Aikuiset · matkakertomukset

Perillä on tuolla, edessämme jossain

Viiden viikon mittainen kesätauko on päättynyt. Hullu helle, trooppiset illat ja nahkea hiki alkaa olla unenomainen muisto vain. Kesäkuussa luin paljon, olinhan vielä töissä, eivätkä lämpöasteet olleet kivunneet maksimiin. Heinäkuun alussa koko perheen lomakausi alkoi, samalla rytmi ja hiljaiset omat tunnit katosivat minimiin. Elo siirtyi ulos koko päiviksi, eikä siinä kelluvassa lomatunnelmassa oikein ollut aikaa muille kirjoille kuin tyttöjen iltasaduille. Viimeisellä lomaviikolla luin taas, istuin riippukeinussa kuistilla iltojen hämyssä lasten nukahdettua ja nautiskelin. Päivät ja yöt helteessä olivat välillä tuskaisia, mutta illat suorastaan liian ihania.

jokoollaanperillä1.jpg

Nina Rousun Joko ollaan perillä? oli oikein tiivis ja mielenkiintoinen lukupaketti expat-elämästä ulkomailla. Huomaan lukevani mieluiten pohjoismaisia surumielisiä romaaneja, mutta jotain kevyempää ja nopeatempoisempaa kaivatessani etsin matkakertomuksia tai ulkosuomalaisten tarinoita, joita on viime vuosina ilmestynyt melko paljon. Rousun kirja on kertomus levottoman torniolaistytön matkasta maailmalle. Reissumuistelmat vievät mukanaan nojatuolimatkalle ympäri eri maanosia, joista väkevimmin jää mieleen elämä ulkosuomalaisena Afrikan eri maissa.

Olen harvinaisen mukavuudenhaluinen ja pelokas seikkailija, useimmiten elämyksiksi riittävät nautinnollinen illallinen Lontoon sykkeessä, ihmisvilinän tuijottaminen New Yorkissa tai junamatka halki Euroopan. Eksoottisin paikka jonne olen matkustanut, taitaa olla Islanti. Salaa haaveilen matkasta Huippuvuorille, vaikka inhoan palelemista yli kaiken ja laahustan villasukat jalassa peittoon kääriytyneenä kotioloissa lähes ympäri vuoden. Edes läheisten maailmanmatkaajien kokemukset eivät ole sytyttäneet tarvetta päästä omatoimisesti kokemaan villeimpiä ja kaukaisimpia matkakohteita, ainakaan vielä. Siksi Rousun kirja on nautinnollista luettavaa, voin päästä huojentunein mielin matkaan ilman, että tarvitsisi huolehtia rokotuksista tai toimeentulosta matkan aikana.

jokoollaanperillä2

Rousu kirjoittaa aistivoimaisesti ja menevästi. Useampaan kertaan kirjoittaja pohtii asettuvansa aloilleen, kunnes taas pakkaa tavaransa, pyörtää päätöksensä ja lähtee. Suomalaiseen on iskostettu ajatus, että koti-Suomessa tehtävä säännöllinen palkkatyö olisi se oikea malli, jonka mukaan tulisi elää, niinhän suurin osa tekee. Eihän se tietenkään niin mene. Kirjan ja lukuisten matkojen aikana Rousu huomaa, että matkalla olemisesta tulee tietyllä tavalla koti. Matkantekoa on mielenkiintoista seurata, sillä sitä jatkuu niin monen vuoden ajan, läpi erilaisten elämäntilanteiden.

Matkakertomuksia lukiessa tulee tietysti aina olo, pitäisikö minunkin? Haluaisinko elää toisella puolella maapalloa, edes vähän aikaa? Olisiko minusta siihen? Toisaalta somen aikakaudella tulee usein myös helposti fiilis, että minunkin pitäisi reissata vielä enemmän, koska muutkin. Itsetutkiskelu on kuitenkin osoittanut, että lyhyemmät matkat ainakin toistaiseksi tyydyttävät arjesta irtautumisen nälkääni ihan riittävästi. Harvoin lentäminen on tietysti myös ekologisen elämäntavan kannalta perusteltua. Ihaninta on olla tietämättä, mihin vielä tulevaisuudessa päätyy, tutkia karttaa ja haaveilla.

 

Jos kiinnostuit Rousun kirjasta, kannattaa lukaista myös nämä:

Vainio, Anneli: Kastanjavuorten kylä

Vainio, Anneli: Kotini on linnani

Mähkä, Merja: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois 

Kankimäki, Mia: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Rämö, Satu: Islantilainen voittaa aina & Islantilainen kodinonni

Helve-Sibaja, Liisa: Hausfrau – kotona Sveitsissä

 

Luettu kirja:

Rousu, Nina: Joko ollaan perillä? Myllylahti 2018.

Aikuiset · Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirjat · tunteet

Varjostajien matkassa

 

varjostajat1.jpg

Joidenkin kirjojen kansi enteilee seikkailua, johon haluaa malttamattomana päästä mukaan. Olin odottanut Maija ja Anssi Hurmeen satukirjaa Varjostajat aina siitä asti, kun näin sen kirjakatalogissa, sillä kannen kuvassa on jotain lumoavan vangitsevaa. Kirja on kauttaaltaan poikkeuksellisen harmaa ollakseen lastenkirja, mutta sille on syynsä. Bussin katolla istuvat hahmot näyttävät aavistuksen pelottavilta, mutta pehmeä kynänjälki keventää tunnelmaa ja houkuttaa raottamaan kirjan kantta. Lapsi ei olisi kirjaan tarttunut, ellen itse olisi ollut siitä niin innoissani, sillä hänen valintansa yleensä pirskahtelevat värejä.

Varjostajissa päähenkilölapsen ja tämän isän elämää varjostaa suru ja ikävä. Äiti on poissa, ja elämä on verhoutunut harmaaseen pilveen. Kliseisesti voisi todeta kaikkien värien ja sitä myötä ilon kadonneen elämästä, niinhän kirja on kuvitettu, vailla kirkkaita värejä. Tarina itsessään ei ole kuitenkaan yhtään kliseinen. Äidin poissaolo on saanut jäljelle jääneet perheenjäsenet surullisiksi. Eräänä aamuna lapsen sängyn laidalla istuu olento, joka ei sano mitään. Varjostaja seuraa lasta minne ikinä tämä meneekin, ja kasvaa samalla koko ajan suuremmaksi. Kohta taloon tulee myös toinen samanlainen, omituinen olento. Yhdessä olennot, varjostajat, laittavat arjen sekaisin, sekoittavat hammastahnaa voileipiin ja appelsiinimehua kahviin.

