Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset

Kuka pelkää mörköä?

mörkövahti1.jpg

Mörkö mielletään yleensä pelottavaksi mielikuvitushirviöksi, jota itse kukin on esimerkin voimalla oppinut pelkäämään. Ennakkoluuloisuus on usein tietämättömyyttä, kuten Tuutikki Tolosen Mörkövahti osoittaa. Kirja vie mukanaan yllätyksiä täynnä olevaan seikkailuun, jossa yhdistyy satu, fantasia ja science fiction. Aika on rajallista, ja lukemisaikani on tällä hetkellä jaettu perheen pienimmille suunnattujen kirjojen sekä aikuisten proosan kesken, mutta jotenkin syyskuussa Helsingin Sanomissa julkaistu juttu Tuutikki Tolosesta ja maailmaa Hollywoodissakin valloittavasta Mörkövahdista oli jäänyt takaraivooni muhimaan. Tilaisuuden koittaessa nappasin kirjan mukaani.

En voi sille mitään, että aika moni kouluikäisille lapsille ja nuorille suunnattu kirja on mielikuvissani joko liian jaarittelevaa, tylsää fantasiaa tai liian viihdyttävää tykkäämiskirjallisuutta. En toki ole kohderyhmääkään vakavamielisen proosan kolmekymppisenä suurkuluttajana. Tiedän, että nuortenkirjallisuuden joukossa on löydettävissä muutakin, jos vain koluaisin hyllyjä tarpeeksi ahkerasti. Kompastun siis itsekin omiin ennakkoluuloihini.

Mörkövahti kertoo Hellemaan perheestä, jonka äiti lähetetään rentoutuslomalle Lappiin. Isä, Näkymätön Ääni, on aina työmatkoilla, kuten tälläkin kertaa, kun oudot sattumukset saavat alkunsa. Vanhempien ollessa poissa kotoa lapsia kaitsemaan lähetetään koulutettu mörkö, joka kirjallisten ohjeiden mukaan on luotettava ja tehtäväänsä valmisteltu henkilö. Asetelma kuulostaa erikoiselta ja hurjalta.

Moni tietää, minkälaista on mennä nukkumaan, jos epäilee, että sängyn alla on mörkö. Se ei ole mukavaa. Se on epämiellyttävää ja hyvin hermostuttavaa. Nukahtaminen on mahdotonta, koska silmät on pidettävä auki ja korvat höristettävä äärimmilleen.

Minkälaista on mennä nukkumaan, jos tietää aivan varmasti, että eteisen kaapissa on mörkö? Jos tietää, ettei kotona ole yhtään aikuista, vaan että kotona on vain kolme lasta, viisasta ja neuvokasta toki, mutta kuitenkin vain kolme lasta ilman vanhempiaan. Ja että eteisen kaapissa todellakin on mörkö?

Hellemaan perheen 6-11-vuotiaat lapset, Hilla, Kaapo ja Maikki ovat omatoimisia, rohkeita ja neuvokkaita henkilöitä, jotka haistavat heti, että mörkö lapsenvahtina -kuviossa on jotain omituista. Kun selviää, ettei Hellemaan perhe ole ainoa, jossa lapsista huolta pitää mörkö, tarttuvat lapset kirjaston ikivanhaan mörkötietokirjaan ja alkavat selvittää kummallista tapahtumavyyhtiä.

mörkövahti2.jpg

Alakouluikäisiä ehkä eniten kiinnostava seikkailu on jännitystasoltaan mukavan kutkuttava ja koukuttava, eikä sen vuoksi menetä yöuniaan nuorempikaan lukija, ainakaan uskoakseni. Pasi Pitkäsen mustavalkoinen kuvitus elävöittää tekstiä turvallisesti, sillä kuvien karvaiset otukset näyttävät suhteellisen ystävällisiltä. Tolonen ujuttaa tekstiin mukaan myös huumoria ja teksti kulkee niin jouhevasti, että 300-sivuinen hurjastelu oli helppo saattaa loppuun kolmen tunnin junamatkalla. Fiksujen tenavien, etäällä olevien vanhempien ja inhimillisten mörköjen lisäksi tarina vilisee persoonallisia hahmoja aina puhuvasta kylpytakista ilkikuriseen sammakkokeijuun. Tarina on taattua seikkailukertomusten eliittiä; ei liian ennalta-arvattavaa, vaan lukijaa loppuun asti hyppysissään pitävää laadukasta nuortenkirjallisuutta.

Mörkövahti olisi lapsuudessani ollut se kirja, jota olisin lukenut salaa huoneessani vielä senkin jälkeen, kun valot on jo useampaan otteeseen kehotettu sammuttamaan. Se on aika hyvin tämän päivän nuortenkirjalta, jonka aihepiiri ei normaalisti herätä minussa ihastuneita hurraa-huutoja.

Kirja:

Tolonen, Tuutikki: Mörkövahti, Tammi 2015.

