Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · kuvakirjat · Lastenkirjat · Taaperot

Eläinten junamatka

kukaohjaajunaa1

Ellen Karlssonin ja Monika Forsbergin värikäs kuvakirja Kuka ohjaa junaa? on energinen seikkailu eräästä epätavallisesta eläinten junamatkasta. Eläinkunnan edustajat ovat laajasti edustettuna tällä poukkoilevalla ja vauhdikkaasti taittuvalla matkalla, jossa ilmenee ongelma ongelman perään. Valitettavasti junan kuljettaja ohjaa kulkuneuvoa niin holtittomasti, että matkustajat ärtyvät, suuttuvat ja murehtivat aivan syystä matkaa tehdessään. Matkan laatu herättää tämän tästä eläinten keskuudessa ilmoille kysymyksen siitä,  kuka junaa oikein mahtaa kuljettaa eteenpäin. Jännite säilyy läpi kirjan, se on selkeästi kirjan suurin anti värikkäiden kuvien ohelle.

Ruotsalaiskirjailijoiden teos on suunnattu pienille lukijoille. Juoni on yksinkertainen ja toisteinen, se herättää lapsessa aukeama aukeaman jälkeen ihmetyksen siitä, kuka junan kuljettaja mahtaakaan olla? Lopussa kysymykseen saadaan tietysti vastaus, ja epätasainen kyyti saa selityksen. Mitään hirveän uutta ja kovin ihmeellistä kirja ei taaperogenreen tuo, mutta onhan noita iloisia ja selkeitä kuvia kiva katsella. Varmaa on, että kirja inspiroi lapsia haalimaan junaradan osat yhteen kaapin perukoilta ja aloittamaan leikin. Nyt mennään, juna tulee!

 

kukaohjaajunaa2

Kirja:

Karlsson & Forsberg: Kuka ohjaa junaa? Etana Editions 2018.*

 

*Kirja saatu kustantamolta.

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · kuvakirjat · Lastenkirjat

Ruun seikkailut

Annakarin Garhamnin Ruu-sarja on lempeä kuvakirjasarja pienille lukijoille. Jos kaikki Onni-pojat, Tompat, Mintut ja Vantut, Sannat ja Teemut on jo luettu, suosittelen tarttumaan Ruu-kirjoihin. Teoksia on vastikään käännetty suomeksi kaksi, Ruu lentomatkalla ja Ruu ja uusi tukka.

Garhamnin kirjojen juju on raikkaalla kuvituksella höystetyissä tarinoissa ensimmäisistä kerroista sekä modernissa Ruu-hahmossa. Millaista on matkustaa lentokoneella ensimmäistä kertaa tai astella ensimmäistä kertaa kampaamoon leikkauttamaan hiuksensa?

Ruu-kirjoissa yhdistyy informatiivinen ja lempeästi ohjaileva, hiukan opettavainenkin tarina leikkisiin ja värikkäisiin kuviin. Kerronta on tarkkaa ja yksityiskohtaista, enemmän informatiivista kuin millään tapaa runollista. Ruu lentomatkalla -kirjassa hypätään suoraan asiaan: Ruu on lähtenyt äitinsä kanssa matkalle, mutta miten matkustaminen oikeastaan etenee matkalaukkujen ruumaan laittamisen hetkestä siihen, kun parivaljakko pääsee perille toiselle lentokentälle.

ruulentomatkalla2.jpg

ruulentomatkalla3.jpg

Ruu ja uusi tukka on humoristisempi ja tarinallisempi kuin Ruu lentomatkalla. Kuten lapsille jossain vaiheessa käy, vanhemmat eivät enää luota kykyihinsä hiustenleikkaajina, ja tulee aika varata aika hiusalan ammattilaiselle. Niin on myös Ruun tapauksessa.

Kampaamokäynti on seikkailu ihan omanlaiseensa maailmaan, jossa erinäköiset ihmiset istuvat parturintuoleissaan hoivattavina. On niin monta hiusmallia, joista valita, että Ruun onkin hetken aikaa pohdittava, millaisen kampauksen itselleen oikein haluaa. Ensimmäinen kampaamokäynti on usein aika jännittävä, mutta Ruu-kirjan avulla on helppo kertoa lapselle, mitä tuleman pitää ja siten lievittää jännitystä.

ruujauusitukka1.jpg

ruujauusitukka2.jpg

Hahmona Ruu on aikansa esimerkki, mistään ei voi päätellä Ruun sukupuolta, passissakin on merkintä M/F.  Sukupuolella ei tosiaan ole merkitystä, kun kerrotaan tutustumisesta uusiin asioihin, mutta silti monissa (varsinkin ulkomaisissa) lastensaduissa sukupuoli tuodaan esille aika merkityksellisenä osana satuja ja sukupuolen representaatio tuntuu olevan aika yksipuolista. Kotimaisessa ja pohjoismaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa tuntuu olevan kuitenkin menossa uusi aalto, ja sukupuolen ilmentämisen kuvasto alkaa laajentua. Useimmiten lukiessa lapset tarttuvat päähenkilön sukupuoleen ja lisäävät henkilöön jonkinlaisia määrittäviä tekijöitä sen mukaan, onko henkilö tyttö vai poika. Ruun kohdalla tätä ei esiintynyt, kirjat kertovat vain Ruusta, se riittää.

On hauskaa, kun perinteisten lastenkirja-aiheiden oheen on tullut uusia ideoita.  Pienille lapsille suunnatut realistiset kertomukset kun käsittelevät useimmiten pikkusisaruksen syntymää, lääkärissä käyntiä tai päiväkodin aloitusta. Uusien tilanteiden apuna kirja on vanhemmalle oiva kaveri selittää lapselle edessä olevia tapahtumia. Kunpa joku vielä kirjoittaisi hauskan ja oivaltavan koko perheen ruokakauppaseikkailun tai jännittäviä kertomuksia matkoista tunnettuihin isoihin kaupunkeihin kotimaassa ja muualla.

