äitiys · muu elämä · tunteet

Äitiyden musta aukko

Moni uskoo, että kaikki muut äidit haistelevat vauvansa päätä pehmeän hattaraisessa vauvakuplassaan ja kiittää luojaansa jokainen hetki, että on saanut jotain niin uskomattoman kallisarvoista elämäänsä. Joku ehkä on tällainen onnekas äiti, mutta usko, meitä on toisenlaisiakin äitejä. Meitä, jotka punaisen viivan piirryttyä pissaiseen tikkuun ajattelevat, etten minä sittenkään tätä halunnut. Ainakin hetkellisesti. Meitä, jotka raskauden tuskissaan ajattelevat, että jos vain olisin tiennyt, että tämä on näin kauheaa, en taatusti olisi alkanut tähän. Ja kuukausia kestäneen nukkumattomuuden keskellä pelkäävät tehneensä elämänsä suurimman virheen. 

Ne ajatukset ovat sallittuja! Ne eivät vie omaa lasta pois tai tee hänestä yhtään vähäpätöisempää tai vähemmän rakasta. Näistä ajatuksista ei kannata kertoa lapsettomuuden kanssa kamppaileville mutta niitä saa ajatella. Vaikka olisi itsekin kamppaillut lapsettomuuden kanssa. Vaikeinta on sallia itselleen rumia ajatuksia, sietää ristiriitaa ja riittämättömyyttä. Mutta se on onnen edellytys – että sallii. 

Processed with VSCO with av4 preset

Luin Mutsie-blogia kirjoittavan, Iltalehden toimittajana työskentelevän Irene Naakan kirjan Hullu kuin äidiksi tullut – äitiyden pilvilinnat ja todellisuus heti sen käsiini saatuani yhdeltä istumalta, aivan kuin minkä tahansa äitiyttä, raskautta tai synnytystä käsittelevän teoksen aikoinaan. Naakka kuljettaa lukijaa läpi odotuksen ja ensimmäisen vauvavuoden, peilaten kokemuksiaan mielenterveysalan ammattilaisten puheenvuoroihin. Kirja on rehellinen ja paljas kuvaus niistä äitiyden puolista, joista niin usein mieluiten vaietaan.

Mietin monta päivää, julkaisenko tätä tekstiä lainkaan. Aihe on kuitenkin niin tärkeä, sillä tälläkin hetkellä aika monta äitiä istuu kotonaan pyjamahousuissaan parkuva nyytti olkapäillään ja miettii, miten ikinä selviää tästä päivästä ja riittämättömyyden tunteestaan yksin. Nukuttuja tunteja voi olla takana viisi tai nolla, vauvan rytmi ja käyttäytyminen on ennalta-arvaamatonta eikä tulevien päivien kulkusuunnasta ole tietoa. Se on vaan vaihe -ajattelu ei kannattele, sillä vaiheetkin voivat olla loputtoman pitkiä. Monella saattaa olla ympärillä ystäviä ja sukulaisia, jotka pääsisivät kyllä auttamaan iltaisin, mutta päiväthän useimpien äitien ongelma-aikaa ovat. On myös niitä, joiden ainoa kontakti aikuisiin on neuvolan terveydenhoitaja kerran kuussa, ja se on aivan liian vähän. Kun herää joka ikinen aamu viideltä älyttömän lyhyissä nukuttujen pätkien jälkeen toistuvasti, on illan koittaessa jo niin puhki, että ei jaksa kohdata enää ketään ulkopuolista, esittää reipasta tai kohteliasta. Useimmiten on siis helpompi vetää kodin ovi kiinni ja sanoa kerta toisensa jälkeen, että palataan asiaan paremmalla ajalla. Lopulta sitä vihdoin saa vauvan hetkeksi nukahtamaan, mutta ei halua painaa päätään tyynyyn, koska ajatus seuraavasta mahdottomasta päivästä jyskyttää takaraivossa ja lamaannuttaa niille sijoilleen.

Naakka kirjoittaa avoimesti ensin toiveestaan tulla äidiksi. Hän kertoo vaikeasta pahoinvoinnista, joka kesti koko raskauden, yllättävästä raskausdiabetesdiagnoosista ja lopulta synnytyksestä, joka runtelee kehoa. Naakka pohtii hämmentyneenä, miten suuren unelman täyttyminen muuttuukin ahdistavaksi elämänvaiheeksi, jota häpeää niin paljon, että muiden edessä kannattelee kuvaa ihan normaalin väsyneesti jakselevasta vastasyntyneen äidistä. Kirja ei käsittele pelkästään väsymyksen aiheuttamia kurjia mielialamuutoksia, vaan luotsaa kokonaisvaltaisesti niiden synkkien ajatusten läpi, joita uuden elämän mukanaan tuoma muutos saattaa vauva-arjen keskellä herättää.

