Aikuiset · Alle kouluikäiset · joululahjakirjat · Käännöskirjat · Kouluikäiset · Pukinkontissa

Pukinkonttiin, osa 3: Tositarinoita historian suurnaisista

Iltasatuja kapinallisille tytöille* ilmestyi vihdoin hiljattain suomeksi. Kirja on herättänyt niin paljon fiksua keskustelua ja hyviä kysymyksiä monissa blogeissa, että tartuin siihen suurella uteliaisuudella. Italialaisten Elena Favillin ja Francesca Cavallon luova tietokirja on ollut myyntimenestys ympäri maailmaa. Kirja sisältää sata ainutlaatuista, satumuotoon verhottua tarinaa eri aloilla toimineista supernaisista ympäri maailmaa, vieläpä eri aikakausilta,  hurjan kiinnostavaa! Kirjan nimi on saanut aikaan ihan osuvaa kritiikkiä, todellakin olisin toivonut, että kirja olisi suunnattu ihan kaikenlaisille, tavallisille tytöille. Provosoiva nimi jää kuitenkin mieleen ja saa kihisemään uteliaisuudesta, joten annettakoon se osittain anteeksi.

iltasatuja2

Iltasatukirjan kansiin on koottu kertomukset Malala Yousafzaista, Kleopatrasta, Anna Politkovskajasta, Astrid Lindgrenistä, Coco Chanelista ja Julia Childista, mutta laajaan joukkoon mahtuu myös monta täysin uutta nimeä ja tarinaa. Mukana on esimerkiksi merirosvoja, kädellisten tutkija, soturi, astrofyysikko, vakooja, kuningatar ja monia urheilijoita. Tarinat on kerrottu mutkia suoristaen, tiivistäen naisten tärkeimmät saavutukset vaikeuksien kautta voittoon -kertomuksiksi. Valitettavaa kyllä, suuri osa naisten tarinoista peilautuu jollain tavalla miehiseen historiaan, osa suurnaisista on joutunut pukeutumaan miehiksi päästäkseen tavoitteisiinsa tai heidän saavutuksiaan ei ole ehkä aiemmin kerrottu jälkipolville yhtä suurissa määrin kuin miesten vastaavia huippuhetkiä. Kirja tuleekin vahingossa vahvistaneeksi myyttiä siitä, että naiseus voi edelleen olla este suurille saavutuksille. Jossain päin maailmaa varmasti  vielä näin onkin, mutta sitä silti toivoisi, ettei kukaan asettaisi ystäviensä, tyttäriensä, siskojensa tai vaimojensa päähän ennakko-oletuksia siitä, mitä nämä mahdollisesti voivat tai eivät voi tehdä. Teoksen voimaannuttavaa sanomaa siis vesittää ajatus siitä, että naiseus on asia, josta huolimatta ihmeellisiä asioita voi saavuttaa, jos vaan tarpeeksi tarmokkaasti haluaa. Sitä kun niin kovasti toivoo, että tasa-arvo olisi arkipäivää, eikä moinen seikka juolahtaisi edes mieleen.

iltasatuja4.jpg

Ajattelin sujauttaa kirjan melkein 5-vuotiaan tyttäreni lahjakasaan jouluaattona – olkoonkin, että osittain kirja on hänelle vielä vaikeasti ymmärrettävä. Joku kuitenkin on todennut, että lapsi käsittelee luettua ikätasoonsa itse mukauttaen, joten en koe tarvetta jättää kirjaa odottamaan myöhempiä aikoja. Kävimme taannoin tyttären kanssa keskustelun leikin tiimellyksessä laivan henkilöstöstä. Lapsi ihmetteli, miksi puhuin miehistöstä, kun kaikki hänen laivassaan työskentelevät olivat naisia. Tyttärelleni on toistaiseksi selvää, että naiset voivat tehdä tismalleen samoja asioita kuin miehetkin. Onkin vaarana, että Iltasatuja kapinallisille tytöille jättää jälkeensä tunteen, että oikeastaan kaikki on mahdollista naisilleKIN. Tarinat ovat kuitenkin kiehtovia ja tärkeitä, joten ehdottomasti suosittelen kirjaa ihan kaikille suuria menestystarinoita janoaville.

 

iltasatuja3.jpg

Kirja on taitettu miellyttävän harmonisesti ja selkeästi siten, että vasemmalla puolella on satu, oikealla kuhunkin tekstiin erikseen tilattu eri kuvataiteilijan loihtima kuvituskuva. Kuvat rikastuttavat tekstiä, ja jotkut niistä ovat niin upeita moderneja taideteoksia, että ne tekisi mieli suurentaa ja kehystää tauluiksi. Tietoa on paljon, ja kirja herättää  uteliaisuuden tutkia lisää naisten tarinoita ja taustoja. Teoksen vahvuus on eittämättä siinä, että se vie mukanaan niin moneen eri maailmankolkkaan ja nivoo yhteen mitä erikoisempia kohtaloita ja saavutuksia.

