Ruokaloikka · Uncategorized

Kauha kädessä

Arjen loppu häämöttää huomisessa. Viimeiset päivät ovat olleet hektisiä kuistin remontin, päiväreissujen ja lasten syystamineiden päivityslistan kanssa. Luettu on, mutta lähinnä lapsille rutiinisatuja iltaisin, omasta hyllystä useampaan kertaan tuttuja teoksia.

IMG_0737

Teen kaksi asiaa joka päivä: luen jotain ja teen ruokaa. Aika usein asetelma on sellainen, että minä hoidan ruoan pöytään kaupasta asti, mies taas hoitaa tiskit ja pyykit. Oli kyse mistä tahansa, harrastuksesta, mekoista tai lomakohteista, kyllästyn nopeasti ja kaipaan uusia ideoita. Sama pätee ruokaan, en jaksa syödä samaa joka viikko, vaikka lapset aina kaipaavatkin bataattikeittoa ja pinaattilasagnea. Meillä on tietyt vakiruoat, joita arkena syömme, mutta aika paljon pyrin kokeilemaan uutta. Uuden kokeileminen on kuitenkin aika haastavaa, sillä lapset mielellään syövät tuttuja makuja.

Huomasin, että Sara Ask ja Lisa Bjärbo ovat tehneet jatko-osan vuosi sitten ilmestyneelle Kasvisruokaa koko perheelle -kirjalle. Varasin heti Lisää kasvisruokaa koko perheelle –kirjan ja sainkin sen käsiini muutamassa päivässä. Meillä syödään vain parina päivänä viikossa lihaa tai kalaa. Kanaa en juuri käytä, lihassa suosin poroa, hirveä tai karitsaa, vaikka yhtälailla näihin ei-niin-tehotuotettuihin eläimiin liittyy eettisiä ongelmia. Mereneläviä ja katkarapuja käytämme myös viikottain, pyrin ostamaan ahvenia tai kuhaa sekä MSC-sertifioituja tuotteita. Ajoittain haastavaa on olla lakto-ovo-vege-perhe, sillä lapset eivät juuri perusta tuoreista kasviksista tai epäilyttävistä kesäkurpitsan paloista ruoassaan.

IMG_0749

Lisää kasvisruokaa koko perheelle sisältää ihania synninpäästövinkkejä. Mikä huojennus nirsojen vanhemmalle lukea, että soseutettu tai paseerattu tomaatti on tutkimusten mukaan tuoretta terveellisempää. Ask ja Bjärbo kirjoittavat, että tomaattisäilykkeiden kuumennuksen vuoksi tomaatista saatava lykopeeni (antioksidantti) imeytyy paremmin elimistöön. Kirjassa on myös monia vinkkejä linssien käyttöön, joilla ateria saadaan ravitsemammaksi. Linssejä voi esimerkiksi lisätä lettutaikinaan, ihan kuten lehtikaaliakin. Ystäväni vinkkasi taannoin myös, että perheen pienille tarjottavaan pizzaan voi huomaamatta ujuttaa linssejä tomaattikastikkeessa.

Myönnän, että mieleni uskottelee edelleen raakojen kasvisten olevan kypsennettyjä terveellisempiä. Kirja oikaisee tämänkin väitteen, sillä sen mukaan elimistön on helpompi omaksua kypsennettyjen kasvisten ravintoaineita, vaikka antioksidantteja häviääkin kuumennusprosessin aikana.

Kirjassa on ihania ideoita koko loppuvuodeksi, joten aihetta mitä syötäisiin tänään -kriisiin ei pitäisi olla. Rakastan juustoja, joten valitsin ensimmäiseen kokeiluun halloumistroganovin. Stroganov sanana vie muistot kouluruokailuun, eikä sinänsä herätä suuria odotuksia. Halloumi on kuitenkin ihanaa, ja riisiä lapset suostuvat syömään aina. Ateria ei näytä kovin kummoiselta, mutta älkää antako sen hämätä. Maku oli kuitenkin erinomainen, eivätkä lapset edes huomanneet pehmeiksi keitettyjä linssejä kastikkeen joukossa.

