Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat · tunteet

Pikkuli, sisukas pieni lintu

Luimme tovi sitten useampaan otteeseen Metsämarja Aittokosken lastenkirjan Lennä, Pikkuli, lennä!, jossa seikkailee se sama Pikkuli-niminen lintuhahmo kuin Pikku Kakkosen ohjelmistossakin. Tiedonhaun tuloksena löysin pikkuli.fi-verkkosivuston, jonka mukaan animaatio on kirjan ideasta liikkeelle lähtenyt tuotos. Itse kirja on tunteikas ja lämminhenkinen kasvutarina, joka ansaitsee sarjan lisäksi ihan oman huomionsa.

pikkuli1

Pikkuli on perheen pienin lintu, jolle uusien asioiden opettelu on vaikeaa. Munasta kuoriutuminen on hankalaa, madot eivät meinaa mahtua sen nokkaan ja lentäminen vasta mahdottomalta tuntuukin! Perheen kannustuksesta huolimatta Pikkulin tekisi mieli luovuttaa. Se tuntee olonsa arvottomaksi, toivottomaksi tapaukseksi ja loikkii syrjemmälle suremaan. Seuraamalla muita metsän eläimiä Pikkuli ottaa ohjenuorakseen lausahduksen: ”Aina voi oppia mitä vaan, kun oikein kovasti yrittää.”

Pikkulin hahmo on hellyyttävä, se on pikkuruinen ja suloinen. Tarinan alussa Pikkulin itsetunto on olematon, eikä se oikein pysy muiden tahdissa mukana. Pikku hiljaa, erehdyksen ja yrittämisen kautta, ripaus kerrallaan, Pikkuli alkaa uskoa itseensä.  Tapahtumat saavat yllättävän käänteen, Pikkuli kokee ensimmäisen onnistumisen aivan yhtäkkiä, kun se pelastaa Honkkeli konkkeli -linnun hengen.  Kaikki tapahtuu niin äkkiä, ettei Pikkulilla ole mahdollisuutta jäädä analysoimaan kykyjään, vaan sen on toimittava heti. Muuttomatka etelään perheen kanssa odottaa, mutta vielä on jäljellä yksi koitos: Pikkulin on opittava lentämään.

pikkuli2.jpg

Elli Vuorisen kuvitus on leikkisä ja vauhdikas. Lisätempoa tarinaan tuovat sarjakuvamaiset puhekuplat, joita kirjan sivuille on ripoteltu sinne tänne. Kuvissa liikutaan niin maalla ja ilmassa kuin merelläkin. Lisäksi päästään tarkkailemaan myös maan alla liikkuvien otusten elämää. Kuvat ovat ihanan selkeitä ja helposti tulkitttavia lapselle.

Aika ajoin kuka tahansa kaipaa rohkaisua uusien asioiden opettelun äärellä, kun olo alkaa olla näköalaton ja toivoton. On helppo heittää hanskat tiskiin ja antaa olla. Pikkuli on kuitenkin oiva kannustaja: “Aina voi oppia mitä vaan, kun oikein kovasti yrittää.”

Kirja:

Aittokoski, Metsämarja & Vuorinen, Elli: Lennä, Pikkuli, lennä! Aurinkokustannus Helsinki, 2011.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat · lorut

Hulvaton runopaketti

tippukivitapaus1

Laura Ruohosen vinksahtaneet ja oivaltavat lastenrunot saavat aikuisen hykertelemään tyytyväisyydestä. On mahtavaa, että tarjolla on näin monitasoista luettavaa, josta vanhempi voi innostua vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin kuin lapsi. Tippukivitapaus on tämän päivän Hanhiemon satulipas eli teos, jonka sopisi ihan jokaiseen lapsiperheen kotiin. Meillä luetaan aika vähän lastenrunoja aktiivisesta yrityksestäni huolimatta, mutta Ruohosen tuotannosta osa kelpaa myös tämän perheen lapsikuulijoille. Ylistävien adjektiivien varasto uhkaa siis tyhjentyä, niin paljon tätä teosta haluan kehua. Jo Ruohosen aiempi lastenrunoteos Allakka Pullakka/Yökyöpelit oli ensimmäisiä lastenkirjoja, joita esikoiselleni toivoin lahjaksi. Itkevän puolivuotiaan iltarutiineihin otettiin aika pian mukaan nimikkoruno Allakka pullakka, jossa mainitaan muun muassa pinkeät pimut ja pyllysilikoni. Vauvan itkiessä lohduttomasti vatsavaivojaan ei paksusta Pacosta ollut apua, mutta ainakin loruttelu rauhoitteli esikoisen äidin hermoja. Sittemmin uneen liittyviä runoja (Uneton nonna, Nuku nuku ja Säpinää!) hoettiin pinnasängyn laidalla epätoivoisesti rytmiä haettaessa iltaisin useamman kuukauden putkeen.