Käy selväksi, että varjostajilla on lempeä ja tärkeä tehtävä: suojella lasta ja isää, auttaa heidät vaikean vaiheen ylitse, kulkea mukana surussa, kannatella vaikeissa paikoissa, olla läsnä joka hetkessä. Kun varjostajat ovat kulkeneet henkilöiden rinnalla tarvittavan ajan, tulee aika, jolloin he lähtevät yhtä yllättäen kuin ovat saapuneetkin. Varjostajat leikittelee kielen ja kuvituksen yhteistyöllä, sillä omituiset olennot liikkuvat varjojen avulla paikasta toiseen, aivan henkilöiden kantapäillä, ikään kuin varjona.

varjostajat3.jpg

Teos ei ole helppo, ja lapsi tietysti aina kuuntelee ja tulkitsee omalla tavallaan. Liikaa en halunnut alleviivata lapselle omaa tulkintaani siitä, että vanhempi voisi yhtäkkiä kadota jonnekin. Kävimme toki kirjaa yhdessä jonkin verran läpi, sen verran surullinen ja jännittävä vire siinä on. 5-vuotias kaipaa tällä hetkellä kirjoiltaan enemmän arkista kosketuspintaa omaan elämäänsä, joten Varjostajat tuntui jäävän hänelle etäiseksi. Minulle taas tämä oli yksi kuluvan vuoden upeimmista lastenkirjaelämyksistä. Uskon, että perheissä, joissa ikävöidään ja surraan, on tarvetta tällaisille tarinoille. Varjostajat jättää monta asiaa lukijan mielikuvituksen varaan ja antaa siten lukijalle tilaa käsitellä omia surujaan tarinan lempeässä vanavedessä. Lohtukirjana ja epämääräisten ikävien tunteiden purkajana Varjostajat on verraton.

 

Kirja:

Hurme, Anssi & Maija: Varjostajat, kustantamo Schildts et Söderströms 2018.

 

Aikuiset · Lastenkirjat · muu elämä

Kulman takana

blogiinpääsiäinen2

Yhtäkkiä oli ja meni aprillipäivä, kesä on kulman takana, ainakin ajatuksissa. Aurinko hyökyy päälle valtoimenaan, vapaat päivät saivat ajatukset juoksemaan, liikaakin välillä. Leikittelen ajatuksilla elämästä jossain lämpimässä ympäri vuoden, sillä tuntuu, että vain puolen vuoden ajan tässä maassa voi olla ja hengittää. Tiedän kuitenkin, etten voisi koskaan asua pysyvästi toisaalla. Islantilaisessa kodinonnessa Satu Rämö toteaa: “Muilla kielillä voi sanoa sen mitä osaa, omalla kielellä juuri sen, mitä haluaa.” En usko voivani oppia elämään kielipuolena kovinkaan helposti, mutta nautin ulkosuomalaisten tarinoiden lukemisesta. Varaukseton suositus Islantilaiselle kodinonnelle siis, paljon on meillä suomalaisilla opeteltavaa, asenteesta lähtien.

Luen pitkästä aikaa englanniksi, Julian Barnesia, josta pidän kovasti. Tällä hetkellä on helppo löytää lukemista, ei tarvitse väkisin yrittää päästä kirjoja loppuun. Toisaalta tuntuu, että luen liikaa tietyntyyppistä kirjallisuutta, blogeissa näkyvät samat uutuudet ja somen mukaan kaikki lukevat samoja kirjoja. Pitäisikö lukea jotain vanhempaa välillä, jos niin mitä? Pitäisikö enemmän taas poistua mukavuusalueeltaan? Englanniksi lukeminen on vaihteen vuoksi tyydyttävää, on palkitsevaa päästä vauhtiin. Silti kaihertaa, ymmärränkö kaiken varmasti oikein.

blogipääsiäinen1

Lapset ovat keväthurmoksessa, esikoinenkin on valon villitsemä eikä hän jaksa keskittyä kirjoihin niin suurella antaumuksella kuin pimeinä käpertymispäivinä. Sopivaa lukemista on vaikea löytää: hurmaavat Telma-kirjatkin teilattiin mustavalkoisten kuvien takia, vaikka olen varma, että tarina olisi ennemmin tai myöhemmin vienyt hänet mukanaan, jos olisi antanut tilaisuuden. En halua pakottaa, joten luemme Aada-kirjoja ja Lasse-Maija-sarjaa, yhteisissä lukuhetkissä on tärkeää, että molemmat tykkäävät luetusta. Tuntuu, että tässä kohtaa lukutarjonnassa on aukko tai sitten emme löydä sopivia kirjoja. Esikoinen kaipaa pidempiä tarinoita, mutta tarvitsee värikkäitä kuvia vielä viihdytykseksi. Kuopus on myös kehittynyt lukijana valovuoden verran. Siinä missä hän ensimmäiset puolitoista vuotta huusi suoraa kirkumista silloin, kun yritin lukea isosiskolleen, nyt hän kantaa kaikki Sanna- ja Teemu-kirjat syliini kerralla ja pyytää vielä Onni-poikaa jatkoksi.

On aivan juuri, kun elämä siirtyy pihalle, keinuihin ja kiipeilypuihin, kun voi juosta vielä illalla valoisassa ja kuulla pihalintujen äänet, kun uskaltaa pyöräillä vapauden hurmiossa töihin jäätymättä ja liukastumatta. Haaveilemme lasten kanssa yhteen ääneen vapusta, seuraavasta pitkästä viikonlopusta. Sanokaa mitä sanotte, mutta vappu on minulle kesän alkamisen, valon ja riemun juhla, päivä jolloin kuohuviinipullon poksauttaminen ja kevyempään mekkoon pukeutuminen saa hypähtelemään.