 

Kirja:

Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille, kustantamo S&S 2017.

*Kirja saatu blogin kautta.

Käännöskirjat · Lukeminen · Muut jutut

Onnelliset, hollantilaiset lapset

Asuntolaivoja, tuulen lailla ohi kiitäviä tavarapyöriä lastattuna lapsikuormalla, kukkakauppiaita kaduilla, siinä on mielikuvani hollantilaisesta kaupunkimaisemasta.  Lapset kuuluvat kuvaan eittämättä, mutta miten kasvatus ja lasten arki eroaa muiden eurooppalaisten maiden systeemeistä, se ei ole niin tuttua. Vuoden 2013 Unicef-raportissa on mitattu lasten onnellisuutta ja todettu, että onnellisimmat lapset asuvat Hollannissa. Tämän tutkimustuloksen ympärille rakentuu Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain, maahan muuttaneen brittiäidin Michele Hutchisonin ja hänen aasialaisamerikkalaisystävänsä Rina Mae Acostan pohdinta siitä, miksi hollantilaislapsia pidetään maailman onnellisimpina.

maailman onnellisimmat lapsewt

Äkkiseltään ajateltuna Hollanti ei vaikuta niin kovin erilaiselta maalta kasvaa kuin Suomi. Lapset saavat kulkea kouluun itsenäisesti, he ulkoilevat paljon säällä kuin säällä, arkiruokailun pohja rakentuu ennemmin rationaalisille päätöksille kuin kulinaariselle verenperinnölle, ja lapset menestyvät melko hyvin koulussa. Kirjassa kerrotaan, kuinka hollantilaislapset opettelevat varhain pyöräilemään, ja pyörällä itsenäisesti kulkemista pidetään merkittävänä harppauksena. Pyöräily säässä kuin säässä totuttaa kaikenikäisiä pitämään huolta itsestään. Hollantilaiset ovat tosin suomalaisia uhkarohkeampia pyöräilijöitä, harva käyttää kypärää, ja pöyristyttävää kyllä, on ihan normaalia pyöräillä vauva kantorepussa. Ajatuskin pyöräkolarista vauva repussa saa minut hiukan tolaltani, eikä Suomen kantoliinayhdistys suosittele myöskään moista tapaa kuljettaa lasta turvallisesti.

Mikä muu sitten tekee hollantilaisista lapsista suomalaisia onnellisempia, runsaan raittiissa ilmassa oleskelun lisäksi? Kirjoittajien mukaan hollantilaislapset viihtyvät koulussa, jossa kilpailua on vähän. Koulussa halutaan panostaa viihtyvyyteen ja luovuuteen jatkuvan testauksen sijaan. Tärkeänä pidetään myös empatia- ja tunnetaitojen opettamista. Tunnetaitojen opetus on meillä Suomessa  vastikään kirjattu uuteen opetussuunnitelmaan, mikä on tietysti loistava juttu suomalaisille koululaisille. Hollannissa on näiden taitojen opettamisella pidemmät perinteet. Kirjaan haastateltu opettaja Anna toteaa:

Kyse ei siis ole oppimisesta. Kyse on kehittymisestä ihmisenä, siitä että oppii kertomaan, mitä ajattelee, ja tulemaan toimeen muiden kanssa.

Lisäksi perheillä on enemmän aikaa lapsille kuin Suomessa. Suuri osa hollantilaisvanhemmista tekee osa-aikatyötä, eikä sitä mitenkään kummeksuta. Kirjassa kerrotaan, että hollantilaisvanhemmilla on kaikista OECD-maista lyhin työaika, ja heidän työviikkonsa on myös lyhyempi kuin missään muussa EU-maassa. Käytössä on myös papadag eli vapaapäivä, joka saatiin kun työviikko lyhennettiin 36-tuntiseksi. Isät käyttävät tätä vapaapäivää pitäen joko puolikkaan vapaapäivän kerran viikossa tai yhden kokonaisen kahdessa viikossa ja saavat näin lisää yhteistä aikaa lastensa kanssa.

Suomessahan on mahdollista tehdä lyhennettyä työaikaa Kelan joustavan hoitorahan tuella, mikäli perheessä on alle 3-vuotias lapsi. Olen ottanut systeemistä kaiken irti siihen asti, kunnes kuopus täytti 2 ja työtilannekin muuttui. Yllättävää kyllä, kaikki suomalaiset eivät vieläkään tiedä oikeudestaan lyhennettyyn työaikaan. Tietenkään oikeus ei aina riitä, myös työnantajan on oltava valmis joustamaan ja työt on saatava järjesteltyä siten, että 70:ää prosenttia tekevä henkilö ei tee sadan prosentin edestä hommia lyhyemmässä ajassa ja pienemmällä palkalla.

maailmanonnellisimmatlapset2.jpg

Sanotaan, että se miten äiti tai isä lapselleen puhuu, muodostuu lapsen sisäiseksi ääneksi.