Halloumistroganov neljälle 

Näitä tarvitset:

  • riisiä neljälle
  • 1 dl kuivattuja punaisia linssejä (hups, meni kaksi desiä)
  • 200 g halloumia
  • 2 porkkanaa (noin 140 grammaa)
  • 1 keltasipuli
  • rapsiöljyä paistamiseen (käytin ihan kaapista löytyvää oliiviöljyä)
  • 2 rkl tomaattisosetta
  • 2 dl paseerattua tomaattia
  • 1 kasvisliemikuutio (jättäisin seuraavalla kerralla pois, halloumi on sen verran suolaista)
  • 1 rkl balsamiviinietikkaa
  • 1 tl kidesokeria (voi jättää pois)
  • 2,5 dl ruokakermaa (suosin kaurakermaa)
  • 1 tl kuivattua timjamia
  • suolaa ja pippuria (en lisännyt enää suolaa)
  • Lisukkeeksi salaattia, kirjassa suositellaan rukolaa, maissia ja tomaattia

Mitä teet:

  1. Keitä linssejä noin 10 minuuttia. Keitä riisi pakkauksen ohjeen mukaan.
  2. Pilko halloumi 1 sentin kokoisiksi paloiksi, suikaloi porkkana ja hienonna sipuli. Kuullota aineksia öljyssä pannulla hetkisen verran.
  3. Lisää muut aineet, paitsi keitetyt linssit. Hauduta hetki pannulla. Lisää sitten linssit mukaan. Mausta maun mukaan.
  4. Kun riisi on valmis, tarjoile.

IMG_0753.JPG

 

Ohjeen mukaan ruoanvalmistukseen pitäisi mennä maksimissaan puoli tuntia, mutta meillä kyllä venähti 40 minuuttiin esivalmistelujen kanssa. Kasvisliemikuution jättäisin pois enkä lisäisi suolaa, sillä halloumista tulee makua ihan riittävästi. Mielelläni lisään tämän viikkoruokalistan vakiorepertuaariin. Kaksivuotias varmisteli ruokaillessaan: “Onko tätä lisää, jos minulta loppuu?” Suosittelemme, sekä kirjaa inspiraatioon että tätä mainiota ruokaa.

Vinkki: Keitä linssejä hiukan enemmän kuin tarvitset. Voit tehdä niistä pastakastikkeen tai heittää ne lettutaikinan joukkoon.

Kirja:

Sara Ask & Lisa Bjärbo: Lisää kasvisruokaa koko perheelle, Gummerus 2017.

Uncategorized

Lukemisesta ja hengittämisestä

IMG_0645

Keittiön ylälaatikossa minulla on kultakantinen muistikirja, johon olen jo vuosia listannut kaikki lukemani kirjat. Ajattelen, että ehkä, toivottavasti ja mahdollisesti, lapsensi tutkivat aikuisena, mitä heidän äitinsä on lukenut. Päiväkirjoja ei ole olemassa viime vuosilta, joten lukemani kirjat paljastavat asioita, joista olen kiinnostunut.

Olen kultaisen kirjani sisällöstä tarkka. Sinne pääsevät vain romaanit ja runokirjat, jostain syystä harvemmin listaan lukemiani tietokirjoja, self help -hömppää tai keittokirjoja. Olen aika hajamielinen, mutta kirjallisuuden suhteen muistini on pettämätön. Muistan lukemani kirjat ja lukemista odottavat kirjat, muistan kirjojen kannet ja kirjailijoiden nimet, joiden teoksiin en ole vielä ehtinyt tutustua. Lukeminen on ajattelemista ja hengittämistä, sen avulla tarraan maailmaan kiinni.