On merkillinen aika, en jaksaisi laittaa ruokaa, eläisin vietnamilaisilla kesärullilla pitkästä aikaa pastan sijaan mutta kun lapsetkin pitää ruokkia, haluaisin Ruusujen keikalle ja Sidewaysiin ja unohdan, miten olen työttömänä kesän ja syksy on suunnitelmineen ihan avoinna, en ole kylvänyt siemen siementä tai piirtänyt perinteistä puutarhakarttaani .Olen sysännyt sisustuslehdet syrjään, lakannut kyttäämästä tori.fi-sivustoa, en ole suonut ajatustakaan vanhan talomme laittamiselle, remontista on ollut pidempi tauko kuin aikoihin.  Ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan elänyt enemmän hetkessä kuin koskaan. Olen vain hengittänyt, liikkunut ja lukenut, ja se jos mikä on rauhoittavaa.

Kuulokkeissa koko ajan Ruusut: Glitchit

Aikuiset · tietokirjat

Karkotetut

karkotetut 1.jpg

Karkottaa: saattaa karkkoamaan, ajaa pois, poistaa, häätää, hälventää, häivyttää, torjua (Kielitoimiston sanakirja). Sanan merkitys on itsestäänselvä, mutta tämän kirjan äärellä synonyymiksi valitsisin verbin torjua. Mitä me torjumme, kun torjumme ihmisiä, jotka etsivät rauhallista paikkaa itselleen ja perheelleen, mahdollisuutta turvallisempaan tulevaisuuteen? Toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Katja Tähjän teos Karkotetut kertoo niistä ihmisistä, jotka kuuluvat siihen 160 000 ihmisen joukkoon, jotka pakotettuina joutuvat poistumaan Euroopasta vuosittain. Karkotetut on itsenäinen jatko-osa samojen tekijöiden teokselle Paperittomat.

Joskus lukukokemus on niin ravisteleva ja vavisuttava, että sen äärellä mykistyy eikä sanoja tunnu riittävän kokemuksen purkamiseen. Olen nieleskellyt Karkotettuja muutaman päivän, yrittänyt saada jonkinlaisen otteen siitä, mitä siitä voisi kertoa, mitä siitä kannattaisi kertoa, jotta mahdollisimman moni tarttuisi kirjaan. Tartuin kirjaa, koska halusin tietää tarinoita uutisten takaa. Niin selkeästi kuin kirja onkin toimitettu, sen aihepiiri on niin raskas, että lukeminen teki välillä jopa fyysisesti pahaa ja mietin, miten voin jatkaa kirjan loppuun saakka.

Eurooppalaisten täytyy tietää , mitä karkotetuille ihmisille tapahtuu, jotta voimme paremmin arvioida karkotusten inhimillisiä kustannuksia, eurooppalaisten valtioiden poliittista vastuuta karkotusten jälkeisistä riskeistä sekä karkotuspolitiikan ja -käytäntöjen yhteensopivuutta ihmisoikeuksien kanssa. Palauttamiskiellon periaatteen mukaan eurooppalaiset valtiot eivät saa palauttaa yksilöitä turvattomiin maihin. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3. artikla varjelee palauttamasta yksilöitä epäinhimilliseen tai halventavaan kohteluun. Raportit kidutuksesta, katoamisista ja kuolemista saattavat siis tarkoittaa, että monet karkotuspäätökset ovat ristiriidassa palauttamiskiellon periaatteen kanssa.

Kirja on vankka tietopaketti, asiantuntevasti koottu, siinä pääsee ääneen runsalukuinen joukko hyvin erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista. Karkotetut kertoo yksilöistä ja perheistä, jotka on käännytetty pois Ruotsista, Norjasta, Itävallasta, Tanskasta, Kreikasta, Alankomaista, Iso-Britanniasta ja Suomesta. Mukana on myös saattopoliisin kertomus siitä, minkälaista työtä suomalainen saattopoliisi tekee, mitä työnkuva pitää sisällään ja minkälaisia tunteita se työntekijässä herättää. Osa karkotetuista esiintyy kirjassa omalla nimellään ja kasvoillaan, osa käyttää turvallisuussyistä salanimeä.

karkotetut2.jpg

Jokaisen kertomus on ainutlaatuinen. Kaikilla on ollut pätevä syy jättää oma maa, perhe, sukulaiset ja oma kieli taakseen. Osa on myynyt koko omaisuutensa ja ostanut lipun tulevaisuuteen salakuljettajilta, matkannut hengenvaarallisen reitin läpi toivoen pääsevänsä perille jonnekin, missä voisi aloittaa alusta. Yhteistä henkilöille on myös se, että he ovat tosissaan yrittäneet kotoutua, opiskella, hankkia töitä, todistaa olevansa oleskeluluvan arvoisia, turhaan. Toiset ovat oleilleet yhdessä ja samassa eurooppalaisessa maassa vuosia, perustaneet perheen, kunnes seinä on nostettu pystyyn. Tulee tilanne, jolloin on lähdettävä pois, joko vapaavalintaisesti pienen rahallisen avustussumman kera tai väkisin käsiraudoissa poliisisaattueessa, mutta lähdettävä on.

En halua tiivistää kirjan tarinoita, ne ovat kaikki omanlaisiaan, yhtä tärkeitä. Koen voimattomuutta ajatellessani henkilöitä, jotka ovat palanneet lähtömaihinsa jopa läheisiltäänkin salaa, koska pelkäävät joka sekunti henkensä puolesta. Kumpi on pahempaa, kuolla kotimaansa kriisialueella vainon tai satunnaisen väkivallanteon uhrina vai elää päivästä toiseen yhdessä pienessä huoneessa piilotellen ja toivoen, ettei kukaan löytäisi. Millaista elämää se on?

Luen kirjaa etuoikeutetun valkoisen länsimaalaisen perspektiivistä, kivuaalisti tiedostaen sen seikan, miten helppo minun olisi saada vaikkapa työlupa lähes mihin tahansa valtioon, johon keksisin haluta. Pidän matkustamisesta, mutta ajatus pysyvästä elämästä jossain täysin erilaisessa kulttuurissa, vailla omaa kieltä ja lähimmäisiä on sietämätön. Siksi on niin vaikea ymmärtää, miten jotkut ajattelevat turvapaikanhakijoiden havittelevan helppoa elämää täällä kylmässä ja pimeässä Pohjolassa.

