Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Kouluikäiset · Lastenkirjat · lastenromaanit

Kissa joka söi lähes koko maailman

Kurnivamahainen kissa on Magdalena Hain viime vuonna julkaistu lastenkirja. Runeberg Junior -kilpailussakin mukana ollut saturomaani on ehdottomasti ansainnut vielä lisää huomiota. Tarina henkii perinteisten satujen taikaa, onhan sen ytimessä kyse hyvän ja pahan taistelusta. Toisaalta sen teemoista voi rakentaa siltoja moniin tämän hetken kriiseihin, joita velloo maailmalla. Sangen kernaasti soisin Hain tarinalle tilaa koulujen ensimmäisten luokkien luku- tai satutunneilla sekä käännöksiä moniin maihin.

kurniva1

Kirjan kansi on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on itse tarina. Kurnivamahainen kissa on fantasiavaikutteinen saturomaani tytöstä, joka kohtaa valtavan, järkälemäisen kissan. Kissa ahmii ympäröivää maailmaa sisuksiinsa sellaista tahtia, että hirvittää. Kissa on syönyt itsensä niin isoksi, ettei sellaista melkein voi uskoa todeksi. On kuitenkin selvää, että jos on juonut kaiken veden lähteestä, syönyt kaikki metsän eläimet ja meren kalat sekä kylien viljat, kasvaa mahdottomiin mittoihin. Kissalla on oma menneisyytensä ihmisten keskuudessa, sellainen, josta se yrittää hienoisesti pitää kiinni, vaikka se oikeastaan haluaisi pistellä poskeensa myös juuri tapaamansa tytön. Tyttö ja kissa tekevät sopimuksen: kissa jättää tytön syömättä, mikäli tyttö löytää nelitassuiselle jotain syötävää päivän päätteeksi. Tytöllä on aikamoinen haaste selätettävänä, kun hän yrittää pitää ahmivaa kissaa aisoissa.

Mutta tyttö sanoi: “Älä tee sitä, kurnivamahainen kissa. Heillä on täytynyt olla paljon unelmia ja ajatuksia, että ne ovat ruokkineet koko kylää tähän asti. Ja katso, täällä on yhä lapsia. Heidän päässään syntyy kaiken aikaa uusia unelmia,”

Kissa näki, että tyttö puhui totta.

Lasten mielistä syntyi kaiken aikaa uusien ajatusten kimaltavia saippuakuplia. Ne ruokkivat kyläläisiä, vaikka heidän peltonsa olivat paljaat.

kurniva2

Hai kirjoittaa tarkasti ja kirjan maailma saa ajattelemaan meidän maailmaamme, jonka kriiseistä uutisoidaan päivittäin. Kurnivamahainen kissa ei osoittele, saarnaa tai opeta, vaan kerronnan keinoin näyttää, mitä tapahtuu, kun ahneet ihmiset hallitsevat ympäristöään pelolla ja julmuuden ylivallalla. Tarinaan ujuttautuu hienosti mukaan myös kertomus ystävyydestä ja luottamuksesta. Draaman kaarta hienosti noudatellen kirja päättyy onnellisesti. Lukukokemuksesta tekee erityisen nautittavan se seikka, että päähenkilö on aktiivinen ja peloton tyttötoimija, joka alkaa oikoa vääryyksiä niitä kohdatessaan. Kurnivamahaisen kissan kuvitus on Teemu Juhanin käsialaa. Mustavalkoinen, koukeroinen kynänjälki on omiaan peilaamaan karun sadun maailmaa.

 

Luen lapsille valtavasti ja jäljelle jäävät illan tunnit käytän oman kirjanälkäni tyydyttämiseen. Oli siis nolostuttava yllätys, että googlettelun tuloksena sain tietää Magdalena Hain olevan kotimainen, maskulainen kirjailija. Toki sukunimi sitä viestii, mutta ajattelin silti kyseessä olevan käännöskirja. Kurnivamahainen kissa teki suuren vaikutuksen.

