Käännöskirjat · Taaperot · Uncategorized

Hellyyttävä Pipsi

Iltasatukirjan valitseminen kuvitusrajoitteiselle leikki-ikäiselle ja Erittäin Lyhyitä Tarinoita suosivalle taaperolle on aina koettelemus. Leikki-ikäinen kuuntelisi sujuvasti kuusikymmentä sivua vetävää tarinaa putkeen. Taaperon osallistaminen kirjalliseen elämään on hiukan hitaammin lämpenevä projekti. Edellämainittu kun helposti kirkuu ei-niin-miellyttäviä ylä-ääniä aina viimeiseen sivuun saakka, mikäli opuksen valinta ei häntä miellytä eikä kirjassa ole tarpeeksi tuttuja kuvia osoiteltavaksi. Tapana onkin lukea molemmille yksi tarkkaan valittu ja harkittu satu. Hyvin, hyvin harvoin valinta on sellainen, ettei se koettele sisaruussuhdetta.

Kroatialaisen Svjetlan Junakovićin Hipsi kotiin, Pipsi on ytimekäs, runomuotoon kirjoitettu satu. Teoksen päähenkilö on Pipsi-niminen pingviini, jonka kotimatkaa kirjassa seurataan. Kirjan juju on hurmaava, maalauksellinen kuvitus, joka naulitsee lapset tuijottamaan aukeamia toisensa jälkeen ja etsimään Pipsiä erilaisista ruuhkista. Ei ole ihme, että Junaković on voittanut useita kansainvälisiä palkintoja kuvituksillaan.

Olen yleensä allerginen ennalta-arvattavissa riimeille eivätkä tämän talon lapsetkaan moisia yleensä jaksa kuunnella. Hupsunoloinen Pipsi tekee poikkeuksen. Hipsi kotiin, Pipsin tarina on lyhyt, joten taaperokin jaksaa keskittyä. Tekstiä on ripoteltu ihan muutama rivi aukeamaa kohden. Kovin unettava kirja ei ole, mutta satuhetkestä tulee yllättäen rauhallinen, kun lapset keskittyvät kilpailemaan Pipsin löytämisestä.

Silmät eivät vielä lupsuneet kummallakaan kohdeyleisöstä tarinan päättymisen jälkeen, mutta Pipsiä pyydettiin luettavaksi useana päivänä peräkkäin. Jatkoon!

 

Kirja: Hipsi, kotiin Pipsi! Tekijä: Svjetlan Junaković, suomeksi riimitellyt Maisa Savolainen. Kustantaja: Lasten Keskus

 

 

 

 

Uncategorized

Mikä Lukuloikka?

“Mitä sä sen kanssa sitten tekisit?”, kysyi mieheni kauan, kauan sitten pohtiessamme olisiko meidän perheessä sijaa lapselle. “Menisin sen kanssa kirjastoon”, vastasin. “Istuisin nojatuolissa lukemassa siihen asti, että se nukahtaisi. Kantaisin kotiin niin monta kirjaa kuin se vaan haluaisi. Kertoisin Ronjasta, Pepistä, Viisikosta, Pikku Karhusta ja Pikku Tiikeristä, Mintusta ja Vantusta.”

Kului vuosia. Syntyi tytär, sitten toinen. Vanhemmuuden kipein paikka olikin yllättäen se, ettei ehtinyt lukea yöpöydällä odottavaa romaanipinoaan eikä milloinkaan tuntunut olevan mahdollisuutta karata vaihtoehtoisiin maailmoihin. Aina kun yritti, joku keskeytti. Jos ei keskeyttänyt, oli liian väsynyt keskittymään tarinaan yömyöhäisellä, kun vihdoin sai lapset nukkumaan.

Itsestäänselvä ja ainoa mahdollinen tilannetta elvyttävä toimenpide oli alkaa lukea vauvalle, sitten taaperolle. Kirjat kulkivat mukana. Aivan menneen haavekuvan kaltaisia kirjastoreissuista ei tullut, mutta lapset alkoivat kasvaa kirjalliseen elämäntapaan. Paljastui, että valittavana on loistavia, liikuttavia, hauskoja ja tunteikkaita lastenkirjoja, aivan kuten on vastaavia aikuisten romaanejakin. On myös juonellisesti heppoisia viritelmiä, joiden kuvitus ei pysty kannattelemaan satua, vaikka kuinka yrittäisi.

On iltasadut, lepohetkikirjat, matkalukemiset ja lasten itse keksimät tarinat. On kirjataksia kuljettava äiti, joka antaa valita lastenosastolta kasseittain kirjoja, mutta joka kuitenkin ujuttaa pinoihin mukaan omia suosikkejaan. Kirjallisesta elämäntavasta syntyi tarve purkaa lukemaansa, vinkata uutuuksia muille, etsiä eri tilanteisiin sopivaa luettavaa ja saada keskustella muiden kanssa lastenkirjallisuudesta ja ihan vaan kirjoista. Satunnaisesti polku voi kuitenkin loikata muihinkin aiheisiin. Syntyi Lukuloikka.