Käännöskirjat · Lukeminen · Muut jutut

Onnelliset, hollantilaiset lapset

Asuntolaivoja, tuulen lailla ohi kiitäviä tavarapyöriä lastattuna lapsikuormalla, kukkakauppiaita kaduilla, siinä on mielikuvani hollantilaisesta kaupunkimaisemasta.  Lapset kuuluvat kuvaan eittämättä, mutta miten kasvatus ja lasten arki eroaa muiden eurooppalaisten maiden systeemeistä, se ei ole niin tuttua. Vuoden 2013 Unicef-raportissa on mitattu lasten onnellisuutta ja todettu, että onnellisimmat lapset asuvat Hollannissa. Tämän tutkimustuloksen ympärille rakentuu Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain, maahan muuttaneen brittiäidin Michele Hutchisonin ja hänen aasialaisamerikkalaisystävänsä Rina Mae Acostan pohdinta siitä, miksi hollantilaislapsia pidetään maailman onnellisimpina.

maailman onnellisimmat lapsewt

Äkkiseltään ajateltuna Hollanti ei vaikuta niin kovin erilaiselta maalta kasvaa kuin Suomi. Lapset saavat kulkea kouluun itsenäisesti, he ulkoilevat paljon säällä kuin säällä, arkiruokailun pohja rakentuu ennemmin rationaalisille päätöksille kuin kulinaariselle verenperinnölle, ja lapset menestyvät melko hyvin koulussa. Kirjassa kerrotaan, kuinka hollantilaislapset opettelevat varhain pyöräilemään, ja pyörällä itsenäisesti kulkemista pidetään merkittävänä harppauksena. Pyöräily säässä kuin säässä totuttaa kaikenikäisiä pitämään huolta itsestään. Hollantilaiset ovat tosin suomalaisia uhkarohkeampia pyöräilijöitä, harva käyttää kypärää, ja pöyristyttävää kyllä, on ihan normaalia pyöräillä vauva kantorepussa. Ajatuskin pyöräkolarista vauva repussa saa minut hiukan tolaltani, eikä Suomen kantoliinayhdistys suosittele myöskään moista tapaa kuljettaa lasta turvallisesti.

Mikä muu sitten tekee hollantilaisista lapsista suomalaisia onnellisempia, runsaan raittiissa ilmassa oleskelun lisäksi? Kirjoittajien mukaan hollantilaislapset viihtyvät koulussa, jossa kilpailua on vähän. Koulussa halutaan panostaa viihtyvyyteen ja luovuuteen jatkuvan testauksen sijaan. Tärkeänä pidetään myös empatia- ja tunnetaitojen opettamista. Tunnetaitojen opetus on meillä Suomessa  vastikään kirjattu uuteen opetussuunnitelmaan, mikä on tietysti loistava juttu suomalaisille koululaisille. Hollannissa on näiden taitojen opettamisella pidemmät perinteet. Kirjaan haastateltu opettaja Anna toteaa:

Kyse ei siis ole oppimisesta. Kyse on kehittymisestä ihmisenä, siitä että oppii kertomaan, mitä ajattelee, ja tulemaan toimeen muiden kanssa.

Lisäksi perheillä on enemmän aikaa lapsille kuin Suomessa. Suuri osa hollantilaisvanhemmista tekee osa-aikatyötä, eikä sitä mitenkään kummeksuta. Kirjassa kerrotaan, että hollantilaisvanhemmilla on kaikista OECD-maista lyhin työaika, ja heidän työviikkonsa on myös lyhyempi kuin missään muussa EU-maassa. Käytössä on myös papadag eli vapaapäivä, joka saatiin kun työviikko lyhennettiin 36-tuntiseksi. Isät käyttävät tätä vapaapäivää pitäen joko puolikkaan vapaapäivän kerran viikossa tai yhden kokonaisen kahdessa viikossa ja saavat näin lisää yhteistä aikaa lastensa kanssa.

Suomessahan on mahdollista tehdä lyhennettyä työaikaa Kelan joustavan hoitorahan tuella, mikäli perheessä on alle 3-vuotias lapsi. Olen ottanut systeemistä kaiken irti siihen asti, kunnes kuopus täytti 2 ja työtilannekin muuttui. Yllättävää kyllä, kaikki suomalaiset eivät vieläkään tiedä oikeudestaan lyhennettyyn työaikaan. Tietenkään oikeus ei aina riitä, myös työnantajan on oltava valmis joustamaan ja työt on saatava järjesteltyä siten, että 70:ää prosenttia tekevä henkilö ei tee sadan prosentin edestä hommia lyhyemmässä ajassa ja pienemmällä palkalla.

maailmanonnellisimmatlapset2.jpg

Sanotaan, että se miten äiti tai isä lapselleen puhuu, muodostuu lapsen sisäiseksi ääneksi.

Kirjan paras anti oli ylläoleva muistutus. On kiistatonta, että lapsi imee itseensä kaiken itseään koskevan puheen pesusienen lailla ja varmasti alkaa myös heijastaa sanoja omakuvansa ympärille. Muistatte varmaan Meidän perhe -lehden sydämeen osuvan kamppiksen pari vuotta sitten, Sinun arkesi on jonkun lapsuus. Kampanja herätteli kyllä pysähtymään ja pohtimaan näitä valitse taistelusi -tilanteita. Hollantilaisten lastenkasvatusmetodeissa ei ollut mitään niin hälyttävän uutta, että olisi heti tehnyt mieli ryhtyä toimimaan omassa vanhemmuudessaan toisin, mutta mukavasti se ravisteli omia ajatuksia.

Kirjan lukemisen jälkeen kävin kurkkimassa Rina Mae Acostan Finding Dutchland -blogiin, jossa hän kirjoittaa juuri niistä asioista, joista minäkin toivon Suomen ottavan mallia. Blogissa hän nimeää viisi asiaa, jotka ovat Hollannissa meidän maatamme paremmin. Osa-aikatyön mahdollistamista ja lisäämistä kannatan ehdottomasti, samoin jonkinlainen parempi tukisysteemi äideille synnytyksen jälkeen olisi tarpeellinen myös Suomessa.

onnellisetlapset3.jpg

Jos tämän kirjan luettuasi janoat lisää samankaltaista luettavaa, tarkastele vaikka näitä:Kuinka kasvattaa bebe, Bebe päivä päivältä, Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea, Pehmeä matka höyhensaarille, Äitikortti, Maman finlandaise, Tiikeriäidin taistelulaulu, Minun kolmikieliset kaksoseni sekä tietysti suomalaisbloggareiden, Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsit 1 ja 2. Pari viikkoa sitten Maailman onnellisimpia lapsia lukiessani huomasin, että Satu Rämön  lapsiperheen elämää Islannissa käsittelevä kirja Islantilainen kodinonni tulee markkinoille ensi keväänä.