Kun esikoiseni syntyi, imetin yöt ja päivät läpeensä. Luin 26 kirjaa. Sama toistui kaksi vuotta myöhemmin, kun kuopus syntyi. Silloin luin 15 kirjaa, ensimmäisen kokonaisen kirjan pääsin loppuun maaliskuussa, mutta se oli sentään Tikli. Yhtälö oli mahdoton. Esikoinen ei nukkunut päiväunia, kuopus heräsi pahimmillaan 45 minuutin välein öisin vaatimaan maitoa. Jos esikoinen malttoi katsoa päivällä lastenohjelmia, yritin nukkua. Tärkein lukemani kirja oli vuonna 2016 Ina Westmanin Syliin, jossa todettiin: “On kahdenlaisia äitejä, niitä, joiden lapset nukkuvat, ja niitä, joiden eivät nuku.” Lukeminen olisi ollut tapa levätä, olla hetki yksin omien ajatustensa kanssa, mutta hetket lukemiseen olivat edelleen parempien yöunien tuolla puolen, ulottumattomissa.

En ole vuosikausiin lukenut yhtä vähän kuin tänä vuonna. Lista on säälittävän lyhyt, 1,5 kirjaa kuukaudessa. Käyn kirjastossa vähintään kaksi kertaa viikossa, toki lainaan erityisesti lapsille, mutta joka kerta tuon jotakin myös itselleni. Useimmiten oma pinoni jää lukematta. Aamuisin yritän lukea sanomalehteä lattialla. Kuopus parkkeeraa takapuolensa lehden päälle. Kun kuopus nukkuu päiväunia, on askarreltava esikoisen kanssa. Toki luemme silloin myös lastenkirjoja. En edes aloita työelämän ja arjen yhdistelmästä, sellaisesta risteyskohdasta elämässä, jolloin ruokatuotteiden pakkauseloisteiden lukemiseen keskittyminen alkoi muistuttaa lyyristä riemujuhlaa.

 

IMG_0644

Lukuaika on aika illalla klo 21 jälkeen. Aikaa on vähän, sillä seuraava päivä alkaa pahimmillaan 05. Päivän aikana voin halutessani kyykätä kahvakuulan kanssa hiekkalaatikon reunalla, leipoa taapero repussa tai karata tunniksi joogaan, mutta lapset eivät kestä sitä, että äiti katoaa kirjaan. Olen siis viime vuosina lukenut kasoittain blogitekstejä ja aikakauslehtiä voidakseni hengittää printattua sanaa, lähinnä siis antautunut lukemisen pikaruokakulttuurille. Malttamattomana odotan aikaa, jolloin kuopuskin tuntee Pikku Kakkosen vetovoiman ja liimaa pyllynsä siskonsa viereen edes puoleksi tunniksi.

IMG_0646

Parhaillaan luen Yanagiharan Pientä elämää jossain sadan sivun tietämillä. Iltaisin olen kertakaikkiaan aivan liian väsynyt pystyäkseni uppoutumaan tarinaan.  Aloitin tiiliskiven rinnalle Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan, jota en ollutkaan luuloistani huolimatta lukenut. Haluan lukea -listalla on seuraavaksi muun muassa lisää Riitta Jalosta ja Tove Janssonin Haru, eräs saari. Eniten odotan, että Monika Fagerholm kirjoittaisi taas lisää.

Luettujen kirjojen lista puolen vuoden ajalta on vaatimaton. Tänä vuonna voisi sanoa, että laatu todellakin korvaa määrän. Mitä enemmän lukee, sitä harvemmin nykyään löytää vastustamattomia, unohtumattomia seikkailuja, joista ei halua päästää irti. Tämän vuoden listalta suosittelen varauksetta ihan kaikkia lukemiani kirjoja. Ajan ollessa kallisarvoista, sitä ei enää tuhlaa mitäänsanomattomiin joutavuuksiin.