 
*Kirjat:

Garhamn, Annakarin: Ruu lentomatkalla ja Ruu ja uusi tukka, kustannusosakeyhtiö Otava 2018.

*Kirjat saatu Otavalta.

 

 

 

Käännöskirjat · nuortenkirjallisuus

Yksin, yhdessä

yksi_1.jpg

One is the loneliest number laulaa Aimee Mann takaraivossani vielä päiviä Sarah Crossanin teoksen Yksi lukemisen jälkeen. Kirja on näkynyt paljon sosiaalisessa mediassa, joten ihan tietoisesti pidättäydyin lukemasta edes Instagramin kommentteja etukäteen. Halusin lukea kirjan ilman minkäänlaista latausta. Hyvä niin, sillä en yhtään tiennyt, mitä odottaa. Aluksi sain itseni kiinni ajattelemasta, että tämähän on kuin mikä tahansa nuortenkirja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä syvemmäksi tarina muuttui.

Ja siinäpä se.

Ihmiset eivät ymmärrä

meidän synkronismiamme,

äänetöntä yhteyttä

joka virtaa välillämme.

Yksi on kertomus Tippistä ja Gracesta, 16-vuotiaista siamilaisista kaksosista, heidän perheestään ja poikkeuksellisesta elämästään. Miltä tuntuu elää samassa kehossa jonkun kanssa ja tulla lähes tulkoon aina kohdelluksi ja nähdyksi friikkinä? Miten perhedynamiikkaan vaikuttaa se, että perheeseen kuuluu kaksi henkilöä, jotka ovat yksi ja sama, joiden terveydentila aiheuttaa jatkuvaa huolta, murhetta ja rahanmenetystä? Siamalaisuus on tietenkin vielä enemmän kuin tavallinen kaksosuus, seikka, jota on mahdoton selittää ulkopuoliselle. Silti se määrittää ja lokeroi, nostaa tytöt katseiden kohteiksi joka ikinen päivä. Siamilaisuus ei jätä rauhaan, siitä ei saa lomaa. Vaikeinta on kuitenkin vakuuttaa muulle maailmalle, ettei eroa toisesta edes halua. Kun jakaa toisen kanssa elimet, jakaa elämän sellaisella äärimmäisellä tavalla, jota kukaan muu ei saata ymmärtää.

Kirja on rakenteeltaan ja aihepiiriltään omaperäinen, mutta yksi sen teemoista on universaali ja ajaton: vaikeus tulla omana itsenään nähdyksi  ja ymmärretyksi. Tarinaa kertoo kaksosista toinen, Grace. Tippin versio tarinasta jää Gracen sanojen varaan.  Tarinassa on oikeastaan kaksi tasoa. Se käsittelee ihan tavallisia teini-ikäisten iloja ja suruja, ystävystymistä ja ihastumista, oman paikan löytämisen vaikeutta. Toisaalta, kaiken tämän tekee vaikeammaksi se, että on syntynyt niin eri tavalla poikkeavaksi kuin kaikki muut ympärillä olevat ihmiset. Samaistumisen mahdollisuuksia ei juuri ole. Miten käsitellä sitä, että pikkusisko jää alati siskojensa varjoon, yrittää siinä sivussa elää omaa elämäänsä omana itsenään, ei vaan Tippin ja Gracen siskona? Miten olla huolehtimatta vanhemman työttömyydestä ja liiallisesta alkoholinkäytöstä, joka väistämättä tuntuu olevan seurausta tyttöjen epävakaasta terveydellisestä tilanteesta?

Tekstiä on sivua kohden vähän ja se on rytmitetty lyhyiksi, sivun mittaisiksi kappaleiksi. Lyhyet, napakat kappaleet ja muutaman sanan jaksottaminen yhdelle riville kerrallaan ärsytti aluksi. Mitä on tämä runontapainen kerronta, joka ei kuitenkaan ole runoutta? Vähän väliä huomasin suhtautuvani tympeästi moiseen kikkailuun, ja tuntui, etten saa lainkaan vieraasta rytmistä kiinni. Jännä juttu, sillä hyvinkin kokeellista Islannissa ei ole perhosia teosta lukiessa erikoiset kerronnan keinot eivät taas sapettaneet yhtään. Yli puolen välin päästyäni totuin kuitenkin tämän teoksen kerrontaan, ja kun kirja alkoi käydä synkemmäksi ja raskaammaksi, tarinan ilmavuus hiukan armahti. Ihmissuhdekuvaus tuntui paikoitellen imelältä, enkä saanut tunnustelustani huolimatta kiinni sen syytä. Onko kyse kolmekymppisyydestäni vai käännöksestä?

yksi_1c.jpg

Nuortenkirjallisuuden joukossa Yksi tuntuu olevan syvällisempi ja uniikimpi kertomus kuin alun perin aavistinkaan. Enemmän kuin vastauksia, kirja nostaa esiin valtavasti kysymyksiä ja halun tietää lisää, yrittää ymmärtää. Sarah Crossan on tehnyt perinpohjaisen tutkimustyön tutustuessaan kuuluisiin siamilaisiin kaksosiin, ja se kyllä välittyy. Lopussa tunnelma tihenee, suru päättää tarinan tavalla, jonka vääjäämättä jo kaukaa aavistaa. One is the loneliest number.

Kirja:

Crossan, Sarah: Yksi, Kustantamo S&S 2017.*

 

*Kirja saatu arvostelukappaleena.