 

Kirja:

Acosta, Rina Mae & Hutchison, Michele: Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain, Siltala 2017.

Kuvat: ylin Lukuloikan oma, muut Pixabay.

 

 

Alle kouluikäiset · joululahjakirjat · Kouluikäiset

Pukinkonttiin, osa 2: Kuvahemmottelua seikkailijalle ja tutkijalle

Lahjotko tuttava- tai ystäväperheesi lasta, mutta et oikein tiedä, millaisista tarinoista hän pitää? Haluat kuitenkin antaa lahjaksi jotain sivistävää, hyödyllistä ja visuaalisesti upeaa, jotain, mikä ei hajoa ensimmäisellä tutkimiskerralla tai pidä kohtuutonta meteliä? Jotain, mitä haluaa lukea yhä uudelleen ja uudelleen? Tässä sinulle kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa, joista kääräiset lahjapaperiin näyttävät paketit.

Suuri karttakirja on lapsilukijaa hemmotteleva, runsaalla informaatiolla varustettu visuaalinen seikkailu halki maailman. Harmoniset värisävyt ja vanhanaikaisuutta henkivät kuvat tekevät kirjasta hurjan kauniin. Karttakirja kuljettaa mukanaan halki maanosien ja eri maiden. Perinteisissä kartoissa on yleensä merkittynä kaupungit, suurimmat tiet, vesistöt ja vuoret, mutta tässä kirjassa tietoa on runsaasti enemmän. Kuvista voi bongailla eri maiden eläimiä, tyypillisiä harrastuksia, vuoria ja vesistöjä, kasvillisuutta, elinkeinoja ja kaikenmoista knoppitietoa.

suuri karttakirja 1.jpg

Suuri karttakirja soveltuu varmaan parhaiten kouluikäiselle, jo lukemaan oppineelle lapselle. Pienempi lapsi innostuu kirjasta kuvien takia, ja yhdessä kirjan tutkiminen on antoisaa. Oma neljävuotiaani kuljetti painavaa teosta mukanaan koululeikeissä ja istui pitkät tovit tuijottelemassa kuvia. Kuvissa näkyvä kirja on lainassa kirjastosta, mutta veikkaan sen eksyvän tämän talon pukinkonttiin. En ollut itsenä lapsena juurikaan kiinnostunut eri maista. Opittuani lukemaan keskityin lähinnä seikkailu- ja hevoskirjoihin, enkä ehkä olisi tarttunut tällaiseen kirjaan, ainakaan itsenäisesti. Sellainen fiilis tästä kirjasta jäi, että se on myös lapsen mielestä kiinnostava ja upea.

suurikarttakirja2.jpg

 

ELÄIMET

Tacticin julkaisema Eläimet-kirja esittelee yli 300 erilaista eläintä ympäri maapalloa. Eläimiä jaotellaan eri perustein monenlaisiin ryhmiin: on eläimiä, joilla on raidat, pilkullisia eläimiä, eläimiä joilla on enemmän kuin kaksi silmää, eläimiä, joilla on kummalliset korvat, nopeita ja hitaita eläimiä, kylmien ja kuumien alueiden eläimiä. eläimet1

Kirja ohjaa ihmettelemään maassa, merellä ja ilmassa kulkevia otuksia, jotka ovat toinen toistaan upeampia ja kammottavampia. Kirjaa tutkiessa lapsi tutustuu uusiin nelijalkaisiin, siivekkäisiin ja matelijoihin, joista ei ehkä aiemmin ole kuullut. Kuvien joukossa on kysymyksiä pohdittavaksi ja laskutoimituksia tehtäväksi.

eläimet 2.jpg

 

Kirjat:

Mizieliński, Aleksandra ja Daniel: Suuri karttakirja, kustannusosakeyhtiö Nemo 2014. Suomentanut Tapani Kärkkäinen.

Eläimet, julkaisija Suomessa Tactic Games Oy 2015. Suomentanut Anu Karvinen.

Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Pukinkontissa

Pukinkonttiin, osa 1: Mennään jo naapuriin

Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo naapuriin -kirja on jatkoa 2007 ilmestyneelle teokselle Mennään jo kotiin. Molemmat kirjat ovat ehdottomasti pukinkonttiin pakkaamisen arvoisia, toki myös oivia lahjoja milloin tahansa muulloinkin.  Kukapa ei haluaisi kurkistaa naapuriin tai nähdä, miten toiset perheet elävät? Tätä kuvakirjaa voi lukea hyvin koko perheen kesken. Kirja näyttää lukijalle aivan tavallisia lapsiperheen koteja, mutta erotuksena aiemmin ilmestyneeseen Mennään jo kotiin -kirjaan, tämän kirjan perheiden sukujuuret ovat ympäri maailmaa.

Työpari Katajavuori-Savolainen on vieraillut yhdessä Katajavuoren tyttären Vellamon kanssa pääkaupunkiseudulla useassa eri kodissa. He ovat avanneet korvansa ja sydämensä kuunnellakseen erilaisten perheiden kertomuksia ja tallentaakseen ne kirjalliseen muotoon. Tulos on eräänlainen tieto- ja satukirjan välimuoto, joka näyttää lukijoille, millaisia lapsia ja aikuisia satavuotiaassa Suomessa asuu.

