislukijaa, mutta suurimman vaikutuksen tekee tapa, jolla tavallisuudesta luodaan taianomaista, pienin ja hienovaraisin keinoin. Teksti on riisuttua, mutta sisältää kaiken oleellisen. Juoni on arkinen, eikä kirjassa tapahdu paljoa, mutta tarina muuttuu voimakkaaksi ja eläväksi Maijalan suloisen kuvituksen ansiosta. Juha Virralla puolestaan on taito tehdä pienestä suurta.

Kirja:

Maijala, Marika & Virta, Juha: Sylvi Kepposen kirjekaveri, Otava 2012.

 

keittokirjat · Kotimainen kirjallisuus · Ruokaloikka

Syksyn inspiroivin keittokirja

Olen ehkä hitusen kateellinen Satu Koivistolle kahdesta asiasta. Ensinnäkin Sadulla on nerokas tapa lähestyä ruoanlaittoa niin, ettei arjen keittiösankari uuvu hommiinsa hellan vieressä. Ruoanlaitto kulkee muun tekemisen sivussa ja lopputuloksena syntyy monipuolista ja kekseliästä murkinaa koko perheelle.  Herkullisten, sesonkia mukailevien reseptien lisäksi Sadulla on ehkä maailman söpöin kirjava torkkupeitto, jonka voi bongata useistakin naisen Insta-kuvista. Olen seurannut Satun ruokakuvia somessa niin kauan kuin muistan sekä tietysti tutustunut Gastronaatti ykköseen, joka ilmestyi 2014. Jos inspiraatio on hukassa, tsekkaan yleensä, mitä Satu on kuluvalla viikolla loihtinut perheensä lautasille.

Satu Koiviston toinen keittokirja, Gastronaatti II eli kuinka rakastua ruoanlaittoon ilmestyi viime viikolla. Gastronaatti kakkosen sisältö on luotu vuodenkiertoa mukaellen kahteentoista kappaleeseen, joista kukin vastaa yhtä kuukautta. Raaka-aineet on valittu sesongin mukaan, mutta toki useimpia niistä voi käyttää ympäri vuoden, tuoreet marjat ja hedelmät poislukien. Kirja sisältää pääruokareseptejä sekä joitakin välipala- ja aamiaisherkkuja. Ulkoisesti kirjassa on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä suuren suosion saavuttaneisiin ruotsalaisiin Kasvisruokaa koko perheelle -kirjoihin. Tykkään kovasti kirjaan valikoiduista raaka-aineista. Harvoin nokkosta ja mustaherukkaa on nähnyt käytettävän näin monipuolisesti kuin tässä kirjassa. On myös ihanaa, että joku vihdoin uskaltaa sanoa ääneen, ettei pakastettu banaanimuhju oikeasti korvaa kunnon jäätelöä, vaikka herkullista onkin.

gastronaatti insta.jpg

Gastronaatti kakkosta lukiessa alkaa uskoa vanhaan sanontaan hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Koivistojen perheessä ruokaa esivalmistellaan pitkin viikkoa esimerkiksi paahtamalla kasviksia uunissa jääkaappiin alkavan viikon tarpeiksi. Sadun ruoanlaitto on enemmänkin raaka-aineista inspiroitumista kuin vakavaa reseptien tuijottelua ja noudattamista. Aloittelijalle tällaisen ruokafilosofian omaksuminen on ehkä haasteellista, mutta Satu kyllä saa sen kuulostamaan kovin helpolta. Pieniä vinkkejä kirjasta taskuun kerryttämällä meistä taviskokeistakin voi ehkä tulla oman arkemme keittiösankareita.

Meillä syödään myös aika raaka-ainelähtöisesti, pyritään täyttämään ostoskärryt kausiruoalla, mutta silti vähän liian usein tulee fiilis, mitäs tänään söisimmekään? Siihen taitaa eniten olla syynä pääkokin eli minun vaihtelunhaluni – en kerta kaikkiaan jaksa syödä aina samoja ruokia. Eniten päänvaivaa tuottaa jälkikasvu, jolle on tuputettu monipuolista ruokaa siitä merkittävästä kuuden kuukauden merkkipaalusta eteenpäin. On sormiruokailtu ja tehty yhdessä ruokaa lasten kanssa, punnittu kasvikset vihannesosastolla yhdessä, tarjottu mitä erilaisempia raaka-aineita. Silti, toinen lapsista on edelleen epäileväinen ja sangen nirso, toinen taas söisi mitä tahansa. Lapsista  parasta on syödä tuttua ruokaa viikosta toiseen, bataattikeittoa ja tortilloja. Sinnikkäästi kuitenkin jatkamme perheruokailua totutulla metodilla: joka viikko jotain uutta, mutta myös jotain tuttua.