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Kouluikäiset · Lastenkirjat · lastenromaanit

Kissa joka söi lähes koko maailman

Kurnivamahainen kissa on Magdalena Hain viime vuonna julkaistu lastenkirja. Runeberg Junior -kilpailussakin mukana ollut saturomaani on ehdottomasti ansainnut vielä lisää huomiota. Tarina henkii perinteisten satujen taikaa, onhan sen ytimessä kyse hyvän ja pahan taistelusta. Toisaalta sen teemoista voi rakentaa siltoja moniin tämän hetken kriiseihin, joita velloo maailmalla. Sangen kernaasti soisin Hain tarinalle tilaa koulujen ensimmäisten luokkien luku- tai satutunneilla sekä käännöksiä moniin maihin.

kurniva1

Kirjan kansi on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on itse tarina. Kurnivamahainen kissa on fantasiavaikutteinen saturomaani tytöstä, joka kohtaa valtavan, järkälemäisen kissan. Kissa ahmii ympäröivää maailmaa sisuksiinsa sellaista tahtia, että hirvittää. Kissa on syönyt itsensä niin isoksi, ettei sellaista melkein voi uskoa todeksi. On kuitenkin selvää, että jos on juonut kaiken veden lähteestä, syönyt kaikki metsän eläimet ja meren kalat sekä kylien viljat, kasvaa mahdottomiin mittoihin. Kissalla on oma menneisyytensä ihmisten keskuudessa, sellainen, josta se yrittää hienoisesti pitää kiinni, vaikka se oikeastaan haluaisi pistellä poskeensa myös juuri tapaamansa tytön. Tyttö ja kissa tekevät sopimuksen: kissa jättää tytön syömättä, mikäli tyttö löytää nelitassuiselle jotain syötävää päivän päätteeksi. Tytöllä on aikamoinen haaste selätettävänä, kun hän yrittää pitää ahmivaa kissaa aisoissa.

Mutta tyttö sanoi: “Älä tee sitä, kurnivamahainen kissa. Heillä on täytynyt olla paljon unelmia ja ajatuksia, että ne ovat ruokkineet koko kylää tähän asti. Ja katso, täällä on yhä lapsia. Heidän päässään syntyy kaiken aikaa uusia unelmia,”

Kissa näki, että tyttö puhui totta.

Lasten mielistä syntyi kaiken aikaa uusien ajatusten kimaltavia saippuakuplia. Ne ruokkivat kyläläisiä, vaikka heidän peltonsa olivat paljaat.

kurniva2

Hai kirjoittaa tarkasti ja kirjan maailma saa ajattelemaan meidän maailmaamme, jonka kriiseistä uutisoidaan päivittäin. Kurnivamahainen kissa ei osoittele, saarnaa tai opeta, vaan kerronnan keinoin näyttää, mitä tapahtuu, kun ahneet ihmiset hallitsevat ympäristöään pelolla ja julmuuden ylivallalla. Tarinaan ujuttautuu hienosti mukaan myös kertomus ystävyydestä ja luottamuksesta. Draaman kaarta hienosti noudatellen kirja päättyy onnellisesti. Lukukokemuksesta tekee erityisen nautittavan se seikka, että päähenkilö on aktiivinen ja peloton tyttötoimija, joka alkaa oikoa vääryyksiä niitä kohdatessaan. Kurnivamahaisen kissan kuvitus on Teemu Juhanin käsialaa. Mustavalkoinen, koukeroinen kynänjälki on omiaan peilaamaan karun sadun maailmaa.

 

Luen lapsille valtavasti ja jäljelle jäävät illan tunnit käytän oman kirjanälkäni tyydyttämiseen. Oli siis nolostuttava yllätys, että googlettelun tuloksena sain tietää Magdalena Hain olevan kotimainen, maskulainen kirjailija. Toki sukunimi sitä viestii, mutta ajattelin silti kyseessä olevan käännöskirja. Kurnivamahainen kissa teki suuren vaikutuksen.

Kirja:

Hai, Magdalena: Kurnivamahainen kissa, Karisto 2017.

Aikuiset · Käännöskirjat

Kuumeiset päivät

pihka

Puolihuolimattomasti lausuin ääneen edellispäivänä sanat “saisipa vaan maata sängyssä pari päivää” ja kas, kuopukselle nousi kaiken muun tieltään raivaava kuume. Olemme viettäneet leirielämää sohvalla pienen toipilaan kanssa vuorokauden ympäri, samalla olen lukenut Ane Rielin Pihkaa, jonka viimeiset sivut luin loppuun myöhään illalla. Olen ollut toisessa ajassa, toisessa paikassa samaan aikaan, kun pistävät auringonsäteet ovat kutitelleet minua ja tiukasti syliini takertunutta tyttöä. Kuumeisen lapsen sylissä pitämistä tuskin suositellaan, mutta se on ainoa paikka, jossa hän ei ole uikuttanut oloaan. Olemme molemmat nuokahdelleet pitkin päivää, korjanneet taas asentoamme jatkaaksemme yhdessä lepäämistä. Välillä hän on maannut hiljaa sylissäni silmät raollaan, unen ja valveen rajamailla. Silloin olen kadonnut Päähän, kaukaiselle saarelle, jossa Liv elää eristettyä ja erityistä lapsuuttaan omituisen, vastoinkäymisten sairastuttaman perheensä keskellä.

On huolestuttavaa tarkkailla pienen hengitystä ja silminnähden vaikeaa oloa, toivoa, että edes jäätelö maistuisi kun mikään muu ei, mutta ei niin ei. Pienen potilaan kanssa olo tuntuu samalta kuin vastasyntyneen – joku haluaa olla niin tiiviisti iholla kuin mahdollista, vessaan poistuminenkin synnyttää hirveän, eläimellisen parun, jota on vaikea saada tyyntymään. Toisaalta, nämä päivät ovat korvaamattomia. Meillä ei ollut hänen kanssaan vauvavuotta, jolloin olisimme nukkuneet navat vastakkain sohvalla, ei ollut aikaa, jolloin ylipäätään olisimme nukkuneet pitkiä pätkiä samaan aikaan. Tällainen pakollinen pysähtyminen, ikiliikkujan kainalossa pitäminen tuntikausia, on ollut ihanaa.

