Aikuiset · Kirjoittaminen · Lukeminen · Muut jutut

Kurkistus kirjoittajien arkeen

Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen 12 tarinaa kirjoittamisesta ilmestyi syyskuussa. Kirja sisältää hyvin erilaisia kertomuksia siitä, mitä kirjoittaminen haastatelluille henkilöille merkitsee, millaisia työskentelytapoja he käyttävät ja miten he ovat päätyneet kirjoittamaan. Tarinoita on tietysti yhtä monta kuin haastateltaviakin. Tunnetuimpia kirjan haastatelluista ovat kirjailija Emmi Itäranta, toimittaja Reetta Räty ja sanoittaja Samuli Putro. Muut haastattelut kertovat Henri Pulkkisesta (Paperi T), Ozan Yanarista, Antti Heikki Pesosesta, Jukka Lindströmistä, Milja Sarkolasta, Justimusfilmsistä, Jenni Valtialasta, Eeva Kolusta ja Teemu Nikistä ja Jani Pösöstä.

12tarinaa1.jpg

Mikä on kiinnostavampaa kuin lukeminen? Lukemisesta ja kirjoittamisesta lukeminen  taitaa kiilata huippunopeutta lempiasioideni kärkeen. Helsinkiläisillä on jo tovi ollut mahdollisuus osallistua Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumiin kuulemaan tunnettuja ulkomaisia kirjailijoita, mutta me täällä maakunnissa voimme arkikiireissämme vain huokailla, kunpa joskus ehtisin tuonne tai tuonne. Kirjamessuilla kerran vuodessa kuulee kirjailijoiden tarinoita ja esityksiä, lehdistä voi lukea kirjailijahaastatteluja, mutta tarve ja halu kuulla tarinoita kirjoittamisprosesseista elää myös näiden tapahtumien ulkopuolella. 12 tarinaa kirjoittamisesta ei kerro ainoastaan kirjailijan työstä, vaan esittelee tusinan hyvin erilaisia tekstejä ammatikseen työstävää ammattikirjoittajaa.

Tarina tarinan kirjoittajasta on aina kiinnostava, joten halusin malttamattomana lukea lisää siitä, mitä alan ammattilaiset ajattelevat tekstien työstämisestä. Kirjailijakohtaamiset jätän suosiolla väliin, lempikirjailijoiden tapaamisessa olisi liian suuri riski pettymykseen, mikäli henkilö ei vastaisikaan hänestä muodostamaani mielikuvaa. Yhden poikkeuksen olen tehnyt ja pyytänyt ohimennen eräässä tilaisuudessa omistuskirjoituksen Monika Fagerholmilta. Mitään ei särkynyt ohikiitävässä kohtaamisessa, taika ja hohto kirjailijan ympärillä säilyi, mutta riski on liian iso otettavaksi. Haluan pitää kirjojen kautta syntyneistä mielikuvista kiinni. Toisaalta, olen äärimmäisen utelias kuulemaan kirjojen taustoja. En ole niinkään kiinnostunut siitä, onko tarina totta vai ei, vaan siitä, miten se on syntynyt. Tällaiseen tiedonhaluun oiva vastaus on 12 tarinaa kirjoittamisesta.

Millainen on ammatikseen kirjoittavan työpäivä? Mistä he ammentavat ideansa, miten ja missä he työskentelevät, miten tekstit hiotaan valmiiksi? Haluavatko he teksteillään ottaa kantaa, viihdyttää vai luoda jotain aivan uutta?  Niin kiinnostava kuin taitavasti punottu romaani onkin, yhtä kiinnostavaa on se, mitä kirjoittajat kertovat jättävänsä ulkopuolelle.

Käytän paljon aikaa kirjojeni maailma rakentamiseen. Molempien kirjojen kohdalla kirjoitin erillisiä tekstitiedostoja, joissa listataan ja kerrotaan esimerkiksi kirjassa esiintyvän maailman teknologiasta, arkkitehtuurista, historiasta, luonnonvaroista sekä eläimistä ja kasveista. Lukijalle tekstissä on näkyvillä noin 5 % kaikesta suunnitellusta maailmasta. Tosin sitä on vaikea arvioida, koska osa asioista löytyy tekstistä epäsuorasti. Kirjoittajalla kokonaisvaltaisesti suunniteltu maailma on tärkeä, jotta pystyy hahmottamaan, miten asiat tekstissä on esitettävä. (Emmi Itäranta)