 

Vuonna 2017 luetut:

  1. De Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
  2. Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
  3. Malmqvist: Joka hetki olemme yhä enemmän elossa
  4. Hubara: Ruskeat tytöt
  5. Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
  6. Itkonen: Minun Amerikkani
  7. Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
  8. Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
  9. Vanhatalo: Keskivaikea vuosi
  10. Garcia & Miralles: Ikigai: pitkän ja onnellisen elämän salaisuus
  11. Jalonen: Kirkkaus
Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus

Kolme hihityttävää kertomusta

DSC_1003

Mirva Niinisen Sehän on pikkuapina! pitää sisällään kolme kertomusta: Pikkuapina leipoo kakun, Pikkuapina piirtää taulun ja Pikkuapina ei saa unta. Pikkuapina on ihan hassu höseltäjä, joka ryhtyy idean saatuaan tuumasta toimeen, mutta ei aina tule ajatelleeksi suunnitelmiaan loppuun asti. Pikkuapinan koheltaminen tekemisestä toiseen muistuttaa pienen lapsen leikkimistä, yhtä vähän kummallakin on keskittymiskykyä.

Säntäilevä pikkuapina naulitsee leikki-ikäisen paikoilleen hihittelemään. Huomaan, että kirja on poikkeuksellinen, sillä sen huumori avautuu pienelle lukijalle hyvin, toisin kuin vaikkapa Tatu ja Patu, joiden kommelluksista läheskään kaikki ei tule vielä neljävuotiaalle ymmärretyksi.

DSC_1015

Pikkuapinan seikkailuissa syödään paljon banaaneja, leivotaan ystävälle kakku (joka palaa pohjaan), maalataan hännällä ja houkutellaan unta rutiinien avulla. Tarinat loppuvat perinteiseen “sen pituinen se” -lausahdukseen, jota onneksi ei lastenkirjoissa enää juuri käytetä. Niinisen teksteissä se tuntuu kuitenkin olevan perusteltu tehokeino, se lopettaa Pikkuapinan kohelluksen kuin seinään.

Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti Hannamari Ruohosen hullunkuriset kuvat, joista välittyy Pikkuapinan uskomaton tahti loikkia asiasta ja askareesta toiseen. Mirva Niinisen tekstissä lauseet alkavat välillä yhdeltä aukeamalta ja loppuvat seuraavalle. Välillä tekstiä tehostetaan kolmen pisteen ajatuskatkolla, kun Pikkuapina siirtyy hommasta toiseen. Erittäin onnistunutta kirjassa on erilaisten fonttien käyttö, kun jotakin asiaa halutaan painottaa. Kun kirjaa lukee lapselle ääneen, vaihtuva fontti toimii lukijalle merkkinä voimistaa tai hidastaa lukunopeutta tai muuttaa äänenpainoja tietyissä kohdissa. Teksti kulkee tehokeinojen avulla rytmikkäästi eteenpäin.

DSC_1025

Humoristiset tarinat Pikkuapinasta saavat vatsan kuplimaan naurusta. Kirja virittää hyvälle mielelle ja saa himoitsemaan banaanilettuja.

 

Kirja:

Mirva Niininen ja Hannamari Ruohonen: Sehän on pikkuapina! Wsoy, 2016.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus

Villiinastako isosisko?

 

Kirjastossa tuntuu olevan lähes aina samat kirjat paikalla, joten tapanani on tehdä täsmäiskuja kirjakauppaan uutuuksia hipelöimään. Samalla yleensä laitan uutuudet muistiin ja teen niihin kotona varaukset. Kaupunginkirjastossamme poistui vuoden alusta varausmaksut, joten liityn jonottamaan kiinnostavia julkaisuja aina heti kun mahdollista. Maksuttomuus on tietysti ihan mahtavaa, mutta pidentää arvattavasti jonotusaikoja jonkin verran. Lastenkirjoja ei kuitenkaan tunnu juuri kukaan varaavan, joten lähes joka viikko iloisten uutisten tekstiviesti kilahtaa puhelimeen: “Varauksesi on noudettavissa.”

Arvelin, että Katriina Rosavaaran ja Reetta Niemensivun Villiina ja isosiskopakkaus voisi olla esikoiseni mieleen. Kirja täyttää tämänhetkiset lukijan kriteerit, sillä siinä on samaistuttava roolihahmo, selkeät ja iloiset kuvat, huumoria sekä hyvä meininki. Oikeassa olin, kirja oli tosi tykätty.

