joulu · Lahjaksi · Muut jutut

Kohti joulua

 

Näen elämän kuvina. Joskus on vaikea keskittyä arkeen, kun tapahtumat näyttäytyvät elokuvallisina haavekuvina silmien edessä. Parhaillaan joulun lähestyminen luo verkkokalvoille erinäisiä tuokiokuvia seesteisestä pyhien ajasta, jolloin ehtii tehdä muutakin kuin nukkua ja pestä pyykkiä. Joulu tarkoittaa samaa kuin loma, ja loma tarkoittaa samaa kuin aikaa lukea. Kunpa se olisi mahdollista tänä vuonna. Viimeiset viikot ovat olleet niin hengästyttäviä, että hyvä kun olen kaupan kassalla löytänyt pankkikortin lompakostani ja muistanut ottaa ostokset mukaani. Pakostakin sitä siis alkaa unelmoida vuoden rauhallisimmasta juhlasta.

joululoma1.jpg

Olen todennut, että pikkulapsiperheen joulu on tehty tonttulakkien kilinästä,  piparkakkutalon leipomisesta ja muusta äänekkäästä sähellyksestä. Jotenkin tälle tielle on ajauduttu, ja sieltä on vaikea löytää aikaa meditatiivisemmalle pyhien vietolle. Omia perinteitä on vaikea luoda, kun jouluna on tapana kokoontua niin monen eri tahon kanssa yhteen. Kahta periaatetta en kuitenkaan suostu vaihtamaan: 1) joululahjaksi saadaan ja annetaan kirjoja 2) minä saan leipoa juuri sellaisen kakun kuin ikinä haluan. Esikoinen muistaa jo jouluun liittyvät perinteet ja hänelle on tärkeää, että niitä myös noudatetaan. Onhan se myös mieltä lämmittävää, seurata jälkikasvun hihkaisuja ja tonttuhavaintoja, joita he saavat jakaa lähimpien sukulaisten kanssa.

Elokuvallisessa jouluvisiossani (jonka toteuttamismahdollisuuksia pitää odottaa ehkä vielä kymmenen vuotta?) en juuri poistu sängystä. Välttämättömyyksiksi riittävät ylellinen pellava-aamutakki, juusto- ja suklaatarjotin, punaviini ja kasa kirjoja. Jossain kaikuu 20-luvun jazz, kuusi loistaa juhlapuvussaan olohuoneen nurkassa, eikä ole pakko tehdä yhtään mitään.  Mielikuvissani jouluna on niin ihanan tylsää, että sohvalla makoilu lähentelee taidetta ja ikävystymisen voi karkottaa klassikkoelokuvia katsomalla, jos lukeminen jostain syystä alkaa kyllästyttää. Odotan, että lapset kasvavat niin isoiksi, että Joulupukki-tarina voidaan sivuuttaa (miksi ihmeessä lähdimme siihen alun alkaenkaan?) ja voimme siirtyä kirjailija Jari Järvelän nerokkaaseen lahjanpiilotusoperaatioon, jossa muutamt hartaudella valitut paketit on piilotettu niin ovelasti, että pyhät menevät kimuranttia  tehtävää ratkoessa.

Todellisuudessa ehdin hyvällä tuurilla lukea kirjaa yhtenä iltana parisenkymmentä sivua, kunnes silmä lupsuu kaikesta häsellyksestä. Onneksi tänä vuonna lomaa on melkein pari viikkoa, ja irtiottoa todellisuudesta voi harrastaa useampanakin iltana ennen vuoden vaihtumista uuteen.

 

Joululahjakirjalistakin on jo valmiina:

– Hanna-Riitta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (taidemaalari Ellen Thesleffin elämäkerta, jonka nimi on säkenöivä ja kansi kuin taideteos). Paitsi, ostin tämän jo.

– Anni Kytömäki: Kultarinta (koska Kivitasku oli upea, tällaiseen monisataasivuiseen rauhoittumiseen olisi mahtavaa uppoutua ja tämä jäi lukematta aikoinaan)

– Nathan Hill: Nix tai Paul Auster: 4321 (täytyykö näitä nyt perustella?)