 

Muistan, minkälainen suuri pettymys minulle oli lapsena, kun kuulin ettei Carolyn Keeneä ole olemassakaan. Olikin vain ryhmä vaihtuvia henkilöitä, jotka yhdessä kyhäilivät Neiti Etsiviä liukuhihnalta. Se fakta, ettei punatukkaisen Paula Drew’n seikkailuja kirjoittanutkaan eläkeikää hipova nokkela kirjailijatar, vei sarjalta hohtoa roppakaupalla. Lukijalle on tärkeää ajatella, että teksti kumpuaa kirjoittajan tarpeesta kirjoittaa juuri tietty tarina, eikä tavoitteesta tehdä mahdollisimman kovaa bisnestä jollain tietyllä kirjallisella brändillä. Siksi on hienoa lukea siitä, millainen merkitys kirjoittamisella on kirjoittajalle itselleen.

12tarinaa2.jpg

Aika moni tunnettu kirjoittaja on todennut, ettei ole tiennyt mitä ajattelee jostakin, ennen kuin on kirjoittanut siitä. Kirjoittaminen on ajattelua. Ajattelu ja sen sanoiksi pukeminen vaatii kuitenkin ympärilleen aikaa ja tilaa, joutilaisuudella on luovuudelle kiistaton merkitys. Samoin kirjoittajat toistelevat fraasia “kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla”. Tottahan se. Eivät kenenkään sanat asetu vaivatta merkitykselliksi jonoiksi ilman työtä. Helppolukuinen, ajatuksia herättävä teksti on vaatinut yleensä useita työtunteja, editointia ja oikulukua, ennen kuin se päätyy meidän lukijoiden eteen. Tiedämmehän, että balettitanssijan ammatti vaatii satoja ja tuhansia kurinalaisia harjoitustunteja, mutta esitystä katsoessamme meidät valtaa illuusio varpailla tanssimisen keveydestä ja kivuttomuudesta.

Kirjoitusprosessissani kirjoittaminen ja lukeminen vuorottelevat. Unohtaminen on kaiken perusta, koska tietoisesti ajattelemalla harvoin tapahtuu mitään. Siksi kirjoittaessa tärkeää on kirjoittaa ja unohtaa kirjoittamansa hetkeksi. Lukeminen on minulle toimiva tapa unohtaa, siirtyä toiseen näkökulmaan ja maisemaan, minkä jälkeen on miellyttävämpää palata omaan tekstipätkäänsä. Se on kuin heräisi unesta tai palaisi kotiin ulkomailta, jolloin näkee taas selvemmin omat heikkoutensa, virheensä ja huonoutensa. Omat jutut ovat mageimpia monesti siinä ensivaiheessa, kun niistä on innoissaan. Etääntyminen vaatii helposti päiviä tai viikkoja – jopa kuukausia. (Samuli Putro)

12 tarinaa kirjoittamisesta –teoksen vahvuus on erilaisten haastateltavien äänen esiin saattamisessa sekä siinä, että suurin osa haastateltavista on suurelle yleisölle tuoreita, liki tuntemattomiakin kasvoja. Toiviainen ja Salmi, itsekin ammattikirjoittajia, antavat haastateltavien vahvan oman äänen näkyä teksteissään ja liittävät tarinat yhtenäiseksi, harkituksi kokonaisuudeksi, jonka nautiskelee yhdessä illassa. Uskon, että teos tarjoaa raikkaita näkökulmia ja ideoita kirjoittamiseen ihan kaikille, jotka työkseen tuottavat tekstejä. Kirjan lopussa on myös kattava valikoima harjoituksia, joita kuka tahansa voi käyttää kirjoituslukkojensa avaamiseen.

Kirja:

Salmi & Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta, WSOY 2017.