Synkkä teos on kuvitettu vaikuttavin kuvin. Teos antaa puheenvuoron niille, joiden ääni  on karkottamisen myötä pyritty vaientamaan. Kaiken epätoivon ja lamaannuksen keskellä osa kirjan henkilöistä jaksaa vielä toivoa ja uskoa hyvään, poispääsyyn senhetkisestä ahdingosta, jopa mahdolliseen elämään Euroopassa. Ilman toivoa ei ole elämää, sanovat. Tämä kirja nostaa esiin tärkeitä ja olennaisia kysymyksiä turvapaikkapolitiikan saralta. Vain tuomalla asioita esiin voimme ylläpitää toivoa siitä, että asioita voidaan muuttaa. Pelkkä puhuminen ei tietenkään riitä, vaan tarvitaan konkretiaa.

Mitä sinä esimerkiksi voit tehdä karkotettujen tai paperittomien puolesta?:

  • lahjoittaa rahaa ihmisoikeuksien puolesta tukemalla Amnesty Internationalia täällä (olen kuukausilahjoittaja vuodesta 2007)
  • auttaa paperittomia
  • opettaa suomea vapaaehtoisena esimerkiksi vastaanottokeskuksissa

 

Kirja:

Viitanen, Kaisa & Tähjä, Katja: Karkotetut*, kustantamo Schildts & Söderströms 2016.

*kirja saatu arvostelukappaleena kustantamo Schildts & Söderströmsiltä.

Aikuiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat · lastenromaanit

Helmeä etsimässä

helmenkalastaja1

Tämän vuoden Runeberg Junior -palkinnon voittanut Helmenkalastaja on suurenmoinen ja ajaton saturomaani, syystä palkintonsa ansainnut. Helmenkalastajassa Karin Erlandsson punoo silmukka silmukalta tihenevää juonta kuin verkkoa, jännite pitää hyppysissään loppuun saakka. Helmenkalastajan maailma on ihmeellinen, surun ja kaipauksen läpäisemä valtakunta meren äärellä. Siellä elanto ansaitaan pyydystämällä helmiä, jotka sitten kaupataan kuningattarelle kovaan hintaan. Helmenkalastuksessa on kuitenkin traaginen vire, sillä sukupolvi toisensa jälkeen hylkää lapsensa ja lähtee etsimään helmistä ihmeellisintä, Silmäterää.

Silmäterän löytäjä on saava kaiken, mitä toivoa saattaa. Siksi myös Miranda aikoo päihittää kaikki muut helmenkalastajat ja löytää tuon helmistä arvokkaimman. Miranda on orvoksi jäänyt yksikätinen tyttö, joka tietää olevansa valtakunnan paras sukeltaja. Meri on kuitenkin viekas ja täynnä vaarallisia ruusuhaita. Helmenkalastus on yksinäistä ja riskialtista työtä, ja Silmäterän kaipaus tekee ihmisistä ahneita ja häikäilemättömiä. Miranda saa lähes vastentahtoisesti apurikseen Sirkan, huomattavan paljon itseään muistuttavan tytön. Silmäterää havitellessaan Miranda ja Sirkka joutuvat pelottavaan seikkailuun, jossa punnitaan, kenen kanssa kannattaa liittoutua ja ketä vastaan taistella.

Helmenkalastaja on tärkeä suunnannäyttäjä sukupuolirepresentaation muokkaajana, sillä kaikki merkittävimmät henkilöhahmot tarinassa ovat rohkeita ja päämäärätietoisia naisia ja tyttöjä. Hahmoilla on vankkumaton itseluottamus ja seikkaileva, itsenäinen asenne. Miehet ovat sivuroolissa, ainakin tässä neljän kirjan sarjan aloittavassa teoksessa. Kotimaisessa kirjallisuudessa on paljon nokkelia ja itsevarmoja tyttöhahmoja, mutta tällaisia päämäärätietoisia ja arvonsa tuntevia hahmoja tarvitaan silti yhä lisää.

helmenkalastaja2

Mutta jos ihminen ei kaipaisi, hän ei koskaan tekisi mitään. Ei koskaan söisi mantelivanukasta, ei koskaan istuisi nuotiolla juttelemassa eikä koskaan tekisi vuohenjuustoa. Enkä minä istuisi tässä sinun vieressäsi. Olen aina ajatellut, että kaipuu on kauneinta maailmassa, ilman sitä en haluaisi koskaan elää.

Tunnelma seikkailussa on haikea, mutta surun alla piilee toiveikkuus ja odotus siitä, että maailma voisi olla joskus toisenlainen, parempi paikka. Ehkä myöhemmin on koittava aika, jossa kaipaus laantuu, eivätkä vanhemmat enää hylkää lapsiaan helmenkalastuksen tähden. Erlandssonin kieli luo teokseen ihan omanlaisensa sävyn, sanasto on varsin omaleimaista ja kekseliästä. Luin kirjan suomeksi, alkuperäiskieli on ruotsi. Suomennos vaikuttaa onnistuneelta, sanat ovat runollisia ja tekevät maailmasta tainomaisen. Kirjassa syödään mantelivanukasta ja vaapukoita, juodaan päärynäsimaa, meressä uiskentelee hurjia ruusuhaita sekä kauniita kultapyrstöjä. Kieli vie mukanaan maailmaan, josta on vaikea irtautua arkipäivään.

Helmenkalastaja on paitsi vimmainen tarina kaiken muun varjoonsa jättävästä kaipuusta, myös kertomus rohkeista oman tiensä kulkijoista. Se on myös tarina ystävyydestä, joka kasvaa pikkuhiljaa kaipausta suuremmaksi. Teos on ehdottomasti viime vuosien saturomaanien parhaimmistoa.

Kirja:

Erlandsson, Karin: Helmenkalastaja, Schildts & Söderströms 2017.

*Kirja saatu arvostelukappaleena Kustantamolta.