Kirjan paras anti oli ylläoleva muistutus. On kiistatonta, että lapsi imee itseensä kaiken itseään koskevan puheen pesusienen lailla ja varmasti alkaa myös heijastaa sanoja omakuvansa ympärille. Muistatte varmaan Meidän perhe -lehden sydämeen osuvan kamppiksen pari vuotta sitten, Sinun arkesi on jonkun lapsuus. Kampanja herätteli kyllä pysähtymään ja pohtimaan näitä valitse taistelusi -tilanteita. Hollantilaisten lastenkasvatusmetodeissa ei ollut mitään niin hälyttävän uutta, että olisi heti tehnyt mieli ryhtyä toimimaan omassa vanhemmuudessaan toisin, mutta mukavasti se ravisteli omia ajatuksia.

Kirjan lukemisen jälkeen kävin kurkkimassa Rina Mae Acostan Finding Dutchland -blogiin, jossa hän kirjoittaa juuri niistä asioista, joista minäkin toivon Suomen ottavan mallia. Blogissa hän nimeää viisi asiaa, jotka ovat Hollannissa meidän maatamme paremmin. Osa-aikatyön mahdollistamista ja lisäämistä kannatan ehdottomasti, samoin jonkinlainen parempi tukisysteemi äideille synnytyksen jälkeen olisi tarpeellinen myös Suomessa.

onnellisetlapset3.jpg

Jos tämän kirjan luettuasi janoat lisää samankaltaista luettavaa, tarkastele vaikka näitä:Kuinka kasvattaa bebe, Bebe päivä päivältä, Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea, Pehmeä matka höyhensaarille, Äitikortti, Maman finlandaise, Tiikeriäidin taistelulaulu, Minun kolmikieliset kaksoseni sekä tietysti suomalaisbloggareiden, Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsit 1 ja 2. Pari viikkoa sitten Maailman onnellisimpia lapsia lukiessani huomasin, että Satu Rämön  lapsiperheen elämää Islannissa käsittelevä kirja Islantilainen kodinonni tulee markkinoille ensi keväänä.

 

Kirja:

Acosta, Rina Mae & Hutchison, Michele: Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain, Siltala 2017.

Kuvat: ylin Lukuloikan oma, muut Pixabay.

 

 

Käännöskirjat · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Rosabel, unien kuningatar

Pakko myöntää, on kirjaa kansiin katsominen. Lastenkirjan vetovoima nyt vaan tuppaa perustumaan kuvitukseen ja taittoon. Eri lukijat tietysti arvottavat kirjoja erilaisten visuaalisten kriteerien mukaan, mutta minusta Suurenmoinen Rosabel on esineenä vastustamaton. Malin Kivelän ja Linda Bondestamin  uutuus kehystää pullean ponin ihaniin ruusunpunaisiin kehyksiin. Kirjan nimi on valloittava, harvoin nykyään mikään on suurenmoista, enemmänkin ihan vaan perus tai ihan ookoo. Kannellaan loistava kirja vikitteli lainaamaan teoksen heti kotiin ja takakansiteksti lupasi suuria. Vaan kuinkas sitten kävikään?

suurenmoinen rosabel2.jpg

Kirja alkoi runollisen säkenöivästi, odotukset ovat korkealla. Odotin, että kieli pysyisi samanlaisena läpi kirjan, mutta niin ei käynytkään. Liekö kyse käännöksestä vai mistä? Nelivuotias selasi kuvat läpi ennakkoon, ja totesi taas kerran pimeiden kuvien kohdalla, ettei tämä ole hänen kirjansa. Osa kuvista on voimakkaita ja jännittäviä, ja tekstissäkin on kohtia, joita herkimmät lukijat saattavat jäädä miettimään.

Minulle kynnyskysymykseksi muodostui kirjan kehonkuvakeskeisyys. Rosabel on nimittäin pullea poni, jota muut tallin muut ratsut ivaavat ja pilkkaavat varsin törkeästi sen lihavasta ulkomuodosta, hitaasta vauhdista ja vähäpätöisistä saavutuksista estekentillä. Unissaan Rosabel kykenee itsevarmuudessaan vaikkapa laukkaamaan pitkin sateenkaarta kuningattarena, mutta arjessa on se on kilparatsujen, kuten Iza Bellen ja Sunday Morningin sylkykuppi. Äidilliselle hevostoverille Margaretille Rosabel surkuttelee lihavuuttaan, mutta Margaret vakuuttelee Rosabelin olevan juuri oikeanlainen.