DSC_0979

 

Kuopusta odottaessani luimme hiirenkorville Sanna Pelliccionin klassikkoainesta olevaa Onni-pojasta tulee isoveli-kirjaa. Siinä missä Onni-poika-kirjassa vauvan odotusta perheeseen seurataan hyvin realistisesti aina neuvolakäynneistä pikkuveljen kotiintuloon asti, lähestyy Villiina ja isosiskopakkaus aihetta esikoisen tunnemylläkän kautta. Pelko oman roolin muuttumisesta perheessä ja mustasukkaisuus sekoittavat Villiinan päätä niin, että hän kuvittelee olevansa syypää vauvan puuttumiseen äitiyspakkauksesta. Kirja onkin ihan mahtava materiaali leikki-ikäiselle ja tämän läheiselle aikuiselle käydä yhdessä läpi vauvan tulon herättämiä tunteita. Pienemmälle lukijalle suosittelen jo aiemmin mainitsemaani Onni-poikaa.

Kirjan kommellukset tietenkin ratkeavat parhain päin. Myrskyävät tunteet tasaantuvat, kun niistä voi puhua mummon kanssa. Villiina alkaa uskoa, että kaikki järjestyy, onhan vauvakin vielä tallessa äidin vatsassa. Seikkailujen jälkeen Villiina saa mummolta oman isosiskopakkauksen, jonka sisällössä on isojen lasten juttuja. Lahjaksi saatuja kirjastokorttia ja uimalaseja Villiina voi käyttää yhdessä mummon kanssa erityisillä retkillä silloin, kun vanhempien on keskityttävä vauvaan.

Villiina on varmasti kotimaisen lastenkirjallisuuden ensimmäisiä teoksia, jossa perhemuoto poikkeaa valtavirrasta. Villiinan vanhemmat ovat äiti ja mamma, seikka joka käy ilmi niin hienovaraisesti muutamasta sivulauseesta, ettei lapsi edes huomaa ihmetellä asiaa. Toisaalta, mikä parasta, lapsen maailmankuva ei ole vielä ehtinyt muotoutumaan sellaiseksi, että perhemuotoa edes tulisi kyseenalaistaa millään tapaa.

Kirja:

Katriina Rosovaara & Reetta Niemensivu: Villiina ja isosiskopakkaus, WSOY 2017.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi

Kadonnutta avainta etsimässä

DSC_0922

Kerrostalokotien toisistaan eroavat ikkunat maanittelevat arvailemaan kotien asukkaita kaupungilla kulkiessa. Miksi tuossa asunnossa on aina verhot kiinni? Asuukohan tuolla lapsia, verhojen takaa pilkistää ilmapalloja? Entä miksi tuosta asunnosta kajastaa valo vielä myöhään yöllä? Sanna Manderin Avain hukassa -kirjassa mielikuvitus pääsee valloilleen, ja lukija saa tutustua yhdeksäntoista erilaisen kodin asukkaisiin sekä ullakolla piilevään salaiseen tivoliin.

Avain hukassa –kirjassa lukija kohtaa huvittavia, surullisia ja erikoisia hahmoja sekä etsii samalla kadonnutta avainta. Perinteiseen riimimuotoon sanallistetut lorut ovat yllättävän hauskoja:

Tässä asuu Kuivalaisen Jimi

jolla on mielestään liian lälly nimi.

Hevimpi ois Pirukakkarainen,

rokimpi ois Tuonelan Tuppurainen.

Mutsi se vaan ei tajuu

et laiffin pitää olla rajuu.

 

DSC_0925

Ostin kirjan lomamatkalta heräteostoksena saadakseni katsella kuvittajan värikkäitä kuvia, sillä olen aiemmin ihaillut Manderin kuvituksia lehdissä ja pakkauksissa. Kirjan sisällön suhteen olin varovaisen utelias, varsinkin kun huomasin Manderin toteuttaneen tekstit riimimuodossa. Tarina oli kuitenkin menestys, kotimatkalla autossa se luettiin jo pariin kertaan sekä vielä iltasaduksi uudelleen ja uudelleen seuraavina päivinä.