Vauva herätti minussa tahdosta riippumattomia refleksejä, joille en mahtanut mitään. Kun hän parahti itkuun Jaakon sylissä, saatoin hätkähtää rajusti, nousta pystyyn ja melkein riuhtoa lapsen omaan syliini. Minua vavisuttivat alkukantaiset eläimelliset vaistot, jotka tekivät minut vieraaksi itselleni omassa kehossani. Olin kuin sätkynukke enkä tuntenut itseäni enää.

Rakkaus oli ahdistavaa, koska ilman häntä ei olisi mitään. Miten ihmiset selviävät oman lapsen kuolemasta? Millaisessa maailmassa lapsia kuolee, millaisessa maailmassa niin kohtuuton taakka annetaan joidenkin kannettavaksi?

Odotusaikana neuvolassa sivutaan käsitettä synnytysmasennus. Se kuitataan usein vauvan syntymän jälkeiseksi baby bluesiksi, josta kärsii jopa 80 % äideistä, mutta jolla on huomattavasti kevyempi sointi kuin synnytysmasennuksella. Olen ihan varma, että suurin osa äideistä kokee sekä masennuksen että ahdistuksen tunteita jossakin vaiheessa äitiyslomaansa. Väsymyksestä voidaan jorista loputtomissa keskusteluissa kymmenien kahvikupillisten äärellä, mutta aika harva uskaltaa häpeän ja huonoksi äidiksi leimautumisen pelossa sanoa ääneen, että nämä päivät ovat kertakaikkiaan sietämättömiä, älkää jättäkö minua yksin lapseni kanssa.

hullukuinäidiksi

Suurimmaksi osaksi sietämättömyys on aivokemiaa ja hormonitoiminnan aikaansaamaa muutosta, ihan vaan sitä, että koko kroppa ja aivot ovat joutuneet raskauden ja synnytyksen myötä  jonkinlaiseen päälle jääneeseen hälytystilaan. Luultavasti kaikki tämä vain, koska teemme kaikkemme huolehtiaksemme ja suojellaksemme vauvaa. Teemme niin oman hyvinvointimme ja kasvojen säilyttämisen uhallakin, sillä vauva on tärkein kaikista. Kuka nyt myöntäisi, että maailmaan on tullut ihminen, jolle supattaa öisin minä suojelen sinua kaikelta, ja samaan hengenvetoon miettii, kenelle kiltin näköisistä ostoskeskuksen mummoista jättäisi huutavan jälkeläisensä ihan vaan hetkeksi jotta aika pysähtyisi, kukaan ei hetkeen huutaisi ja riittämättömyyden loputon tunne kaikkoaisi edes vartiksi niinä valtavan pitkinä päivinä, kun puoliso tekee töitä?

Muiden kertomuksissa toistuivat samat aiheet. Hyvin usein äidit kamppailivat huonosti nukkuvan vauvan, unettomuuden, väsymyksen ja totaalisen uupumuksen kanssa. Heillä ei ollut kunnollista tukiverkkoa, mies teki ehkä vuorotyötä tai joutui matkustamaan paljon. Oli pahoja parisuhdevaikeuksia. En löytänyt tarttumapintaa mistään. En voinut käsittää, miksi olo oli niin karmea, vaikka kaikki oli näennäisesti ihan hyvin. Vauva oli monella mittarilla helppo ja nukkui hyvin. Ympärilläni oli välittäviä ihmisiä. En ollut menettänyt huumorintajuani: nauroin, kun Jaakko sanoi, että meille ei sitten tullutkaan koliikkivauvaa vaan koliikkiäiti.

Hullu kuin äidiksi tullut ottaa esille sen faktan, että meillä herkillä kontrollifriikeillä on suurempi riski kokea tavanomaista enemmän raskaita ja ikäviä tunteita kaiken ylimaailmallisen onnenkin keskellä. Naakka on ottanut ihailtavan, valtavan rohkeusloikan tuodessaan julki oikeat ajatuksensa blogitekstiensä takaa. Olisi varmasti ollut helpompaa hymyillä blogikuvissa ja todeta, että oli vähän raskasta.