– Vegaanin aamupalakirja (pitää olla myös silmänruokaa ja inspiraatiota eikä pelkkää proosaa, rakastan aamupaloja)

– Joan Didion: Slouching towards Betlehem / We tell ourselves stories in order to live

– Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (kiinnostavin Finlandia-ehdokkaista)

– Katja Kallio: Yön kantaja (mahdollisesti ensimmäinen Kallion kirja, josta kiinnostuin)

– Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (Niin kovasti on tästäkin puhuttu, että uteliaisuuteni on herännyt.)

Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset

Kuka pelkää mörköä?

mörkövahti1.jpg

Mörkö mielletään yleensä pelottavaksi mielikuvitushirviöksi, jota itse kukin on esimerkin voimalla oppinut pelkäämään. Ennakkoluuloisuus on usein tietämättömyyttä, kuten Tuutikki Tolosen Mörkövahti osoittaa. Kirja vie mukanaan yllätyksiä täynnä olevaan seikkailuun, jossa yhdistyy satu, fantasia ja science fiction. Aika on rajallista, ja lukemisaikani on tällä hetkellä jaettu perheen pienimmille suunnattujen kirjojen sekä aikuisten proosan kesken, mutta jotenkin syyskuussa Helsingin Sanomissa julkaistu juttu Tuutikki Tolosesta ja maailmaa Hollywoodissakin valloittavasta Mörkövahdista oli jäänyt takaraivooni muhimaan. Tilaisuuden koittaessa nappasin kirjan mukaani.

En voi sille mitään, että aika moni kouluikäisille lapsille ja nuorille suunnattu kirja on mielikuvissani joko liian jaarittelevaa, tylsää fantasiaa tai liian viihdyttävää tykkäämiskirjallisuutta. En toki ole kohderyhmääkään vakavamielisen proosan kolmekymppisenä suurkuluttajana. Tiedän, että nuortenkirjallisuuden joukossa on löydettävissä muutakin, jos vain koluaisin hyllyjä tarpeeksi ahkerasti. Kompastun siis itsekin omiin ennakkoluuloihini.

Mörkövahti kertoo Hellemaan perheestä, jonka äiti lähetetään rentoutuslomalle Lappiin. Isä, Näkymätön Ääni, on aina työmatkoilla, kuten tälläkin kertaa, kun oudot sattumukset saavat alkunsa. Vanhempien ollessa poissa kotoa lapsia kaitsemaan lähetetään koulutettu mörkö, joka kirjallisten ohjeiden mukaan on luotettava ja tehtäväänsä valmisteltu henkilö. Asetelma kuulostaa erikoiselta ja hurjalta.

Moni tietää, minkälaista on mennä nukkumaan, jos epäilee, että sängyn alla on mörkö. Se ei ole mukavaa. Se on epämiellyttävää ja hyvin hermostuttavaa. Nukahtaminen on mahdotonta, koska silmät on pidettävä auki ja korvat höristettävä äärimmilleen.

Minkälaista on mennä nukkumaan, jos tietää aivan varmasti, että eteisen kaapissa on mörkö? Jos tietää, ettei kotona ole yhtään aikuista, vaan että kotona on vain kolme lasta, viisasta ja neuvokasta toki, mutta kuitenkin vain kolme lasta ilman vanhempiaan. Ja että eteisen kaapissa todellakin on mörkö?

Hellemaan perheen 6-11-vuotiaat lapset, Hilla, Kaapo ja Maikki ovat omatoimisia, rohkeita ja neuvokkaita henkilöitä, jotka haistavat heti, että mörkö lapsenvahtina -kuviossa on jotain omituista. Kun selviää, ettei Hellemaan perhe ole ainoa, jossa lapsista huolta pitää mörkö, tarttuvat lapset kirjaston ikivanhaan mörkötietokirjaan ja alkavat selvittää kummallista tapahtumavyyhtiä.

mörkövahti2.jpg

Alakouluikäisiä ehkä eniten kiinnostava seikkailu on jännitystasoltaan mukavan kutkuttava ja koukuttava, eikä sen vuoksi menetä yöuniaan nuorempikaan lukija, ainakaan uskoakseni. Pasi Pitkäsen mustavalkoinen kuvitus elävöittää tekstiä turvallisesti, sillä kuvien karvaiset otukset näyttävät suhteellisen ystävällisiltä. Tolonen ujuttaa tekstiin mukaan myös huumoria ja teksti kulkee niin jouhevasti, että 300-sivuinen hurjastelu oli helppo saattaa loppuun kolmen tunnin junamatkalla. Fiksujen tenavien, etäällä olevien vanhempien ja inhimillisten mörköjen lisäksi tarina vilisee persoonallisia hahmoja aina puhuvasta kylpytakista ilkikuriseen sammakkokeijuun. Tarina on taattua seikkailukertomusten eliittiä; ei liian ennalta-arvattavaa, vaan lukijaa loppuun asti hyppysissään pitävää laadukasta nuortenkirjallisuutta.