Ensimmäinen kokeilumme kirjasta oli prinsessasipsit (punajuurisipsit) ja avokadodippi. (Huom! Meillä ei ole kiertoilmauunia, liekö osuutta mokailuun). Tuomio: punajuuret eivät vaan ottaneet rapeutuakseen, kunnes lopulta lähes paloivat. Punajuurien viipaloiminen juustohöylällä oli ensikertalaiselle haasteellista. (Hankintaan: mandoliini.) Edes prinsessa-etuliite ei houkutellut toista lasta maistamaan yhtä sipsiä enempää, toinen lapsista taas itki, kun isä söi lapsen huomaamatta jäljelle jääneet muruset. Uusintakierros on otettava!

gastronaattisipsit.jpg

Tähän menneessä olemme myös kokeilleet postauksen aloituskuvassa näkyvää omena-muikkutahnaa. Versiossamme tarjoilimme illallisella pinaattilettuja ja omena-muikkutahnaa puolukkalimpun päällä.  Lapset eivät oikein halunneet tahnaa edes maistaa, mutta me vanhemmat kaavimme kulhoon jääneet tahnat leipiemme päälle vielä santsikierroksella lasten nukkuessa illalla. Tätä teemme varmasti toisenkin kerran.

gastronaatti_leivät.jpg

Lauantai-illan saunomisen yhteydessä teemme usein pizzaa (lapset rakastavat margaritaa) tai lämpimiä voileipiä. Kuvan Vege Croque Monsieurit maistuivat herkullisilta, mutta taas, nirsoilevat lapset eivät syöneet munakoisoja. Harmi, mutta pakko uskoa tämän olevan ohimenevä vaihe. Olihan aika, jolloin lapset kaapivat melanzane alla parmigiansa viimeistä haarukallista myöten lautasiltaan.

Sokeriherkut uppoavat lapsiinkin kyllä, Sadun mantelijauhoja sisältävä omenapiirakkaresepti ja cashew-voi ovat olleet sunnuntaipäivien leipomislistoilla jo pitkään ennen kirjan julkaisua. Lammas-kaalikääryleet olivat viikonlopun ruokalistalla, mutta flunssaiset aivoni unohtivat laittaa kaalin pakastimeen kaksi päivää ennen h-hetkeä (taas yksi nerokas vinkki!) Ensi syksynä kokeiluun päätyvät varmasti myös mustaherukanlehtikääryleet.

 

Kirja:

Koivisto, Satu: Gastronaatti II eli kuinka rakastua ruoanlaittoon, 2017 No Tofu Publishing.

*Huom! Kirja saatu kustantajalta.

 

 

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Kerää kiukku pussiin

Aika usein pientä ihmistä harmittaa niin, ettei sille ole löytyä sanoja. Sitä voi yrittää sulautua mattoon spagettia muistuttavana vanana, maata meritähtenä liikkumatta tai päästellä hirmuisen äkäistä huutoa sisästään kuin lohikäärme konsanaan. Kiukku voi olla sellainen möykky, joka ei tahdonalaisia käskyjä kuuntele. Kiukku on siitä ovela kaveri, että se epidemian tavoin tartuttaa myös kanssaeläjiä. Tiedättehän, kun sitä alkaa vastata itsekin kiukkuun kiukulla. Silloin tarvitaan ensiaputaitoja kiukun taltuttamiseen. Yksi oiva version on esitelty tässä Korolaisen ja Rönnsin kirjoittamassa kirjassa, Kissa Killin kiukkupussi.