 

 

 

 

Käännöskirjat · Klassikot · Lastenkirjat

10 syytä rakastaa Mikko Mallikasta

Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -sarja on kestänyt erityisen hyvin aikaa. Aiheet ovat ajattomia, näkökulmat raikkaita ja sarjan henki hyväntuulinen. Tekstiä on juuri sopivasti, jotta yhden kirjan ehtii lukea kirjannälkäiselle lapselle ruoanlaiton lomassakin, kuvat ovat levollisen selkeitä ja helposti hahmottuvia.

mikko1.jpg

  1. Mikko Mallikkaalla on hirveän hyvä mielikuvitus. Hän osaa rakentaa helikopterin, leikkiä mielikuvitusystävä Mulperin kanssa ja käyttää kodintavaroita mitä moninaisimmilla tavoilla leikeissä. (Mikko Mallikas rakentaa helikopterin, Mikko Mallikas ja Mulperi, Näkymätöntä, Mikko Mallikas)
  2. Mikko Mallikas uskoo itseensä silloinkin, kun muut eivät. (Mikko Mallikas on rehellinen)
  3. Mikko Mallikkaan isä on seesteinen ja rauhallinen esimerkkivanhempi, joka lukee lehtensä rauhassa eikä pienistä hätkähdä. Hän jaksaa toteuttaa oikuttelevan lapsensa toiveita hyväntuulisesti. (Mikko Mallikas on oikukas)
  4. Mikko Mallikkaalla on omatunto, joka muistuttaa Mikkoa silloin, kun hän on tehnyt jotain kurjaa.  (Tappelupukari Mikko Mallikas)
  5. Mikko Mallikkaan esimerkistä voi oppia, miten tylsää lopulta olisikaan, jos joulu tai syntymäpäivä olisikin joka ikinen päivä. Samalla huomaa, miten odottamattomasti pienet, yllättävät asiat voivatkin ilahduttaa. (Mikko Mallikas tulee iloiseksi)
  6. Mikko Mallikkaalla on voimakas oma tahto. Isän ja Mikon kinastelu tarjoaa vanhemmalle useita kiistatilanteiden ratkaisumalleja, joita tutkaillessa voi katsoa peiliin. Lopuksi huomaa, etteivät monet tilanteet olekaan niin vakavia. Hyvä muistutus vanhemmille: valitse taistelusi. (ENKÄ! Mikko Mallikas sanoo)
  7.  Mikko Mallikas aloittaa koulutaipaleen ihan yhtä jännittyneenä kuin kuka tahansa 7-vuotias ja tarjoaa näin mainiota vertaistukea ekaluokkalaisille tai uutta harrastusta aloitteleville. (Mikko Mallikas menee kouluun)
  8. Mikko Mallikas pohtii myös suuria, filosofisia kysymyksiä. (Mikko Mallikas ihmettelee)
  9. Mikko Mallikkaan isä ei ota itseään turhan vakavasti, vaan heittäytyy poikansa leikkeihin ennakkoluulottomasti. Hän suostuu luopumaan AIKUISMAISESTA käytöksestään ja tekeytymään keimailevaksi tädiksi ja kummitukseksi. (Lennä, sanoi Mikko Mallikas)
  10. Mikko Mallikas uskoo itseensä ja ottaa ohjat omiin käsiinsä silloin, kun muut eivät usko hänen olevan tarpeeksi iso ja taitava. (Mikko Mallikas punoo juonia)

Psst! Ainakin Applen laitteisiin on saatavilla mukava peli, nimeltään Kaikkea kivaa Mikko Mallikas.

mikko2.jpg

Kirjat:

Bergström, Gunilla: Mikko Mallikas -sarja vuosilta 1977-2002, kustannusosakeyhtiö Tammi.

Käännöskirjat · Lastenkirjat · Taaperot

Taaperon suosikit, osa 2

Kuopukselle kirja on tärkeä esine. Kirjoista voi rakentaa torneja, niitä voi kuljetella ympäriinsä, kotonakin voi rakentaa kirjaston ja kerätä kassin täyteen luettavaa. Olette varmaan myös huomanneet, kuinka televisio näyttää aivan kirjaston lainauspäätteeltä, jossa kirjat voi piipata lainaan? Jos ette, suosittelen vinkkaamaan lapsellenne! Kirjastoreissuihinkin kaksivuotias on aina heti valmis. Kuopus muistaa, mikä kirja äidillä on kulloinkin kesken ja kiikuttaa niitä eteeni aina sopivan tilaisuuden tullen. Iltasadun valitseminen on harras rituaali, jota jäljitellään isonsiskon askelten perässä. Harrastuksen haastavin osuus onkin sitten se lukeminen. Iltasadun lukeminen esikoiselle (toki kuopukselle siinä sivussa) onkin helpommin suunniteltu kuin toteutettu. Ellei kaksivuotiaan isä harhauta tätä toimeliasta ja sanavalmista hupsuttelijaa muihin puuhiin, istuu päämäärätietoinen tytär kirjan päälle syliini ja ilmoittaa: “Äiti mä en jaksa tätä enää” yrittäessäni tavata esikoisen toivomaa tarinaa. Kuopus voi yhtä hyvin myös pomppia päälläni tai kiljua, kunhan jollakin tavalla tuo esille sen, että ihan mikä tahansa menevämpi meno olisi hetkeen sopivampaa. Silloinkin, kun olen lukenut esikoiselle vasta yhden sivun, kuopus jo tuskastuu.