Kirjan alussa on maailmankartta, jota tutkimalla hahmottaa pikkuisen sitä, missä näiden perheiden juuret ovat. Yksi luku kertoo aina yhdestä perheestä, joten tarinaa on helppo pilkkoa pätkiin ja lukea silloin, kun ehtii. Kuvitusten lisäksi kirjassa on pieniä tietoiskuja, joissa kerrotaan jotain täsmällisempää eri valtioista, kielistä tai eri maiden ruokaresepteistä.

mennäänjonaapuriin1.jpg

Mennään jo naapuriin -kirjassa kurkistetaan kahdeksaantoista erilaiseen pääkaupunkiseudun kotiin. Perheissä puhutaan monia eri kieliä ja perheiden juuret ovat kahdessakymmenessäkolmessa eri maassa. Yhteistä kaikille on kuitenkin se, että tämänhetkinen koti on Suomessa. Siitä huolimatta, että perheissä on kulttuurista pääomaa ympäri maailmaa, lapsiperheiden kodit näyttävät melko samanlaisilta. Ikean huonekalut, lelukasat ja värikkäät tekstiilit yhdistävät koteja. Savolainen on tallentanut arkielämän kirjan kuvitukseen realistisesti. Kuvissa lapsiperheen elämä saa näkyä ja kuulua.

Perheet kertovat kirjassa matkastaan Suomeen, perhesuhteistaan, kielistä, joita kotona puhutaan arjessa sekä ruuista, joita kodeissa syödään. Lapset juttelevat tavallisista asioista, joista tykkäävät:  lempiruoista, leikeistä, oman kulttuurin juhlista, kavereista, kaikesta mahdollisesta mieleen juolahtavasta.

Paras kieleni on lätti eli latvian kieli. Toiseksi parhaiten osaan italiaa. Kolmanneksi vahvin kieleni on venäjä. Riiassa olin venäjänkielisessä päiväkodissa. Osaan myös englantia ja vähän suomea.

Latvialaisessa päiväkodissa ei saanut pihalla sotkea itseään kuraan ja mutaan. Esikoulussa harjoiteltiin tosi paljon koulua varten, sillä kouluun ei pääse, jos ei osaa lukea.

Livija, 8 vuotta

mennäänjonaapuriin2.jpg

Ghanassa on monia heimoja. Me kuulumme akan-heimoon. Meidän isä on Suomessa asuvien akan-heimolaisten kuningas. Isällä on olohuoneessa valtaistuin. Kerran kuussa tapaamme ghanalaisia ystäviämme. Silloin pukeudumme ghanalaisiin värikkäisiin asuihin, puhumme omaa kieltämme – ja tanssimme! Meidän perheessä kaikki paitsi isä rakastavat tanssimista.

Eugene, 15 vuotta

Mennään jo naapuriin -kirja näyttää, että jokaisella perheellä on oma tapansa olla, puhua, laittaa ruokaa, olla uskomatta tai uskoa johonkin. Siitä huolimatta perheitä yhdistäviä tekijöitä on enemmän kuin erottavia. Tärkeintä on oma perhe, oma koti, läheiset ihmiset ja ystävät, omat rutiinit.

Salla Savolaisen kuvat ovat yksityiskohtaisia ja tarkkoja, niiden parissa vierähtää helposti tovi jos toinenkin. Katajavuoren tytär Vellamo kuljettaa mukanaan vierailuilla lelusiiliä, jota voi etsiä kuvista lukemisen lomassa. Se vasta mieluista puuhaa pienelle tarinankuuntelijalle onkin!

mennäänjonaapuriin3

Kenelle antaisin tämän lahjaksi? Kirja sopii koko perheelle tai leikki-ikäisestä koululaiseen, eri-ikäisille. Anna paketissa hänelle, jota kiinnostaa maailman ja ihmisten monimuotoisuus.

 

Kirja:

Katajavuori & Savolainen: Mennään jo naapuriin, kustannusosakeyhtiö Tammi 2017.

 

joulu · joululahjakirjat

Kohti joulua

Joulukuusi kurottaa esiin rautakaupan aulassa täydessä juhlapuvussaan. Sitä on mahdoton olla huomaamatta. Vähän ärsyttää, älkää aloittako nyt jo. Toisaalta, tässä ruuhkavuosihurrikaanin keskellä seisoessa tuntuu ihan hyvältä, että kauppiaat pitävät joulun alitajunnassani. Jos ei meinaa muistaa tilata itselleen kahteen vuoteen hammaslääkäriä, on hyvin todennäköistä, että yksi joulukin vilahtaisi ohi, ellei siitä kimaltavilla huutomerkeillä huutelisi pitkin kaupunkia. Jouluksi on saatava ja toivottava kirjoja, ja niitä on syytä alkaa miettiä ajoissa. Helpottaakseen joululahjakirjapäänvaivaanne, tulee Lukuloikkaankin pitkin marraskuuta vinkkejä oivista joululahjakirjoista.

joulukirjalahjat.jpg

Kirja on nerokas lahja kaikenikäiselle. Sitä on mukavampi siivota kuin muovikrääsää, se vie vähemmän tilaa kuin moni härveli. Kirjan voi antaa eteenpäin seuraavalle lukijalle, jos tila hyllystä loppuu kesken. Kaikki eivät innostu tarinoista, mutta jokaiselle voi löytyä joku kirja, josta innostua. Onhan kirjoja niin monenlaisia, että valinnanvaraa löytyy, myös lapsille. On sarjakuvat, tietokirjat, harrastuskirjat, lastenkirjat, tehtäväkirjat ja vaikka mitä. Pukinkontista löytyvän lastenkirjan ole pakko olla satu tai lastenromaani, jos tarkoitus on tuupata joku vähemmän innokas lukija pikkuisen kirjahyllyn suuntaan. Tärkeintä tietysti olisi tuntea lahjan saaja mahdollisimman hyvin, jotta kirjan aihepiiri vastaisi lukijan mielenkiinnonkohteita edes jollakin tavalla.