Kirjan lopussa oleva erottelu masennuksen ja ahdistuneisuuden välillä on lukijalle tärkeä, vaikka samassa kappaleessa todetaankin, että suomalainen terveydenhuolto ei erottele näitä kahta sairauden oiretta toisistaan. Masennuksesta ja varsinkin synnytysmasennuksesta puhutaan nykyään jo kohtalaisesti, mutta kirjassa todetaan että “ahdistus saatetaan kuitata normaalina huolena ja, paradoksaalista kyllä, yksinkertaisesti äitiytenä”. Halleluja!

Hullu kuin äidiksi tullut olisi hyvä vinkata jokaiselle esikoistaan odottavalle äidille, tiedät sitten jos kun… Yhtä paljon olisi syytä pitää meteliä siitä, että masennus ja ahdistus ovat usein hormonitoimintaan ja aivokemiaan liittyviä asioita – eivät länsimaisten hyväosaisten naisten turhaa valitusta. Yhtä tärkeää kuin on kysyä: “Millaista apua kaipaisit?”, on jättää kertomatta ne ikuiset tarinat luomusynnytyksistä saunoissa, olemattomista äitiyslomista ja legendoista, joissa äidit palasivat salamana lapsivuodeaikana pellolle tekemään töitä.

Suomalainen neuvolasysteemi on maailman edelläkävijä, kun huolehditaan vauvoista, heidän kasvustaan ja riittävästä ravinnonsaannistaan. Uskallan kuitenkin väittää, että äitien voinnista huolehtimisessa olisi vielä kehitettävää. Kotiapua pitäisi olla tarjolla useammin niillekin, joiden vauva on ihan tavallinen uusi tulokas.  Kaikille äideille olisi tärkeintä muistaa kirjassa julkituotu lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren ajatus:

Lapseni kohtelevat itseään niin kuin minä kohtelen itseäni, ei niin kuin minä kohtelen heitä.

Toisen äitiydestä ja vauva-arjesta on helppoa tehdä hätiköityjä päätöksiä, sillä äidit ovat taitavia piilottamaan ikävät tunteet, meikkaamaan neuvolakäynneille ja kuittaamaan tilanteen lempeällä hymyllä “vähän väsyttää”. Emme salli itsellemme totuuden kertomista, sillä häpeä negatiivisista tunteista on niin valtava. Senpä takia, niin äitiydestä kuin mistä tahansa muustakin puhuttaessa lausun taas Skam-kaimani huoneentaulussa lukeneet sanat: “Everyone is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.” 

Kirja:

Naakka, Irene: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus, Minerva Kustannus 2018.

Lisää aiheesta:

Emmi Nuorgam

Lähiömutsi

https://aima.fi (Äidit irti synnytysmasennuksesta)

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat · tunteet

Pikkuli, sisukas pieni lintu

Luimme tovi sitten useampaan otteeseen Metsämarja Aittokosken lastenkirjan Lennä, Pikkuli, lennä!, jossa seikkailee se sama Pikkuli-niminen lintuhahmo kuin Pikku Kakkosen ohjelmistossakin. Tiedonhaun tuloksena löysin pikkuli.fi-verkkosivuston, jonka mukaan animaatio on kirjan ideasta liikkeelle lähtenyt tuotos. Itse kirja on tunteikas ja lämminhenkinen kasvutarina, joka ansaitsee sarjan lisäksi ihan oman huomionsa.

pikkuli1

Pikkuli on perheen pienin lintu, jolle uusien asioiden opettelu on vaikeaa. Munasta kuoriutuminen on hankalaa, madot eivät meinaa mahtua sen nokkaan ja lentäminen vasta mahdottomalta tuntuukin! Perheen kannustuksesta huolimatta Pikkulin tekisi mieli luovuttaa. Se tuntee olonsa arvottomaksi, toivottomaksi tapaukseksi ja loikkii syrjemmälle suremaan. Seuraamalla muita metsän eläimiä Pikkuli ottaa ohjenuorakseen lausahduksen: ”Aina voi oppia mitä vaan, kun oikein kovasti yrittää.”

