Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Taaperot

Tylsyyden voima

Tylsyydessä vellominen on varsinainen riesa, ainakin jos sattuu olemaan lapsi. Tylsyys on siitä ovela kaveri, että se iskee silmänräpäyksessä, kietoo tiukkaan otteeseensa, mutta kuitenkin katoaa yhtä mystisesti kuin ilmestyikin. Aikuisena tylsyyden saavuttaminen taas tuntuu olevan ulottumattomiin karkaava unelma, jota ei ole edes aikaa tavoitella.

Kuvataitelijana tutuksi tulleen Jenni Ropen ensimmäinen lastenkirja Pallen ja Monkon kumma päivä tarttuu tylsyyteen mitä huvittavimmalla tavalla. Kirja on ulkonäöltään tylsän vastakohta, sen pastellinväriset sävyt ja leikkisät muodot houkuttelevat heti selaamaan sivuja tarkemmin. Ropen kuvitusjälki on omaperäistä ja selkeää, kuvat ovat kuin pieniä taideteoksia.

pallejamonko1.jpg

Teos kertoo kahdesta ystävyksestä, metsäsienistä nimeltä Palle ja Monko, jotka yrittävät  puhaltaa tylsyyteen eloa ja keksiä jotain mukavaa tekemistä yhdessä. Monko saa ehdotella monenmoista, ennen kuin Palle taipuu kokeilemaan vesivärimaalausta. Sieniä maalaamassa vesiväreillä! Ajatus tuntuu lapsesta hassulta. Hahmot ovat siis mitä mielikuvituksellisimmat, eroavat toden totta ihanan rohkeasti tutuista minnoista ja janneista tai eläinhahmoista, joita taaperoiden kirjoissa yleensä seikkailee.

Palle ja Monko maalavat koko metsän vesiväreillä, ja alkuinnostuksen jälkeen puuhaa on vaikea lopettaa. Maalauspuuhiin keskittyneet toverukset eivät välty koettelemuksilta, vaan meno äityy hurjaksi seikkailuksi. Yllättävien käänteiden jälkeen tarina päättyy onnellisesti, ja lukija huokaisee Pallen ja Monkon mukana helpotuksesta. Joskus on vaikea iloita harmaasta, tasapaksusta arjesta, mutta jännittävien seikkailuiden jälkeen tylsyys voikin taas tuntua mukavalta ja turvalliselta.

pallejamonko2.jpg

Pallen ja Monkon kumma päivä on piristävä uutuus kuvakirjahyllyyn. Sen vahvuus on maalauksellinen esitystapa. Paksukantisen ja -sivuisen kirjan voi rauhallisin mielin ojentaa pikkuisen lukijan käsiin, sillä kestävän materiaalin ansiosta kirja kestää hyvin myös leikkimistä.

Tällaisen kirjasöpöläisen veisin mielelläni lahjaksi jollekin taaperoikäiselle, sillä se hurmasi heti omaperäisyydellään. Luovuus, tuo tylsyyden kääntöpuoli, pääsee revitellen valloilleen tässä kirjassa. Mitä kaikkea tylsyydestä kumpuaakaan!

 

Kirja:

Rope, Jenni: Pallen ja Monkon kumma päivä, EtanaEditions 2017.

Uncategorized

Lukemisen reunaehdoista

Hektiset ajat koettelevat lukijan harrastusta. Aloitan kirjoja, luen useaa samaan aikaan, osan hylkään, osasta innostun, jotkut luen loppuun saakka. Makuuhuoneen sähköt on kytketty remontin takia pois päältä, remontin, jota kukaan ei tällä hetkellä ehdi tehdä loppuun, joten iltalukemiset ovat jääneet vähemmälle. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tarvitsen hiljaisuutta ympärilleni, jotta pystyn lukemaan. Olen kuitenkin viime aikoin ollut iltaisin niin väsynyt, että valitettavasti sorrun vain selaamaan somea. Kirjat unohtuvat vääriin paikkoihin ja lapset keräävät kirjaston painoksiin lehtiä kuivumaan, kun silmä välttää.

lukemisesta2.jpg

Sade tuntuu kestäneen ikuisuuden, kuuntelen automatkoilla Agnes Obelin levyä vuosien takaa, yhä uudelleen, yhä uudelleen. Odotan malttamattomana aikaa, jolloin pystyn lukemaan lasten hereillä ollessa enemmän kuin sivun Hesarista. Luen vähän kateellisena tekstejä muiden lukemisesta, lukuhaasteiden etenemisistä ja kaikista niistä kiinnostavista tarinoista, joita koko ajan julkaistaan lisää. Lukemista sekin on, mutta olisi ihanaa uppoutua kirjaan pidemmäksi aikaa.