joulukirjalahjat2.jpg

Joskus käy niin, että paikallinen kirjakauppa tursuaa pelkästään niitä ennestään suurelle yleisölle tuttujen kirjailijoiden teoksia, joista ei sitten kuitenkaan löydy sitä omaa, erityistä lahjaa isänpäiväksi, jouluksi tai syntymäpäiväksi. Tähän akuuttiin vaivaan auttavat museokaupat, joiden nettikaupoista voi tehdä vähän persoonallisempia löytöjä. Okei, ei pelkkiä kirjoja, vaan myös vähän erityisempiä leluja, julisteita tai design-esineitä. Varsinkin väritys- ja tehtäväkirjoja modernien taiteiden museot ovat pullollaan, niitä kannattaa tutkailla. Ulkomaisista museoista tilatut kirjat tosin ovat usein vieraalla kielellä, mutta varsinkin vauvojen ja taaperoiden kanssa sillä ei mielestäni ole väliä, sillä kuviahan niistä enimmäkseen katsellaan. Koululaiset taas jo opiskelevat kieliä, joten ihanasta vieraskielisestä kirjasta voi saada lisäpotkua kielen opiskeluun.

Muutama vinkki kirjojen etsimiseen ulkomailta:

Tate Modernin nettikaupan kirjavalikoimista löytyy valtavasti kirjoja lapsille, huomatkaa myös kotimainen klassikko, Oili Tannisen Hippu. Pariisin-matkoilla lähtemättömän vaikutuksen minuun on tehnyt Pompidou-keskus, jonka verkkokaupasta voi tehdä tietysti ostoksia myös koti-Suomeen. Sivun kielen voi muuttaa englanniksi, mikäli ranska ei suju. Tukholman Moderna Museetiin ehtii poiketa vielä ennen joulua, jos siellä suunnalla matkailee. Museon kaupan valikoima on hurjan hyvä, kirjoja on kaikenikäisille paljon. Ikävä kyllä Moderna Museetin verkkokaupan valikoima on huomattavasti pienempi. Richmondista löytyy suloinen kirjakauppa lapsille, The Alligator’s Mouth, heillä on myös laaja verkkokauppavalikoima.

Kaikenikäisille lukutoukille löytyy jos jonkinmoista lukemisen oheistuotetta kirjanmerkeistä hiljaisiin kirjoihin* Etsystä, kunhan vain jaksaa kahlata läpi valtavaa valikoimaa ja laskea ulkoimalta tulevien tilausten postikulut.

*Hiljainen kirja on ommeltu kirja, jossa on taaperoikäisille sopivia tehtäviä. Aika vähän näitä on tullut itselleni vastaan, mutta Nossu työstää -blogista voi kurkata idean.

Käännöskirjat · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Rosabel, unien kuningatar

Pakko myöntää, on kirjaa kansiin katsominen. Lastenkirjan vetovoima nyt vaan tuppaa perustumaan kuvitukseen ja taittoon. Eri lukijat tietysti arvottavat kirjoja erilaisten visuaalisten kriteerien mukaan, mutta minusta Suurenmoinen Rosabel on esineenä vastustamaton. Malin Kivelän ja Linda Bondestamin  uutuus kehystää pullean ponin ihaniin ruusunpunaisiin kehyksiin. Kirjan nimi on valloittava, harvoin nykyään mikään on suurenmoista, enemmänkin ihan vaan perus tai ihan ookoo. Kannellaan loistava kirja vikitteli lainaamaan teoksen heti kotiin ja takakansiteksti lupasi suuria. Vaan kuinkas sitten kävikään?

suurenmoinen rosabel2.jpg

Kirja alkoi runollisen säkenöivästi, odotukset ovat korkealla. Odotin, että kieli pysyisi samanlaisena läpi kirjan, mutta niin ei käynytkään. Liekö kyse käännöksestä vai mistä? Nelivuotias selasi kuvat läpi ennakkoon, ja totesi taas kerran pimeiden kuvien kohdalla, ettei tämä ole hänen kirjansa. Osa kuvista on voimakkaita ja jännittäviä, ja tekstissäkin on kohtia, joita herkimmät lukijat saattavat jäädä miettimään.

Minulle kynnyskysymykseksi muodostui kirjan kehonkuvakeskeisyys. Rosabel on nimittäin pullea poni, jota muut tallin muut ratsut ivaavat ja pilkkaavat varsin törkeästi sen lihavasta ulkomuodosta, hitaasta vauhdista ja vähäpätöisistä saavutuksista estekentillä. Unissaan Rosabel kykenee itsevarmuudessaan vaikkapa laukkaamaan pitkin sateenkaarta kuningattarena, mutta arjessa on se on kilparatsujen, kuten Iza Bellen ja Sunday Morningin sylkykuppi. Äidilliselle hevostoverille Margaretille Rosabel surkuttelee lihavuuttaan, mutta Margaret vakuuttelee Rosabelin olevan juuri oikeanlainen.

rosabel2.jpg

Kirjan teemat,  kiusaaminen ja omiin kykyihinsä uskominen, tarjoavat erinomaisen pohjan vaikeista asioista keskustelemiselle. On välillä vaan vaikea niellä stä, että usein lapsi ei halua keskustella, kun kirja on luettu, se tosiaan on luettu. Mietin tämän kohdalla, jääkö lapselle kaikumaan alitajuntaan se, että lihava poni olisi jotenkin huonompi ja vähäpätöisempi kuin toisenlainen hevonen? Ehkä luen tätä herkän lapsen vanhempana jotenkin erityisillä tuntosarvilla. Miettiikö lapsi, että lihavuus on asia, josta voidaan kiusata? Täytyykö  lastenkirjoissa esiintyvien hahmojen kokoa edes käsitellä arvottavasti? Kiusaamista ja joukkoon kuulumattomuutta voisi tietysti tuoda esiin monella muullakin tavalla.  Minttu-kirjat ovat meille rakkaita ja kaikin puolin loistavia, mutta niissäkin on muutama kohtaus, jossa Mintun äiti soimaa itseään painostaan. Ne kohdat hyppään yli, en halua lapsen vertailevan kehoaan janalla laiha-lihava, niin että toinen vaihtoehto olisi jollain lailla toista parempi. Ehkä vika oli nyt minun lukutavassani, eikä kirjassa, mutta miettimään se ainakin sai.