Mörkövahti olisi lapsuudessani ollut se kirja, jota olisin lukenut salaa huoneessani vielä senkin jälkeen, kun valot on jo useampaan otteeseen kehotettu sammuttamaan. Se on aika hyvin tämän päivän nuortenkirjalta, jonka aihepiiri ei normaalisti herätä minussa ihastuneita hurraa-huutoja.

Kirja:

Tolonen, Tuutikki: Mörkövahti, Tammi 2015.

Käännöskirjat · Lukeminen · Muut jutut

Onnelliset, hollantilaiset lapset

Asuntolaivoja, tuulen lailla ohi kiitäviä tavarapyöriä lastattuna lapsikuormalla, kukkakauppiaita kaduilla, siinä on mielikuvani hollantilaisesta kaupunkimaisemasta.  Lapset kuuluvat kuvaan eittämättä, mutta miten kasvatus ja lasten arki eroaa muiden eurooppalaisten maiden systeemeistä, se ei ole niin tuttua. Vuoden 2013 Unicef-raportissa on mitattu lasten onnellisuutta ja todettu, että onnellisimmat lapset asuvat Hollannissa. Tämän tutkimustuloksen ympärille rakentuu Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain, maahan muuttaneen brittiäidin Michele Hutchisonin ja hänen aasialaisamerikkalaisystävänsä Rina Mae Acostan pohdinta siitä, miksi hollantilaislapsia pidetään maailman onnellisimpina.

maailman onnellisimmat lapsewt

Äkkiseltään ajateltuna Hollanti ei vaikuta niin kovin erilaiselta maalta kasvaa kuin Suomi. Lapset saavat kulkea kouluun itsenäisesti, he ulkoilevat paljon säällä kuin säällä, arkiruokailun pohja rakentuu ennemmin rationaalisille päätöksille kuin kulinaariselle verenperinnölle, ja lapset menestyvät melko hyvin koulussa. Kirjassa kerrotaan, kuinka hollantilaislapset opettelevat varhain pyöräilemään, ja pyörällä itsenäisesti kulkemista pidetään merkittävänä harppauksena. Pyöräily säässä kuin säässä totuttaa kaikenikäisiä pitämään huolta itsestään. Hollantilaiset ovat tosin suomalaisia uhkarohkeampia pyöräilijöitä, harva käyttää kypärää, ja pöyristyttävää kyllä, on ihan normaalia pyöräillä vauva kantorepussa. Ajatuskin pyöräkolarista vauva repussa saa minut hiukan tolaltani, eikä Suomen kantoliinayhdistys suosittele myöskään moista tapaa kuljettaa lasta turvallisesti.

Mikä muu sitten tekee hollantilaisista lapsista suomalaisia onnellisempia, runsaan raittiissa ilmassa oleskelun lisäksi? Kirjoittajien mukaan hollantilaislapset viihtyvät koulussa, jossa kilpailua on vähän. Koulussa halutaan panostaa viihtyvyyteen ja luovuuteen jatkuvan testauksen sijaan. Tärkeänä pidetään myös empatia- ja tunnetaitojen opettamista. Tunnetaitojen opetus on meillä Suomessa  vastikään kirjattu uuteen opetussuunnitelmaan, mikä on tietysti loistava juttu suomalaisille koululaisille. Hollannissa on näiden taitojen opettamisella pidemmät perinteet. Kirjaan haastateltu opettaja Anna toteaa:

Kyse ei siis ole oppimisesta. Kyse on kehittymisestä ihmisenä, siitä että oppii kertomaan, mitä ajattelee, ja tulemaan toimeen muiden kanssa.