kissakilli2

Kissa Killin kiukkupussissa tavataan valtava joukko erityisen kiukkuisia ja harvinaisen vihaisia henkilöitä. Kuten tavallista, joinakin päivinä asiat vain sattuvat vyörymään eteenpäin suuren harmin voimalla. Vastoinkäymisten varjosta, tarkemmin ottaen siivouskomerosta esiin hypähtää tontunkaltainen olento, joka tarjoaa pussin muodossa ensiapua perinpohjin suuttuneelle Killi-kissalle. Pussiin on tarkoitus puhaltaa kiukku, jonka jälkeen kiukun voisi pussissa taivaan tuuliin. Killi kuitenkin oivaltaa, että pamauksesta saa mahtavamman, jos siihen kerää lisää kiukkua. Ja kiukkuahan maailmassa riittää! On kissatyttöjä tappelemassa, kaksoset nahistelemassa hiekkalaatikolla, autoa korjaava Vilppu Villanen sekä kaupan pihalla myöhästynyttä kuljetusta odottavia asiakkaita. Lopulta Killi raahaa pussin jalkapallokentälle, jossa riittää sekä tilaa että valitettavasti myös viimeinen satsi kiukkua. Lopulta pussi paisuu valtavaksi, pomppulinnaa muistuttavaksi järkäleeksi, joka räjähtää valtavana, mustana möykkynä ja sataa lopulta kentällä olevien päälle.

Lastenkirjojen joukossa on paljon opettavaisia tarinoita, satuja, jotka oikein viivottimella tuntuvat alleviivaavan sanomaansa. Aika usein haluan lukea tarinan tarinana, heittäytyä seikkailuihin muissa todellisuuksissa, enkä kaipaa näitä opettavaisia kirjoja. Joskus kuitenkin näille opetuksen sisältäville kertomuksillekin on paikkansa. Lapsen kanssa tunnetaitoja on helpompi opetella, kun pääsee kirjan avulla luovimaan asian ytimeen. Viime vuonna meillä oli käytössä välillä ihan toimiva konsti, jossa lapsi kävi ovesta heittämässä kuvitteellisen kiukun ulos.  Vähän sama juttu kuin Killissä siis. Homma toimi ainakin sen osalta, että lapsi itsekin huomasi, miten kiukku tuli välillä kylään kutsumatta, tunnisti tunteen ja itsekin aktiivisesti pohti, että siitä olisi joskus kiva päästä eroonkin.

kissakilli11.jpg

Korolaisen kirja tarjoaa siis loistavaa vertaistukea ja tunnekasvatusta leikki-ikäisen vanhemmalle. Christel Rönnsin kuvituksessa tunteiden voimakkuus kiteytyy irvistäviin hampaisiin, luimuihin korviin ja viivaksi vetäytyviin silmiin. Kuvitus on tasaisen värikäs kautta kirjan, hahmojen ilmeitä on helppo tulkita lapsen kanssa. Kuvissa riittää juonen ohella muutakin tutkittavaa, sillä Kissa Killin ja muiden hahmojen ohella tarinassa seikkailee useampi hyönteinen, jotka elävät ja juttelevat pikkuisissa puhekuplissa ihan omaa elämäänsä.

Erityismaininnan ansaitsee kirjan lopussa oleva Kiukkusääntö-niminen loru, joka toivottavasti jokusen lukukerran jälkeen painuu mieleen. Sitä voi sitten annostella sieltä kiukkupussista tosipaikan tullen.

Kirja:

Korolainen, Tuula & Rönns, Christel: Kissa Killin kiukkupussi, Tammi 2007.

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Aina on aikaa retkelle

Käteen sopiva, pieni ja kompakti tarina ystävyydestä, kirja nimeltä Toiveretki eksyi kirjastokassiimme ihan vahingossa, mutta täysin oikeaan aikaan. Ilmat ovat viilenneet yhtäkkiä, taitaa olla toive intiaanikesästä haalistunut haave vain. Meillä on oma piha, jossa lapset saavat juosta ja keinua mielin määrin, mutta on pakko myöntää, minäkin kaipaan enemmän ja enemmän luontoon. Epäilen syiksi lapsuutta metsän keskellä sekä alati heikkenevää melun- ja hälynsietokykyäni. Tähän asti olen kuvitellut olevani enemmän sitä vanhempityyppiä, joka luuhaa lasten kanssa mieluummin taidemuseossa (takuuvarma pullalupaus innostaa kenet tahansa alle 7-vuotiaan tuijottamaan nykytaidetta) tai siellä kirjastossa kuin leikkipuistossa hytisemässä (tylsää, tylsää). Metsäretket ovat kuitenkin poikkeus, varsinkin nyt, kun taaperokin jaksaa jo kävellä tovin itse.