Toki kirja keskittyy myös siihen, mihin kaikkeen Rosabel kykenee muiden arvioista huolimatta. Rosabel on vahva, rohkea ja antautuu ensimmäisenä hurjaan seikkailuun pikimustan ja piikikkään olennon vanavedessä. Unista se saa voimaa arkeensa. Teksti osoittaa Rosabelin olevan arvokas juuri sellaisena ponina kuin se on, mutta silti, alun keskittyminen ponin ulkomuotoon jää vaivaamaan. Teos ei ole missään nimessä helppo, kahlasin sen läpi monta kertaa. Se on rajuudessaan ihan erilainen kuin mikään muu viime aikoina lukemani lastenkirja, siinä on loistavat alku- ja loppukohtaukset, mutta tapahtumat siinä välissä jättivät ristiriitaisen olon.

Suurenmoisen Rosabelin ansio on sen visuaalisessa ilmeessä. Linda Bondestamin kuvissa on paljon vastakkainasettelua, on söpöjä pinkkejä hattaraunelmia, mutta myös synkkiä ja jännittäviä, pelottaviksikin äityviä kohtauksia. Lukekaa silti, kertokaa, mitä saitte irti. Tästä olisi kiinnostava keskustella enemmänkin.

rosabel3.jpg

 

Kirja:

Kivelä, Malin & Bondestam, Linda: Suurenmoinen Rosabel, Teos & Förlaget 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lahjaksi · Taaperot

Tylsyyden voima

Tylsyydessä vellominen on varsinainen riesa, ainakin jos sattuu olemaan lapsi. Tylsyys on siitä ovela kaveri, että se iskee silmänräpäyksessä, kietoo tiukkaan otteeseensa, mutta kuitenkin katoaa yhtä mystisesti kuin ilmestyikin. Aikuisena tylsyyden saavuttaminen taas tuntuu olevan ulottumattomiin karkaava unelma, jota ei ole edes aikaa tavoitella.

Kuvataitelijana tutuksi tulleen Jenni Ropen ensimmäinen lastenkirja Pallen ja Monkon kumma päivä tarttuu tylsyyteen mitä huvittavimmalla tavalla. Kirja on ulkonäöltään tylsän vastakohta, sen pastellinväriset sävyt ja leikkisät muodot houkuttelevat heti selaamaan sivuja tarkemmin. Ropen kuvitusjälki on omaperäistä ja selkeää, kuvat ovat kuin pieniä taideteoksia.

pallejamonko1.jpg

Teos kertoo kahdesta ystävyksestä, metsäsienistä nimeltä Palle ja Monko, jotka yrittävät  puhaltaa tylsyyteen eloa ja keksiä jotain mukavaa tekemistä yhdessä. Monko saa ehdotella monenmoista, ennen kuin Palle taipuu kokeilemaan vesivärimaalausta. Sieniä maalaamassa vesiväreillä! Ajatus tuntuu lapsesta hassulta. Hahmot ovat siis mitä mielikuvituksellisimmat, eroavat toden totta ihanan rohkeasti tutuista minnoista ja janneista tai eläinhahmoista, joita taaperoiden kirjoissa yleensä seikkailee.

Palle ja Monko maalavat koko metsän vesiväreillä, ja alkuinnostuksen jälkeen puuhaa on vaikea lopettaa. Maalauspuuhiin keskittyneet toverukset eivät välty koettelemuksilta, vaan meno äityy hurjaksi seikkailuksi. Yllättävien käänteiden jälkeen tarina päättyy onnellisesti, ja lukija huokaisee Pallen ja Monkon mukana helpotuksesta. Joskus on vaikea iloita harmaasta, tasapaksusta arjesta, mutta jännittävien seikkailuiden jälkeen tylsyys voikin taas tuntua mukavalta ja turvalliselta.

pallejamonko2.jpg

Pallen ja Monkon kumma päivä on piristävä uutuus kuvakirjahyllyyn. Sen vahvuus on maalauksellinen esitystapa. Paksukantisen ja -sivuisen kirjan voi rauhallisin mielin ojentaa pikkuisen lukijan käsiin, sillä kestävän materiaalin ansiosta kirja kestää hyvin myös leikkimistä.

Tällaisen kirjasöpöläisen veisin mielelläni lahjaksi jollekin taaperoikäiselle, sillä se hurmasi heti omaperäisyydellään. Luovuus, tuo tylsyyden kääntöpuoli, pääsee revitellen valloilleen tässä kirjassa. Mitä kaikkea tylsyydestä kumpuaakaan!

 

Kirja:

Rope, Jenni: Pallen ja Monkon kumma päivä, EtanaEditions 2017.