Pikkulin hahmo on hellyyttävä, se on pikkuruinen ja suloinen. Tarinan alussa Pikkulin itsetunto on olematon, eikä se oikein pysy muiden tahdissa mukana. Pikku hiljaa, erehdyksen ja yrittämisen kautta, ripaus kerrallaan, Pikkuli alkaa uskoa itseensä.  Tapahtumat saavat yllättävän käänteen, Pikkuli kokee ensimmäisen onnistumisen aivan yhtäkkiä, kun se pelastaa Honkkeli konkkeli -linnun hengen.  Kaikki tapahtuu niin äkkiä, ettei Pikkulilla ole mahdollisuutta jäädä analysoimaan kykyjään, vaan sen on toimittava heti. Muuttomatka etelään perheen kanssa odottaa, mutta vielä on jäljellä yksi koitos: Pikkulin on opittava lentämään.

pikkuli2.jpg

Elli Vuorisen kuvitus on leikkisä ja vauhdikas. Lisätempoa tarinaan tuovat sarjakuvamaiset puhekuplat, joita kirjan sivuille on ripoteltu sinne tänne. Kuvissa liikutaan niin maalla ja ilmassa kuin merelläkin. Lisäksi päästään tarkkailemaan myös maan alla liikkuvien otusten elämää. Kuvat ovat ihanan selkeitä ja helposti tulkitttavia lapselle.

Aika ajoin kuka tahansa kaipaa rohkaisua uusien asioiden opettelun äärellä, kun olo alkaa olla näköalaton ja toivoton. On helppo heittää hanskat tiskiin ja antaa olla. Pikkuli on kuitenkin oiva kannustaja: “Aina voi oppia mitä vaan, kun oikein kovasti yrittää.”

Kirja:

Aittokoski, Metsämarja & Vuorinen, Elli: Lennä, Pikkuli, lennä! Aurinkokustannus Helsinki, 2011.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat · lorut

Hulvaton runopaketti

tippukivitapaus1

Laura Ruohosen vinksahtaneet ja oivaltavat lastenrunot saavat aikuisen hykertelemään tyytyväisyydestä. On mahtavaa, että tarjolla on näin monitasoista luettavaa, josta vanhempi voi innostua vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin kuin lapsi. Tippukivitapaus on tämän päivän Hanhiemon satulipas eli teos, jonka sopisi ihan jokaiseen lapsiperheen kotiin. Meillä luetaan aika vähän lastenrunoja aktiivisesta yrityksestäni huolimatta, mutta Ruohosen tuotannosta osa kelpaa myös tämän perheen lapsikuulijoille. Ylistävien adjektiivien varasto uhkaa siis tyhjentyä, niin paljon tätä teosta haluan kehua. Jo Ruohosen aiempi lastenrunoteos Allakka Pullakka/Yökyöpelit oli ensimmäisiä lastenkirjoja, joita esikoiselleni toivoin lahjaksi. Itkevän puolivuotiaan iltarutiineihin otettiin aika pian mukaan nimikkoruno Allakka pullakka, jossa mainitaan muun muassa pinkeät pimut ja pyllysilikoni. Vauvan itkiessä lohduttomasti vatsavaivojaan ei paksusta Pacosta ollut apua, mutta ainakin loruttelu rauhoitteli esikoisen äidin hermoja. Sittemmin uneen liittyviä runoja (Uneton nonna, Nuku nuku ja Säpinää!) hoettiin pinnasängyn laidalla epätoivoisesti rytmiä haettaessa iltaisin useamman kuukauden putkeen.

Tippukivitapauksen runojen kivijalka on muurattu nerokkaista loppusoinnuista, höystetty huumorilla ja viimeistelty älykkäillä tavoilla yhdistellä sanoja ja aihepiirejä. Edes riimien vihaajaksi tunnustautunutta äitilukijaa ei loppusoinnuttelu haittaa pätkääkään – päin vastoin, näitä lukiessa oikein toivoo, että joku älyllisesti säkenöivä runo jäisi takaraivoon takomaan ja sitä voisi arkipuuhien lomassa sitten  lapsilleen luritella, tilanteita keventääkseen. Ruohosen runot rikastuttavat sanavarastoa ja hauskuuttavat tuoreilla ideoillaan. Runojen aiheista voi löytää kytköksiä omaan arkeensa (ks. Yllytyshullu, Äiti, sun pitää osata, Nirson lounas). Osa runoista on hauskoja sanaleikkejä, kuten Oli Ali-Olio tai Rämeämmä. Sanavalinnat ovat yllättäviä ja nerokkaita.  Osa teksteistä mukailee vanhan kansanperinteen loruja, mutta uudistaa niitä mukavasti.