Parhaillaan luen kolmea kirjaa. Aloitin Pajtim Statovcin Tiranan sydämen, joka vaikuttaa upealta, mutta vaatisi enemmän aikaa. En malta lukea vain kahta sivua kerrallaan. Kesken ovat myös Maailman onnellisimmat lapset, katsaus hollantilaisten lasten elämään sekä Kytömäen Kultarinta. Kultarinta tosin vaikuttaa sellaiselta, jonka haluaisin säästää joulun pyhiin (ihan kuin silloin ehtisi enemmän lukemaan). Pinossa odottavat vuoroaan myös ainakin Westö ja Liksom. Sitten on kaikkea kirjallisuutta sivuavaa, kuten tämä Netflixiin tulossa oleva dokumentti, joka kertoo Joan Didionista. Kirjamessujakin olisi, mutta aikataulujen yhteensovittaminen, töiden, lastenhoidon, matkustamisen ja remontin kesken tuntuu tänä syksynä mahdottomalta.

lukemisesta1.jpg

Lapsesta asti olen odottanut eläkepäiviä, koska silloin ainakin on aikaa lukea. Alkaa näyttää vähän epävarmalta, sellaisten päivien koittaminen, että taloudellisesti olisi mahdollista vain lukea ja loikoilla. Luen minkä voin, liian vähän joka viikko, mutta voi miten nautin. Ehkä ensi vuonna taas vähän enemmän? Ehkä tämä on se harjoitukseni, johon nyt on pysähdyttävä. On keskityttävä hetkeen, leivottava, hypittävä lehtikasoihin ja hengitettävä rauhassa ja hyväksyttävä: milloinkaan en ehdi lukea kaikkea haluamaani.

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Ratkaisukeskeinen Rämäpää

Elina Hirvosen uusi lastenkirja Prinsessa Rämäpään talvitaika kuvaa niin timanttisesti lapsiperheen arjen ongelmatilanteita ja yritystä ratkaista niitä, että haluaisin heti ojentaa kirjan kaikille perhevalmennukseen osallistuville vanhemmille. Pitkän odotuksen ja vauvavuoden jälkeen koittaa lapsiperheen arki, joka on jatkuvaa ongelmanratkaisua, ajoittaista hermojen menetystä ja pakahtuvaa onnellisuutta, kun seuraa oman lapsensa kasvua. Tämä uutuus tarjoaa kaunokirjallista vertaistukea ja osuu erinomaisesti arjen kipupisteiden ytimeen.

rämäpää1.jpg

Kyllä, leikki-ikäinen lapsi sovittelee alle kouluikäisenä päälleen monenlaista rooliasua, joista yksi yleensä on hulmuavan pinkki prinsessaunelma. Prinsessoitumisella harvoin on suoraa yhteyttä Disney-elokuviin tai kotikasvatukseen, se vaan ilmestyy elämään yhdessä yössä ilman varoitusta. Oletan, että prinsessoituminen on kausi, joka eletään, jotta voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Olen välillä aika uupunut koko prinsessakeskusteluun, ja siihen, että sellaista ylipäätään pitää käydä. Ajatus, että tytöt eivät jostain syystä voisi tehdä samoja asioita prinsessamekoissaan kuin pojatkin, tuntuu tosi vanhahtavalta vuonna 2017. Kuitenkin viimeksi eilen eräässä lukemassani keskustelussa pohdiskeltiin, miksi kansainvälisenä tyttöjen oikeuksien päivänä päiväkoti oli pyytänyt tyttöjen vanhempia pakkaamaan mukaan prinsessamekot ja korut. Pojille päiväkoti oli järjestänyt temppuradan tuoksi päiväksi. On uskomatonta, että tätä keskustelua käydään edelleen. On käsittämätöntä, että aikuiset päättävät lasten puolesta näiden kiinnostuksenkohteet ja vieläpä näin stereotyyppisesti. Se, että lähipiirilleni on päivänselvää, että prinsessatkin osallistuvat temppuratatempauksiin, ei näköjään valitettavasti tarkoita, että se on sitä kaikkien lasten vanhemmille tai kasvattajille.