Lisäksi perheillä on enemmän aikaa lapsille kuin Suomessa. Suuri osa hollantilaisvanhemmista tekee osa-aikatyötä, eikä sitä mitenkään kummeksuta. Kirjassa kerrotaan, että hollantilaisvanhemmilla on kaikista OECD-maista lyhin työaika, ja heidän työviikkonsa on myös lyhyempi kuin missään muussa EU-maassa. Käytössä on myös papadag eli vapaapäivä, joka saatiin kun työviikko lyhennettiin 36-tuntiseksi. Isät käyttävät tätä vapaapäivää pitäen joko puolikkaan vapaapäivän kerran viikossa tai yhden kokonaisen kahdessa viikossa ja saavat näin lisää yhteistä aikaa lastensa kanssa.

Suomessahan on mahdollista tehdä lyhennettyä työaikaa Kelan joustavan hoitorahan tuella, mikäli perheessä on alle 3-vuotias lapsi. Olen ottanut systeemistä kaiken irti siihen asti, kunnes kuopus täytti 2 ja työtilannekin muuttui. Yllättävää kyllä, kaikki suomalaiset eivät vieläkään tiedä oikeudestaan lyhennettyyn työaikaan. Tietenkään oikeus ei aina riitä, myös työnantajan on oltava valmis joustamaan ja työt on saatava järjesteltyä siten, että 70:ää prosenttia tekevä henkilö ei tee sadan prosentin edestä hommia lyhyemmässä ajassa ja pienemmällä palkalla.

maailmanonnellisimmatlapset2.jpg

Sanotaan, että se miten äiti tai isä lapselleen puhuu, muodostuu lapsen sisäiseksi ääneksi.

Kirjan paras anti oli ylläoleva muistutus. On kiistatonta, että lapsi imee itseensä kaiken itseään koskevan puheen pesusienen lailla ja varmasti alkaa myös heijastaa sanoja omakuvansa ympärille. Muistatte varmaan Meidän perhe -lehden sydämeen osuvan kamppiksen pari vuotta sitten, Sinun arkesi on jonkun lapsuus. Kampanja herätteli kyllä pysähtymään ja pohtimaan näitä valitse taistelusi -tilanteita. Hollantilaisten lastenkasvatusmetodeissa ei ollut mitään niin hälyttävän uutta, että olisi heti tehnyt mieli ryhtyä toimimaan omassa vanhemmuudessaan toisin, mutta mukavasti se ravisteli omia ajatuksia.

Kirjan lukemisen jälkeen kävin kurkkimassa Rina Mae Acostan Finding Dutchland -blogiin, jossa hän kirjoittaa juuri niistä asioista, joista minäkin toivon Suomen ottavan mallia. Blogissa hän nimeää viisi asiaa, jotka ovat Hollannissa meidän maatamme paremmin. Osa-aikatyön mahdollistamista ja lisäämistä kannatan ehdottomasti, samoin jonkinlainen parempi tukisysteemi äideille synnytyksen jälkeen olisi tarpeellinen myös Suomessa.

onnellisetlapset3.jpg

Jos tämän kirjan luettuasi janoat lisää samankaltaista luettavaa, tarkastele vaikka näitä:Kuinka kasvattaa bebe, Bebe päivä päivältä, Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea, Pehmeä matka höyhensaarille, Äitikortti, Maman finlandaise, Tiikeriäidin taistelulaulu, Minun kolmikieliset kaksoseni sekä tietysti suomalaisbloggareiden, Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsit 1 ja 2. Pari viikkoa sitten Maailman onnellisimpia lapsia lukiessani huomasin, että Satu Rämön  lapsiperheen elämää Islannissa käsittelevä kirja Islantilainen kodinonni tulee markkinoille ensi keväänä.

 

Kirja:

Acosta, Rina Mae & Hutchison, Michele: Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain, Siltala 2017.

Kuvat: ylin Lukuloikan oma, muut Pixabay.

 

 

Alle kouluikäiset · joululahjakirjat · Kouluikäiset

Pukinkonttiin, osa 2: Kuvahemmottelua seikkailijalle ja tutkijalle

Lahjotko tuttava- tai ystäväperheesi lasta, mutta et oikein tiedä, millaisista tarinoista hän pitää? Haluat kuitenkin antaa lahjaksi jotain sivistävää, hyödyllistä ja visuaalisesti upeaa, jotain, mikä ei hajoa ensimmäisellä tutkimiskerralla tai pidä kohtuutonta meteliä? Jotain, mitä haluaa lukea yhä uudelleen ja uudelleen? Tässä sinulle kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa, joista kääräiset lahjapaperiin näyttävät paketit.