Aikuinen nauttii seuratessaan hykerryttävän satiirista vihaaja-Erkkiä, ajankuvaan sopivaa minimalisti-Timiä tai jazzia kuuntelevaa miesparia Ossia ja Raytä. Lapsi kiinnostuu Harrin karkkikokoelmasta ja pohtii, minkä karkeista valitsisi, jos äiti kaupasta moisia ostaisi. Toisaalta myös pinkkiin pukeutunut kuninkaanlinnasta karannut prinsessa kiehtoo ja viehättää värinsä takia. Lapsi selvästi uppoaa kuvien maailmaan ja tuijottaa yksityiskohtia kärsivällisesti avaimen löytämisen toivossa.

Avain hukassa on ilahduttava ja humoristinen tarinakokoelma. Siitä voi tarkkasilmäinen löytää myös kuviin piilotettuja intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen ja Manderin omaan tuotantoon. Teos on oiva koko perheen kirjalahja, jossa on jokaiselle jotakin.

Kirja:

Sanna Mander: Avain hukassa, Kustantamo S & S 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus

Ystävät kuunvalossa

DSC_0952

– Oletko sinä itkenyt?

– No kun minulle tuli taas sellainen olo.

– Millainen olo? 

– Että kaikki on niin kaunista. Välillä se alkaa itkettää.

Unenomainen Yökirja on kiistatta yksi tärkeimmistä aikuisena lukemistani kuvakirjoista. Tunteikas teos käsittelee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta, jonka hälventämiseen riittää yhden oikeanlaisen ihmisen tapaaminen. Yökirja kertoo kuusivuotiaasta Kuusta, joka ei voi harvinaisen sairautensa vuoksi liikkua päivänvalossa ilman erityistä suojapukua. Kuulla on huoleton pikkusisko Oo La Laa, joka porskuttaa elämässä eteenpäin omaa, vauhdikasta polkuaan. Kotona odottaa myös yksinhuoltajaäiti, joka yrittää torjua yhä tiukemmin otteeseensa kiristävää yksinäisyyttä ompelemalla itselleen ystävän.

Öisessä metsässä Kuu kohtaa Raan, punatukkaisen tytön, johon hän saa ainutlaatuisen yhteyden. Kun he kohtaavat, he löytävät toisistaan lohtua maailmassa, joka päivisin on niin epävarma. Ystävysten välillä on niin tiivis säie, että se kantaa ilman sanojakin. Yölliset kohtaamiset sytyttävät päiviin valon, jonka voimalla lapset pääsevät loikkaamaan hetkeksi pois tavallisesta arjestaan.

Vaikutuin Inka Nousiaisen runollisesta, kielestä jo teini-ikäisenä luettuani hänen nuortenkirjojaan. Virkkeet ovat harkittuja, kielikuvat maalaavat silmien eteen hämyisän metsämaiseman. Neljävuotiaalle tämä kirja on vielä aavistuksen vaikea paikoitellen, mutta kuitenkin ystävyyden sanoma aukesi jo pienellekin lukijalle.

Satu Kettusen kollaasitekniikalla toteuttama kuvitus luo tarinan ympärille uneliaan ja rauhallisen kehyksen. Kirjan kansikuva on niin lumoava, että haluaisin vangisen seinälle.

DSC_0971

Seuraavana päivänä olen onnellisempi kuin aikoihin. Mitä muutakaan voi olla, jos on saanut kysyä kysymyksensä oikealta ihmiseltä.

Yökirja tarjoaa oivallettavaa ja pureksittavaa myös aikuiselle. Se vasta tärkeää onkin, sillä pääsääntöisesti aikuinen on se, joka lukee alle kouluikäiselle. Kun aikuinen viihtyy kirjan äärellä ja jaksaa keskustella lukemastaan, lapsikin toivoo yhteisiä lukuhetkiä yhä useammin.

Kirja:

Inka Nousiainen ja Satu Kettunen: Yökirja, Tammi 2015.