Elina Hirvosen luoma hahmo Prinsessa Rämäpää, on paitsi prinsessa, myös valloittavan aktiivinen ja tomera persoona. Kirjassa Rämäpää alkaa oma-aloitteisesti ratkaista uhkaavasti pahenevaa riitatilannetta äitinsä kanssa. Tilanne alkaa karata käsistä, kun Rämäpää uppoutuu leikkeihinsä niin, että muu maailma saa odottaa hänen kuninkaallista korkeuttaan, vaikka pitäisi olla jo toppahaalari päällä eteisessä. Äidin väsymys ja turhautuminen jumiutuneeseen tilanteeseen nostaa kiukun pintaan, kahden lapsen saaminen ulkovaatteisiin ja pihalle alkaa tuntua mahdottomalta. Ymmärrettävästi äidillä menee hermot.

 

 

Mutta joskus äiti kurtistaa silmiä koko ajan niin, että niiden väliin tulee ryppy. Silloin se hermostuu kaikesta, erityisesti pukemisesta tai hampaiden harjaamisesta tai nukkumaanmenosta tai siitä, että minä en halua syödä.

Se ei ymmärrä, että minulla on tärkeä asia kesken eikä tärkeitä asioita voi keskeyttää vain sen takia, että pitää mennä nukkumaan tai lähteä ulos.

Rämäpää on paitsi ihan tavallinen tyttö, myös vauhdikas supersankari, jolla on taikavoimia. Hän uskoo omaan mahtavuuteensa ja pyrkii ratkaisemaan tilanteen kaikkien eduksi. Nokkeluudellaan, luovuudellaan ja supervoimillaan Rämäpää tarttuu ongelmaan ja löytää lopulta ratkaisun, joka rentouttaa tilanteen ja saa hymyn äidin huulille. Mervi Lindmanin humoristiset kuvat sopivat kirjaan loistavasti. Kuvat ovat raikkaan värikkäitä ja täynnä toimintaa.

rämäpää2.jpg

Prinsessa Rämäpään talvitaika on ehdottomasti parasta mahdollista kaunokirjallista vertaistukea vanhemmille pitkään aikaan. Kirjan vahvuus on sen monitasoisuus. Vanhemmille se tarjoaa ymmärtäväistä olkapäätä, lapsille leikin ja taikavoimien hurmaa. Lukiessa on myös helppo hymistellä lapsen kanssa kuulostaapa tutulta, meilläkin taitaa olla välillä tällaista. Siitä on sitten helppo jatkaa keskustelua lapsen kanssa, miksi tällaisia tilanteita tulee ja millaisia tunteita niissä itse kukin käy läpi.

Kirja:

Hirvonen, Elina ja Lindman, Mervi: Prinsessa Rämäpään talvitaika, kustannusosakeyhtiö Tammi 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Postia Sylvi Kepposelle

Lotiseva vesisade ja harmaa maisema pitävät tiukassa otteessaan, päivistä ei tiedä, milloin ne alkavat ja milloin päättyvät. Tytär miettii iltaisin, pääsisikö joskus illalla pyöräilemään katuvalojen tunnelmassa, kuten hän asian ilmaisee. Aikuisen on vaikea hahmottaa muunlaista tunnelmaa kuin houkuttelevaa sohvannurkkaa suklaalevyineen ja pimeässä loistavine tuikkuineen. Pumpulisen talvinen maisema tuntuu yhä olevan viikkojen päässä, mutta tällaisina päivinä siitä on mukava haaveilla. Sylvi Kepposen kirjekaveri on oiva kirjaseuralainen valaisemaan ikihimmeää lokakuista olotilaa. Teoksen on kirjoittanut Juha Virta ja kuvittanut Marika Maijala, ja se on yksi kolmesta Sylvi Kepposesta kertovista kirjoista.

Pitkulaisella muodollaan kirjaston hyllystä erottui edukseen kirja, jonka kuvissa näkyy pehmeä värikynänjälki. Maijalan luomat hahmot ovat nekin pitkulaisia, mukailevat sujuvasti kirjan muotoa. Kuvitus tavoittaa täydellisesti sen lopputalven loskaiseen sateeseen verhotun maailman, jossa aurinko piilottelee pilvien takana odottamassa kevättä. Kaikkialla on harmaata, taivaalta putoilee niskaan valtavan kokoisia märkiä palloja. Tunnelma on odottava, nuhainen Sylvi Kepponen istuskelee omassa huoneessaan kirjoittelemassa aikansa kuluksi kirjeitä. Samaan aikaan naapuruston vastapäisessä talossa ulos tuijottelee alakuloisen näköinen Luka, joka ei kipsatun jalan vuoksi voi lähteä ulos leikkimään.