toiveretki 1

Toiveretki on Katri Tapolan kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama satu kolmesta kaveruksesta, Kaisasta, Paulista ja Salamasta sekä heidän yhteisestä syysretkestään metsään. Kun äiti ehdottaa Kaisalle retkeä ja lupaa, että tämä saa ottaa ystävänsä mukaan, aletaan tuumasta toimeen. Piilopirtissä yöpyvät kaverukset nauttivat luonnon rauhasta ja metsän tarjoamista seikkailuista. Metsässä kaikki ovat yhdenvertaisia. Retkeily ja yhdessä puuhailu on parasta seurassa. Retkellä ongitaan, tutkitaan eläinten jälkiä, tunnistetaan sieniä, esitetään toivomuksia ja laitetaan ruokaa yhdessä. Yhdessäolo on mutkatonta luonnon ihmettelyä. Lopulta kolmikko nukahtaa omiin makuupusseihinsa yöunille Salaman kertoessa iltasatua aavikolla matkaavista tovereista. Piilopirtti tarjoaa tukikohdan metsän siimeksessä, sinne on turvallista nukahtaa, vaikka ulkona hämärtää ja tähdet tuikkivat.

Toiveretki nimenomaan tunnelmoi pienillä, arkisilla asioilla. Sellaisilla, jotka kuuluivat jokaisen 80-luvulla syntyneen lapsuuteen. Lapset jaksavat leikkiä kaarnaveneillä ja keittää sammalsoppaa, viihtymisen motivaatioksi ei kaivata ReimaGo’ta tai Pokemonien metsästystä, jotka nekin ovat ihan hauskoja ja hyväksi havaittuja liikkumisen motivaattoreita. Metsässä kulkeminen rauhoittaa ja avartaa mielikuvitusta, kun kepeistä, oksista ja kivistä saa vaikka minkälaisia lavasteita ja apuja erilaisiin roolileikkeihin. Arkikiireissä on rauhoittavaa huomata, että perheen yhteiseksi retkeksi riittää puikahdus lähimetsään 200 metrin päähän. Kun pakataan evääksi rusina-aski, istahdetaan mättäälle ja ihmetellään yhdessä, muodostuu mustikoiden poimimisesta ja sisiliskojen bongauksesta seikkailu, ainakin alle kouluikäisten kanssa. Toiveretken lukemisen jälkeen lapsi kysyy: “Milloin me taas mennään retkelle? Voidaanko ottaa eväät?

Toiveretken on kuvittanut Onni-pojan äiti Sanna Pelliccioni. Kädenjälki on tunnistettavaa. Herkät kuvat piirtävät kolmikon seikkailuihin rauhallisen ja hitaan tunnelman. Värit ovat lempeitä, kynän kaarrokset selkeitä. Toiveretki on jatkumoa Pelliccionin ja Tapolan aiemmin yhdessä tekemille lastenkirjoille Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu. Perinteisiin prinsessasatuihin viittaavista nimistä ei kannata välittää, molemmat näistäkin kirjoista käsittelevät ystävyyttä ja yhdessä leikkimistä raikkaalla tavalla.

toiveretki2.jpg

 

*Teoksen myötä Vantaan lastenkulttuurikeskus toteutti vuonna 2016 näyttelyn, jonka tarkoituksena oli tuoda esiin kulttuurien toisiaan rikastuttavaa vaikutusta, suomen ja arabian kieltä, ystävyyttä sekä toiselle kauniisti puhumisen tärkeyttä. Näyttely sisältää neljä eri tilaa kirjan sisältöön liittyen, joissa lapset voivat seikkailla. Kaupungit ovat voineet vuokrata näyttelyä marraskuusta 2016 lähtien, viimeksi se on ilmeisesti ollut esillä Tampereella. Näyttelyn Facebook-sivulta voi lukea lisää. Toiveretki on käännetty myös arabiaksi. Somevihan leiskuessa netissä, kirjan teemat eivät voisi olla ajankohtaisempia. Ystävällisyys, yhdessä tekeminen ja toiselta oppiminen kantavat pidemmälle kuin turhautumisesta ja tietämättömyydestä syöksyvät verbaaliset sivallukset verkossa.

Kirja:

Tapola, Katri & Pelliccioni, Sanna: Toiveretki, Myllylahti Kustannus 2016.

 

 

 

Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat

Jos ja kun, sitten sanon KYLLÄ!