Saarella asuvalla Livillä ei ole kaikki hyvin. Epänormaalista elämäntavasta on tullut normaalia.  Liv kulkee pitkin saarta kuolleen kaksoisveljensä kanssa,  lukee sänkynsä vangiksi joutuneelle, sairaalloisen lihavalle äidilleen kirjoja ääneen, ja uskoo isäänsä, kun tämä kertoo tappavansa Livin isoäidin heidän kaikkien parhaakseen. Liv tekeytyy isänsä pyynnöstä kuolleeksi, jotta perhe voisi pysytellä jatkossakin etäällä yhteisöstä. Isän mieli synkkenee päivä päivältä kaikkien perhettä kohdanneiden vastoinkäymisten myötä, ja syöksee samalla perheen lohduttomaan tilanteeseen, josta normaalielämä on kaukana.

Pihkan epätavallinen tarina kasvaa hiljalleen, kerää voimaa ja kerroksia itseensä, kunnes lopulta vyöryy lukijan päälle valtoimenaan ja imaisee syvälle mukaansa. Kirjaa lukiessa pysyy aluksi etäällä, pitää kiinni toivosta, eikä ota uskoakseen vääjäämätöntä. Toivoton kirja ei missään nimessä ole, mutta tarinan loppu itkettää silti. Riel kuvaa äärimmäisen taitavasti lapsen uskollisuutta omille vanhemmilleen. Vanhempien järjettömyyksiin menevä menetyksenpelko ja suojelunhalu vavisuttavat. Hyvää tarkoittavilla teoilla voi oikeuttaa kaameita asioita, jos vain selittää itselleen ajattelevansa toisten parasta.

Pihka on kertomus surusta, epätoivosta sekä siitä valtavasta rakkaudesta, mikä perheissä vallitsee. Se on nyrjähtänyt tarina vinksahtaneista ihmisistä, jotka viimeiseen asti suojelevat toisiaan. Se on yksi alkuvuoden väkevimmistä romaaneista. Ilmeisesti Rieliltä ei ole aiemmin suomennettu muita teoksia, toivottavasti tämä seikka korjataan mahdollisimman pian. Pihka sai minut ajattelemaan Anne Swärdiä ja hänen hengästyttävän tiivistä tapaansa kuvata erityisiä ihmiskohtaloita. Onneksi Swärdin uutuus Vera suomennetaan ihan kohta. Pihkasta, sen omituisesta ja lohduttomasta maailmasta on vaikea päästää irti.

Kirja:

Riel, Ane: Pihka, Aula & Co 2017.

 

 

 

Aikuiset · Alle kouluikäiset · joululahjakirjat · Käännöskirjat · Kouluikäiset · Pukinkontissa

Pukinkonttiin, osa 3: Tositarinoita historian suurnaisista

Iltasatuja kapinallisille tytöille* ilmestyi vihdoin hiljattain suomeksi. Kirja on herättänyt niin paljon fiksua keskustelua ja hyviä kysymyksiä monissa blogeissa, että tartuin siihen suurella uteliaisuudella. Italialaisten Elena Favillin ja Francesca Cavallon luova tietokirja on ollut myyntimenestys ympäri maailmaa. Kirja sisältää sata ainutlaatuista, satumuotoon verhottua tarinaa eri aloilla toimineista supernaisista ympäri maailmaa, vieläpä eri aikakausilta,  hurjan kiinnostavaa! Kirjan nimi on saanut aikaan ihan osuvaa kritiikkiä, todellakin olisin toivonut, että kirja olisi suunnattu ihan kaikenlaisille, tavallisille tytöille. Provosoiva nimi jää kuitenkin mieleen ja saa kihisemään uteliaisuudesta, joten annettakoon se osittain anteeksi.

iltasatuja2

Iltasatukirjan kansiin on koottu kertomukset Malala Yousafzaista, Kleopatrasta, Anna Politkovskajasta, Astrid Lindgrenistä, Coco Chanelista ja Julia Childista, mutta laajaan joukkoon mahtuu myös monta täysin uutta nimeä ja tarinaa. Mukana on esimerkiksi merirosvoja, kädellisten tutkija, soturi, astrofyysikko, vakooja, kuningatar ja monia urheilijoita. Tarinat on kerrottu mutkia suoristaen, tiivistäen naisten tärkeimmät saavutukset vaikeuksien kautta voittoon -kertomuksiksi. Valitettavaa kyllä, suuri osa naisten tarinoista peilautuu jollain tavalla miehiseen historiaan, osa suurnaisista on joutunut pukeutumaan miehiksi päästäkseen tavoitteisiinsa tai heidän saavutuksiaan ei ole ehkä aiemmin kerrottu jälkipolville yhtä suurissa määrin kuin miesten vastaavia huippuhetkiä. Kirja tuleekin vahingossa vahvistaneeksi myyttiä siitä, että naiseus voi edelleen olla este suurille saavutuksille. Jossain päin maailmaa varmasti  vielä näin onkin, mutta sitä silti toivoisi, ettei kukaan asettaisi ystäviensä, tyttäriensä, siskojensa tai vaimojensa päähän ennakko-oletuksia siitä, mitä nämä mahdollisesti voivat tai eivät voi tehdä. Teoksen voimaannuttavaa sanomaa siis vesittää ajatus siitä, että naiseus on asia, josta huolimatta ihmeellisiä asioita voi saavuttaa, jos vaan tarpeeksi tarmokkaasti haluaa. Sitä kun niin kovasti toivoo, että tasa-arvo olisi arkipäivää, eikä moinen seikka juolahtaisi edes mieleen.