 

Aikuiset · muu elämä · tunteet · Vanhemmuus

Kirja tytölleni

kirjatytölleni1

Vanhemmuuden rakkauden ja huolen epämääräistä yhdistelmää ei voi kukaan puolestani kantaa, vaikka tulisi kuinka lähelle. Sen alle on niin helppo lamaantua, ja toisaalta juuri siinä samassa epämääräisessä tunteiden aallokossa tuntuvat olevan juuri ne syyt, miksi hartaasti vuosia toivoin, että joku tulisi luokseni. Että sinä tulisit luokseni. Että saisin kokea vanhemmuuden.

On suuri ilo lukea vanhemmuudesta sellaista tekstiä, johon voi samaistua ja josta voi löytää itselleen tukea ja lohtua. Vauvan syntymän jälkeinen äärimmäinen, kaiken sysäänsyrjäävä rakkaus ja samalla järkyttävä, irrationaaliseksikin yltyvä pelko kaikkea kohtaan tulee yllätyksenä, viimeistään silloin, kun astuu ensimmäisen kerran vauvan kanssa kotinsa ovesta sisään. Yhtä pöyristyttävältä voi tuntua myös se, että vanhemmuus herättää välillä myös negatiivisia tunteita, joista kukaan ei tunnu puhuvan. Lapsen synnyttyä kaikki ympärillä on samalla tavalla, mutta mikään ei kuitenkaan ole ennallaan. Siitä, millaisia tunteita vanhemmaksi tuleminen varsinaisesti herättää ja miten niitä voisi käsitellä, puhutaan kuitenkin harvinaisen vähän.

Jani Toivolan Kirja tytölleni vie mukanaan lähes neljän vuoden mittaiselle matkalle. Kaikki alkaa suuresta ja kirkkaasta toiveesta saada lapsi.  Hartaan toiveen toteuduttua alkaa uusi vaihe elämää sen pienen ihmisen kanssa, joka vihdoin syliin annetaan.  Tilanteeseen on valmistauduttu parhaalla mahdollisella tavalla ja silti elämänmuutos yllättää. Isäksi tulemisen ohella kirja käsittelee uudenlaisen arjen asettelua toimiville urilleen, työn ja perheen yhteensovittamista, uupumista, sairauslomaa ja toipumista. Se on myös vimmainen ja monikerroksinen puheenvuoro siitä rakkaudesta, jota vanhempi lastaan kohtaan kokee.

Toivolalla on häkellyttävän hyvä empatiakyky ja taito asettautua kenen tahansa asemaan. Hän ei oleta, että esimerkiksi kahden vanhemman perheillä olisi automaattisesti helpompaa pikkulapsiarjessa. Hän ei muutenkaan oleta kenenkään tilanteesta yhtään mitään, sillä hän tietää, että puistoissa, kauppakeskuksissa ja päiväkotien eteisissä näemme vain pienen silmänräpäyksen muiden perheiden arjesta, emme kokonaisuutta tai taustoja. Silmänräpäysten perusteella on turha tehdä minkäänlaisia päätelmiä. Esimerkillään ja omilla tarinoillaan Toivola kannustaa muita vanhempia avaamaan suunsa, puhumaan tunteistaan ja käymään läpi niitä jonkun kanssa, silläkin uhalla, että nolottaisi.

Toivola luottaa siihen, minkä me kaikki tiedämme ja valaa sitä uskoa myös lukijaansa: olemme kaikki ihmisiä, meillä on oltava samankaltaisia kokemuksia myös vanhemmuudesta, vaikka emme olisi niitä koskaan uskaltaneet ääneen sanoa.  Jo ennen lopullista uupumuspiikkiä Toivola päätti uskaltaa avata suunsa ja kysyä, olisiko muilla tarvetta jutella vastaavista tuntemuksista.  Hän tuli luoneeksi samassa elämäntilanteessa oleville ystäville ja tuttavilleen People power -kerhon, jossa ruuhkavuosia elävät ystävykset kokoontuvat säännöllisin väliajoin samaan tilaan purkamaan sydäntään kullekin kellotetun 15-minuuttisen ajan. Puhuja saa olla luvan kanssa hiljaa tai puhua pulputtaa koko ajan. Vasta määrätyn ajan päätyttyä muut saavat kommentoida, mutta tarkoitus ei ole jakaa neuvoja tai ohjeita, vaan tarjota kuuntelua ja läsnäoloa. Konsepti on aivan nerokas!

Häpeä mistään tavasta olla vanhempi on turhaa häpeää ja ylimääräistä kipua tilanteessa, jossa jokainen meistä on muutenkin haavoittuvainen. Kaikki teot ja sanat, joilla voimme laventaa käsityksiämme vanhemmuudesta, ovat elintärkeitä. Tähän kuvaan kuuluu myös avoin puhe lapsettomuudesta. Siitä kivusta ja surusta, kun lasta ei kuulu hartaista toiveista huolimatta. Jokaisen tilanne on omanlainen, eikä siihen kaivata ulkopuolista arvioimaan, onko suru oikeutettua tai ei. Siihen tarvitaan kuuntelemista, läsnäoloa ja ymmärrystä.

Toivola kertoo, että yksinhuoltajuus on tavallaan ollut myös onni, on ollut pakko avata sisintään ympärillä oleville ihmisille jaksaakseen. Uupumisen myötä on ollut pakko kohdata omat rajat, löytää tasapaino omien rutiinien, päämäärien, tavoitteiden ja mahdollisimman hyvin tekemisen välillä, opetella ottamaan rennommin ja välillä välittämään hiukan vähemmän siitä, mitä muut itsestä ajattelevat. Rivien välistä muotoutuu se sama ohje, jonka kaikki periaatteessa tietävät: on huolehdittava ensin itsestään ja omasta jaksamisestaan voidaaksen huolehtia lapsestaan. Eikä siinä tai sen opettelussa ole mitään hävettävää.

Kerronta on paikoiteillen rönsyilevää ja toisteistakin, mutta kaksi selkää päälinjaa kulkee läpi kirjan: oma kasvaminen lapsen rinnalla sekä lapsen ja vanhemman välisen suhteen kehittyminen ja muuttuminen vuosien karttuessa.  On huomattava, miten lapsi pakottaa vanhemman kohtaamaan itsensä ja oman toimintansa ikään kuin peilin kautta. Se, miten me vanhemmat ja muut aikuiset kohtelemme lapsiamme, toisiamme ja toisten lapsia ja perheitä, siirtyy jälkipolville kaikissa tilanteissa. Lapset aistivat ja ottavat mallin pienistä hienovaraisista eleistä,  äänenpainoista, keskustelujen tunnelmista, tavoista joilla me aikuiset kohtaamme ja kohtelemme toisiamme. Kaikkea ei voi ennakoida eikä itseään voi ohjelmoida täydelliseen vanhemmuussuoritukseen, mutta läsnäoloa voi kuitenkin harjoitella. Tunteista ja tavoistaan toimia tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa voi  keskustella ja ottaa opiksi.

