Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Taaperot

Tylsyyden voima

Tylsyydessä vellominen on varsinainen riesa, ainakin jos sattuu olemaan lapsi. Tylsyys on siitä ovela kaveri, että se iskee silmänräpäyksessä, kietoo tiukkaan otteeseensa, mutta kuitenkin katoaa yhtä mystisesti kuin ilmestyikin. Aikuisena tylsyyden saavuttaminen taas tuntuu olevan ulottumattomiin karkaava unelma, jota ei ole edes aikaa tavoitella.

Kuvataitelijana tutuksi tulleen Jenni Ropen ensimmäinen lastenkirja Pallen ja Monkon kumma päivä tarttuu tylsyyteen mitä huvittavimmalla tavalla. Kirja on ulkonäöltään tylsän vastakohta, sen pastellinväriset sävyt ja leikkisät muodot houkuttelevat heti selaamaan sivuja tarkemmin. Ropen kuvitusjälki on omaperäistä ja selkeää, kuvat ovat kuin pieniä taideteoksia.

pallejamonko1.jpg

Teos kertoo kahdesta ystävyksestä, metsäsienistä nimeltä Palle ja Monko, jotka yrittävät  puhaltaa tylsyyteen eloa ja keksiä jotain mukavaa tekemistä yhdessä. Monko saa ehdotella monenmoista, ennen kuin Palle taipuu kokeilemaan vesivärimaalausta. Sieniä maalaamassa vesiväreillä! Ajatus tuntuu lapsesta hassulta. Hahmot ovat siis mitä mielikuvituksellisimmat, eroavat toden totta ihanan rohkeasti tutuista minnoista ja janneista tai eläinhahmoista, joita taaperoiden kirjoissa yleensä seikkailee.

Palle ja Monko maalavat koko metsän vesiväreillä, ja alkuinnostuksen jälkeen puuhaa on vaikea lopettaa. Maalauspuuhiin keskittyneet toverukset eivät välty koettelemuksilta, vaan meno äityy hurjaksi seikkailuksi. Yllättävien käänteiden jälkeen tarina päättyy onnellisesti, ja lukija huokaisee Pallen ja Monkon mukana helpotuksesta. Joskus on vaikea iloita harmaasta, tasapaksusta arjesta, mutta jännittävien seikkailuiden jälkeen tylsyys voikin taas tuntua mukavalta ja turvalliselta.

pallejamonko2.jpg

Pallen ja Monkon kumma päivä on piristävä uutuus kuvakirjahyllyyn. Sen vahvuus on maalauksellinen esitystapa. Paksukantisen ja -sivuisen kirjan voi rauhallisin mielin ojentaa pikkuisen lukijan käsiin, sillä kestävän materiaalin ansiosta kirja kestää hyvin myös leikkimistä.

Tällaisen kirjasöpöläisen veisin mielelläni lahjaksi jollekin taaperoikäiselle, sillä se hurmasi heti omaperäisyydellään. Luovuus, tuo tylsyyden kääntöpuoli, pääsee revitellen valloilleen tässä kirjassa. Mitä kaikkea tylsyydestä kumpuaakaan!

 

Kirja:

Rope, Jenni: Pallen ja Monkon kumma päivä, EtanaEditions 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Ratkaisukeskeinen Rämäpää

Elina Hirvosen uusi lastenkirja Prinsessa Rämäpään talvitaika kuvaa niin timanttisesti lapsiperheen arjen ongelmatilanteita ja yritystä ratkaista niitä, että haluaisin heti ojentaa kirjan kaikille perhevalmennukseen osallistuville vanhemmille. Pitkän odotuksen ja vauvavuoden jälkeen koittaa lapsiperheen arki, joka on jatkuvaa ongelmanratkaisua, ajoittaista hermojen menetystä ja pakahtuvaa onnellisuutta, kun seuraa oman lapsensa kasvua. Tämä uutuus tarjoaa kaunokirjallista vertaistukea ja osuu erinomaisesti arjen kipupisteiden ytimeen.

rämäpää1.jpg

Kyllä, leikki-ikäinen lapsi sovittelee alle kouluikäisenä päälleen monenlaista rooliasua, joista yksi yleensä on hulmuavan pinkki prinsessaunelma. Prinsessoitumisella harvoin on suoraa yhteyttä Disney-elokuviin tai kotikasvatukseen, se vaan ilmestyy elämään yhdessä yössä ilman varoitusta. Oletan, että prinsessoituminen on kausi, joka eletään, jotta voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Olen välillä aika uupunut koko prinsessakeskusteluun, ja siihen, että sellaista ylipäätään pitää käydä. Ajatus, että tytöt eivät jostain syystä voisi tehdä samoja asioita prinsessamekoissaan kuin pojatkin, tuntuu tosi vanhahtavalta vuonna 2017. Kuitenkin viimeksi eilen eräässä lukemassani keskustelussa pohdiskeltiin, miksi kansainvälisenä tyttöjen oikeuksien päivänä päiväkoti oli pyytänyt tyttöjen vanhempia pakkaamaan mukaan prinsessamekot ja korut. Pojille päiväkoti oli järjestänyt temppuradan tuoksi päiväksi. On uskomatonta, että tätä keskustelua käydään edelleen. On käsittämätöntä, että aikuiset päättävät lasten puolesta näiden kiinnostuksenkohteet ja vieläpä näin stereotyyppisesti. Se, että lähipiirilleni on päivänselvää, että prinsessatkin osallistuvat temppuratatempauksiin, ei näköjään valitettavasti tarkoita, että se on sitä kaikkien lasten vanhemmille tai kasvattajille.