iltasatuja4.jpg

Ajattelin sujauttaa kirjan melkein 5-vuotiaan tyttäreni lahjakasaan jouluaattona – olkoonkin, että osittain kirja on hänelle vielä vaikeasti ymmärrettävä. Joku kuitenkin on todennut, että lapsi käsittelee luettua ikätasoonsa itse mukauttaen, joten en koe tarvetta jättää kirjaa odottamaan myöhempiä aikoja. Kävimme taannoin tyttären kanssa keskustelun leikin tiimellyksessä laivan henkilöstöstä. Lapsi ihmetteli, miksi puhuin miehistöstä, kun kaikki hänen laivassaan työskentelevät olivat naisia. Tyttärelleni on toistaiseksi selvää, että naiset voivat tehdä tismalleen samoja asioita kuin miehetkin. Onkin vaarana, että Iltasatuja kapinallisille tytöille jättää jälkeensä tunteen, että oikeastaan kaikki on mahdollista naisilleKIN. Tarinat ovat kuitenkin kiehtovia ja tärkeitä, joten ehdottomasti suosittelen kirjaa ihan kaikille suuria menestystarinoita janoaville.

 

iltasatuja3.jpg

Kirja on taitettu miellyttävän harmonisesti ja selkeästi siten, että vasemmalla puolella on satu, oikealla kuhunkin tekstiin erikseen tilattu eri kuvataiteilijan loihtima kuvituskuva. Kuvat rikastuttavat tekstiä, ja jotkut niistä ovat niin upeita moderneja taideteoksia, että ne tekisi mieli suurentaa ja kehystää tauluiksi. Tietoa on paljon, ja kirja herättää  uteliaisuuden tutkia lisää naisten tarinoita ja taustoja. Teoksen vahvuus on eittämättä siinä, että se vie mukanaan niin moneen eri maailmankolkkaan ja nivoo yhteen mitä erikoisempia kohtaloita ja saavutuksia.

 

Kirja:

Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille, kustantamo S&S 2017.

*Kirja saatu blogin kautta.

Käännöskirjat · Lukeminen · Muut jutut

Onnelliset, hollantilaiset lapset

Asuntolaivoja, tuulen lailla ohi kiitäviä tavarapyöriä lastattuna lapsikuormalla, kukkakauppiaita kaduilla, siinä on mielikuvani hollantilaisesta kaupunkimaisemasta.  Lapset kuuluvat kuvaan eittämättä, mutta miten kasvatus ja lasten arki eroaa muiden eurooppalaisten maiden systeemeistä, se ei ole niin tuttua. Vuoden 2013 Unicef-raportissa on mitattu lasten onnellisuutta ja todettu, että onnellisimmat lapset asuvat Hollannissa. Tämän tutkimustuloksen ympärille rakentuu Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain, maahan muuttaneen brittiäidin Michele Hutchisonin ja hänen aasialaisamerikkalaisystävänsä Rina Mae Acostan pohdinta siitä, miksi hollantilaislapsia pidetään maailman onnellisimpina.

maailman onnellisimmat lapsewt

Äkkiseltään ajateltuna Hollanti ei vaikuta niin kovin erilaiselta maalta kasvaa kuin Suomi. Lapset saavat kulkea kouluun itsenäisesti, he ulkoilevat paljon säällä kuin säällä, arkiruokailun pohja rakentuu ennemmin rationaalisille päätöksille kuin kulinaariselle verenperinnölle, ja lapset menestyvät melko hyvin koulussa. Kirjassa kerrotaan, kuinka hollantilaislapset opettelevat varhain pyöräilemään, ja pyörällä itsenäisesti kulkemista pidetään merkittävänä harppauksena. Pyöräily säässä kuin säässä totuttaa kaikenikäisiä pitämään huolta itsestään. Hollantilaiset ovat tosin suomalaisia uhkarohkeampia pyöräilijöitä, harva käyttää kypärää, ja pöyristyttävää kyllä, on ihan normaalia pyöräillä vauva kantorepussa. Ajatuskin pyöräkolarista vauva repussa saa minut hiukan tolaltani, eikä Suomen kantoliinayhdistys suosittele myöskään moista tapaa kuljettaa lasta turvallisesti.

Mikä muu sitten tekee hollantilaisista lapsista suomalaisia onnellisempia, runsaan raittiissa ilmassa oleskelun lisäksi? Kirjoittajien mukaan hollantilaislapset viihtyvät koulussa, jossa kilpailua on vähän. Koulussa halutaan panostaa viihtyvyyteen ja luovuuteen jatkuvan testauksen sijaan. Tärkeänä pidetään myös empatia- ja tunnetaitojen opettamista. Tunnetaitojen opetus on meillä Suomessa  vastikään kirjattu uuteen opetussuunnitelmaan, mikä on tietysti loistava juttu suomalaisille koululaisille. Hollannissa on näiden taitojen opettamisella pidemmät perinteet. Kirjaan haastateltu opettaja Anna toteaa:

Kyse ei siis ole oppimisesta. Kyse on kehittymisestä ihmisenä, siitä että oppii kertomaan, mitä ajattelee, ja tulemaan toimeen muiden kanssa.