sylvikepponen1.jpg

Sylvi ja naapurin Luka aloittavat kirjeenvaihdon, jossa toinen jatkaa toisen aloittamaa tarinaa. Kirjeet matkaavat omistajalleen Lukan Kafka-koiran pannassa. Kirjeenvaihdon ja tarinan kertomisen kautta lapset pääsevät hetkeksi yhdessä kesäiseen maisemaan seikkailemaan. Jatkotarinan mielikuvitusmaailmassa he ratsastavat yhdessä Ruusu-hevosella ja päätyvät huvipuistoon syömään hurvittelemaan ja syömään hattaraa.

sylvikepponen2-e1507573570605.jpg

Pitkäveteiseen arkeen tulee kummasti hohtoa ja sisältöä, kun on joku, jonka kanssa jakaa ajatuksia, keksiä uusia leikkejä ja luoda yhdessä mielikuvituksellisia seikkailuja. Mikä parasta, kirjekaverista voi saada ihkaoikean ystävän, jonka kanssa lähteä yhdessä ihkaoikealle retkelle kirjastoon.

sylvikepponen3.jpg

Sylvi Kepposen kirjekaveri –kirjan mukana pääsee pienelle pyrähdykselle oman lapsuutensa talveen. Oli kinoksittain lunta, päiviä, jolloin ei ollut mitään tekemistä. Tylsyyden keskellä tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka jäivät mieleen. Joutilaisuuden saattoi unohtaa, kun luki kirjeenvaihtokaveria etsivien ilmoituksia teksti-tv:stä ja postitteli pohdintojaan kavereille ympäri Suomea.

Kuviin ja tekstiin sujautetut intertekstuaaliset viittaukset ilahduttavat paljon lukevaa aikuislukijaa, mutta suurimman vaikutuksen tekee tapa, jolla tavallisuudesta luodaan taianomaista, pienin ja hienovaraisin keinoin. Teksti on riisuttua, mutta sisältää kaiken oleellisen. Juoni on arkinen, eikä kirjassa tapahdu paljoa, mutta tarina muuttuu voimakkaaksi ja eläväksi Maijalan suloisen kuvituksen ansiosta. Juha Virralla puolestaan on taito tehdä pienestä suurta.

Kirja:

Maijala, Marika & Virta, Juha: Sylvi Kepposen kirjekaveri, Otava 2012.

 

keittokirjat · Kotimainen kirjallisuus · Ruokaloikka

Syksyn inspiroivin keittokirja

Olen ehkä hitusen kateellinen Satu Koivistolle kahdesta asiasta. Ensinnäkin Sadulla on nerokas tapa lähestyä ruoanlaittoa niin, ettei arjen keittiösankari uuvu hommiinsa hellan vieressä. Ruoanlaitto kulkee muun tekemisen sivussa ja lopputuloksena syntyy monipuolista ja kekseliästä murkinaa koko perheelle.  Herkullisten, sesonkia mukailevien reseptien lisäksi Sadulla on ehkä maailman söpöin kirjava torkkupeitto, jonka voi bongata useistakin naisen Insta-kuvista. Olen seurannut Satun ruokakuvia somessa niin kauan kuin muistan sekä tietysti tutustunut Gastronaatti ykköseen, joka ilmestyi 2014. Jos inspiraatio on hukassa, tsekkaan yleensä, mitä Satu on kuluvalla viikolla loihtinut perheensä lautasille.

Satu Koiviston toinen keittokirja, Gastronaatti II eli kuinka rakastua ruoanlaittoon ilmestyi viime viikolla. Gastronaatti kakkosen sisältö on luotu vuodenkiertoa mukaellen kahteentoista kappaleeseen, joista kukin vastaa yhtä kuukautta. Raaka-aineet on valittu sesongin mukaan, mutta toki useimpia niistä voi käyttää ympäri vuoden, tuoreet marjat ja hedelmät poislukien. Kirja sisältää pääruokareseptejä sekä joitakin välipala- ja aamiaisherkkuja. Ulkoisesti kirjassa on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä suuren suosion saavuttaneisiin ruotsalaisiin Kasvisruokaa koko perheelle -kirjoihin. Tykkään kovasti kirjaan valikoiduista raaka-aineista. Harvoin nokkosta ja mustaherukkaa on nähnyt käytettävän näin monipuolisesti kuin tässä kirjassa. On myös ihanaa, että joku vihdoin uskaltaa sanoa ääneen, ettei pakastettu banaanimuhju oikeasti korvaa kunnon jäätelöä, vaikka herkullista onkin.