rosabel2.jpg

Kirjan teemat,  kiusaaminen ja omiin kykyihinsä uskominen, tarjoavat erinomaisen pohjan vaikeista asioista keskustelemiselle. On välillä vaan vaikea niellä stä, että usein lapsi ei halua keskustella, kun kirja on luettu, se tosiaan on luettu. Mietin tämän kohdalla, jääkö lapselle kaikumaan alitajuntaan se, että lihava poni olisi jotenkin huonompi ja vähäpätöisempi kuin toisenlainen hevonen? Ehkä luen tätä herkän lapsen vanhempana jotenkin erityisillä tuntosarvilla. Miettiikö lapsi, että lihavuus on asia, josta voidaan kiusata? Täytyykö  lastenkirjoissa esiintyvien hahmojen kokoa edes käsitellä arvottavasti? Kiusaamista ja joukkoon kuulumattomuutta voisi tietysti tuoda esiin monella muullakin tavalla.  Minttu-kirjat ovat meille rakkaita ja kaikin puolin loistavia, mutta niissäkin on muutama kohtaus, jossa Mintun äiti soimaa itseään painostaan. Ne kohdat hyppään yli, en halua lapsen vertailevan kehoaan janalla laiha-lihava, niin että toinen vaihtoehto olisi jollain lailla toista parempi. Ehkä vika oli nyt minun lukutavassani, eikä kirjassa, mutta miettimään se ainakin sai.

Toki kirja keskittyy myös siihen, mihin kaikkeen Rosabel kykenee muiden arvioista huolimatta. Rosabel on vahva, rohkea ja antautuu ensimmäisenä hurjaan seikkailuun pikimustan ja piikikkään olennon vanavedessä. Unista se saa voimaa arkeensa. Teksti osoittaa Rosabelin olevan arvokas juuri sellaisena ponina kuin se on, mutta silti, alun keskittyminen ponin ulkomuotoon jää vaivaamaan. Teos ei ole missään nimessä helppo, kahlasin sen läpi monta kertaa. Se on rajuudessaan ihan erilainen kuin mikään muu viime aikoina lukemani lastenkirja, siinä on loistavat alku- ja loppukohtaukset, mutta tapahtumat siinä välissä jättivät ristiriitaisen olon.

Suurenmoisen Rosabelin ansio on sen visuaalisessa ilmeessä. Linda Bondestamin kuvissa on paljon vastakkainasettelua, on söpöjä pinkkejä hattaraunelmia, mutta myös synkkiä ja jännittäviä, pelottaviksikin äityviä kohtauksia. Lukekaa silti, kertokaa, mitä saitte irti. Tästä olisi kiinnostava keskustella enemmänkin.

rosabel3.jpg

 

Kirja:

Kivelä, Malin & Bondestam, Linda: Suurenmoinen Rosabel, Teos & Förlaget 2017.

Käännöskirjat · Klassikot · Lastenkirjat

10 syytä rakastaa Mikko Mallikasta

Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -sarja on kestänyt erityisen hyvin aikaa. Aiheet ovat ajattomia, näkökulmat raikkaita ja sarjan henki hyväntuulinen. Tekstiä on juuri sopivasti, jotta yhden kirjan ehtii lukea kirjannälkäiselle lapselle ruoanlaiton lomassakin, kuvat ovat levollisen selkeitä ja helposti hahmottuvia.

mikko1.jpg

  1. Mikko Mallikkaalla on hirveän hyvä mielikuvitus. Hän osaa rakentaa helikopterin, leikkiä mielikuvitusystävä Mulperin kanssa ja käyttää kodintavaroita mitä moninaisimmilla tavoilla leikeissä. (Mikko Mallikas rakentaa helikopterin, Mikko Mallikas ja Mulperi, Näkymätöntä, Mikko Mallikas)
  2. Mikko Mallikas uskoo itseensä silloinkin, kun muut eivät. (Mikko Mallikas on rehellinen)
  3. Mikko Mallikkaan isä on seesteinen ja rauhallinen esimerkkivanhempi, joka lukee lehtensä rauhassa eikä pienistä hätkähdä. Hän jaksaa toteuttaa oikuttelevan lapsensa toiveita hyväntuulisesti. (Mikko Mallikas on oikukas)
  4. Mikko Mallikkaalla on omatunto, joka muistuttaa Mikkoa silloin, kun hän on tehnyt jotain kurjaa.  (Tappelupukari Mikko Mallikas)
  5. Mikko Mallikkaan esimerkistä voi oppia, miten tylsää lopulta olisikaan, jos joulu tai syntymäpäivä olisikin joka ikinen päivä. Samalla huomaa, miten odottamattomasti pienet, yllättävät asiat voivatkin ilahduttaa. (Mikko Mallikas tulee iloiseksi)
  6. Mikko Mallikkaalla on voimakas oma tahto. Isän ja Mikon kinastelu tarjoaa vanhemmalle useita kiistatilanteiden ratkaisumalleja, joita tutkaillessa voi katsoa peiliin. Lopuksi huomaa, etteivät monet tilanteet olekaan niin vakavia. Hyvä muistutus vanhemmille: valitse taistelusi. (ENKÄ! Mikko Mallikas sanoo)
  7.  Mikko Mallikas aloittaa koulutaipaleen ihan yhtä jännittyneenä kuin kuka tahansa 7-vuotias ja tarjoaa näin mainiota vertaistukea ekaluokkalaisille tai uutta harrastusta aloitteleville. (Mikko Mallikas menee kouluun)
  8. Mikko Mallikas pohtii myös suuria, filosofisia kysymyksiä. (Mikko Mallikas ihmettelee)
  9. Mikko Mallikkaan isä ei ota itseään turhan vakavasti, vaan heittäytyy poikansa leikkeihin ennakkoluulottomasti. Hän suostuu luopumaan AIKUISMAISESTA käytöksestään ja tekeytymään keimailevaksi tädiksi ja kummitukseksi. (Lennä, sanoi Mikko Mallikas)
  10. Mikko Mallikas uskoo itseensä ja ottaa ohjat omiin käsiinsä silloin, kun muut eivät usko hänen olevan tarpeeksi iso ja taitava. (Mikko Mallikas punoo juonia)