Lisäksi perheillä on enemmän aikaa lapsille kuin Suomessa. Suuri osa hollantilaisvanhemmista tekee osa-aikatyötä, eikä sitä mitenkään kummeksuta. Kirjassa kerrotaan, että hollantilaisvanhemmilla on kaikista OECD-maista lyhin työaika, ja heidän työviikkonsa on myös lyhyempi kuin missään muussa EU-maassa. Käytössä on myös papadag eli vapaapäivä, joka saatiin kun työviikko lyhennettiin 36-tuntiseksi. Isät käyttävät tätä vapaapäivää pitäen joko puolikkaan vapaapäivän kerran viikossa tai yhden kokonaisen kahdessa viikossa ja saavat näin lisää yhteistä aikaa lastensa kanssa.

Suomessahan on mahdollista tehdä lyhennettyä työaikaa Kelan joustavan hoitorahan tuella, mikäli perheessä on alle 3-vuotias lapsi. Olen ottanut systeemistä kaiken irti siihen asti, kunnes kuopus täytti 2 ja työtilannekin muuttui. Yllättävää kyllä, kaikki suomalaiset eivät vieläkään tiedä oikeudestaan lyhennettyyn työaikaan. Tietenkään oikeus ei aina riitä, myös työnantajan on oltava valmis joustamaan ja työt on saatava järjesteltyä siten, että 70:ää prosenttia tekevä henkilö ei tee sadan prosentin edestä hommia lyhyemmässä ajassa ja pienemmällä palkalla.

maailmanonnellisimmatlapset2.jpg

Sanotaan, että se miten äiti tai isä lapselleen puhuu, muodostuu lapsen sisäiseksi ääneksi.

Kirjan paras anti oli ylläoleva muistutus. On kiistatonta, että lapsi imee itseensä kaiken itseään koskevan puheen pesusienen lailla ja varmasti alkaa myös heijastaa sanoja omakuvansa ympärille. Muistatte varmaan Meidän perhe -lehden sydämeen osuvan kamppiksen pari vuotta sitten, Sinun arkesi on jonkun lapsuus. Kampanja herätteli kyllä pysähtymään ja pohtimaan näitä valitse taistelusi -tilanteita. Hollantilaisten lastenkasvatusmetodeissa ei ollut mitään niin hälyttävän uutta, että olisi heti tehnyt mieli ryhtyä toimimaan omassa vanhemmuudessaan toisin, mutta mukavasti se ravisteli omia ajatuksia.

Kirjan lukemisen jälkeen kävin kurkkimassa Rina Mae Acostan Finding Dutchland -blogiin, jossa hän kirjoittaa juuri niistä asioista, joista minäkin toivon Suomen ottavan mallia. Blogissa hän nimeää viisi asiaa, jotka ovat Hollannissa meidän maatamme paremmin. Osa-aikatyön mahdollistamista ja lisäämistä kannatan ehdottomasti, samoin jonkinlainen parempi tukisysteemi äideille synnytyksen jälkeen olisi tarpeellinen myös Suomessa.

onnellisetlapset3.jpg

Jos tämän kirjan luettuasi janoat lisää samankaltaista luettavaa, tarkastele vaikka näitä:Kuinka kasvattaa bebe, Bebe päivä päivältä, Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea, Pehmeä matka höyhensaarille, Äitikortti, Maman finlandaise, Tiikeriäidin taistelulaulu, Minun kolmikieliset kaksoseni sekä tietysti suomalaisbloggareiden, Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsit 1 ja 2. Pari viikkoa sitten Maailman onnellisimpia lapsia lukiessani huomasin, että Satu Rämön  lapsiperheen elämää Islannissa käsittelevä kirja Islantilainen kodinonni tulee markkinoille ensi keväänä.

 

Kirja:

Acosta, Rina Mae & Hutchison, Michele: Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain, Siltala 2017.

Kuvat: ylin Lukuloikan oma, muut Pixabay.

 

 

Käännöskirjat · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Rosabel, unien kuningatar

Pakko myöntää, on kirjaa kansiin katsominen. Lastenkirjan vetovoima nyt vaan tuppaa perustumaan kuvitukseen ja taittoon. Eri lukijat tietysti arvottavat kirjoja erilaisten visuaalisten kriteerien mukaan, mutta minusta Suurenmoinen Rosabel on esineenä vastustamaton. Malin Kivelän ja Linda Bondestamin  uutuus kehystää pullean ponin ihaniin ruusunpunaisiin kehyksiin. Kirjan nimi on valloittava, harvoin nykyään mikään on suurenmoista, enemmänkin ihan vaan perus tai ihan ookoo. Kannellaan loistava kirja vikitteli lainaamaan teoksen heti kotiin ja takakansiteksti lupasi suuria. Vaan kuinkas sitten kävikään?

suurenmoinen rosabel2.jpg

Kirja alkoi runollisen säkenöivästi, odotukset ovat korkealla. Odotin, että kieli pysyisi samanlaisena läpi kirjan, mutta niin ei käynytkään. Liekö kyse käännöksestä vai mistä? Nelivuotias selasi kuvat läpi ennakkoon, ja totesi taas kerran pimeiden kuvien kohdalla, ettei tämä ole hänen kirjansa. Osa kuvista on voimakkaita ja jännittäviä, ja tekstissäkin on kohtia, joita herkimmät lukijat saattavat jäädä miettimään.