On yllättävän pelottavaa olla kyllä-ihminen. Silloin joutuu poistumaan epämukavuusalueeltaan, ote kontrollista herpaantuu eikä voi ennakoida tulevaa. Ei-ihmisenä oleminen on helppoa. En voi, en pysty, en ehdi, ei ole aikaa  – valmiit repliikit lipsahtavat huulilta usein ajattelematta asioita sen tarkemmin. Kaikki rutiineja rikkova tuntuu usein liian vaivalloiselta. Tiedättehän, ystävä soittaa ja pyytää esimerkiksi elokuviin, arki-iltana! Sitä yrittää etsiä puhdasta mekkoa, vakuutella lapsille että aamulla nähdään, kauhistuu ajatusta siitä, että elokuva loppuu vasta kello 23, silloinhan pitäisi jo olla sängyssä. Kunhan tämän ajatusketjun yli pääsee, sitä tuuppii itsensä punaisten penkkien syleilyyn hemmoteltavaksi, kokee jotain ilahduttavaa tai vavisuttavaa. Sellaisena iltana nukahtaa hymyillen. Kokemus arjen rajojen venyttämisestä virkistää ainakin seuraavat pari päivää. On tärkeää muistaa, ettei haaveilemiaan uusia kokemuksia saa, ellei poistu kotisohvalta, ojenna kättään niitä kohti, ole utelias ja avoin.

Otso Aarninen

Satu Kettusen Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu ravistelee aikuislukijaa ylös sieltä omasta kuplasta, jonka sisään on niin helppo jäädä vatvomaan ja rypemään, omissa tutuissa rutiineissaan. Mitä jos kokeilisi jotain uutta? Mitä jos tekisi asioita eri tavalla kuin mihin on tottunut? Ennen kaikkea, mitä jos lopettaisi määrittelemästä itseään tietyn tyyppiseksi ihmiseksi ja kokeilisi, mistä asioista pitää? Ihminenhän kasvaa läpi elämän. Ei ole mitään syytä, miksei 30- tai 40-vuotiaana voisi jo pitää eri asioista kuin 18-vuotiaana. Lasta kirja johdattaa läpi väri-iloittelun ja erilaisten satumaailmojen, kertoen samalla tarinaa yksinäisyydestä ja ystävyydestä.

Otso Aarninen on ihan tavallinen virkamies, joka elää säntillistä ja harmaata elämäänsä omien pinttyneiden tapojensa vankina, mutta haaveilee kuitenkin salaa uusista kokemuksista ja seikkailuista. Kuultuaan rappukäytävässä keskustelun siitä, miten kyllä-ihmisille tapahtuu kaikkea uutta ja hauskaa, ryhdistäytyy Otsokin. Hän päättää alkaa sanoa kyllä. Otso lähtee uteliaana etsimään mahdollisuuksia ja seikkailuja, vaikka aluksi se tuntuukin kankealta ja hankalalta.

otso aarninen 3

Täytyy lähteä kauas voidakseen nähdä lähelle, pätee Otso Aarniseenkin. Ilman naapurien keskustelua hän ei antautuisi elämän ihmeellisiin kädenojennuksiin, jotka kuljettavat häntä läpi taikurin lavan, sirkuksen ja syntymäpäiväjuhlien, aina naapurin Sirkun parvekkeelle aamukahville. Yksinäinen virkamies virkistyy, kun hän vihdoin antautuu uusien kokemusten eteenpäin tönittäväksi. Maailman kauneus ja moninaisuus näyttäytyy, kun Otso Aarninen kulkee läpi ihmeellisen, unenomaisen maailman. Ilman uusia kokemuksia Otso Aarninen ei tutustuisi naapuriinsa, josta hän on saava uuden ystävän.

Satu Kettunen, jonka kollaasimainen kuvitustyyli ilahduttaa myös taannoin täällä esittelemässäni Yökirjassa, piirtää tässäkin kirjassa seikkailulle maagiset puitteet. Kuvat alleviivaavat tylsyyttä ja riemua sitä mukaa kun tarina etenee. Korostaakseen Otso Aarnisen päivien laahaavuutta ja monotonisuutta, on Kettunen käyttänyt kirjan alussa harmaita ja haaleita sävyjä. Seikkailun edetessä, Otso Aarnisen kokiessa riemukkaita kohtaamisia ja elämyksiä, kuvat muuttuvat värien kautta iloisemmiksi ja elävämmiksi. Kettunen leikittelee myös fonteilla ja tekstin muodoilla, mikä korostaa kirjan sanomaa heittäytymisestä uuteen.