Uncategorized

Lukemisen reunaehdoista

Hektiset ajat koettelevat lukijan harrastusta. Aloitan kirjoja, luen useaa samaan aikaan, osan hylkään, osasta innostun, jotkut luen loppuun saakka. Makuuhuoneen sähköt on kytketty remontin takia pois päältä, remontin, jota kukaan ei tällä hetkellä ehdi tehdä loppuun, joten iltalukemiset ovat jääneet vähemmälle. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tarvitsen hiljaisuutta ympärilleni, jotta pystyn lukemaan. Olen kuitenkin viime aikoin ollut iltaisin niin väsynyt, että valitettavasti sorrun vain selaamaan somea. Kirjat unohtuvat vääriin paikkoihin ja lapset keräävät kirjaston painoksiin lehtiä kuivumaan, kun silmä välttää.

lukemisesta2.jpg

Sade tuntuu kestäneen ikuisuuden, kuuntelen automatkoilla Agnes Obelin levyä vuosien takaa, yhä uudelleen, yhä uudelleen. Odotan malttamattomana aikaa, jolloin pystyn lukemaan lasten hereillä ollessa enemmän kuin sivun Hesarista. Luen vähän kateellisena tekstejä muiden lukemisesta, lukuhaasteiden etenemisistä ja kaikista niistä kiinnostavista tarinoista, joita koko ajan julkaistaan lisää. Lukemista sekin on, mutta olisi ihanaa uppoutua kirjaan pidemmäksi aikaa.

Parhaillaan luen kolmea kirjaa. Aloitin Pajtim Statovcin Tiranan sydämen, joka vaikuttaa upealta, mutta vaatisi enemmän aikaa. En malta lukea vain kahta sivua kerrallaan. Kesken ovat myös Maailman onnellisimmat lapset, katsaus hollantilaisten lasten elämään sekä Kytömäen Kultarinta. Kultarinta tosin vaikuttaa sellaiselta, jonka haluaisin säästää joulun pyhiin (ihan kuin silloin ehtisi enemmän lukemaan). Pinossa odottavat vuoroaan myös ainakin Westö ja Liksom. Sitten on kaikkea kirjallisuutta sivuavaa, kuten tämä Netflixiin tulossa oleva dokumentti, joka kertoo Joan Didionista. Kirjamessujakin olisi, mutta aikataulujen yhteensovittaminen, töiden, lastenhoidon, matkustamisen ja remontin kesken tuntuu tänä syksynä mahdottomalta.

lukemisesta1.jpg

Lapsesta asti olen odottanut eläkepäiviä, koska silloin ainakin on aikaa lukea. Alkaa näyttää vähän epävarmalta, sellaisten päivien koittaminen, että taloudellisesti olisi mahdollista vain lukea ja loikoilla. Luen minkä voin, liian vähän joka viikko, mutta voi miten nautin. Ehkä ensi vuonna taas vähän enemmän? Ehkä tämä on se harjoitukseni, johon nyt on pysähdyttävä. On keskityttävä hetkeen, leivottava, hypittävä lehtikasoihin ja hengitettävä rauhassa ja hyväksyttävä: milloinkaan en ehdi lukea kaikkea haluamaani.

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Ratkaisukeskeinen Rämäpää

Elina Hirvosen uusi lastenkirja Prinsessa Rämäpään talvitaika kuvaa niin timanttisesti lapsiperheen arjen ongelmatilanteita ja yritystä ratkaista niitä, että haluaisin heti ojentaa kirjan kaikille perhevalmennukseen osallistuville vanhemmille. Pitkän odotuksen ja vauvavuoden jälkeen koittaa lapsiperheen arki, joka on jatkuvaa ongelmanratkaisua, ajoittaista hermojen menetystä ja pakahtuvaa onnellisuutta, kun seuraa oman lapsensa kasvua. Tämä uutuus tarjoaa kaunokirjallista vertaistukea ja osuu erinomaisesti arjen kipupisteiden ytimeen.

rämäpää1.jpg

Kyllä, leikki-ikäinen lapsi sovittelee alle kouluikäisenä päälleen monenlaista rooliasua, joista yksi yleensä on hulmuavan pinkki prinsessaunelma. Prinsessoitumisella harvoin on suoraa yhteyttä Disney-elokuviin tai kotikasvatukseen, se vaan ilmestyy elämään yhdessä yössä ilman varoitusta. Oletan, että prinsessoituminen on kausi, joka eletään, jotta voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Olen välillä aika uupunut koko prinsessakeskusteluun, ja siihen, että sellaista ylipäätään pitää käydä. Ajatus, että tytöt eivät jostain syystä voisi tehdä samoja asioita prinsessamekoissaan kuin pojatkin, tuntuu tosi vanhahtavalta vuonna 2017. Kuitenkin viimeksi eilen eräässä lukemassani keskustelussa pohdiskeltiin, miksi kansainvälisenä tyttöjen oikeuksien päivänä päiväkoti oli pyytänyt tyttöjen vanhempia pakkaamaan mukaan prinsessamekot ja korut. Pojille päiväkoti oli järjestänyt temppuradan tuoksi päiväksi. On uskomatonta, että tätä keskustelua käydään edelleen. On käsittämätöntä, että aikuiset päättävät lasten puolesta näiden kiinnostuksenkohteet ja vieläpä näin stereotyyppisesti. Se, että lähipiirilleni on päivänselvää, että prinsessatkin osallistuvat temppuratatempauksiin, ei näköjään valitettavasti tarkoita, että se on sitä kaikkien lasten vanhemmille tai kasvattajille.