Psst! Ainakin Applen laitteisiin on saatavilla mukava peli, nimeltään Kaikkea kivaa Mikko Mallikas.

mikko2.jpg

Kirjat:

Bergström, Gunilla: Mikko Mallikas -sarja vuosilta 1977-2002, kustannusosakeyhtiö Tammi.

Käännöskirjat · Lastenkirjat · Taaperot

Taaperon suosikit, osa 2

Kuopukselle kirja on tärkeä esine. Kirjoista voi rakentaa torneja, niitä voi kuljetella ympäriinsä, kotonakin voi rakentaa kirjaston ja kerätä kassin täyteen luettavaa. Olette varmaan myös huomanneet, kuinka televisio näyttää aivan kirjaston lainauspäätteeltä, jossa kirjat voi piipata lainaan? Jos ette, suosittelen vinkkaamaan lapsellenne! Kirjastoreissuihinkin kaksivuotias on aina heti valmis. Kuopus muistaa, mikä kirja äidillä on kulloinkin kesken ja kiikuttaa niitä eteeni aina sopivan tilaisuuden tullen. Iltasadun valitseminen on harras rituaali, jota jäljitellään isonsiskon askelten perässä. Harrastuksen haastavin osuus onkin sitten se lukeminen. Iltasadun lukeminen esikoiselle (toki kuopukselle siinä sivussa) onkin helpommin suunniteltu kuin toteutettu. Ellei kaksivuotiaan isä harhauta tätä toimeliasta ja sanavalmista hupsuttelijaa muihin puuhiin, istuu päämäärätietoinen tytär kirjan päälle syliini ja ilmoittaa: “Äiti mä en jaksa tätä enää” yrittäessäni tavata esikoisen toivomaa tarinaa. Kuopus voi yhtä hyvin myös pomppia päälläni tai kiljua, kunhan jollakin tavalla tuo esille sen, että ihan mikä tahansa menevämpi meno olisi hetkeen sopivampaa. Silloinkin, kun olen lukenut esikoiselle vasta yhden sivun, kuopus jo tuskastuu.

Aina joskus käy tuuri. Yritän ajatella, että kuopus on vaan niin altistunut raskausaikanani kaikille mahdollisille tarinoille, joita olen ääneen luritellut isollesiskolle, että kaipaa näinä ensimmäisinä vuosinaan enemmän temppuratoja kuin satuja. Ehkä hän on vain vaativa lukija, yleisö, joka tietää tarkkaan millaisia tarinoita haluaa kuulla. Ehkä niitä kiinnostavia kirjoja hänelle on tarjolla vähemmän kuin meille muille. Ehkä en ole onnistunut löytämään niitä oikeita opuksia. Nämä kotimaiset Leena Junnilan kirjat ovat olleet taaperon suosikkeja, samoin kuin  Réka Királyn Yksi vielä, kirja jota luimme hartaasti yhdessä suosiollisessa vaiheessa joka ilta. Nyt, arvon lukijat, olemme löytäneet taaperolle uudet suosikit.

molla1.jpg

Ruotsalainen lastenkirjailija Lena Anderson tunnetaan parhaiten varmaankin kirjastaan Maijan aakkoset, jonka muistan hyvin omasta lapsuudestani. Tuottelias lastenkirjailija on kirjoittanut montakymmentä kirjaa, mutta suomennettu niistä on vain murto-osa. Molla-kirjoja on kaksi, kuvassa näkyvät Molla ja mummo sekä Mollan pullakestit. Näiden suosikkien lisäksi mieleen on jäänyt samaisen kirjailijan Pikku Siili -kirjat, joihin en ole kuopusta vielä tutustuttanut.