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjailijan takasivulle asettama musiikkiluettelo, jota kuunnellessa kirja on syntynyt. Näitä on ollut muutamissa aikuisten kirjoissani, niitä toivoisin myös lisää.

Kirja:

Satu Kettunen: Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu, Tammi 2014.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Kiltti Tootoo-vaari ja hänen lempeä apurinsa

Tootoo-vaari ja tötteröauto on Ville Hytösen uusin lastenkirja. Se on kertomus rakennusmiehestä nimeltä Tootoo-vaari, hänen uskollisesta apulaisestaan Tötteröautosta sekä perin merkillisistä toimeksiannoista, joita he työpäivänsä aikana kohtaavat. Kaupungissa on yhtäkkiä monta avuntarvitsijaa, sillä Café Simolinin poikkipuut ovat aivan vinossa ja rouva Lampisen keittiö on kääntynyt täysin ylösalaisin. Kadulla tulee vastaan myös apua pyytävä nuori slangia vääntelevä mies, jonka kulkupeli Lipi Liettualaismopo ei lähde käyntiin ruosteen takia. Yhteistyötä tehden Tootoo-vaari ja Tötteröauto ottavat tehtävät hoitaakseen. Kuinka ollakaan, kun työt on saatu tehtyä, tilanne kääntyykin päälaelleen ja yhtäkkiä Tootoo-vaari ja Tötteröauto tarvitsevatkin itse apua.

IMG_0766

Myönnetään, ensimmäisenä kiinnostukseni herätti Mira Malliuksen luoma huvittava hipsterimäinen Tootoo-vaari. Viiksekäs pipopäinen mies pisti silmääni kirjaston lastenosaston uutuushyllyssä. Kirjan nimikin on hauska, joten sujautin opuksen kassiimme lähinnä kuopusta varten. Kuten tavanomaista, 2-vuotias ei jaksanut kovin kauaa kuunnella tarinaa, vaan vetäytyi tärkeämpiin pomppimispuuhiin. Neljävuotias sen sijaan liimautui kylkeeni ja halusi heti kuulla jätskiautosta ja vaarista lisää.

IMG_0764

Hytönen käyttää kirjassa kieltä vivahteikkaasti, henkilöhahmojen repliikit heijastelevat onnistuneesti heidän persoonallisuuttaan. Tootoo-vaari on asiapitoinen ja vaatimaton mies, Tötteröauto taas vähäsanainen mutta tarmokas hahmo. Hauskin henkilö on nuori riehakas mies, joka pälpättää slangityyppistä puhekieltä. Mira Malliuksen kuvat ovat kirjaan täysosuma. Ne ovat värikkäitä ja leikkisiä.

Haluan uskoa, että lapset löytävät sukupuolesta riippumatta itselleen merkityksellistä luettavaa. Uskon, että suurin osa leikki-ikäisiä kiinnostavista asioista on kiinnostavia lasten iän vuoksi, ei sen vuoksi, kumpaa sukupuolta he edustavat. Roska-autot, katujyrät ja bussit kiinnostavat ainakin omia tyttäriäni lähes yhtä paljon kuin nukeilla leikkiminen ja askartelu. Silti tuntuu, että alle kouluikäisten lastenkirjallisuudessa Suomessa tyttöhahmot ovat vahvemmin edustettuina. Uskoisin, että Tootoo-vaari kuitenkin täydentää Onni-pojan, Mikko Mallikkaan ja Tomppa-kirjojen lukijoiden hyllyä ansiokkaasti ennen kuin on aika siirtyä lukemaan esimerkiksi Veera Salmen Mauri-sarjaa.

Kirja:

Ville Hytönen & Mira Mallius: Tootoo-vaari ja tötteröauto, Savukeidas 2017.

Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat · lastenromaanit

Tiltun ja Letun seikkailut

 

DSC_1138

On perjantai-ilta, lapsi on kaivanut kirjalaatikosta esiin valitsemansa iltasadun. Pikkusisko on jo viety nukkumaan, ilta hämärtää. Esikoisella on jo väsymyksestä punaisesta posket, hän käpertyy viereeni peiton alle. Iltaisin kokoamme tyynyt ja peitot suloiseen kasaan ja kääriydymme aikuisten sänkyyn lukemaan. Luemme, luemme ja luemme. En katso kelloa. Välillä pysähdyn, nauramme yhdessä hassulle kohdalle. Yritän lopettaa. Lue vielä, hän sanoo. Jatkamme. Yritän taas lopettaa. Ei äiti vielä, hän sanoo, lue vielä vähän. Hän oikoo väsyneitä jalkojaan, valuu pitkäksi sängylle, ei jaksa enää vilkuilla edes kuvia. Normaalisti hän istuu paikallaan kuin tatti, tuijottaa kuvia herkeämättä. Tuntuu myöhäiseltä, kun olemme päässeet sivulle 59. Kello on puoli kymmenen illalla. Meillä jää kaksi viimeistä lukua lukematta. Lupaan jatkaa heti huomenna.