 

 

 

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Kesäkirjat · Klassikot

Päättäväinen, kujeileva Lotta

DSC_0885

Lastenkirjallisuudesta ei voi puhua ilman Astrid Lindgreniä. Oikeastaan, ilman Lindgreniä tätä blogiakaan tuskin olisi. Niin merkittävä rooli Ronjallaja Pepillä on ollut lapsuudessani ja nuoruudessani, että tuntuisi hölmöltä olla lukematta koko tuotantoa läpi. Muistan lukeneeni  Lindgreniä kouluikäisenä itse, joten olen ilmiselvästi tarttunut vain samaistuttaviin tyttöhahmoihin. Katto-Kassinen, Mio, poikani Mio ja Marikki-kirjat ovat edelleen lukematta.

Lotasta kerrotaan jopa viidessä Lindgrenin kirjassa. Näistä kaksi, Lotta, Janne ja Minnamanna sekä Osaa Lottakin ajaa sisältävät sen verran paljon kuvia, että sain nelivuotiaani niistä kiinnostumaan. Lotan pyöräseikkailua luimme jo viime kesänä, kun lapsi oppi pyöräilemään. Nyt, vuotta myöhemmin 4-vuotiaana, lapsi tuntuu saavan kirjasta enemmän irti.

DSC_0906

Osaa Lottakin ajaa kertoo Lotan viisivuotissyntymäpäivästä, jolloin hän ei saakaan toivottua uutta polkupyörää lahjaksi vanhan kolmipyöräisen tilalle. Lotan on siis toteutettava ääneen lausuttu uhkaus ja pihistettävä iso pyörä jostain, jotta voisi todistaa uhmakkaasti ilmoille kajautetut sanat: “Totta kai minä osaan ajaa pyörällä, ihan varmasti osaan!”

Aikuinen lukee Lottaa nostalgialasit päässään, Lindgrenin maailma kun tuppaa olemaan ikuisen kesän ja kiireettömyyden tyyssija. Ilon Wiklandin kuvituksessa omena- ja kirsikkapuut kukkivat ja lapset elävät huoletonta ulkoilmaelämää puutaloidyllissä, eikä kenenkään tarvitse paasata liiallisesta ruutuajasta tai liikenteen vaaroista.

Lapsesta on tärkeää lukea aiheista, jotka koskettavat hänen omaa elämäänsä, kuten kesästä ja pyöräilystä. Lotta on ihanan päättäväinen ja tarmokas hahmo, joka sisuuntuu ja päättää todistaa kaikille osaavansa pyöräillä, vaikka oma perhe muuta epäileekin. Kirjan Lotta käyttäytyy, kuten lapsilla on tapana. Hän on suorasanainen, uhmakas ja ajattelematon, mutta toisaalta määrätietoinenja hellyyttävä. Tunteiden skaala vaihtelee laidasta laitaan, kuten viisivuotiailla tunnetaitoja harjoittelevilla pienillä on tapana. Kirjan aikuiset suhtautuvat tunnemyräköihin ja hölmöilyyn ymmärtäväisesti, joten lapselle kirjasta välittyy lämminhenkinen ja turvallinen maailma.

 

Kirja:

Astrid Lindgren: Osaa Lottakin ajaa, WSOY 1971

Suomentanut Kaija Pakkanen

Alle kouluikäiset · Kesäkirjat · Kotimainen kirjallisuus

Tämän suven kesäkirja

DSC_0844Kesän tullen aikuiset alkavat puhua kesäkirjoista ja lomalukemisesta. Nekin, jotka eivät arkena juuri heittäydy tarinoiden vietäviksi, lainaavat kirjoja mukaan matkoilleen. Mökkikassiin pakataan dekkareita, chick litiä tai vähintään hiirenkorville luettuja aikakauslehtiä. Toiset taas kahlaavat kesällä läpi ne paksuimmat romaanit tai kehutuimmat uutudet, joihin talvella ei ehdi syventyä. Minäkin jonotan Hanya Yanagiharan Pientä elämää kirjaston varauslistan hännillä.