Kiitos Jani, että teet polkuja meille muillekin kulkea.

Kirja:

Toivola, Jani: Kirja tytölleni, WSOY 2018.

 

Aikuiset · Käännöskirjat

Kuumeiset päivät

pihka

Puolihuolimattomasti lausuin ääneen edellispäivänä sanat “saisipa vaan maata sängyssä pari päivää” ja kas, kuopukselle nousi kaiken muun tieltään raivaava kuume. Olemme viettäneet leirielämää sohvalla pienen toipilaan kanssa vuorokauden ympäri, samalla olen lukenut Ane Rielin Pihkaa, jonka viimeiset sivut luin loppuun myöhään illalla. Olen ollut toisessa ajassa, toisessa paikassa samaan aikaan, kun pistävät auringonsäteet ovat kutitelleet minua ja tiukasti syliini takertunutta tyttöä. Kuumeisen lapsen sylissä pitämistä tuskin suositellaan, mutta se on ainoa paikka, jossa hän ei ole uikuttanut oloaan. Olemme molemmat nuokahdelleet pitkin päivää, korjanneet taas asentoamme jatkaaksemme yhdessä lepäämistä. Välillä hän on maannut hiljaa sylissäni silmät raollaan, unen ja valveen rajamailla. Silloin olen kadonnut Päähän, kaukaiselle saarelle, jossa Liv elää eristettyä ja erityistä lapsuuttaan omituisen, vastoinkäymisten sairastuttaman perheensä keskellä.

On huolestuttavaa tarkkailla pienen hengitystä ja silminnähden vaikeaa oloa, toivoa, että edes jäätelö maistuisi kun mikään muu ei, mutta ei niin ei. Pienen potilaan kanssa olo tuntuu samalta kuin vastasyntyneen – joku haluaa olla niin tiiviisti iholla kuin mahdollista, vessaan poistuminenkin synnyttää hirveän, eläimellisen parun, jota on vaikea saada tyyntymään. Toisaalta, nämä päivät ovat korvaamattomia. Meillä ei ollut hänen kanssaan vauvavuotta, jolloin olisimme nukkuneet navat vastakkain sohvalla, ei ollut aikaa, jolloin ylipäätään olisimme nukkuneet pitkiä pätkiä samaan aikaan. Tällainen pakollinen pysähtyminen, ikiliikkujan kainalossa pitäminen tuntikausia, on ollut ihanaa.

Saarella asuvalla Livillä ei ole kaikki hyvin. Epänormaalista elämäntavasta on tullut normaalia.  Liv kulkee pitkin saarta kuolleen kaksoisveljensä kanssa,  lukee sänkynsä vangiksi joutuneelle, sairaalloisen lihavalle äidilleen kirjoja ääneen, ja uskoo isäänsä, kun tämä kertoo tappavansa Livin isoäidin heidän kaikkien parhaakseen. Liv tekeytyy isänsä pyynnöstä kuolleeksi, jotta perhe voisi pysytellä jatkossakin etäällä yhteisöstä. Isän mieli synkkenee päivä päivältä kaikkien perhettä kohdanneiden vastoinkäymisten myötä, ja syöksee samalla perheen lohduttomaan tilanteeseen, josta normaalielämä on kaukana.

Pihkan epätavallinen tarina kasvaa hiljalleen, kerää voimaa ja kerroksia itseensä, kunnes lopulta vyöryy lukijan päälle valtoimenaan ja imaisee syvälle mukaansa. Kirjaa lukiessa pysyy aluksi etäällä, pitää kiinni toivosta, eikä ota uskoakseen vääjäämätöntä. Toivoton kirja ei missään nimessä ole, mutta tarinan loppu itkettää silti. Riel kuvaa äärimmäisen taitavasti lapsen uskollisuutta omille vanhemmilleen. Vanhempien järjettömyyksiin menevä menetyksenpelko ja suojelunhalu vavisuttavat. Hyvää tarkoittavilla teoilla voi oikeuttaa kaameita asioita, jos vain selittää itselleen ajattelevansa toisten parasta.

Pihka on kertomus surusta, epätoivosta sekä siitä valtavasta rakkaudesta, mikä perheissä vallitsee. Se on nyrjähtänyt tarina vinksahtaneista ihmisistä, jotka viimeiseen asti suojelevat toisiaan. Se on yksi alkuvuoden väkevimmistä romaaneista. Ilmeisesti Rieliltä ei ole aiemmin suomennettu muita teoksia, toivottavasti tämä seikka korjataan mahdollisimman pian. Pihka sai minut ajattelemaan Anne Swärdiä ja hänen hengästyttävän tiivistä tapaansa kuvata erityisiä ihmiskohtaloita. Onneksi Swärdin uutuus Vera suomennetaan ihan kohta. Pihkasta, sen omituisesta ja lohduttomasta maailmasta on vaikea päästää irti.

Kirja:

Riel, Ane: Pihka, Aula & Co 2017.