Lapsi nukahtaa omaan sänkyynsä. Haukon hämmästellen happea toivottaessani hyvää yötä. Ensimmäinen näin pitkä kirja! Kirja, jonka älykäs huumori aukesi lapselle. Kirja, jossa on paljon kuvia, mutta ei kuitenkaan jokaisella sivulla. Olemme siirtyneet varovasti, hiiren askelin, kohti lastenromaanien hyllyjä.

Kirja on kotimainen uutuus Tiltu ja Lettu – Leikkimökin asukas, jonka on kirjoittanut Taru Viinikainen ja kuvittanut Oili Kokkonen. On mahdotonta olla vertaamatta kirjaa aiempiin kotimaisiin menestystarinoihin, kuten Onneliin ja Anneliin tai Heinähattuun ja Vilttitossuun, onhan kyse kahdesta pienestä tytöstä ja heidän seikkailustaan. Minulle on nuo molemmat jääneet vieraaksi omassa lapsuudessani, sillä Nopoloiden kirjasarja ilmestyi jo ollessani koulussa. Onnelista ja Annelista oli silloin vain vanhoja käpristyneitä niteitä hyllyssä, eivätkä ne vedonneet silloin minuun.

Tiltu ja Lettu ovat melkein neljä ja melkein kuusi. He ovat oikeilta nimiltään Matilda Sara Jasmine ja Magdalena Tia Olivia, mutta nimet ovat liian vaikeita tytöille itselleen lausuttaviksi. Niinpä heitä kutsutaan Tiltuksi ja Letuksi, väärinymmärrysten välttämiseksi. Tiltu ja Lettu ovat nokkelia, kekseliäitä, empaattisia ja sanavalmiita tyttöjä, jotka ajautuvat eräänä vappuna aivan ihmeelliseen seikkailuun.

Käy nimittäin niin, että äiti rakentaa heille toivotun leikkimökin valmiiksi, koska isä nostaa kädet pystyyn mutkikkaan projektin edessä. Mökki valmistuu vapuksi, ja sen kunniaksi vietetään riemullista juhlaa koko perheen parissa. Isovanhempien ja aikuisten juhliessa puutarhassa, vetäytyvät tytöt leikkimökkiin paistamaan hiekkakakkua. Kun he avaavat uuninluukun ja löytävät uunista ihkaoikean suklaakakun, alkaa tapahtua ihan kummia. Kuten ketkä tahansa lapset, tytöt eivät voi vastustaa kiusausta maistaa kakkua. Tapahtuu niin, että suklaakakkumaistiaisten myötä Tiltulle kasvaa sulat käsiin ja Letulle ilmestyy häntä. Letusta tulee puoliapina, Tiltu muistuttaa erehdyttävästi varista. Eikä siinä kaikki, aivan samassa silmänräpäyksessä leikkimökkiin ilmestyy pieni mies, pertinjuntti.

Pertinjuntti muistuttaa erehdyttävästi puutarhatonttua, onhan hän punanuttuinen, hiippalakkinen, pieni parrakas mies. Leikkimökkiin hän on tullut leipomaan suklaakakkua, joka tainnuttaisi hänet kesäunille. Tytöt kavahtavat tunkeutujaa, mutta alkavat sinnikkäästi pommittaa häntä kysymyksillä ja selvittää tilannetta. Makeannälkäiset tytöt pistelivät suklaakakun poskiinsa, mutta heihin se vaikutti eri tavalla, muutti heidät puoliksi eläimiksi. Tilanteeseen on saatava tolkku: on löydettävä vastalääke, jolla tytöt voivat muuttua normaaleiksi sekä leivottava uusi kakku pertinjuntille, jotta tämä pääsee kesäunilleen.