Molla hurmasi nuorimmaisemme heti. Tekstiä on niin vähän, että sen jaksaa hyvin villikissaksi itseään tituleeraava kohdeyleisö kuunnella. Kirjoissa pikkuruinen Molla vierailee mummon luona kylässä, toisessa yön yli ja toisessa ihan vaan sen verran, että parivaljakko ehtii leipoa yhdessä pullia. Tarinoissa syödään, nukutaan, leikitään ja toimitetaan yhdessä arkisia askareita. Tunnelma on rauhallinen ja lämminhenkinen, sellainen kuin se satujen mummoloissa tuppaa olevan. Molla ja mummo viihtyvät toistensa seurassa, yhteiset puuhat sujuvat mutkattomasti, vaikka äitiä hiukan ikävä tuleekin.

molla2.jpg

Tarina on puettu riimiasuun, suomeksi tekstit on lorutellut Sanna Uimonen. Kirjoja yhdistää selkeät, minimalistiset kuvat, joista on karsittu pois kaikki ylimääräinen.  On vain Molla ja mummo, sekä muutama tavara. Värien käyttö on harkittua ja maltillista, se sopii kirjojen kiireettömään tunnelmaan kuin voisilmä pullaan. Kuvat ovat suuria, niistä on helppo huomata yksityiskohtia. Tuttujen tavaroiden osoittelu ja nimeäminen kuvista onkin pikkuisen lukijan lempipuuhaa.

 

Kirjat:

Anderson, Lena: Molla ja mummo, Tammi 2002 (painettu 2004) ja Anderson, Lena: Molla ja pullakestit, Tammi 2002 (painettu 2004.)

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Lastenkirjat

Niinan pullapäivä – 30 vuotta myöhemmin?

Niinan pullapäivä on yksi oman lapsuuteni rakkaimpia satuja 80-luvulta. Se kertoo yhdestä lauantaista, jolloin Niina pakenee kotoaan ukkinsa luokse, riideltyään ensin äitinsä kanssa. Hyväntuulinen vapaapäivän aamu kääntyy leipoessa myrskyisäksi yhteenotoksi Helenan kanssa, ja Niina kokee olonsa surulliseksi ja loukatuksi. Pikkuruinen Niina soittaa ukille purkaakseen huoliaan. Ukki lupaa hoitaa Niinaa ja tämän lelukissaa, Kiekuraa, loppupäivän. Niina taivuttelee ukin ostamaan hänelle leluhellan, josta riittää iloa leikkeihin vain hetkeksi aikaa. Kahvilareissuun varatut rahat hupenevat lelukauppaan, joten Niina ja ukki viettävät kahvihetkeä ukin kotona. Välillä iskee ikävä, kissa Kiekurakin katoaa, mutta iltaa kohden Niina ja ukki taas nauttivat toistensa seurasta, laittavat yhdessä ruokaa ja nauttivat päivällistä hämärtyvän illan pehmeässä valossa.

niina1

Päivän aikana Niina reagoi vastaan tuleviin tilanteisiin kuin kuka tahansa leikki-ikäinen ja käy läpi koko skaalan tunteita, aina riemusta kiukutteluun, ikävöinnistä rauhoittumiseen ja ilahtumiseen. Aikuishahmot kirjassa ovat ihanan inhimillisiä. Helena vaikuttaa äidiltä, joka kenen tahansa vanhemman tavoin tuskastuu leipoessa lapsen haluun tehdä kaiken itse, koska sotkuahan siitä seuraa. Ukki haluaa ja pystyy auttamaan lapsenhoidossa, kun vanhemman ja lapsen suhde kaipaa tuuletusta. Kuitenkin ukki on jo sen verran vanha, että väsyy nopeasti eikä jaksa Niinan tahdissa kouhottaa koko päivää ilman päiväunia. Kissa Kiekura taas on Niinan lähin turva, pehmoinen ystävä, joka kulkee mukana joka paikkaan.

niina2

Kirjan kuvitus kulkee käsikädessä tarinassa esiintyvien tunteiden kanssa. Ensimmäisillä sivuilla värit ovat kirkkaammat ja selkeämmät, niistä välittyy vapaapäivän aamun energia. Konfliktin jälkeen valo kuvissa himmenee, saa mukaansa harmonisempia ja rauhallisempia sävyjä. Paikoitellen kirja välittää melankolista tunnelmaa, jota vahvoin värein kuvitetut kuvat korostavat. Viimeisillä sivuilla talossa on jo pimeää, mutta pehmeäksi piirretty valo heijastaa tunnelmia Niinan ja ukin lämpöisestä ja turvallisesta suhteesta.