Elina Hirvosen luoma hahmo Prinsessa Rämäpää, on paitsi prinsessa, myös valloittavan aktiivinen ja tomera persoona. Kirjassa Rämäpää alkaa oma-aloitteisesti ratkaista uhkaavasti pahenevaa riitatilannetta äitinsä kanssa. Tilanne alkaa karata käsistä, kun Rämäpää uppoutuu leikkeihinsä niin, että muu maailma saa odottaa hänen kuninkaallista korkeuttaan, vaikka pitäisi olla jo toppahaalari päällä eteisessä. Äidin väsymys ja turhautuminen jumiutuneeseen tilanteeseen nostaa kiukun pintaan, kahden lapsen saaminen ulkovaatteisiin ja pihalle alkaa tuntua mahdottomalta. Ymmärrettävästi äidillä menee hermot.

 

 

Mutta joskus äiti kurtistaa silmiä koko ajan niin, että niiden väliin tulee ryppy. Silloin se hermostuu kaikesta, erityisesti pukemisesta tai hampaiden harjaamisesta tai nukkumaanmenosta tai siitä, että minä en halua syödä.

Se ei ymmärrä, että minulla on tärkeä asia kesken eikä tärkeitä asioita voi keskeyttää vain sen takia, että pitää mennä nukkumaan tai lähteä ulos.

Rämäpää on paitsi ihan tavallinen tyttö, myös vauhdikas supersankari, jolla on taikavoimia. Hän uskoo omaan mahtavuuteensa ja pyrkii ratkaisemaan tilanteen kaikkien eduksi. Nokkeluudellaan, luovuudellaan ja supervoimillaan Rämäpää tarttuu ongelmaan ja löytää lopulta ratkaisun, joka rentouttaa tilanteen ja saa hymyn äidin huulille. Mervi Lindmanin humoristiset kuvat sopivat kirjaan loistavasti. Kuvat ovat raikkaan värikkäitä ja täynnä toimintaa.

rämäpää2.jpg

Prinsessa Rämäpään talvitaika on ehdottomasti parasta mahdollista kaunokirjallista vertaistukea vanhemmille pitkään aikaan. Kirjan vahvuus on sen monitasoisuus. Vanhemmille se tarjoaa ymmärtäväistä olkapäätä, lapsille leikin ja taikavoimien hurmaa. Lukiessa on myös helppo hymistellä lapsen kanssa kuulostaapa tutulta, meilläkin taitaa olla välillä tällaista. Siitä on sitten helppo jatkaa keskustelua lapsen kanssa, miksi tällaisia tilanteita tulee ja millaisia tunteita niissä itse kukin käy läpi.

Kirja:

Hirvonen, Elina ja Lindman, Mervi: Prinsessa Rämäpään talvitaika, kustannusosakeyhtiö Tammi 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Postia Sylvi Kepposelle

Lotiseva vesisade ja harmaa maisema pitävät tiukassa otteessaan, päivistä ei tiedä, milloin ne alkavat ja milloin päättyvät. Tytär miettii iltaisin, pääsisikö joskus illalla pyöräilemään katuvalojen tunnelmassa, kuten hän asian ilmaisee. Aikuisen on vaikea hahmottaa muunlaista tunnelmaa kuin houkuttelevaa sohvannurkkaa suklaalevyineen ja pimeässä loistavine tuikkuineen. Pumpulisen talvinen maisema tuntuu yhä olevan viikkojen päässä, mutta tällaisina päivinä siitä on mukava haaveilla. Sylvi Kepposen kirjekaveri on oiva kirjaseuralainen valaisemaan ikihimmeää lokakuista olotilaa. Teoksen on kirjoittanut Juha Virta ja kuvittanut Marika Maijala, ja se on yksi kolmesta Sylvi Kepposesta kertovista kirjoista.