DSC_1145

 

Viinikainen kirjoittaa hauskasti ja älykkäästi. Hän tuntee lastenkirjallisuuden kaanonin ja sekoittaa omaan tarinaansa välähdyksiä sieltä, palasia tuolta. Kirjassa on loistava, loppuun asti hiottu draaman kaari. Ei mitään ylimääräistä, ei mitään liian vähän. Kielellisesti teos sujahtaa heti mukaan tämänhetkisen kotimaisen lastenkirjallisuuden kärkijoukkoihin. Hykertelen, kun teoksessa putkahtelee esiin sanoja kuten pertinjuntti, kiinansokka, kesäkyssi ja kurttunakka. Toisissa kirjoissa tarina kulkee niin vaivatta ja kepeästi, että tarinan pystyy kuvittelemaan silmiensä eteen filminauhana. Kirja on kirja, mutta en voi olla ajattelematta, että tarina toimisi loistavasti myös tv-sarjana tai elokuvana. Oili Kokkosen kuvitus on omaleimaisen rosoinen ja värikäs, se elävöittää ja rytmittää tekstiä mukavasti.

WSOY:n sivuilta selviää, että Leikkimökin asukas on ensimmäinen osa uudesta kirjasarjasta. Jäämme malttamattomina odottamaan jatkoa! Nelivuotiaani oli kirjasta innoissaan ja tuntui jo ymmärtävän juonesta kaiken. Myös alakoululaiset saavat varmasti tarinasta vielä paljon irti. Tämä voisi ehkä toimia myös luokan yhteisenä kirjana ensimmäisillä luokilla.

Kirja:

Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen: Tiltu ja Lettu – Leikkimökin asukas, WSOY 2017.

 

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus

Kolme hihityttävää kertomusta

DSC_1003

Mirva Niinisen Sehän on pikkuapina! pitää sisällään kolme kertomusta: Pikkuapina leipoo kakun, Pikkuapina piirtää taulun ja Pikkuapina ei saa unta. Pikkuapina on ihan hassu höseltäjä, joka ryhtyy idean saatuaan tuumasta toimeen, mutta ei aina tule ajatelleeksi suunnitelmiaan loppuun asti. Pikkuapinan koheltaminen tekemisestä toiseen muistuttaa pienen lapsen leikkimistä, yhtä vähän kummallakin on keskittymiskykyä.

Säntäilevä pikkuapina naulitsee leikki-ikäisen paikoilleen hihittelemään. Huomaan, että kirja on poikkeuksellinen, sillä sen huumori avautuu pienelle lukijalle hyvin, toisin kuin vaikkapa Tatu ja Patu, joiden kommelluksista läheskään kaikki ei tule vielä neljävuotiaalle ymmärretyksi.

DSC_1015

Pikkuapinan seikkailuissa syödään paljon banaaneja, leivotaan ystävälle kakku (joka palaa pohjaan), maalataan hännällä ja houkutellaan unta rutiinien avulla. Tarinat loppuvat perinteiseen “sen pituinen se” -lausahdukseen, jota onneksi ei lastenkirjoissa enää juuri käytetä. Niinisen teksteissä se tuntuu kuitenkin olevan perusteltu tehokeino, se lopettaa Pikkuapinan kohelluksen kuin seinään.

Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti Hannamari Ruohosen hullunkuriset kuvat, joista välittyy Pikkuapinan uskomaton tahti loikkia asiasta ja askareesta toiseen. Mirva Niinisen tekstissä lauseet alkavat välillä yhdeltä aukeamalta ja loppuvat seuraavalle. Välillä tekstiä tehostetaan kolmen pisteen ajatuskatkolla, kun Pikkuapina siirtyy hommasta toiseen. Erittäin onnistunutta kirjassa on erilaisten fonttien käyttö, kun jotakin asiaa halutaan painottaa. Kun kirjaa lukee lapselle ääneen, vaihtuva fontti toimii lukijalle merkkinä voimistaa tai hidastaa lukunopeutta tai muuttaa äänenpainoja tietyissä kohdissa. Teksti kulkee tehokeinojen avulla rytmikkäästi eteenpäin.

DSC_1025

Humoristiset tarinat Pikkuapinasta saavat vatsan kuplimaan naurusta. Kirja virittää hyvälle mielelle ja saa himoitsemaan banaanilettuja.

 

Kirja:

Mirva Niininen ja Hannamari Ruohonen: Sehän on pikkuapina! Wsoy, 2016.