Suuri karttakirja on lapsilukijaa hemmotteleva, runsaalla informaatiolla varustettu visuaalinen seikkailu halki maailman. Harmoniset värisävyt ja vanhanaikaisuutta henkivät kuvat tekevät kirjasta hurjan kauniin. Karttakirja kuljettaa mukanaan halki maanosien ja eri maiden. Perinteisissä kartoissa on yleensä merkittynä kaupungit, suurimmat tiet, vesistöt ja vuoret, mutta tässä kirjassa tietoa on runsaasti enemmän. Kuvista voi bongailla eri maiden eläimiä, tyypillisiä harrastuksia, vuoria ja vesistöjä, kasvillisuutta, elinkeinoja ja kaikenmoista knoppitietoa.

suuri karttakirja 1.jpg

Suuri karttakirja soveltuu varmaan parhaiten kouluikäiselle, jo lukemaan oppineelle lapselle. Pienempi lapsi innostuu kirjasta kuvien takia, ja yhdessä kirjan tutkiminen on antoisaa. Oma neljävuotiaani kuljetti painavaa teosta mukanaan koululeikeissä ja istui pitkät tovit tuijottelemassa kuvia. Kuvissa näkyvä kirja on lainassa kirjastosta, mutta veikkaan sen eksyvän tämän talon pukinkonttiin. En ollut itsenä lapsena juurikaan kiinnostunut eri maista. Opittuani lukemaan keskityin lähinnä seikkailu- ja hevoskirjoihin, enkä ehkä olisi tarttunut tällaiseen kirjaan, ainakaan itsenäisesti. Sellainen fiilis tästä kirjasta jäi, että se on myös lapsen mielestä kiinnostava ja upea.

suurikarttakirja2.jpg

 

ELÄIMET

Tacticin julkaisema Eläimet-kirja esittelee yli 300 erilaista eläintä ympäri maapalloa. Eläimiä jaotellaan eri perustein monenlaisiin ryhmiin: on eläimiä, joilla on raidat, pilkullisia eläimiä, eläimiä joilla on enemmän kuin kaksi silmää, eläimiä, joilla on kummalliset korvat, nopeita ja hitaita eläimiä, kylmien ja kuumien alueiden eläimiä. eläimet1

Kirja ohjaa ihmettelemään maassa, merellä ja ilmassa kulkevia otuksia, jotka ovat toinen toistaan upeampia ja kammottavampia. Kirjaa tutkiessa lapsi tutustuu uusiin nelijalkaisiin, siivekkäisiin ja matelijoihin, joista ei ehkä aiemmin ole kuullut. Kuvien joukossa on kysymyksiä pohdittavaksi ja laskutoimituksia tehtäväksi.

eläimet 2.jpg

 

Kirjat:

Mizieliński, Aleksandra ja Daniel: Suuri karttakirja, kustannusosakeyhtiö Nemo 2014. Suomentanut Tapani Kärkkäinen.

Eläimet, julkaisija Suomessa Tactic Games Oy 2015. Suomentanut Anu Karvinen.

Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Pukinkontissa

Pukinkonttiin, osa 1: Mennään jo naapuriin

Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo naapuriin -kirja on jatkoa 2007 ilmestyneelle teokselle Mennään jo kotiin. Molemmat kirjat ovat ehdottomasti pukinkonttiin pakkaamisen arvoisia, toki myös oivia lahjoja milloin tahansa muulloinkin.  Kukapa ei haluaisi kurkistaa naapuriin tai nähdä, miten toiset perheet elävät? Tätä kuvakirjaa voi lukea hyvin koko perheen kesken. Kirja näyttää lukijalle aivan tavallisia lapsiperheen koteja, mutta erotuksena aiemmin ilmestyneeseen Mennään jo kotiin -kirjaan, tämän kirjan perheiden sukujuuret ovat ympäri maailmaa.