Pitkulaisella muodollaan kirjaston hyllystä erottui edukseen kirja, jonka kuvissa näkyy pehmeä värikynänjälki. Maijalan luomat hahmot ovat nekin pitkulaisia, mukailevat sujuvasti kirjan muotoa. Kuvitus tavoittaa täydellisesti sen lopputalven loskaiseen sateeseen verhotun maailman, jossa aurinko piilottelee pilvien takana odottamassa kevättä. Kaikkialla on harmaata, taivaalta putoilee niskaan valtavan kokoisia märkiä palloja. Tunnelma on odottava, nuhainen Sylvi Kepponen istuskelee omassa huoneessaan kirjoittelemassa aikansa kuluksi kirjeitä. Samaan aikaan naapuruston vastapäisessä talossa ulos tuijottelee alakuloisen näköinen Luka, joka ei kipsatun jalan vuoksi voi lähteä ulos leikkimään.

sylvikepponen1.jpg

Sylvi ja naapurin Luka aloittavat kirjeenvaihdon, jossa toinen jatkaa toisen aloittamaa tarinaa. Kirjeet matkaavat omistajalleen Lukan Kafka-koiran pannassa. Kirjeenvaihdon ja tarinan kertomisen kautta lapset pääsevät hetkeksi yhdessä kesäiseen maisemaan seikkailemaan. Jatkotarinan mielikuvitusmaailmassa he ratsastavat yhdessä Ruusu-hevosella ja päätyvät huvipuistoon syömään hurvittelemaan ja syömään hattaraa.

sylvikepponen2-e1507573570605.jpg

Pitkäveteiseen arkeen tulee kummasti hohtoa ja sisältöä, kun on joku, jonka kanssa jakaa ajatuksia, keksiä uusia leikkejä ja luoda yhdessä mielikuvituksellisia seikkailuja. Mikä parasta, kirjekaverista voi saada ihkaoikean ystävän, jonka kanssa lähteä yhdessä ihkaoikealle retkelle kirjastoon.

sylvikepponen3.jpg

Sylvi Kepposen kirjekaveri –kirjan mukana pääsee pienelle pyrähdykselle oman lapsuutensa talveen. Oli kinoksittain lunta, päiviä, jolloin ei ollut mitään tekemistä. Tylsyyden keskellä tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka jäivät mieleen. Joutilaisuuden saattoi unohtaa, kun luki kirjeenvaihtokaveria etsivien ilmoituksia teksti-tv:stä ja postitteli pohdintojaan kavereille ympäri Suomea.

Kuviin ja tekstiin sujautetut intertekstuaaliset viittaukset ilahduttavat paljon lukevaa aikuislukijaa, mutta suurimman vaikutuksen tekee tapa, jolla tavallisuudesta luodaan taianomaista, pienin ja hienovaraisin keinoin. Teksti on riisuttua, mutta sisältää kaiken oleellisen. Juoni on arkinen, eikä kirjassa tapahdu paljoa, mutta tarina muuttuu voimakkaaksi ja eläväksi Maijalan suloisen kuvituksen ansiosta. Juha Virralla puolestaan on taito tehdä pienestä suurta.

Kirja:

Maijala, Marika & Virta, Juha: Sylvi Kepposen kirjekaveri, Otava 2012.

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Kerää kiukku pussiin

Aika usein pientä ihmistä harmittaa niin, ettei sille ole löytyä sanoja. Sitä voi yrittää sulautua mattoon spagettia muistuttavana vanana, maata meritähtenä liikkumatta tai päästellä hirmuisen äkäistä huutoa sisästään kuin lohikäärme konsanaan. Kiukku voi olla sellainen möykky, joka ei tahdonalaisia käskyjä kuuntele. Kiukku on siitä ovela kaveri, että se epidemian tavoin tartuttaa myös kanssaeläjiä. Tiedättehän, kun sitä alkaa vastata itsekin kiukkuun kiukulla. Silloin tarvitaan ensiaputaitoja kiukun taltuttamiseen. Yksi oiva version on esitelty tässä Korolaisen ja Rönnsin kirjoittamassa kirjassa, Kissa Killin kiukkupussi.

kissakilli2

Kissa Killin kiukkupussissa tavataan valtava joukko erityisen kiukkuisia ja harvinaisen vihaisia henkilöitä. Kuten tavallista, joinakin päivinä asiat vain sattuvat vyörymään eteenpäin suuren harmin voimalla. Vastoinkäymisten varjosta, tarkemmin ottaen siivouskomerosta esiin hypähtää tontunkaltainen olento, joka tarjoaa pussin muodossa ensiapua perinpohjin suuttuneelle Killi-kissalle. Pussiin on tarkoitus puhaltaa kiukku, jonka jälkeen kiukun voisi pussissa taivaan tuuliin. Killi kuitenkin oivaltaa, että pamauksesta saa mahtavamman, jos siihen kerää lisää kiukkua. Ja kiukkuahan maailmassa riittää! On kissatyttöjä tappelemassa, kaksoset nahistelemassa hiekkalaatikolla, autoa korjaava Vilppu Villanen sekä kaupan pihalla myöhästynyttä kuljetusta odottavia asiakkaita. Lopulta Killi raahaa pussin jalkapallokentälle, jossa riittää sekä tilaa että valitettavasti myös viimeinen satsi kiukkua. Lopulta pussi paisuu valtavaksi, pomppulinnaa muistuttavaksi järkäleeksi, joka räjähtää valtavana, mustana möykkynä ja sataa lopulta kentällä olevien päälle.