Minulle kynnyskysymykseksi muodostui kirjan kehonkuvakeskeisyys. Rosabel on nimittäin pullea poni, jota muut tallin muut ratsut ivaavat ja pilkkaavat varsin törkeästi sen lihavasta ulkomuodosta, hitaasta vauhdista ja vähäpätöisistä saavutuksista estekentillä. Unissaan Rosabel kykenee itsevarmuudessaan vaikkapa laukkaamaan pitkin sateenkaarta kuningattarena, mutta arjessa on se on kilparatsujen, kuten Iza Bellen ja Sunday Morningin sylkykuppi. Äidilliselle hevostoverille Margaretille Rosabel surkuttelee lihavuuttaan, mutta Margaret vakuuttelee Rosabelin olevan juuri oikeanlainen.

rosabel2.jpg

Kirjan teemat,  kiusaaminen ja omiin kykyihinsä uskominen, tarjoavat erinomaisen pohjan vaikeista asioista keskustelemiselle. On välillä vaan vaikea niellä stä, että usein lapsi ei halua keskustella, kun kirja on luettu, se tosiaan on luettu. Mietin tämän kohdalla, jääkö lapselle kaikumaan alitajuntaan se, että lihava poni olisi jotenkin huonompi ja vähäpätöisempi kuin toisenlainen hevonen? Ehkä luen tätä herkän lapsen vanhempana jotenkin erityisillä tuntosarvilla. Miettiikö lapsi, että lihavuus on asia, josta voidaan kiusata? Täytyykö  lastenkirjoissa esiintyvien hahmojen kokoa edes käsitellä arvottavasti? Kiusaamista ja joukkoon kuulumattomuutta voisi tietysti tuoda esiin monella muullakin tavalla.  Minttu-kirjat ovat meille rakkaita ja kaikin puolin loistavia, mutta niissäkin on muutama kohtaus, jossa Mintun äiti soimaa itseään painostaan. Ne kohdat hyppään yli, en halua lapsen vertailevan kehoaan janalla laiha-lihava, niin että toinen vaihtoehto olisi jollain lailla toista parempi. Ehkä vika oli nyt minun lukutavassani, eikä kirjassa, mutta miettimään se ainakin sai.

Toki kirja keskittyy myös siihen, mihin kaikkeen Rosabel kykenee muiden arvioista huolimatta. Rosabel on vahva, rohkea ja antautuu ensimmäisenä hurjaan seikkailuun pikimustan ja piikikkään olennon vanavedessä. Unista se saa voimaa arkeensa. Teksti osoittaa Rosabelin olevan arvokas juuri sellaisena ponina kuin se on, mutta silti, alun keskittyminen ponin ulkomuotoon jää vaivaamaan. Teos ei ole missään nimessä helppo, kahlasin sen läpi monta kertaa. Se on rajuudessaan ihan erilainen kuin mikään muu viime aikoina lukemani lastenkirja, siinä on loistavat alku- ja loppukohtaukset, mutta tapahtumat siinä välissä jättivät ristiriitaisen olon.

Suurenmoisen Rosabelin ansio on sen visuaalisessa ilmeessä. Linda Bondestamin kuvissa on paljon vastakkainasettelua, on söpöjä pinkkejä hattaraunelmia, mutta myös synkkiä ja jännittäviä, pelottaviksikin äityviä kohtauksia. Lukekaa silti, kertokaa, mitä saitte irti. Tästä olisi kiinnostava keskustella enemmänkin.

rosabel3.jpg

 

Kirja:

Kivelä, Malin & Bondestam, Linda: Suurenmoinen Rosabel, Teos & Förlaget 2017.

Käännöskirjat · Klassikot · Lastenkirjat

10 syytä rakastaa Mikko Mallikasta

Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -sarja on kestänyt erityisen hyvin aikaa. Aiheet ovat ajattomia, näkökulmat raikkaita ja sarjan henki hyväntuulinen. Tekstiä on juuri sopivasti, jotta yhden kirjan ehtii lukea kirjannälkäiselle lapselle ruoanlaiton lomassakin, kuvat ovat levollisen selkeitä ja helposti hahmottuvia.

mikko1.jpg

  1. Mikko Mallikkaalla on hirveän hyvä mielikuvitus. Hän osaa rakentaa helikopterin, leikkiä mielikuvitusystävä Mulperin kanssa ja käyttää kodintavaroita mitä moninaisimmilla tavoilla leikeissä. (Mikko Mallikas rakentaa helikopterin, Mikko Mallikas ja Mulperi, Näkymätöntä, Mikko Mallikas)
  2. Mikko Mallikas uskoo itseensä silloinkin, kun muut eivät. (Mikko Mallikas on rehellinen)
  3. Mikko Mallikkaan isä on seesteinen ja rauhallinen esimerkkivanhempi, joka lukee lehtensä rauhassa eikä pienistä hätkähdä. Hän jaksaa toteuttaa oikuttelevan lapsensa toiveita hyväntuulisesti. (Mikko Mallikas on oikukas)
  4. Mikko Mallikkaalla on omatunto, joka muistuttaa Mikkoa silloin, kun hän on tehnyt jotain kurjaa.  (Tappelupukari Mikko Mallikas)
  5. Mikko Mallikkaan esimerkistä voi oppia, miten tylsää lopulta olisikaan, jos joulu tai syntymäpäivä olisikin joka ikinen päivä. Samalla huomaa, miten odottamattomasti pienet, yllättävät asiat voivatkin ilahduttaa. (Mikko Mallikas tulee iloiseksi)
  6. Mikko Mallikkaalla on voimakas oma tahto. Isän ja Mikon kinastelu tarjoaa vanhemmalle useita kiistatilanteiden ratkaisumalleja, joita tutkaillessa voi katsoa peiliin. Lopuksi huomaa, etteivät monet tilanteet olekaan niin vakavia. Hyvä muistutus vanhemmille: valitse taistelusi. (ENKÄ! Mikko Mallikas sanoo)
  7.  Mikko Mallikas aloittaa koulutaipaleen ihan yhtä jännittyneenä kuin kuka tahansa 7-vuotias ja tarjoaa näin mainiota vertaistukea ekaluokkalaisille tai uutta harrastusta aloitteleville. (Mikko Mallikas menee kouluun)
  8. Mikko Mallikas pohtii myös suuria, filosofisia kysymyksiä. (Mikko Mallikas ihmettelee)
  9. Mikko Mallikkaan isä ei ota itseään turhan vakavasti, vaan heittäytyy poikansa leikkeihin ennakkoluulottomasti. Hän suostuu luopumaan AIKUISMAISESTA käytöksestään ja tekeytymään keimailevaksi tädiksi ja kummitukseksi. (Lennä, sanoi Mikko Mallikas)
  10. Mikko Mallikas uskoo itseensä ja ottaa ohjat omiin käsiinsä silloin, kun muut eivät usko hänen olevan tarpeeksi iso ja taitava. (Mikko Mallikas punoo juonia)

Psst! Ainakin Applen laitteisiin on saatavilla mukava peli, nimeltään Kaikkea kivaa Mikko Mallikas.

mikko2.jpg

Kirjat:

Bergström, Gunilla: Mikko Mallikas -sarja vuosilta 1977-2002, kustannusosakeyhtiö Tammi.

