Aikuiset · Käännöskirjat

Kuumeiset päivät

pihka

Puolihuolimattomasti lausuin ääneen edellispäivänä sanat “saisipa vaan maata sängyssä pari päivää” ja kas, kuopukselle nousi kaiken muun tieltään raivaava kuume. Olemme viettäneet leirielämää sohvalla pienen toipilaan kanssa vuorokauden ympäri, samalla olen lukenut Ane Rielin Pihkaa, jonka viimeiset sivut luin loppuun myöhään illalla. Olen ollut toisessa ajassa, toisessa paikassa samaan aikaan, kun pistävät auringonsäteet ovat kutitelleet minua ja tiukasti syliini takertunutta tyttöä. Kuumeisen lapsen sylissä pitämistä tuskin suositellaan, mutta se on ainoa paikka, jossa hän ei ole uikuttanut oloaan. Olemme molemmat nuokahdelleet pitkin päivää, korjanneet taas asentoamme jatkaaksemme yhdessä lepäämistä. Välillä hän on maannut hiljaa sylissäni silmät raollaan, unen ja valveen rajamailla. Silloin olen kadonnut Päähän, kaukaiselle saarelle, jossa Liv elää eristettyä ja erityistä lapsuuttaan omituisen, vastoinkäymisten sairastuttaman perheensä keskellä.

On huolestuttavaa tarkkailla pienen hengitystä ja silminnähden vaikeaa oloa, toivoa, että edes jäätelö maistuisi kun mikään muu ei, mutta ei niin ei. Pienen potilaan kanssa olo tuntuu samalta kuin vastasyntyneen – joku haluaa olla niin tiiviisti iholla kuin mahdollista, vessaan poistuminenkin synnyttää hirveän, eläimellisen parun, jota on vaikea saada tyyntymään. Toisaalta, nämä päivät ovat korvaamattomia. Meillä ei ollut hänen kanssaan vauvavuotta, jolloin olisimme nukkuneet navat vastakkain sohvalla, ei ollut aikaa, jolloin ylipäätään olisimme nukkuneet pitkiä pätkiä samaan aikaan. Tällainen pakollinen pysähtyminen, ikiliikkujan kainalossa pitäminen tuntikausia, on ollut ihanaa.

Saarella asuvalla Livillä ei ole kaikki hyvin. Epänormaalista elämäntavasta on tullut normaalia.  Liv kulkee pitkin saarta kuolleen kaksoisveljensä kanssa,  lukee sänkynsä vangiksi joutuneelle, sairaalloisen lihavalle äidilleen kirjoja ääneen, ja uskoo isäänsä, kun tämä kertoo tappavansa Livin isoäidin heidän kaikkien parhaakseen. Liv tekeytyy isänsä pyynnöstä kuolleeksi, jotta perhe voisi pysytellä jatkossakin etäällä yhteisöstä. Isän mieli synkkenee päivä päivältä kaikkien perhettä kohdanneiden vastoinkäymisten myötä, ja syöksee samalla perheen lohduttomaan tilanteeseen, josta normaalielämä on kaukana.

Pihkan epätavallinen tarina kasvaa hiljalleen, kerää voimaa ja kerroksia itseensä, kunnes lopulta vyöryy lukijan päälle valtoimenaan ja imaisee syvälle mukaansa. Kirjaa lukiessa pysyy aluksi etäällä, pitää kiinni toivosta, eikä ota uskoakseen vääjäämätöntä. Toivoton kirja ei missään nimessä ole, mutta tarinan loppu itkettää silti. Riel kuvaa äärimmäisen taitavasti lapsen uskollisuutta omille vanhemmilleen. Vanhempien järjettömyyksiin menevä menetyksenpelko ja suojelunhalu vavisuttavat. Hyvää tarkoittavilla teoilla voi oikeuttaa kaameita asioita, jos vain selittää itselleen ajattelevansa toisten parasta.

Pihka on kertomus surusta, epätoivosta sekä siitä valtavasta rakkaudesta, mikä perheissä vallitsee. Se on nyrjähtänyt tarina vinksahtaneista ihmisistä, jotka viimeiseen asti suojelevat toisiaan. Se on yksi alkuvuoden väkevimmistä romaaneista. Ilmeisesti Rieliltä ei ole aiemmin suomennettu muita teoksia, toivottavasti tämä seikka korjataan mahdollisimman pian. Pihka sai minut ajattelemaan Anne Swärdiä ja hänen hengästyttävän tiivistä tapaansa kuvata erityisiä ihmiskohtaloita. Onneksi Swärdin uutuus Vera suomennetaan ihan kohta. Pihkasta, sen omituisesta ja lohduttomasta maailmasta on vaikea päästää irti.

Kirja:

Riel, Ane: Pihka, Aula & Co 2017.

 

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s