Työpari Katajavuori-Savolainen on vieraillut yhdessä Katajavuoren tyttären Vellamon kanssa pääkaupunkiseudulla useassa eri kodissa. He ovat avanneet korvansa ja sydämensä kuunnellakseen erilaisten perheiden kertomuksia ja tallentaakseen ne kirjalliseen muotoon. Tulos on eräänlainen tieto- ja satukirjan välimuoto, joka näyttää lukijoille, millaisia lapsia ja aikuisia satavuotiaassa Suomessa asuu.

Kirjan alussa on maailmankartta, jota tutkimalla hahmottaa pikkuisen sitä, missä näiden perheiden juuret ovat. Yksi luku kertoo aina yhdestä perheestä, joten tarinaa on helppo pilkkoa pätkiin ja lukea silloin, kun ehtii. Kuvitusten lisäksi kirjassa on pieniä tietoiskuja, joissa kerrotaan jotain täsmällisempää eri valtioista, kielistä tai eri maiden ruokaresepteistä.

mennäänjonaapuriin1.jpg

Mennään jo naapuriin -kirjassa kurkistetaan kahdeksaantoista erilaiseen pääkaupunkiseudun kotiin. Perheissä puhutaan monia eri kieliä ja perheiden juuret ovat kahdessakymmenessäkolmessa eri maassa. Yhteistä kaikille on kuitenkin se, että tämänhetkinen koti on Suomessa. Siitä huolimatta, että perheissä on kulttuurista pääomaa ympäri maailmaa, lapsiperheiden kodit näyttävät melko samanlaisilta. Ikean huonekalut, lelukasat ja värikkäät tekstiilit yhdistävät koteja. Savolainen on tallentanut arkielämän kirjan kuvitukseen realistisesti. Kuvissa lapsiperheen elämä saa näkyä ja kuulua.

Perheet kertovat kirjassa matkastaan Suomeen, perhesuhteistaan, kielistä, joita kotona puhutaan arjessa sekä ruuista, joita kodeissa syödään. Lapset juttelevat tavallisista asioista, joista tykkäävät:  lempiruoista, leikeistä, oman kulttuurin juhlista, kavereista, kaikesta mahdollisesta mieleen juolahtavasta.

Paras kieleni on lätti eli latvian kieli. Toiseksi parhaiten osaan italiaa. Kolmanneksi vahvin kieleni on venäjä. Riiassa olin venäjänkielisessä päiväkodissa. Osaan myös englantia ja vähän suomea.

Latvialaisessa päiväkodissa ei saanut pihalla sotkea itseään kuraan ja mutaan. Esikoulussa harjoiteltiin tosi paljon koulua varten, sillä kouluun ei pääse, jos ei osaa lukea.

Livija, 8 vuotta

mennäänjonaapuriin2.jpg

Ghanassa on monia heimoja. Me kuulumme akan-heimoon. Meidän isä on Suomessa asuvien akan-heimolaisten kuningas. Isällä on olohuoneessa valtaistuin. Kerran kuussa tapaamme ghanalaisia ystäviämme. Silloin pukeudumme ghanalaisiin värikkäisiin asuihin, puhumme omaa kieltämme – ja tanssimme! Meidän perheessä kaikki paitsi isä rakastavat tanssimista.

Eugene, 15 vuotta

Mennään jo naapuriin -kirja näyttää, että jokaisella perheellä on oma tapansa olla, puhua, laittaa ruokaa, olla uskomatta tai uskoa johonkin. Siitä huolimatta perheitä yhdistäviä tekijöitä on enemmän kuin erottavia. Tärkeintä on oma perhe, oma koti, läheiset ihmiset ja ystävät, omat rutiinit.

Salla Savolaisen kuvat ovat yksityiskohtaisia ja tarkkoja, niiden parissa vierähtää helposti tovi jos toinenkin. Katajavuoren tytär Vellamo kuljettaa mukanaan vierailuilla lelusiiliä, jota voi etsiä kuvista lukemisen lomassa. Se vasta mieluista puuhaa pienelle tarinankuuntelijalle onkin!

mennäänjonaapuriin3

Kenelle antaisin tämän lahjaksi? Kirja sopii koko perheelle tai leikki-ikäisestä koululaiseen, eri-ikäisille. Anna paketissa hänelle, jota kiinnostaa maailman ja ihmisten monimuotoisuus.

 

Kirja:

Katajavuori & Savolainen: Mennään jo naapuriin, kustannusosakeyhtiö Tammi 2017.