Aina joskus käy tuuri. Yritän ajatella, että kuopus on vaan niin altistunut raskausaikanani kaikille mahdollisille tarinoille, joita olen ääneen luritellut isollesiskolle, että kaipaa näinä ensimmäisinä vuosinaan enemmän temppuratoja kuin satuja. Ehkä hän on vain vaativa lukija, yleisö, joka tietää tarkkaan millaisia tarinoita haluaa kuulla. Ehkä niitä kiinnostavia kirjoja hänelle on tarjolla vähemmän kuin meille muille. Ehkä en ole onnistunut löytämään niitä oikeita opuksia. Nämä kotimaiset Leena Junnilan kirjat ovat olleet taaperon suosikkeja, samoin kuin  Réka Királyn Yksi vielä, kirja jota luimme hartaasti yhdessä suosiollisessa vaiheessa joka ilta. Nyt, arvon lukijat, olemme löytäneet taaperolle uudet suosikit.

molla1.jpg

Ruotsalainen lastenkirjailija Lena Anderson tunnetaan parhaiten varmaankin kirjastaan Maijan aakkoset, jonka muistan hyvin omasta lapsuudestani. Tuottelias lastenkirjailija on kirjoittanut montakymmentä kirjaa, mutta suomennettu niistä on vain murto-osa. Molla-kirjoja on kaksi, kuvassa näkyvät Molla ja mummo sekä Mollan pullakestit. Näiden suosikkien lisäksi mieleen on jäänyt samaisen kirjailijan Pikku Siili -kirjat, joihin en ole kuopusta vielä tutustuttanut.

Molla hurmasi nuorimmaisemme heti. Tekstiä on niin vähän, että sen jaksaa hyvin villikissaksi itseään tituleeraava kohdeyleisö kuunnella. Kirjoissa pikkuruinen Molla vierailee mummon luona kylässä, toisessa yön yli ja toisessa ihan vaan sen verran, että parivaljakko ehtii leipoa yhdessä pullia. Tarinoissa syödään, nukutaan, leikitään ja toimitetaan yhdessä arkisia askareita. Tunnelma on rauhallinen ja lämminhenkinen, sellainen kuin se satujen mummoloissa tuppaa olevan. Molla ja mummo viihtyvät toistensa seurassa, yhteiset puuhat sujuvat mutkattomasti, vaikka äitiä hiukan ikävä tuleekin.

molla2.jpg

Tarina on puettu riimiasuun, suomeksi tekstit on lorutellut Sanna Uimonen. Kirjoja yhdistää selkeät, minimalistiset kuvat, joista on karsittu pois kaikki ylimääräinen.  On vain Molla ja mummo, sekä muutama tavara. Värien käyttö on harkittua ja maltillista, se sopii kirjojen kiireettömään tunnelmaan kuin voisilmä pullaan. Kuvat ovat suuria, niistä on helppo huomata yksityiskohtia. Tuttujen tavaroiden osoittelu ja nimeäminen kuvista onkin pikkuisen lukijan lempipuuhaa.

 

Kirjat:

Anderson, Lena: Molla ja mummo, Tammi 2002 (painettu 2004) ja Anderson, Lena: Molla ja pullakestit, Tammi 2002 (painettu 2004.)