Lastenkirjojen joukossa on paljon opettavaisia tarinoita, satuja, jotka oikein viivottimella tuntuvat alleviivaavan sanomaansa. Aika usein haluan lukea tarinan tarinana, heittäytyä seikkailuihin muissa todellisuuksissa, enkä kaipaa näitä opettavaisia kirjoja. Joskus kuitenkin näille opetuksen sisältäville kertomuksillekin on paikkansa. Lapsen kanssa tunnetaitoja on helpompi opetella, kun pääsee kirjan avulla luovimaan asian ytimeen. Viime vuonna meillä oli käytössä välillä ihan toimiva konsti, jossa lapsi kävi ovesta heittämässä kuvitteellisen kiukun ulos.  Vähän sama juttu kuin Killissä siis. Homma toimi ainakin sen osalta, että lapsi itsekin huomasi, miten kiukku tuli välillä kylään kutsumatta, tunnisti tunteen ja itsekin aktiivisesti pohti, että siitä olisi joskus kiva päästä eroonkin.

kissakilli11.jpg

Korolaisen kirja tarjoaa siis loistavaa vertaistukea ja tunnekasvatusta leikki-ikäisen vanhemmalle. Christel Rönnsin kuvituksessa tunteiden voimakkuus kiteytyy irvistäviin hampaisiin, luimuihin korviin ja viivaksi vetäytyviin silmiin. Kuvitus on tasaisen värikäs kautta kirjan, hahmojen ilmeitä on helppo tulkita lapsen kanssa. Kuvissa riittää juonen ohella muutakin tutkittavaa, sillä Kissa Killin ja muiden hahmojen ohella tarinassa seikkailee useampi hyönteinen, jotka elävät ja juttelevat pikkuisissa puhekuplissa ihan omaa elämäänsä.

Erityismaininnan ansaitsee kirjan lopussa oleva Kiukkusääntö-niminen loru, joka toivottavasti jokusen lukukerran jälkeen painuu mieleen. Sitä voi sitten annostella sieltä kiukkupussista tosipaikan tullen.

Kirja:

Korolainen, Tuula & Rönns, Christel: Kissa Killin kiukkupussi, Tammi 2007.

 

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Lastenkirjat

Niinan pullapäivä – 30 vuotta myöhemmin?

Niinan pullapäivä on yksi oman lapsuuteni rakkaimpia satuja 80-luvulta. Se kertoo yhdestä lauantaista, jolloin Niina pakenee kotoaan ukkinsa luokse, riideltyään ensin äitinsä kanssa. Hyväntuulinen vapaapäivän aamu kääntyy leipoessa myrskyisäksi yhteenotoksi Helenan kanssa, ja Niina kokee olonsa surulliseksi ja loukatuksi. Pikkuruinen Niina soittaa ukille purkaakseen huoliaan. Ukki lupaa hoitaa Niinaa ja tämän lelukissaa, Kiekuraa, loppupäivän. Niina taivuttelee ukin ostamaan hänelle leluhellan, josta riittää iloa leikkeihin vain hetkeksi aikaa. Kahvilareissuun varatut rahat hupenevat lelukauppaan, joten Niina ja ukki viettävät kahvihetkeä ukin kotona. Välillä iskee ikävä, kissa Kiekurakin katoaa, mutta iltaa kohden Niina ja ukki taas nauttivat toistensa seurasta, laittavat yhdessä ruokaa ja nauttivat päivällistä hämärtyvän illan pehmeässä valossa.

niina1

Päivän aikana Niina reagoi vastaan tuleviin tilanteisiin kuin kuka tahansa leikki-ikäinen ja käy läpi koko skaalan tunteita, aina riemusta kiukutteluun, ikävöinnistä rauhoittumiseen ja ilahtumiseen. Aikuishahmot kirjassa ovat ihanan inhimillisiä. Helena vaikuttaa äidiltä, joka kenen tahansa vanhemman tavoin tuskastuu leipoessa lapsen haluun tehdä kaiken itse, koska sotkuahan siitä seuraa. Ukki haluaa ja pystyy auttamaan lapsenhoidossa, kun vanhemman ja lapsen suhde kaipaa tuuletusta. Kuitenkin ukki on jo sen verran vanha, että väsyy nopeasti eikä jaksa Niinan tahdissa kouhottaa koko päivää ilman päiväunia. Kissa Kiekura taas on Niinan lähin turva, pehmoinen ystävä, joka kulkee mukana joka paikkaan.

niina2

Kirjan kuvitus kulkee käsikädessä tarinassa esiintyvien tunteiden kanssa. Ensimmäisillä sivuilla värit ovat kirkkaammat ja selkeämmät, niistä välittyy vapaapäivän aamun energia. Konfliktin jälkeen valo kuvissa himmenee, saa mukaansa harmonisempia ja rauhallisempia sävyjä. Paikoitellen kirja välittää melankolista tunnelmaa, jota vahvoin värein kuvitetut kuvat korostavat. Viimeisillä sivuilla talossa on jo pimeää, mutta pehmeäksi piirretty valo heijastaa tunnelmia Niinan ja ukin lämpöisestä ja turvallisesta suhteesta.