Kirja:

Hai, Magdalena: Kurnivamahainen kissa, Karisto 2017.

kuvakirjat · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat

Kaukaisen maan kuningas

herrakuningas1

Raija Siekkisen kirjoittama ja Hannu Tainan kuvittama Herra Kuningas ilmestyi vuonna 1986. Se on edelleen yksi vaikuttavimmista kuvakirjoista, joita tiedän. Siekkinen kirjoittaa surumielisen kauniin tarinan yksinäisyydestä, onnellisuuden löytämisestä ja arjen jakamisen tärkeydestä. Tarina on ajaton ja universaali, sen kieli on tarkkanäköistä ja runollista. Hannu Tainan kuvat ovat kuin maalauksia. Niiden sävyt ovat herkkiä, tunnelma niissä on unelias ja arvoituksellinen.

Ja talossa oli kirjasto, hyllyt täynnä kirjoja, jotka kuiskivat keskenään, runokirjat lausuivat runoja ja levysoitin soitti kauniita lauluja. Mutta pieni kuningas ei kuullut mitään, sillä hän oli kovin yksinäinen ja mietti vain yksinäisyyttään aamusta iltaan.

Herra Kuningas asuu ypöyöksin valtavassa kupolikattoisessa palatsissa, jossakin kaukaisessa maassa. Ympärillä kohoaa mahtipontinen vuoristo, palatsia reunustaa vihreä puutarha ja lähellä kimaltaa meri, jonka horisontissa siintäviä kalastajia kuningas katselee kävelyretkillään. Sisällä linnassa on on metreittäin kirjoja ja levykaupalla musiikkia, näkymät ikkunoista suurenmoiset, on siis kaikkea, mistä unelmoida saattaa. Elämä on kuitenkin kadottanut merkityksensä, sillä yksinäisyyden myötä kuningas on menettänyt kyvyn huomata loiston ympärillään. Kuningas ymmärtää olevansa erilainen muiden kuninkaiden joukossa – eihän hänellä ole yhtään alaista. Hän alkaa toivoa alamaisia, ensin sataa, sitten viittäkymmentä.

herrakuningas2

Kun kuninkaan oven taakse ilmestyy valtavan kokoinen, takkuturkkinen kissa, tiikeri, elämä muuttuu. Tiikeri jää asumaan kuninkaan luokse, eikä kuningas lainkaan huomaa, että yhtäkkiä päivät kuluvat hänen palvellessaan kissaa. Kuningas saa vihdoin alamaisen, ja alkaa löytää sisältöä elämäänsä. Yhteiselämä kissan kanssa näyttää kuninkaalle elämästä taas kaiken sen hyvän, minkä hän oli ehtinyt unohtaa. Samaan aikaan kaupunkia ympärillä aletaan asuttaa, linnan laitamille rakennetaan taloja vieri viereen. Kuningas kutsuu ihmisiä luokseen, ihmiset kertovat tarinaa toisilleen eteenpäin: “Tuolla asuu Herra Kuningas.”

Siekkisen ja Tainan kuvakirja on kestänyt aikaa, ja sen jaksaa lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Ihan pienille lukijoille tarina tuntuu vielä liian filosofiselta, mutta 5-vuotias jaksaa jo kuunnella ja pohtia yksinäisyyden ja ystävyyden merkitystä. Toivottavasti kirjaa löytyy vielä kirjastojen varastoista, jotta se tulisi luetuksi vielä tänä päivänäkin. Mikäli teos antikvariaateissa hypistellessä tulee vastaan, kannattaa se ostaa säilöön.

 

Kirja:

Siekkinen, Raija & Taina, Hannu: Herra Kuningas, Otava 1986.

 