 

 

 

Aikuiset · Alle kouluikäiset · joululahjakirjat · Käännöskirjat · Kouluikäiset · Pukinkontissa

Pukinkonttiin, osa 3: Tositarinoita historian suurnaisista

Iltasatuja kapinallisille tytöille* ilmestyi vihdoin hiljattain suomeksi. Kirja on herättänyt niin paljon fiksua keskustelua ja hyviä kysymyksiä monissa blogeissa, että tartuin siihen suurella uteliaisuudella. Italialaisten Elena Favillin ja Francesca Cavallon luova tietokirja on ollut myyntimenestys ympäri maailmaa. Kirja sisältää sata ainutlaatuista, satumuotoon verhottua tarinaa eri aloilla toimineista supernaisista ympäri maailmaa, vieläpä eri aikakausilta,  hurjan kiinnostavaa! Kirjan nimi on saanut aikaan ihan osuvaa kritiikkiä, todellakin olisin toivonut, että kirja olisi suunnattu ihan kaikenlaisille, tavallisille tytöille. Provosoiva nimi jää kuitenkin mieleen ja saa kihisemään uteliaisuudesta, joten annettakoon se osittain anteeksi.

iltasatuja2

Iltasatukirjan kansiin on koottu kertomukset Malala Yousafzaista, Kleopatrasta, Anna Politkovskajasta, Astrid Lindgrenistä, Coco Chanelista ja Julia Childista, mutta laajaan joukkoon mahtuu myös monta täysin uutta nimeä ja tarinaa. Mukana on esimerkiksi merirosvoja, kädellisten tutkija, soturi, astrofyysikko, vakooja, kuningatar ja monia urheilijoita. Tarinat on kerrottu mutkia suoristaen, tiivistäen naisten tärkeimmät saavutukset vaikeuksien kautta voittoon -kertomuksiksi. Valitettavaa kyllä, suuri osa naisten tarinoista peilautuu jollain tavalla miehiseen historiaan, osa suurnaisista on joutunut pukeutumaan miehiksi päästäkseen tavoitteisiinsa tai heidän saavutuksiaan ei ole ehkä aiemmin kerrottu jälkipolville yhtä suurissa määrin kuin miesten vastaavia huippuhetkiä. Kirja tuleekin vahingossa vahvistaneeksi myyttiä siitä, että naiseus voi edelleen olla este suurille saavutuksille. Jossain päin maailmaa varmasti  vielä näin onkin, mutta sitä silti toivoisi, ettei kukaan asettaisi ystäviensä, tyttäriensä, siskojensa tai vaimojensa päähän ennakko-oletuksia siitä, mitä nämä mahdollisesti voivat tai eivät voi tehdä. Teoksen voimaannuttavaa sanomaa siis vesittää ajatus siitä, että naiseus on asia, josta huolimatta ihmeellisiä asioita voi saavuttaa, jos vaan tarpeeksi tarmokkaasti haluaa. Sitä kun niin kovasti toivoo, että tasa-arvo olisi arkipäivää, eikä moinen seikka juolahtaisi edes mieleen.

iltasatuja4.jpg

Ajattelin sujauttaa kirjan melkein 5-vuotiaan tyttäreni lahjakasaan jouluaattona – olkoonkin, että osittain kirja on hänelle vielä vaikeasti ymmärrettävä. Joku kuitenkin on todennut, että lapsi käsittelee luettua ikätasoonsa itse mukauttaen, joten en koe tarvetta jättää kirjaa odottamaan myöhempiä aikoja. Kävimme taannoin tyttären kanssa keskustelun leikin tiimellyksessä laivan henkilöstöstä. Lapsi ihmetteli, miksi puhuin miehistöstä, kun kaikki hänen laivassaan työskentelevät olivat naisia. Tyttärelleni on toistaiseksi selvää, että naiset voivat tehdä tismalleen samoja asioita kuin miehetkin. Onkin vaarana, että Iltasatuja kapinallisille tytöille jättää jälkeensä tunteen, että oikeastaan kaikki on mahdollista naisilleKIN. Tarinat ovat kuitenkin kiehtovia ja tärkeitä, joten ehdottomasti suosittelen kirjaa ihan kaikille suuria menestystarinoita janoaville.

 

iltasatuja3.jpg

Kirja on taitettu miellyttävän harmonisesti ja selkeästi siten, että vasemmalla puolella on satu, oikealla kuhunkin tekstiin erikseen tilattu eri kuvataiteilijan loihtima kuvituskuva. Kuvat rikastuttavat tekstiä, ja jotkut niistä ovat niin upeita moderneja taideteoksia, että ne tekisi mieli suurentaa ja kehystää tauluiksi. Tietoa on paljon, ja kirja herättää  uteliaisuuden tutkia lisää naisten tarinoita ja taustoja. Teoksen vahvuus on eittämättä siinä, että se vie mukanaan niin moneen eri maailmankolkkaan ja nivoo yhteen mitä erikoisempia kohtaloita ja saavutuksia.

 

Kirja:

Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille, kustantamo S&S 2017.

*Kirja saatu blogin kautta.

Aikuiset · Kirjoittaminen · Lukeminen · Muut jutut

Kurkistus kirjoittajien arkeen

Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen 12 tarinaa kirjoittamisesta ilmestyi syyskuussa. Kirja sisältää hyvin erilaisia kertomuksia siitä, mitä kirjoittaminen haastatelluille henkilöille merkitsee, millaisia työskentelytapoja he käyttävät ja miten he ovat päätyneet kirjoittamaan. Tarinoita on tietysti yhtä monta kuin haastateltaviakin. Tunnetuimpia kirjan haastatelluista ovat kirjailija Emmi Itäranta, toimittaja Reetta Räty ja sanoittaja Samuli Putro. Muut haastattelut kertovat Henri Pulkkisesta (Paperi T), Ozan Yanarista, Antti Heikki Pesosesta, Jukka Lindströmistä, Milja Sarkolasta, Justimusfilmsistä, Jenni Valtialasta, Eeva Kolusta ja Teemu Nikistä ja Jani Pösöstä.

12tarinaa1.jpg

Mikä on kiinnostavampaa kuin lukeminen? Lukemisesta ja kirjoittamisesta lukeminen  taitaa kiilata huippunopeutta lempiasioideni kärkeen. Helsinkiläisillä on jo tovi ollut mahdollisuus osallistua Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumiin kuulemaan tunnettuja ulkomaisia kirjailijoita, mutta me täällä maakunnissa voimme arkikiireissämme vain huokailla, kunpa joskus ehtisin tuonne tai tuonne. Kirjamessuilla kerran vuodessa kuulee kirjailijoiden tarinoita ja esityksiä, lehdistä voi lukea kirjailijahaastatteluja, mutta tarve ja halu kuulla tarinoita kirjoittamisprosesseista elää myös näiden tapahtumien ulkopuolella. 12 tarinaa kirjoittamisesta ei kerro ainoastaan kirjailijan työstä, vaan esittelee tusinan hyvin erilaisia tekstejä ammatikseen työstävää ammattikirjoittajaa.