Gunilla Hanssonin kirjoittama ja ilmeisesti myös kuvittama lastenkirja Niinan pullapäivä on ilmestynyt 1980-luvulla. Kustantaja on Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerho, joka luultavasti eli kultakauttaan lapsuudessani. Sekä minun että mieheni vanhempien kätköistä löytyy suurimmaksi osaksi juuri tuon kirjakerhon kautta tehtyjä hankintoja, tätäkin kirjaa meillä on kaksin kappalein. Vanhempieni varastoista löytyneestä Niina-kirjasta on tullut myös esikoiseni lempikirja. Hyvällä tuurilla kirjaa löytää divareista, meillä ei ainakaan paikalliskirjastossa kyseistä kirjaa ole.

niina3

Niinan pullapäivää lukee aikuisena tietysti eri kulmasta kuin lapsena. Ollessani itse lapsi, lumouduin siitä seikasta, että kirjan Niinalla on samanlainen leikkihella kuin minulla. Ja mitä kaikkea Niina sillä osasikaan leikkiä! Elin lapsena myös uskomuksessa, että kissa Kiekura olisi ihkaoikea. Lelukauppa kirjan sivuilla herätti innokkaita kiljahduksia tyttäressäni, samalla tavalla muistan aikoinani itsekin reagoineeni. Jotain erityistä kuvissa on, sillä värit ja tunnelmat, jylhät jugend-talot ja iloiset leikkihetket ukin kodissa ovat jättäneet syvän muistijäljen minuun.

Muistin myös kirjan viimeisen sivun, jossa kiteytyy onnellisen lapsuuden ydin: on joku, joka kuuntelee murheita, jonka syliin voi nukahtaa raskaan päivän jälkeen.

Kirja:

Hansson, Gunilla: Niinan pullapäivä, Lasten Parhaat Kirjat 1980.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Aina on aikaa retkelle

Käteen sopiva, pieni ja kompakti tarina ystävyydestä, kirja nimeltä Toiveretki eksyi kirjastokassiimme ihan vahingossa, mutta täysin oikeaan aikaan. Ilmat ovat viilenneet yhtäkkiä, taitaa olla toive intiaanikesästä haalistunut haave vain. Meillä on oma piha, jossa lapset saavat juosta ja keinua mielin määrin, mutta on pakko myöntää, minäkin kaipaan enemmän ja enemmän luontoon. Epäilen syiksi lapsuutta metsän keskellä sekä alati heikkenevää melun- ja hälynsietokykyäni. Tähän asti olen kuvitellut olevani enemmän sitä vanhempityyppiä, joka luuhaa lasten kanssa mieluummin taidemuseossa (takuuvarma pullalupaus innostaa kenet tahansa alle 7-vuotiaan tuijottamaan nykytaidetta) tai siellä kirjastossa kuin leikkipuistossa hytisemässä (tylsää, tylsää). Metsäretket ovat kuitenkin poikkeus, varsinkin nyt, kun taaperokin jaksaa jo kävellä tovin itse.

toiveretki 1

Toiveretki on Katri Tapolan kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama satu kolmesta kaveruksesta, Kaisasta, Paulista ja Salamasta sekä heidän yhteisestä syysretkestään metsään. Kun äiti ehdottaa Kaisalle retkeä ja lupaa, että tämä saa ottaa ystävänsä mukaan, aletaan tuumasta toimeen. Piilopirtissä yöpyvät kaverukset nauttivat luonnon rauhasta ja metsän tarjoamista seikkailuista. Metsässä kaikki ovat yhdenvertaisia. Retkeily ja yhdessä puuhailu on parasta seurassa. Retkellä ongitaan, tutkitaan eläinten jälkiä, tunnistetaan sieniä, esitetään toivomuksia ja laitetaan ruokaa yhdessä. Yhdessäolo on mutkatonta luonnon ihmettelyä. Lopulta kolmikko nukahtaa omiin makuupusseihinsa yöunille Salaman kertoessa iltasatua aavikolla matkaavista tovereista. Piilopirtti tarjoaa tukikohdan metsän siimeksessä, sinne on turvallista nukahtaa, vaikka ulkona hämärtää ja tähdet tuikkivat.