Aikuiset · Käännöskirjat

Kuumeiset päivät

pihka

Puolihuolimattomasti lausuin ääneen edellispäivänä sanat “saisipa vaan maata sängyssä pari päivää” ja kas, kuopukselle nousi kaiken muun tieltään raivaava kuume. Olemme viettäneet leirielämää sohvalla pienen toipilaan kanssa vuorokauden ympäri, samalla olen lukenut Ane Rielin Pihkaa, jonka viimeiset sivut luin loppuun myöhään illalla. Olen ollut toisessa ajassa, toisessa paikassa samaan aikaan, kun pistävät auringonsäteet ovat kutitelleet minua ja tiukasti syliini takertunutta tyttöä. Kuumeisen lapsen sylissä pitämistä tuskin suositellaan, mutta se on ainoa paikka, jossa hän ei ole uikuttanut oloaan. Olemme molemmat nuokahdelleet pitkin päivää, korjanneet taas asentoamme jatkaaksemme yhdessä lepäämistä. Välillä hän on maannut hiljaa sylissäni silmät raollaan, unen ja valveen rajamailla. Silloin olen kadonnut Päähän, kaukaiselle saarelle, jossa Liv elää eristettyä ja erityistä lapsuuttaan omituisen, vastoinkäymisten sairastuttaman perheensä keskellä.

On huolestuttavaa tarkkailla pienen hengitystä ja silminnähden vaikeaa oloa, toivoa, että edes jäätelö maistuisi kun mikään muu ei, mutta ei niin ei. Pienen potilaan kanssa olo tuntuu samalta kuin vastasyntyneen – joku haluaa olla niin tiiviisti iholla kuin mahdollista, vessaan poistuminenkin synnyttää hirveän, eläimellisen parun, jota on vaikea saada tyyntymään. Toisaalta, nämä päivät ovat korvaamattomia. Meillä ei ollut hänen kanssaan vauvavuotta, jolloin olisimme nukkuneet navat vastakkain sohvalla, ei ollut aikaa, jolloin ylipäätään olisimme nukkuneet pitkiä pätkiä samaan aikaan. Tällainen pakollinen pysähtyminen, ikiliikkujan kainalossa pitäminen tuntikausia, on ollut ihanaa.

Saarella asuvalla Livillä ei ole kaikki hyvin. Epänormaalista elämäntavasta on tullut normaalia.  Liv kulkee pitkin saarta kuolleen kaksoisveljensä kanssa,  lukee sänkynsä vangiksi joutuneelle, sairaalloisen lihavalle äidilleen kirjoja ääneen, ja uskoo isäänsä, kun tämä kertoo tappavansa Livin isoäidin heidän kaikkien parhaakseen. Liv tekeytyy isänsä pyynnöstä kuolleeksi, jotta perhe voisi pysytellä jatkossakin etäällä yhteisöstä. Isän mieli synkkenee päivä päivältä kaikkien perhettä kohdanneiden vastoinkäymisten myötä, ja syöksee samalla perheen lohduttomaan tilanteeseen, josta normaalielämä on kaukana.

Pihkan epätavallinen tarina kasvaa hiljalleen, kerää voimaa ja kerroksia itseensä, kunnes lopulta vyöryy lukijan päälle valtoimenaan ja imaisee syvälle mukaansa. Kirjaa lukiessa pysyy aluksi etäällä, pitää kiinni toivosta, eikä ota uskoakseen vääjäämätöntä. Toivoton kirja ei missään nimessä ole, mutta tarinan loppu itkettää silti. Riel kuvaa äärimmäisen taitavasti lapsen uskollisuutta omille vanhemmilleen. Vanhempien järjettömyyksiin menevä menetyksenpelko ja suojelunhalu vavisuttavat. Hyvää tarkoittavilla teoilla voi oikeuttaa kaameita asioita, jos vain selittää itselleen ajattelevansa toisten parasta.

Pihka on kertomus surusta, epätoivosta sekä siitä valtavasta rakkaudesta, mikä perheissä vallitsee. Se on nyrjähtänyt tarina vinksahtaneista ihmisistä, jotka viimeiseen asti suojelevat toisiaan. Se on yksi alkuvuoden väkevimmistä romaaneista. Ilmeisesti Rieliltä ei ole aiemmin suomennettu muita teoksia, toivottavasti tämä seikka korjataan mahdollisimman pian. Pihka sai minut ajattelemaan Anne Swärdiä ja hänen hengästyttävän tiivistä tapaansa kuvata erityisiä ihmiskohtaloita. Onneksi Swärdin uutuus Vera suomennetaan ihan kohta. Pihkasta, sen omituisesta ja lohduttomasta maailmasta on vaikea päästää irti.

Kirja:

Riel, Ane: Pihka, Aula & Co 2017.