Gunilla Hanssonin kirjoittama ja ilmeisesti myös kuvittama lastenkirja Niinan pullapäivä on ilmestynyt 1980-luvulla. Kustantaja on Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerho, joka luultavasti eli kultakauttaan lapsuudessani. Sekä minun että mieheni vanhempien kätköistä löytyy suurimmaksi osaksi juuri tuon kirjakerhon kautta tehtyjä hankintoja, tätäkin kirjaa meillä on kaksin kappalein. Vanhempieni varastoista löytyneestä Niina-kirjasta on tullut myös esikoiseni lempikirja. Hyvällä tuurilla kirjaa löytää divareista, meillä ei ainakaan paikalliskirjastossa kyseistä kirjaa ole.

niina3

Niinan pullapäivää lukee aikuisena tietysti eri kulmasta kuin lapsena. Ollessani itse lapsi, lumouduin siitä seikasta, että kirjan Niinalla on samanlainen leikkihella kuin minulla. Ja mitä kaikkea Niina sillä osasikaan leikkiä! Elin lapsena myös uskomuksessa, että kissa Kiekura olisi ihkaoikea. Lelukauppa kirjan sivuilla herätti innokkaita kiljahduksia tyttäressäni, samalla tavalla muistan aikoinani itsekin reagoineeni. Jotain erityistä kuvissa on, sillä värit ja tunnelmat, jylhät jugend-talot ja iloiset leikkihetket ukin kodissa ovat jättäneet syvän muistijäljen minuun.

Muistin myös kirjan viimeisen sivun, jossa kiteytyy onnellisen lapsuuden ydin: on joku, joka kuuntelee murheita, jonka syliin voi nukahtaa raskaan päivän jälkeen.

Kirja:

Hansson, Gunilla: Niinan pullapäivä, Lasten Parhaat Kirjat 1980.

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat

Kertomus Ellenistä ja omenapuusta

Tavallista, realistista ja onnellista arkea eletään Catarina Kruusvalin kirjoittamassa ja kuvittamansa lastenkirjassa Ellenin omenapuu. Kirjassa seurataan Ellenin ja hänen ystävänsä Kallen pihaleikkejä vuodenkierron aikana. Puutarha tarjoaa loistavat kulissit leikkeihin, onhan siellä leikkimökki ja hiekkalaatikko, tilaa juosta ja temmeltää. Omenapuu on kuitenkin mielikuvitusleikkien ydin, se voi olla kiipeilyteline, piilopaikka ja salamaja.  Vuodenajat vaihtuvat, lapset leikkivät puussa ja sen ympärillä. IMG_0745

Syksy vaihtuu talveen. Perheessä syödään puun tarjoamia hedelmiä vielä talvellakin. Yhtäkkiä koittaa myrsky, joka tuhoaa puun pelkäksi risukasaksi. Ellenin äiti lupaa leikkipaikkaan ikävöiville lapsille, että pihaan istutetaan uusi puu. Suru hälvenee, kun lapset saavat seurata taimen istutusta, puun kasvua isommaksi ja lopulta ensimmäistä sadonkorjuuta.

IMG_0746

Catarina Kruusvalin kuvitus tuo heti mieleen Ilon Wiklandin kuvituksen Astrid Lindgrenin kirjoista. Vinot vanhat puutalot, rönsyilevät puutarhat ja iloisina säässä kuin säässä touhottavat lapset heijastavat lapsilukijalle tuttuja ja turvallisia välähdyksiä hyvin samankaltaisesta arjesta kuin jossa itse elämme. Lapsesta on hauska seurata, miten piha muuttuu kuvissa vuodenaikojen mukaan. Kuvat ovat selkeitä ja isoja, niissä on rauhallinen ja lämmin tunnelma. Ellenin omenapuu kuvaa lapsuutta juuri sellaisten asioiden kautta, joita toivoo omien lastensakin myöhemmin muistavan. Sen, että oli ihan tavallista, puutarhassa sai kiipeillä puuhun ja myrsky-yönä voitiin leiriytyä siskonpetiin kuuntelemaan sateen vihmomista ja tuulen ulvontaa.

Kirja:

Catarina Kruusval: Ellenin omenapuu, kustannusosakeyhtiö Tammi 2006. Suomentanut Tittamari Marttinen

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Kesäkirjat · Klassikot

Päättäväinen, kujeileva Lotta

DSC_0885

Lastenkirjallisuudesta ei voi puhua ilman Astrid Lindgreniä. Oikeastaan, ilman Lindgreniä tätä blogiakaan tuskin olisi. Niin merkittävä rooli Ronjallaja Pepillä on ollut lapsuudessani ja nuoruudessani, että tuntuisi hölmöltä olla lukematta koko tuotantoa läpi. Muistan lukeneeni  Lindgreniä kouluikäisenä itse, joten olen ilmiselvästi tarttunut vain samaistuttaviin tyttöhahmoihin. Katto-Kassinen, Mio, poikani Mio ja Marikki-kirjat ovat edelleen lukematta.