gastronaatti insta.jpg

Gastronaatti kakkosta lukiessa alkaa uskoa vanhaan sanontaan hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Koivistojen perheessä ruokaa esivalmistellaan pitkin viikkoa esimerkiksi paahtamalla kasviksia uunissa jääkaappiin alkavan viikon tarpeiksi. Sadun ruoanlaitto on enemmänkin raaka-aineista inspiroitumista kuin vakavaa reseptien tuijottelua ja noudattamista. Aloittelijalle tällaisen ruokafilosofian omaksuminen on ehkä haasteellista, mutta Satu kyllä saa sen kuulostamaan kovin helpolta. Pieniä vinkkejä kirjasta taskuun kerryttämällä meistä taviskokeistakin voi ehkä tulla oman arkemme keittiösankareita.

Meillä syödään myös aika raaka-ainelähtöisesti, pyritään täyttämään ostoskärryt kausiruoalla, mutta silti vähän liian usein tulee fiilis, mitäs tänään söisimmekään? Siihen taitaa eniten olla syynä pääkokin eli minun vaihtelunhaluni – en kerta kaikkiaan jaksa syödä aina samoja ruokia. Eniten päänvaivaa tuottaa jälkikasvu, jolle on tuputettu monipuolista ruokaa siitä merkittävästä kuuden kuukauden merkkipaalusta eteenpäin. On sormiruokailtu ja tehty yhdessä ruokaa lasten kanssa, punnittu kasvikset vihannesosastolla yhdessä, tarjottu mitä erilaisempia raaka-aineita. Silti, toinen lapsista on edelleen epäileväinen ja sangen nirso, toinen taas söisi mitä tahansa. Lapsista  parasta on syödä tuttua ruokaa viikosta toiseen, bataattikeittoa ja tortilloja. Sinnikkäästi kuitenkin jatkamme perheruokailua totutulla metodilla: joka viikko jotain uutta, mutta myös jotain tuttua.

Ensimmäinen kokeilumme kirjasta oli prinsessasipsit (punajuurisipsit) ja avokadodippi. (Huom! Meillä ei ole kiertoilmauunia, liekö osuutta mokailuun). Tuomio: punajuuret eivät vaan ottaneet rapeutuakseen, kunnes lopulta lähes paloivat. Punajuurien viipaloiminen juustohöylällä oli ensikertalaiselle haasteellista. (Hankintaan: mandoliini.) Edes prinsessa-etuliite ei houkutellut toista lasta maistamaan yhtä sipsiä enempää, toinen lapsista taas itki, kun isä söi lapsen huomaamatta jäljelle jääneet muruset. Uusintakierros on otettava!

gastronaattisipsit.jpg

Tähän menneessä olemme myös kokeilleet postauksen aloituskuvassa näkyvää omena-muikkutahnaa. Versiossamme tarjoilimme illallisella pinaattilettuja ja omena-muikkutahnaa puolukkalimpun päällä.  Lapset eivät oikein halunneet tahnaa edes maistaa, mutta me vanhemmat kaavimme kulhoon jääneet tahnat leipiemme päälle vielä santsikierroksella lasten nukkuessa illalla. Tätä teemme varmasti toisenkin kerran.

gastronaatti_leivät.jpg

Lauantai-illan saunomisen yhteydessä teemme usein pizzaa (lapset rakastavat margaritaa) tai lämpimiä voileipiä. Kuvan Vege Croque Monsieurit maistuivat herkullisilta, mutta taas, nirsoilevat lapset eivät syöneet munakoisoja. Harmi, mutta pakko uskoa tämän olevan ohimenevä vaihe. Olihan aika, jolloin lapset kaapivat melanzane alla parmigiansa viimeistä haarukallista myöten lautasiltaan.

Sokeriherkut uppoavat lapsiinkin kyllä, Sadun mantelijauhoja sisältävä omenapiirakkaresepti ja cashew-voi ovat olleet sunnuntaipäivien leipomislistoilla jo pitkään ennen kirjan julkaisua. Lammas-kaalikääryleet olivat viikonlopun ruokalistalla, mutta flunssaiset aivoni unohtivat laittaa kaalin pakastimeen kaksi päivää ennen h-hetkeä (taas yksi nerokas vinkki!) Ensi syksynä kokeiluun päätyvät varmasti myös mustaherukanlehtikääryleet.

 

Kirja:

Koivisto, Satu: Gastronaatti II eli kuinka rakastua ruoanlaittoon, 2017 No Tofu Publishing.

*Huom! Kirja saatu kustantajalta.