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Kerää kiukku pussiin

Aika usein pientä ihmistä harmittaa niin, ettei sille ole löytyä sanoja. Sitä voi yrittää sulautua mattoon spagettia muistuttavana vanana, maata meritähtenä liikkumatta tai päästellä hirmuisen äkäistä huutoa sisästään kuin lohikäärme konsanaan. Kiukku voi olla sellainen möykky, joka ei tahdonalaisia käskyjä kuuntele. Kiukku on siitä ovela kaveri, että se epidemian tavoin tartuttaa myös kanssaeläjiä. Tiedättehän, kun sitä alkaa vastata itsekin kiukkuun kiukulla. Silloin tarvitaan ensiaputaitoja kiukun taltuttamiseen. Yksi oiva version on esitelty tässä Korolaisen ja Rönnsin kirjoittamassa kirjassa, Kissa Killin kiukkupussi.

kissakilli2

Kissa Killin kiukkupussissa tavataan valtava joukko erityisen kiukkuisia ja harvinaisen vihaisia henkilöitä. Kuten tavallista, joinakin päivinä asiat vain sattuvat vyörymään eteenpäin suuren harmin voimalla. Vastoinkäymisten varjosta, tarkemmin ottaen siivouskomerosta esiin hypähtää tontunkaltainen olento, joka tarjoaa pussin muodossa ensiapua perinpohjin suuttuneelle Killi-kissalle. Pussiin on tarkoitus puhaltaa kiukku, jonka jälkeen kiukun voisi pussissa taivaan tuuliin. Killi kuitenkin oivaltaa, että pamauksesta saa mahtavamman, jos siihen kerää lisää kiukkua. Ja kiukkuahan maailmassa riittää! On kissatyttöjä tappelemassa, kaksoset nahistelemassa hiekkalaatikolla, autoa korjaava Vilppu Villanen sekä kaupan pihalla myöhästynyttä kuljetusta odottavia asiakkaita. Lopulta Killi raahaa pussin jalkapallokentälle, jossa riittää sekä tilaa että valitettavasti myös viimeinen satsi kiukkua. Lopulta pussi paisuu valtavaksi, pomppulinnaa muistuttavaksi järkäleeksi, joka räjähtää valtavana, mustana möykkynä ja sataa lopulta kentällä olevien päälle.

Lastenkirjojen joukossa on paljon opettavaisia tarinoita, satuja, jotka oikein viivottimella tuntuvat alleviivaavan sanomaansa. Aika usein haluan lukea tarinan tarinana, heittäytyä seikkailuihin muissa todellisuuksissa, enkä kaipaa näitä opettavaisia kirjoja. Joskus kuitenkin näille opetuksen sisältäville kertomuksillekin on paikkansa. Lapsen kanssa tunnetaitoja on helpompi opetella, kun pääsee kirjan avulla luovimaan asian ytimeen. Viime vuonna meillä oli käytössä välillä ihan toimiva konsti, jossa lapsi kävi ovesta heittämässä kuvitteellisen kiukun ulos.  Vähän sama juttu kuin Killissä siis. Homma toimi ainakin sen osalta, että lapsi itsekin huomasi, miten kiukku tuli välillä kylään kutsumatta, tunnisti tunteen ja itsekin aktiivisesti pohti, että siitä olisi joskus kiva päästä eroonkin.

kissakilli11.jpg

Korolaisen kirja tarjoaa siis loistavaa vertaistukea ja tunnekasvatusta leikki-ikäisen vanhemmalle. Christel Rönnsin kuvituksessa tunteiden voimakkuus kiteytyy irvistäviin hampaisiin, luimuihin korviin ja viivaksi vetäytyviin silmiin. Kuvitus on tasaisen värikäs kautta kirjan, hahmojen ilmeitä on helppo tulkita lapsen kanssa. Kuvissa riittää juonen ohella muutakin tutkittavaa, sillä Kissa Killin ja muiden hahmojen ohella tarinassa seikkailee useampi hyönteinen, jotka elävät ja juttelevat pikkuisissa puhekuplissa ihan omaa elämäänsä.

Erityismaininnan ansaitsee kirjan lopussa oleva Kiukkusääntö-niminen loru, joka toivottavasti jokusen lukukerran jälkeen painuu mieleen. Sitä voi sitten annostella sieltä kiukkupussista tosipaikan tullen.

Kirja:

Korolainen, Tuula & Rönns, Christel: Kissa Killin kiukkupussi, Tammi 2007.

 

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Lastenkirjat

Niinan pullapäivä – 30 vuotta myöhemmin?