Alle kouluikäisille lapsille tämän kesän lomasatu voisi olla Eppu Nuotion ja Aino Louhen tekemä Toripäivä, joka on kaksikon yhteisen Tämä vai tuo? -sarjan kolmas osa. Sarjassa aiemmin ovat ilmestyneet Viljan syntymäpäivät ja Matkakuumetta, nekin ovat meillä kuukaudesta toiseen olleet suosikkeja.

DSC_0854

Toripäivä kertoo Fiinusta ja tämän äidistä, jotka kesäpäivänä pakkaavat kaikki ylimääräiset tavaransa kasseihin ja lähtevät myymään niitä torille. Kirja on toisaalta hyvin ajaton, sillä juoni voisi kertoa ihan yhtä hyvin kesäpäivästä 20 vuotta sitten. Tehdään retki, syödään eväitä, viilennytään lopuksi hiekkarannalla. Kuvat kuitenkin paljastavat, että kyse on modernista, monikulttuurisesta Suomesta, jossa asuu monenlaisia perheitä. Henkilöhahmot ovat eri-ikäisiä, erikokoisia, erivärisiä ja -mallisia, aivan kuten oikeassakin maailmassa.

Lapset rakastavat toistoa, joten kirjassa toistuvat “Tämä vai tuo?” -kysymykset rytmittävät mukavasti tarinan etenemistä. Miten paljon valintojen tekemistä ja ihmettelyn aihetta yhteen tavalliseen päivään mahtuukaan! Lauseet ovat sen verran yksinkertaisia ja selkeitä, että pienikin lapsi jaksaa hyvin seurata tarinaa kuvia katsellessaan. Kuvitus on tarkkaan harkittu jokaista kynänkärjen vetoa myöden, hahmot ovat kuin paperinukkeja, joiden asuja tekee mieli ihastella uudelleen ja uudelleen. Lukiessa aistii paahtavan auringon kirpputorimyyjien yllä sekä sen kuplivan ilon, mikä syntyy Fiinun ja äidin yhteisestä valokuvahetkestä. Juuri tällaista arkista lomailua meilläkin on.

Aikuislukijalle kirja tarjoaa aukkoja täytettäväksi. Mikähän mahtaa olla Fiinun pikkusisaruksen nimi, hänen, jota tarinassa ei esitellä lainkaan? Millainen tarina on Fiinun ja yksinhuoltajaäidin perheen muodostumisen taustalla?

Toripäivä on oikea hyvänmielen kirja. Lukuhetken päätyttyä lapset ovat valmiina mylläämään kaapeistaan omia pieneksi jääneitä vaatteitaan eväsretken ja kirpputoriaarteiden toivossa.

Kirja:

Aino Louhi ja Eppu Nuotio: Tämä vai tuo? Toripäivä, 2017. WSOY.

Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Taaperot · Vauvat

Taaperon suosikit, osa 1

Vauvoille ja taaperoille suunnattua kirjan muodossa olevaa tavaraa on kaupoissa paljon. Suuri osa markettiroinasta on kuva-sana-vastaavuusperiaatteella tehtyä tavaraa, kuten kylpykirjoja ja soivia leluja. Onneksi taaperoille on tehty myös laadukkaita, loppuun asti hiottuja mainioita teoksia. Syntyessään vauvat perheineen saavat paljon lahjoja. Kirjalahjoista on iloa pitkäksi aikaa, joten nämä vinkit kannattaa kirjoittaa ylös.

Leena Junnilan teokset Kot! Sanoo kana ja Lits läts lätäkkö ovat meillä olleet menestyksiä. Esikoisen ollessa puolivuotias retkeilimme Raumalla, josta ostin Kot! Sanoo kanan, koska tapanani on ostaa matkoilta aina joku kirja muistoksi. Enpä olisi arvannut, että kyseessä olevasta kirjasta tulee puhkirakastettu suosikki, jonka myös toinen lapsi ottaa omakseen.

Kot sanoo kana

Leena Junnila on tutkinut vauvoja katselijoina ja tehnyt graafisen suunnittelun lopputyönsä nimenomaan tästä aiheesta.  Continue reading “Taaperon suosikit, osa 1”