Tarina tarinan kirjoittajasta on aina kiinnostava, joten halusin malttamattomana lukea lisää siitä, mitä alan ammattilaiset ajattelevat tekstien työstämisestä. Kirjailijakohtaamiset jätän suosiolla väliin, lempikirjailijoiden tapaamisessa olisi liian suuri riski pettymykseen, mikäli henkilö ei vastaisikaan hänestä muodostamaani mielikuvaa. Yhden poikkeuksen olen tehnyt ja pyytänyt ohimennen eräässä tilaisuudessa omistuskirjoituksen Monika Fagerholmilta. Mitään ei särkynyt ohikiitävässä kohtaamisessa, taika ja hohto kirjailijan ympärillä säilyi, mutta riski on liian iso otettavaksi. Haluan pitää kirjojen kautta syntyneistä mielikuvista kiinni. Toisaalta, olen äärimmäisen utelias kuulemaan kirjojen taustoja. En ole niinkään kiinnostunut siitä, onko tarina totta vai ei, vaan siitä, miten se on syntynyt. Tällaiseen tiedonhaluun oiva vastaus on 12 tarinaa kirjoittamisesta.

Millainen on ammatikseen kirjoittavan työpäivä? Mistä he ammentavat ideansa, miten ja missä he työskentelevät, miten tekstit hiotaan valmiiksi? Haluavatko he teksteillään ottaa kantaa, viihdyttää vai luoda jotain aivan uutta?  Niin kiinnostava kuin taitavasti punottu romaani onkin, yhtä kiinnostavaa on se, mitä kirjoittajat kertovat jättävänsä ulkopuolelle.

Käytän paljon aikaa kirjojeni maailma rakentamiseen. Molempien kirjojen kohdalla kirjoitin erillisiä tekstitiedostoja, joissa listataan ja kerrotaan esimerkiksi kirjassa esiintyvän maailman teknologiasta, arkkitehtuurista, historiasta, luonnonvaroista sekä eläimistä ja kasveista. Lukijalle tekstissä on näkyvillä noin 5 % kaikesta suunnitellusta maailmasta. Tosin sitä on vaikea arvioida, koska osa asioista löytyy tekstistä epäsuorasti. Kirjoittajalla kokonaisvaltaisesti suunniteltu maailma on tärkeä, jotta pystyy hahmottamaan, miten asiat tekstissä on esitettävä. (Emmi Itäranta)

 

Muistan, minkälainen suuri pettymys minulle oli lapsena, kun kuulin ettei Carolyn Keeneä ole olemassakaan. Olikin vain ryhmä vaihtuvia henkilöitä, jotka yhdessä kyhäilivät Neiti Etsiviä liukuhihnalta. Se fakta, ettei punatukkaisen Paula Drew’n seikkailuja kirjoittanutkaan eläkeikää hipova nokkela kirjailijatar, vei sarjalta hohtoa roppakaupalla. Lukijalle on tärkeää ajatella, että teksti kumpuaa kirjoittajan tarpeesta kirjoittaa juuri tietty tarina, eikä tavoitteesta tehdä mahdollisimman kovaa bisnestä jollain tietyllä kirjallisella brändillä. Siksi on hienoa lukea siitä, millainen merkitys kirjoittamisella on kirjoittajalle itselleen.

12tarinaa2.jpg

Aika moni tunnettu kirjoittaja on todennut, ettei ole tiennyt mitä ajattelee jostakin, ennen kuin on kirjoittanut siitä. Kirjoittaminen on ajattelua. Ajattelu ja sen sanoiksi pukeminen vaatii kuitenkin ympärilleen aikaa ja tilaa, joutilaisuudella on luovuudelle kiistaton merkitys. Samoin kirjoittajat toistelevat fraasia “kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla”. Tottahan se. Eivät kenenkään sanat asetu vaivatta merkitykselliksi jonoiksi ilman työtä. Helppolukuinen, ajatuksia herättävä teksti on vaatinut yleensä useita työtunteja, editointia ja oikulukua, ennen kuin se päätyy meidän lukijoiden eteen. Tiedämmehän, että balettitanssijan ammatti vaatii satoja ja tuhansia kurinalaisia harjoitustunteja, mutta esitystä katsoessamme meidät valtaa illuusio varpailla tanssimisen keveydestä ja kivuttomuudesta.

Kirjoitusprosessissani kirjoittaminen ja lukeminen vuorottelevat. Unohtaminen on kaiken perusta, koska tietoisesti ajattelemalla harvoin tapahtuu mitään. Siksi kirjoittaessa tärkeää on kirjoittaa ja unohtaa kirjoittamansa hetkeksi. Lukeminen on minulle toimiva tapa unohtaa, siirtyä toiseen näkökulmaan ja maisemaan, minkä jälkeen on miellyttävämpää palata omaan tekstipätkäänsä. Se on kuin heräisi unesta tai palaisi kotiin ulkomailta, jolloin näkee taas selvemmin omat heikkoutensa, virheensä ja huonoutensa. Omat jutut ovat mageimpia monesti siinä ensivaiheessa, kun niistä on innoissaan. Etääntyminen vaatii helposti päiviä tai viikkoja – jopa kuukausia. (Samuli Putro)

12 tarinaa kirjoittamisesta –teoksen vahvuus on erilaisten haastateltavien äänen esiin saattamisessa sekä siinä, että suurin osa haastateltavista on suurelle yleisölle tuoreita, liki tuntemattomiakin kasvoja. Toiviainen ja Salmi, itsekin ammattikirjoittajia, antavat haastateltavien vahvan oman äänen näkyä teksteissään ja liittävät tarinat yhtenäiseksi, harkituksi kokonaisuudeksi, jonka nautiskelee yhdessä illassa. Uskon, että teos tarjoaa raikkaita näkökulmia ja ideoita kirjoittamiseen ihan kaikille, jotka työkseen tuottavat tekstejä. Kirjan lopussa on myös kattava valikoima harjoituksia, joita kuka tahansa voi käyttää kirjoituslukkojensa avaamiseen.

Kirja:

Salmi & Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta, WSOY 2017.