Toiveretki nimenomaan tunnelmoi pienillä, arkisilla asioilla. Sellaisilla, jotka kuuluivat jokaisen 80-luvulla syntyneen lapsuuteen. Lapset jaksavat leikkiä kaarnaveneillä ja keittää sammalsoppaa, viihtymisen motivaatioksi ei kaivata ReimaGo’ta tai Pokemonien metsästystä, jotka nekin ovat ihan hauskoja ja hyväksi havaittuja liikkumisen motivaattoreita. Metsässä kulkeminen rauhoittaa ja avartaa mielikuvitusta, kun kepeistä, oksista ja kivistä saa vaikka minkälaisia lavasteita ja apuja erilaisiin roolileikkeihin. Arkikiireissä on rauhoittavaa huomata, että perheen yhteiseksi retkeksi riittää puikahdus lähimetsään 200 metrin päähän. Kun pakataan evääksi rusina-aski, istahdetaan mättäälle ja ihmetellään yhdessä, muodostuu mustikoiden poimimisesta ja sisiliskojen bongauksesta seikkailu, ainakin alle kouluikäisten kanssa. Toiveretken lukemisen jälkeen lapsi kysyy: “Milloin me taas mennään retkelle? Voidaanko ottaa eväät?

Toiveretken on kuvittanut Onni-pojan äiti Sanna Pelliccioni. Kädenjälki on tunnistettavaa. Herkät kuvat piirtävät kolmikon seikkailuihin rauhallisen ja hitaan tunnelman. Värit ovat lempeitä, kynän kaarrokset selkeitä. Toiveretki on jatkumoa Pelliccionin ja Tapolan aiemmin yhdessä tekemille lastenkirjoille Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu. Perinteisiin prinsessasatuihin viittaavista nimistä ei kannata välittää, molemmat näistäkin kirjoista käsittelevät ystävyyttä ja yhdessä leikkimistä raikkaalla tavalla.

toiveretki2.jpg

 

*Teoksen myötä Vantaan lastenkulttuurikeskus toteutti vuonna 2016 näyttelyn, jonka tarkoituksena oli tuoda esiin kulttuurien toisiaan rikastuttavaa vaikutusta, suomen ja arabian kieltä, ystävyyttä sekä toiselle kauniisti puhumisen tärkeyttä. Näyttely sisältää neljä eri tilaa kirjan sisältöön liittyen, joissa lapset voivat seikkailla. Kaupungit ovat voineet vuokrata näyttelyä marraskuusta 2016 lähtien, viimeksi se on ilmeisesti ollut esillä Tampereella. Näyttelyn Facebook-sivulta voi lukea lisää. Toiveretki on käännetty myös arabiaksi. Somevihan leiskuessa netissä, kirjan teemat eivät voisi olla ajankohtaisempia. Ystävällisyys, yhdessä tekeminen ja toiselta oppiminen kantavat pidemmälle kuin turhautumisesta ja tietämättömyydestä syöksyvät verbaaliset sivallukset verkossa.

Kirja:

Tapola, Katri & Pelliccioni, Sanna: Toiveretki, Myllylahti Kustannus 2016.

 

 

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Kiltti Tootoo-vaari ja hänen lempeä apurinsa

Tootoo-vaari ja tötteröauto on Ville Hytösen uusin lastenkirja. Se on kertomus rakennusmiehestä nimeltä Tootoo-vaari, hänen uskollisesta apulaisestaan Tötteröautosta sekä perin merkillisistä toimeksiannoista, joita he työpäivänsä aikana kohtaavat. Kaupungissa on yhtäkkiä monta avuntarvitsijaa, sillä Café Simolinin poikkipuut ovat aivan vinossa ja rouva Lampisen keittiö on kääntynyt täysin ylösalaisin. Kadulla tulee vastaan myös apua pyytävä nuori slangia vääntelevä mies, jonka kulkupeli Lipi Liettualaismopo ei lähde käyntiin ruosteen takia. Yhteistyötä tehden Tootoo-vaari ja Tötteröauto ottavat tehtävät hoitaakseen. Kuinka ollakaan, kun työt on saatu tehtyä, tilanne kääntyykin päälaelleen ja yhtäkkiä Tootoo-vaari ja Tötteröauto tarvitsevatkin itse apua.

IMG_0766

Myönnetään, ensimmäisenä kiinnostukseni herätti Mira Malliuksen luoma huvittava hipsterimäinen Tootoo-vaari. Viiksekäs pipopäinen mies pisti silmääni kirjaston lastenosaston uutuushyllyssä. Kirjan nimikin on hauska, joten sujautin opuksen kassiimme lähinnä kuopusta varten. Kuten tavanomaista, 2-vuotias ei jaksanut kovin kauaa kuunnella tarinaa, vaan vetäytyi tärkeämpiin pomppimispuuhiin. Neljävuotias sen sijaan liimautui kylkeeni ja halusi heti kuulla jätskiautosta ja vaarista lisää.

IMG_0764

Hytönen käyttää kirjassa kieltä vivahteikkaasti, henkilöhahmojen repliikit heijastelevat onnistuneesti heidän persoonallisuuttaan. Tootoo-vaari on asiapitoinen ja vaatimaton mies, Tötteröauto taas vähäsanainen mutta tarmokas hahmo. Hauskin henkilö on nuori riehakas mies, joka pälpättää slangityyppistä puhekieltä. Mira Malliuksen kuvat ovat kirjaan täysosuma. Ne ovat värikkäitä ja leikkisiä.