Tippukivitapauksen runojen kivijalka on muurattu nerokkaista loppusoinnuista, höystetty huumorilla ja viimeistelty älykkäillä tavoilla yhdistellä sanoja ja aihepiirejä. Edes riimien vihaajaksi tunnustautunutta äitilukijaa ei loppusoinnuttelu haittaa pätkääkään – päin vastoin, näitä lukiessa oikein toivoo, että joku älyllisesti säkenöivä runo jäisi takaraivoon takomaan ja sitä voisi arkipuuhien lomassa sitten  lapsilleen luritella, tilanteita keventääkseen. Ruohosen runot rikastuttavat sanavarastoa ja hauskuuttavat tuoreilla ideoillaan. Runojen aiheista voi löytää kytköksiä omaan arkeensa (ks. Yllytyshullu, Äiti, sun pitää osata, Nirson lounas). Osa runoista on hauskoja sanaleikkejä, kuten Oli Ali-Olio tai Rämeämmä. Sanavalinnat ovat yllättäviä ja nerokkaita.  Osa teksteistä mukailee vanhan kansanperinteen loruja, mutta uudistaa niitä mukavasti.

Erika Kallasmaan iloinen ja hassutteleva kuvitus on hyvällä tavalla yhtä pähkähullu ja hulvaton kuin tekstit, joita kuvat kehystävät. Kuvissa on tarkkoja tussinvetoja ja laveita siveltimen lakaisuja, värejä koko paletin täydeltä. Aukeamilta voi löytää kaikenlaista suurta ja pientä yksityiskohtaa, tarkkasilmäinen jaksaa tutkailla pikkuriikkisiä kuvia pidempäänkin. Lyhyesti sanottuna koko teos on täysi kymppi. Tippukivitapaukseen pohjaava lastennäytelmä on Kansallisteatterin ohjelmistossa vielä tämän kevään. Haluaisimme kovasti nähdä sen, mutta Helsingin-reissuille on aina vaikea löytää sopivaa aikaa. Jos asut lähempänä, varaa liput ihmeessä!
Kirja:

Kallasmaa & Ruohonen: Tippukivitapaus, Otava 2017.

Lastenkirjat · Lukeminen · muu elämä

Kepeät päivät

Tammikuussa ikuinen pimeys väistyy ja huuliltani saattaa päästä sana ’kevät’. Voimat palautuvat, kahdeksan tunnin yöunet alkavat taas riittää, jos niistä pitää kiinni. Päivä päivältä pitenevä valoisa aika henkii lupausta villavaatesähellyksen ja kakluunikauden päättymisestä joskus, ei iäisyyden päästä. Valo kantaa, eikä tyrmää lamaannukseen, kuten maaliskuussa, jolloin jokaisesta raostakin tunkeva valonsäde selättää toimintakyvyn. Kello viiden valo tammikuussa – harva asia ravistelee sisintä yhtä raa’asti. Tammikuulla on sentään mukanaan maltti.

Loppiaisena perhe antoi viimein raivata joulun pois. Tuli aika hengittää valoa, täyttää koti pastellinvärisillä tulppaaneilla, käyttää viikonloput blinien paistamiseen ja esikoisen syntymäpäivähulinointiin perheen ja ystävien kanssa. On kuulasta, kirkasta, on uusi alku.

272F7A57-C53C-43D2-AA8D-F320BDC710EE

Selasin joulukuussa jo kevään kirjakatalogeja, poimin sieltä tärkeimmät ja klikkailin kirjoja kymmenittäin kirjaston varausjonoon. Lastenkirjojen kevät näyttää aika tylsältä, mutta ehkä en vaan ole löytänyt niitä timantteja listojen joukosta? Sanna Pelliccionin sodan jaloista lähtevistä kertova kuvateos  Meidän piti lähteä on listalla, samoin Veera Salmen uusi Päiväkoti Heippakamu -sarjan kirja Isabella ja tuikkiva tyttö,  Kaisa Happosen ja Anne Vaskon visuaalisesti tajuntaa kutkutteleva Mur ja mustikka, Lena Frölander-Ulfin runolliselta kuulostava Isä, minä ja meri sekä Sanna Sofia Vuoren ja Linda Bondestamin Muna. 

Oman henkilökohtaisen kevätkirjalistani ykkönen taitaa olla Anne Swärdin Vera, jonka suomennos ilmestyy maaliskuussa. Swärdin aiempien kirjojen suomennoksista on jo muutama vuosi, tätä uutuutta on odotettu.

Muita muistiin merkitsemiäni ovat:

Nelson, Maggie: Argonautit

Donner, Ulla: Spleenih

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Willows: Sisämaa

Leino, Piia: Taivas

St. Aubyn: Loistava menneisyys

Syksyltä ovat niin ikään lukematta Siivoojan käsikirja ja muita kirjoituksia, Everstinna, kesken jäänyt Pieni elämä (jonka ääreen haluan vielä palata), Valas nimeltä Goliat, Äärimmäisen onnen ministeriö ja vaikka mitä muita. Haluaisin myös pitkästä aikaa lukea enemmän runoja, mutten tiedä mistä aloittaisin.

Tammikuu on työntäyteinen, mutta myös inspiroiva. Elokuvia, sarjoja, musiikkia, kaikkea uutta on taas edessä! Parhaillaan olen koukussa Netflixin uuteen sarjaan, The End of the F***ing World, jonka soundtrack on muuten ihan loistava. Lyhyet, mustalla huumorilla höystetyt jaksot vaan uhkaavat loppua ihan liian pian.

Processed with VSCO with e1 preset

Kuvat:

1) Pixabay

2) oma Continue reading “Kepeät päivät”