Niinan pullapäivä on yksi oman lapsuuteni rakkaimpia satuja 80-luvulta. Se kertoo yhdestä lauantaista, jolloin Niina pakenee kotoaan ukkinsa luokse, riideltyään ensin äitinsä kanssa. Hyväntuulinen vapaapäivän aamu kääntyy leipoessa myrskyisäksi yhteenotoksi Helenan kanssa, ja Niina kokee olonsa surulliseksi ja loukatuksi. Pikkuruinen Niina soittaa ukille purkaakseen huoliaan. Ukki lupaa hoitaa Niinaa ja tämän lelukissaa, Kiekuraa, loppupäivän. Niina taivuttelee ukin ostamaan hänelle leluhellan, josta riittää iloa leikkeihin vain hetkeksi aikaa. Kahvilareissuun varatut rahat hupenevat lelukauppaan, joten Niina ja ukki viettävät kahvihetkeä ukin kotona. Välillä iskee ikävä, kissa Kiekurakin katoaa, mutta iltaa kohden Niina ja ukki taas nauttivat toistensa seurasta, laittavat yhdessä ruokaa ja nauttivat päivällistä hämärtyvän illan pehmeässä valossa.

niina1

Päivän aikana Niina reagoi vastaan tuleviin tilanteisiin kuin kuka tahansa leikki-ikäinen ja käy läpi koko skaalan tunteita, aina riemusta kiukutteluun, ikävöinnistä rauhoittumiseen ja ilahtumiseen. Aikuishahmot kirjassa ovat ihanan inhimillisiä. Helena vaikuttaa äidiltä, joka kenen tahansa vanhemman tavoin tuskastuu leipoessa lapsen haluun tehdä kaiken itse, koska sotkuahan siitä seuraa. Ukki haluaa ja pystyy auttamaan lapsenhoidossa, kun vanhemman ja lapsen suhde kaipaa tuuletusta. Kuitenkin ukki on jo sen verran vanha, että väsyy nopeasti eikä jaksa Niinan tahdissa kouhottaa koko päivää ilman päiväunia. Kissa Kiekura taas on Niinan lähin turva, pehmoinen ystävä, joka kulkee mukana joka paikkaan.

niina2

Kirjan kuvitus kulkee käsikädessä tarinassa esiintyvien tunteiden kanssa. Ensimmäisillä sivuilla värit ovat kirkkaammat ja selkeämmät, niistä välittyy vapaapäivän aamun energia. Konfliktin jälkeen valo kuvissa himmenee, saa mukaansa harmonisempia ja rauhallisempia sävyjä. Paikoitellen kirja välittää melankolista tunnelmaa, jota vahvoin värein kuvitetut kuvat korostavat. Viimeisillä sivuilla talossa on jo pimeää, mutta pehmeäksi piirretty valo heijastaa tunnelmia Niinan ja ukin lämpöisestä ja turvallisesta suhteesta.

Gunilla Hanssonin kirjoittama ja ilmeisesti myös kuvittama lastenkirja Niinan pullapäivä on ilmestynyt 1980-luvulla. Kustantaja on Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerho, joka luultavasti eli kultakauttaan lapsuudessani. Sekä minun että mieheni vanhempien kätköistä löytyy suurimmaksi osaksi juuri tuon kirjakerhon kautta tehtyjä hankintoja, tätäkin kirjaa meillä on kaksin kappalein. Vanhempieni varastoista löytyneestä Niina-kirjasta on tullut myös esikoiseni lempikirja. Hyvällä tuurilla kirjaa löytää divareista, meillä ei ainakaan paikalliskirjastossa kyseistä kirjaa ole.

niina3

Niinan pullapäivää lukee aikuisena tietysti eri kulmasta kuin lapsena. Ollessani itse lapsi, lumouduin siitä seikasta, että kirjan Niinalla on samanlainen leikkihella kuin minulla. Ja mitä kaikkea Niina sillä osasikaan leikkiä! Elin lapsena myös uskomuksessa, että kissa Kiekura olisi ihkaoikea. Lelukauppa kirjan sivuilla herätti innokkaita kiljahduksia tyttäressäni, samalla tavalla muistan aikoinani itsekin reagoineeni. Jotain erityistä kuvissa on, sillä värit ja tunnelmat, jylhät jugend-talot ja iloiset leikkihetket ukin kodissa ovat jättäneet syvän muistijäljen minuun.

Muistin myös kirjan viimeisen sivun, jossa kiteytyy onnellisen lapsuuden ydin: on joku, joka kuuntelee murheita, jonka syliin voi nukahtaa raskaan päivän jälkeen.

Kirja:

Hansson, Gunilla: Niinan pullapäivä, Lasten Parhaat Kirjat 1980.