Käännöskirjat · Lastenkirjat · Taaperot

Taaperon suosikit, osa 2

Kuopukselle kirja on tärkeä esine. Kirjoista voi rakentaa torneja, niitä voi kuljetella ympäriinsä, kotonakin voi rakentaa kirjaston ja kerätä kassin täyteen luettavaa. Olette varmaan myös huomanneet, kuinka televisio näyttää aivan kirjaston lainauspäätteeltä, jossa kirjat voi piipata lainaan? Jos ette, suosittelen vinkkaamaan lapsellenne! Kirjastoreissuihinkin kaksivuotias on aina heti valmis. Kuopus muistaa, mikä kirja äidillä on kulloinkin kesken ja kiikuttaa niitä eteeni aina sopivan tilaisuuden tullen. Iltasadun valitseminen on harras rituaali, jota jäljitellään isonsiskon askelten perässä. Harrastuksen haastavin osuus onkin sitten se lukeminen. Iltasadun lukeminen esikoiselle (toki kuopukselle siinä sivussa) onkin helpommin suunniteltu kuin toteutettu. Ellei kaksivuotiaan isä harhauta tätä toimeliasta ja sanavalmista hupsuttelijaa muihin puuhiin, istuu päämäärätietoinen tytär kirjan päälle syliini ja ilmoittaa: “Äiti mä en jaksa tätä enää” yrittäessäni tavata esikoisen toivomaa tarinaa. Kuopus voi yhtä hyvin myös pomppia päälläni tai kiljua, kunhan jollakin tavalla tuo esille sen, että ihan mikä tahansa menevämpi meno olisi hetkeen sopivampaa. Silloinkin, kun olen lukenut esikoiselle vasta yhden sivun, kuopus jo tuskastuu.

Aina joskus käy tuuri. Yritän ajatella, että kuopus on vaan niin altistunut raskausaikanani kaikille mahdollisille tarinoille, joita olen ääneen luritellut isollesiskolle, että kaipaa näinä ensimmäisinä vuosinaan enemmän temppuratoja kuin satuja. Ehkä hän on vain vaativa lukija, yleisö, joka tietää tarkkaan millaisia tarinoita haluaa kuulla. Ehkä niitä kiinnostavia kirjoja hänelle on tarjolla vähemmän kuin meille muille. Ehkä en ole onnistunut löytämään niitä oikeita opuksia. Nämä kotimaiset Leena Junnilan kirjat ovat olleet taaperon suosikkeja, samoin kuin  Réka Királyn Yksi vielä, kirja jota luimme hartaasti yhdessä suosiollisessa vaiheessa joka ilta. Nyt, arvon lukijat, olemme löytäneet taaperolle uudet suosikit.

molla1.jpg

Ruotsalainen lastenkirjailija Lena Anderson tunnetaan parhaiten varmaankin kirjastaan Maijan aakkoset, jonka muistan hyvin omasta lapsuudestani. Tuottelias lastenkirjailija on kirjoittanut montakymmentä kirjaa, mutta suomennettu niistä on vain murto-osa. Molla-kirjoja on kaksi, kuvassa näkyvät Molla ja mummo sekä Mollan pullakestit. Näiden suosikkien lisäksi mieleen on jäänyt samaisen kirjailijan Pikku Siili -kirjat, joihin en ole kuopusta vielä tutustuttanut.

Molla hurmasi nuorimmaisemme heti. Tekstiä on niin vähän, että sen jaksaa hyvin villikissaksi itseään tituleeraava kohdeyleisö kuunnella. Kirjoissa pikkuruinen Molla vierailee mummon luona kylässä, toisessa yön yli ja toisessa ihan vaan sen verran, että parivaljakko ehtii leipoa yhdessä pullia. Tarinoissa syödään, nukutaan, leikitään ja toimitetaan yhdessä arkisia askareita. Tunnelma on rauhallinen ja lämminhenkinen, sellainen kuin se satujen mummoloissa tuppaa olevan. Molla ja mummo viihtyvät toistensa seurassa, yhteiset puuhat sujuvat mutkattomasti, vaikka äitiä hiukan ikävä tuleekin.

molla2.jpg

Tarina on puettu riimiasuun, suomeksi tekstit on lorutellut Sanna Uimonen. Kirjoja yhdistää selkeät, minimalistiset kuvat, joista on karsittu pois kaikki ylimääräinen.  On vain Molla ja mummo, sekä muutama tavara. Värien käyttö on harkittua ja maltillista, se sopii kirjojen kiireettömään tunnelmaan kuin voisilmä pullaan. Kuvat ovat suuria, niistä on helppo huomata yksityiskohtia. Tuttujen tavaroiden osoittelu ja nimeäminen kuvista onkin pikkuisen lukijan lempipuuhaa.

 

Kirjat:

Anderson, Lena: Molla ja mummo, Tammi 2002 (painettu 2004) ja Anderson, Lena: Molla ja pullakestit, Tammi 2002 (painettu 2004.)