Haluan uskoa, että lapset löytävät sukupuolesta riippumatta itselleen merkityksellistä luettavaa. Uskon, että suurin osa leikki-ikäisiä kiinnostavista asioista on kiinnostavia lasten iän vuoksi, ei sen vuoksi, kumpaa sukupuolta he edustavat. Roska-autot, katujyrät ja bussit kiinnostavat ainakin omia tyttäriäni lähes yhtä paljon kuin nukeilla leikkiminen ja askartelu. Silti tuntuu, että alle kouluikäisten lastenkirjallisuudessa Suomessa tyttöhahmot ovat vahvemmin edustettuina. Uskoisin, että Tootoo-vaari kuitenkin täydentää Onni-pojan, Mikko Mallikkaan ja Tomppa-kirjojen lukijoiden hyllyä ansiokkaasti ennen kuin on aika siirtyä lukemaan esimerkiksi Veera Salmen Mauri-sarjaa.

Kirja:

Ville Hytönen & Mira Mallius: Tootoo-vaari ja tötteröauto, Savukeidas 2017.

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat

Kertomus Ellenistä ja omenapuusta

Tavallista, realistista ja onnellista arkea eletään Catarina Kruusvalin kirjoittamassa ja kuvittamansa lastenkirjassa Ellenin omenapuu. Kirjassa seurataan Ellenin ja hänen ystävänsä Kallen pihaleikkejä vuodenkierron aikana. Puutarha tarjoaa loistavat kulissit leikkeihin, onhan siellä leikkimökki ja hiekkalaatikko, tilaa juosta ja temmeltää. Omenapuu on kuitenkin mielikuvitusleikkien ydin, se voi olla kiipeilyteline, piilopaikka ja salamaja.  Vuodenajat vaihtuvat, lapset leikkivät puussa ja sen ympärillä. IMG_0745

Syksy vaihtuu talveen. Perheessä syödään puun tarjoamia hedelmiä vielä talvellakin. Yhtäkkiä koittaa myrsky, joka tuhoaa puun pelkäksi risukasaksi. Ellenin äiti lupaa leikkipaikkaan ikävöiville lapsille, että pihaan istutetaan uusi puu. Suru hälvenee, kun lapset saavat seurata taimen istutusta, puun kasvua isommaksi ja lopulta ensimmäistä sadonkorjuuta.

IMG_0746

Catarina Kruusvalin kuvitus tuo heti mieleen Ilon Wiklandin kuvituksen Astrid Lindgrenin kirjoista. Vinot vanhat puutalot, rönsyilevät puutarhat ja iloisina säässä kuin säässä touhottavat lapset heijastavat lapsilukijalle tuttuja ja turvallisia välähdyksiä hyvin samankaltaisesta arjesta kuin jossa itse elämme. Lapsesta on hauska seurata, miten piha muuttuu kuvissa vuodenaikojen mukaan. Kuvat ovat selkeitä ja isoja, niissä on rauhallinen ja lämmin tunnelma. Ellenin omenapuu kuvaa lapsuutta juuri sellaisten asioiden kautta, joita toivoo omien lastensakin myöhemmin muistavan. Sen, että oli ihan tavallista, puutarhassa sai kiipeillä puuhun ja myrsky-yönä voitiin leiriytyä siskonpetiin kuuntelemaan sateen vihmomista ja tuulen ulvontaa.

Kirja:

Catarina Kruusval: Ellenin omenapuu, kustannusosakeyhtiö Tammi 2006. Suomentanut Tittamari Marttinen

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus

Kolme hihityttävää kertomusta

DSC_1003

Mirva Niinisen Sehän on pikkuapina! pitää sisällään kolme kertomusta: Pikkuapina leipoo kakun, Pikkuapina piirtää taulun ja Pikkuapina ei saa unta. Pikkuapina on ihan hassu höseltäjä, joka ryhtyy idean saatuaan tuumasta toimeen, mutta ei aina tule ajatelleeksi suunnitelmiaan loppuun asti. Pikkuapinan koheltaminen tekemisestä toiseen muistuttaa pienen lapsen leikkimistä, yhtä vähän kummallakin on keskittymiskykyä.

Säntäilevä pikkuapina naulitsee leikki-ikäisen paikoilleen hihittelemään. Huomaan, että kirja on poikkeuksellinen, sillä sen huumori avautuu pienelle lukijalle hyvin, toisin kuin vaikkapa Tatu ja Patu, joiden kommelluksista läheskään kaikki ei tule vielä neljävuotiaalle ymmärretyksi.

DSC_1015

Pikkuapinan seikkailuissa syödään paljon banaaneja, leivotaan ystävälle kakku (joka palaa pohjaan), maalataan hännällä ja houkutellaan unta rutiinien avulla. Tarinat loppuvat perinteiseen “sen pituinen se” -lausahdukseen, jota onneksi ei lastenkirjoissa enää juuri käytetä. Niinisen teksteissä se tuntuu kuitenkin olevan perusteltu tehokeino, se lopettaa Pikkuapinan kohelluksen kuin seinään.

Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti Hannamari Ruohosen hullunkuriset kuvat, joista välittyy Pikkuapinan uskomaton tahti loikkia asiasta ja askareesta toiseen. Mirva Niinisen tekstissä lauseet alkavat välillä yhdeltä aukeamalta ja loppuvat seuraavalle. Välillä tekstiä tehostetaan kolmen pisteen ajatuskatkolla, kun Pikkuapina siirtyy hommasta toiseen. Erittäin onnistunutta kirjassa on erilaisten fonttien käyttö, kun jotakin asiaa halutaan painottaa. Kun kirjaa lukee lapselle ääneen, vaihtuva fontti toimii lukijalle merkkinä voimistaa tai hidastaa lukunopeutta tai muuttaa äänenpainoja tietyissä kohdissa. Teksti kulkee tehokeinojen avulla rytmikkäästi eteenpäin.

DSC_1025

Humoristiset tarinat Pikkuapinasta saavat vatsan kuplimaan naurusta. Kirja virittää hyvälle mielelle ja saa himoitsemaan banaanilettuja.

 

Kirja:

Mirva Niininen ja Hannamari Ruohonen: Sehän on pikkuapina! Wsoy, 2016.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus

Villiinastako isosisko?

 

Kirjastossa tuntuu olevan lähes aina samat kirjat paikalla, joten tapanani on tehdä täsmäiskuja kirjakauppaan uutuuksia hipelöimään. Samalla yleensä laitan uutuudet muistiin ja teen niihin kotona varaukset. Kaupunginkirjastossamme poistui vuoden alusta varausmaksut, joten liityn jonottamaan kiinnostavia julkaisuja aina heti kun mahdollista. Maksuttomuus on tietysti ihan mahtavaa, mutta pidentää arvattavasti jonotusaikoja jonkin verran. Lastenkirjoja ei kuitenkaan tunnu juuri kukaan varaavan, joten lähes joka viikko iloisten uutisten tekstiviesti kilahtaa puhelimeen: “Varauksesi on noudettavissa.”

Arvelin, että Katriina Rosavaaran ja Reetta Niemensivun Villiina ja isosiskopakkaus voisi olla esikoiseni mieleen. Kirja täyttää tämänhetkiset lukijan kriteerit, sillä siinä on samaistuttava roolihahmo, selkeät ja iloiset kuvat, huumoria sekä hyvä meininki. Oikeassa olin, kirja oli tosi tykätty.

DSC_0979

 

Kuopusta odottaessani luimme hiirenkorville Sanna Pelliccionin klassikkoainesta olevaa Onni-pojasta tulee isoveli-kirjaa. Siinä missä Onni-poika-kirjassa vauvan odotusta perheeseen seurataan hyvin realistisesti aina neuvolakäynneistä pikkuveljen kotiintuloon asti, lähestyy Villiina ja isosiskopakkaus aihetta esikoisen tunnemylläkän kautta. Pelko oman roolin muuttumisesta perheessä ja mustasukkaisuus sekoittavat Villiinan päätä niin, että hän kuvittelee olevansa syypää vauvan puuttumiseen äitiyspakkauksesta. Kirja onkin ihan mahtava materiaali leikki-ikäiselle ja tämän läheiselle aikuiselle käydä yhdessä läpi vauvan tulon herättämiä tunteita. Pienemmälle lukijalle suosittelen jo aiemmin mainitsemaani Onni-poikaa.

Kirjan kommellukset tietenkin ratkeavat parhain päin. Myrskyävät tunteet tasaantuvat, kun niistä voi puhua mummon kanssa. Villiina alkaa uskoa, että kaikki järjestyy, onhan vauvakin vielä tallessa äidin vatsassa. Seikkailujen jälkeen Villiina saa mummolta oman isosiskopakkauksen, jonka sisällössä on isojen lasten juttuja. Lahjaksi saatuja kirjastokorttia ja uimalaseja Villiina voi käyttää yhdessä mummon kanssa erityisillä retkillä silloin, kun vanhempien on keskityttävä vauvaan.

Villiina on varmasti kotimaisen lastenkirjallisuuden ensimmäisiä teoksia, jossa perhemuoto poikkeaa valtavirrasta. Villiinan vanhemmat ovat äiti ja mamma, seikka joka käy ilmi niin hienovaraisesti muutamasta sivulauseesta, ettei lapsi edes huomaa ihmetellä asiaa. Toisaalta, mikä parasta, lapsen maailmankuva ei ole vielä ehtinyt muotoutumaan sellaiseksi, että perhemuotoa edes tulisi kyseenalaistaa millään tapaa.

Kirja:

Katriina Rosovaara & Reetta Niemensivu: Villiina ja isosiskopakkaus, WSOY 2017.