Erika Kallasmaan iloinen ja hassutteleva kuvitus on hyvällä tavalla yhtä pähkähullu ja hulvaton kuin tekstit, joita kuvat kehystävät. Kuvissa on tarkkoja tussinvetoja ja laveita siveltimen lakaisuja, värejä koko paletin täydeltä. Aukeamilta voi löytää kaikenlaista suurta ja pientä yksityiskohtaa, tarkkasilmäinen jaksaa tutkailla pikkuriikkisiä kuvia pidempäänkin. Lyhyesti sanottuna koko teos on täysi kymppi. Tippukivitapaukseen pohjaava lastennäytelmä on Kansallisteatterin ohjelmistossa vielä tämän kevään. Haluaisimme kovasti nähdä sen, mutta Helsingin-reissuille on aina vaikea löytää sopivaa aikaa. Jos asut lähempänä, varaa liput ihmeessä!
Kirja:

Kallasmaa & Ruohonen: Tippukivitapaus, Otava 2017.

Lastenkirjat · Lukeminen · muu elämä

Kepeät päivät

Tammikuussa ikuinen pimeys väistyy ja huuliltani saattaa päästä sana ’kevät’. Voimat palautuvat, kahdeksan tunnin yöunet alkavat taas riittää, jos niistä pitää kiinni. Päivä päivältä pitenevä valoisa aika henkii lupausta villavaatesähellyksen ja kakluunikauden päättymisestä joskus, ei iäisyyden päästä. Valo kantaa, eikä tyrmää lamaannukseen, kuten maaliskuussa, jolloin jokaisesta raostakin tunkeva valonsäde selättää toimintakyvyn. Kello viiden valo tammikuussa – harva asia ravistelee sisintä yhtä raa’asti. Tammikuulla on sentään mukanaan maltti.

Loppiaisena perhe antoi viimein raivata joulun pois. Tuli aika hengittää valoa, täyttää koti pastellinvärisillä tulppaaneilla, käyttää viikonloput blinien paistamiseen ja esikoisen syntymäpäivähulinointiin perheen ja ystävien kanssa. On kuulasta, kirkasta, on uusi alku.

272F7A57-C53C-43D2-AA8D-F320BDC710EE

Selasin joulukuussa jo kevään kirjakatalogeja, poimin sieltä tärkeimmät ja klikkailin kirjoja kymmenittäin kirjaston varausjonoon. Lastenkirjojen kevät näyttää aika tylsältä, mutta ehkä en vaan ole löytänyt niitä timantteja listojen joukosta? Sanna Pelliccionin sodan jaloista lähtevistä kertova kuvateos  Meidän piti lähteä on listalla, samoin Veera Salmen uusi Päiväkoti Heippakamu -sarjan kirja Isabella ja tuikkiva tyttö,  Kaisa Happosen ja Anne Vaskon visuaalisesti tajuntaa kutkutteleva Mur ja mustikka, Lena Frölander-Ulfin runolliselta kuulostava Isä, minä ja meri sekä Sanna Sofia Vuoren ja Linda Bondestamin Muna. 

Oman henkilökohtaisen kevätkirjalistani ykkönen taitaa olla Anne Swärdin Vera, jonka suomennos ilmestyy maaliskuussa. Swärdin aiempien kirjojen suomennoksista on jo muutama vuosi, tätä uutuutta on odotettu.

Muita muistiin merkitsemiäni ovat:

Nelson, Maggie: Argonautit

Donner, Ulla: Spleenih

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Willows: Sisämaa

Leino, Piia: Taivas

St. Aubyn: Loistava menneisyys

Syksyltä ovat niin ikään lukematta Siivoojan käsikirja ja muita kirjoituksia, Everstinna, kesken jäänyt Pieni elämä (jonka ääreen haluan vielä palata), Valas nimeltä Goliat, Äärimmäisen onnen ministeriö ja vaikka mitä muita. Haluaisin myös pitkästä aikaa lukea enemmän runoja, mutten tiedä mistä aloittaisin.

Tammikuu on työntäyteinen, mutta myös inspiroiva. Elokuvia, sarjoja, musiikkia, kaikkea uutta on taas edessä! Parhaillaan olen koukussa Netflixin uuteen sarjaan, The End of the F***ing World, jonka soundtrack on muuten ihan loistava. Lyhyet, mustalla huumorilla höystetyt jaksot vaan uhkaavat loppua ihan liian pian.

Processed with VSCO with e1 preset

Kuvat:

1) Pixabay

2) oma Continue reading “Kepeät päivät”