Lotasta kerrotaan jopa viidessä Lindgrenin kirjassa. Näistä kaksi, Lotta, Janne ja Minnamanna sekä Osaa Lottakin ajaa sisältävät sen verran paljon kuvia, että sain nelivuotiaani niistä kiinnostumaan. Lotan pyöräseikkailua luimme jo viime kesänä, kun lapsi oppi pyöräilemään. Nyt, vuotta myöhemmin 4-vuotiaana, lapsi tuntuu saavan kirjasta enemmän irti.

DSC_0906

Osaa Lottakin ajaa kertoo Lotan viisivuotissyntymäpäivästä, jolloin hän ei saakaan toivottua uutta polkupyörää lahjaksi vanhan kolmipyöräisen tilalle. Lotan on siis toteutettava ääneen lausuttu uhkaus ja pihistettävä iso pyörä jostain, jotta voisi todistaa uhmakkaasti ilmoille kajautetut sanat: “Totta kai minä osaan ajaa pyörällä, ihan varmasti osaan!”

Aikuinen lukee Lottaa nostalgialasit päässään, Lindgrenin maailma kun tuppaa olemaan ikuisen kesän ja kiireettömyyden tyyssija. Ilon Wiklandin kuvituksessa omena- ja kirsikkapuut kukkivat ja lapset elävät huoletonta ulkoilmaelämää puutaloidyllissä, eikä kenenkään tarvitse paasata liiallisesta ruutuajasta tai liikenteen vaaroista.

Lapsesta on tärkeää lukea aiheista, jotka koskettavat hänen omaa elämäänsä, kuten kesästä ja pyöräilystä. Lotta on ihanan päättäväinen ja tarmokas hahmo, joka sisuuntuu ja päättää todistaa kaikille osaavansa pyöräillä, vaikka oma perhe muuta epäileekin. Kirjan Lotta käyttäytyy, kuten lapsilla on tapana. Hän on suorasanainen, uhmakas ja ajattelematon, mutta toisaalta määrätietoinenja hellyyttävä. Tunteiden skaala vaihtelee laidasta laitaan, kuten viisivuotiailla tunnetaitoja harjoittelevilla pienillä on tapana. Kirjan aikuiset suhtautuvat tunnemyräköihin ja hölmöilyyn ymmärtäväisesti, joten lapselle kirjasta välittyy lämminhenkinen ja turvallinen maailma.

 

Kirja:

Astrid Lindgren: Osaa Lottakin ajaa, WSOY 1971

Suomentanut Kaija Pakkanen

Käännöskirjat · Taaperot · Uncategorized

Hellyyttävä Pipsi

Iltasatukirjan valitseminen kuvitusrajoitteiselle leikki-ikäiselle ja Erittäin Lyhyitä Tarinoita suosivalle taaperolle on aina koettelemus. Leikki-ikäinen kuuntelisi sujuvasti kuusikymmentä sivua vetävää tarinaa putkeen. Taaperon osallistaminen kirjalliseen elämään on hiukan hitaammin lämpenevä projekti. Edellämainittu kun helposti kirkuu ei-niin-miellyttäviä ylä-ääniä aina viimeiseen sivuun saakka, mikäli opuksen valinta ei häntä miellytä eikä kirjassa ole tarpeeksi tuttuja kuvia osoiteltavaksi. Tapana onkin lukea molemmille yksi tarkkaan valittu ja harkittu satu. Hyvin, hyvin harvoin valinta on sellainen, ettei se koettele sisaruussuhdetta.

Kroatialaisen Svjetlan Junakovićin Hipsi kotiin, Pipsi on ytimekäs, runomuotoon kirjoitettu satu. Teoksen päähenkilö on Pipsi-niminen pingviini, jonka kotimatkaa kirjassa seurataan. Kirjan juju on hurmaava, maalauksellinen kuvitus, joka naulitsee lapset tuijottamaan aukeamia toisensa jälkeen ja etsimään Pipsiä erilaisista ruuhkista. Ei ole ihme, että Junaković on voittanut useita kansainvälisiä palkintoja kuvituksillaan.

Olen yleensä allerginen ennalta-arvattavissa riimeille eivätkä tämän talon lapsetkaan moisia yleensä jaksa kuunnella. Hupsunoloinen Pipsi tekee poikkeuksen. Hipsi kotiin, Pipsin tarina on lyhyt, joten taaperokin jaksaa keskittyä. Tekstiä on ripoteltu ihan muutama rivi aukeamaa kohden. Kovin unettava kirja ei ole, mutta satuhetkestä tulee yllättäen rauhallinen, kun lapset keskittyvät kilpailemaan Pipsin löytämisestä.

Silmät eivät vielä lupsuneet kummallakaan kohdeyleisöstä tarinan päättymisen jälkeen, mutta Pipsiä pyydettiin luettavaksi useana päivänä peräkkäin. Jatkoon!

 

Kirja: Hipsi, kotiin Pipsi! Tekijä: Svjetlan Junaković, suomeksi riimitellyt Maisa Savolainen. Kustantaja: Lasten Keskus