Elina Hirvosen luoma hahmo Prinsessa Rämäpää, on paitsi prinsessa, myös valloittavan aktiivinen ja tomera persoona. Kirjassa Rämäpää alkaa oma-aloitteisesti ratkaista uhkaavasti pahenevaa riitatilannetta äitinsä kanssa. Tilanne alkaa karata käsistä, kun Rämäpää uppoutuu leikkeihinsä niin, että muu maailma saa odottaa hänen kuninkaallista korkeuttaan, vaikka pitäisi olla jo toppahaalari päällä eteisessä. Äidin väsymys ja turhautuminen jumiutuneeseen tilanteeseen nostaa kiukun pintaan, kahden lapsen saaminen ulkovaatteisiin ja pihalle alkaa tuntua mahdottomalta. Ymmärrettävästi äidillä menee hermot.

 

 

Mutta joskus äiti kurtistaa silmiä koko ajan niin, että niiden väliin tulee ryppy. Silloin se hermostuu kaikesta, erityisesti pukemisesta tai hampaiden harjaamisesta tai nukkumaanmenosta tai siitä, että minä en halua syödä.

Se ei ymmärrä, että minulla on tärkeä asia kesken eikä tärkeitä asioita voi keskeyttää vain sen takia, että pitää mennä nukkumaan tai lähteä ulos.

Rämäpää on paitsi ihan tavallinen tyttö, myös vauhdikas supersankari, jolla on taikavoimia. Hän uskoo omaan mahtavuuteensa ja pyrkii ratkaisemaan tilanteen kaikkien eduksi. Nokkeluudellaan, luovuudellaan ja supervoimillaan Rämäpää tarttuu ongelmaan ja löytää lopulta ratkaisun, joka rentouttaa tilanteen ja saa hymyn äidin huulille. Mervi Lindmanin humoristiset kuvat sopivat kirjaan loistavasti. Kuvat ovat raikkaan värikkäitä ja täynnä toimintaa.

rämäpää2.jpg

Prinsessa Rämäpään talvitaika on ehdottomasti parasta mahdollista kaunokirjallista vertaistukea vanhemmille pitkään aikaan. Kirjan vahvuus on sen monitasoisuus. Vanhemmille se tarjoaa ymmärtäväistä olkapäätä, lapsille leikin ja taikavoimien hurmaa. Lukiessa on myös helppo hymistellä lapsen kanssa kuulostaapa tutulta, meilläkin taitaa olla välillä tällaista. Siitä on sitten helppo jatkaa keskustelua lapsen kanssa, miksi tällaisia tilanteita tulee ja millaisia tunteita niissä itse kukin käy läpi.

Kirja:

Hirvonen, Elina ja Lindman, Mervi: Prinsessa Rämäpään talvitaika, kustannusosakeyhtiö Tammi 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat

Postia Sylvi Kepposelle

Lotiseva vesisade ja harmaa maisema pitävät tiukassa otteessaan, päivistä ei tiedä, milloin ne alkavat ja milloin päättyvät. Tytär miettii iltaisin, pääsisikö joskus illalla pyöräilemään katuvalojen tunnelmassa, kuten hän asian ilmaisee. Aikuisen on vaikea hahmottaa muunlaista tunnelmaa kuin houkuttelevaa sohvannurkkaa suklaalevyineen ja pimeässä loistavine tuikkuineen. Pumpulisen talvinen maisema tuntuu yhä olevan viikkojen päässä, mutta tällaisina päivinä siitä on mukava haaveilla. Sylvi Kepposen kirjekaveri on oiva kirjaseuralainen valaisemaan ikihimmeää lokakuista olotilaa. Teoksen on kirjoittanut Juha Virta ja kuvittanut Marika Maijala, ja se on yksi kolmesta Sylvi Kepposesta kertovista kirjoista.

Pitkulaisella muodollaan kirjaston hyllystä erottui edukseen kirja, jonka kuvissa näkyy pehmeä värikynänjälki. Maijalan luomat hahmot ovat nekin pitkulaisia, mukailevat sujuvasti kirjan muotoa. Kuvitus tavoittaa täydellisesti sen lopputalven loskaiseen sateeseen verhotun maailman, jossa aurinko piilottelee pilvien takana odottamassa kevättä. Kaikkialla on harmaata, taivaalta putoilee niskaan valtavan kokoisia märkiä palloja. Tunnelma on odottava, nuhainen Sylvi Kepponen istuskelee omassa huoneessaan kirjoittelemassa aikansa kuluksi kirjeitä. Samaan aikaan naapuruston vastapäisessä talossa ulos tuijottelee alakuloisen näköinen Luka, joka ei kipsatun jalan vuoksi voi lähteä ulos leikkimään.

sylvikepponen1.jpg

Sylvi ja naapurin Luka aloittavat kirjeenvaihdon, jossa toinen jatkaa toisen aloittamaa tarinaa. Kirjeet matkaavat omistajalleen Lukan Kafka-koiran pannassa. Kirjeenvaihdon ja tarinan kertomisen kautta lapset pääsevät hetkeksi yhdessä kesäiseen maisemaan seikkailemaan. Jatkotarinan mielikuvitusmaailmassa he ratsastavat yhdessä Ruusu-hevosella ja päätyvät huvipuistoon syömään hurvittelemaan ja syömään hattaraa.

sylvikepponen2-e1507573570605.jpg

Pitkäveteiseen arkeen tulee kummasti hohtoa ja sisältöä, kun on joku, jonka kanssa jakaa ajatuksia, keksiä uusia leikkejä ja luoda yhdessä mielikuvituksellisia seikkailuja. Mikä parasta, kirjekaverista voi saada ihkaoikean ystävän, jonka kanssa lähteä yhdessä ihkaoikealle retkelle kirjastoon.

sylvikepponen3.jpg

Sylvi Kepposen kirjekaveri –kirjan mukana pääsee pienelle pyrähdykselle oman lapsuutensa talveen. Oli kinoksittain lunta, päiviä, jolloin ei ollut mitään tekemistä. Tylsyyden keskellä tapahtui kuitenkin myös asioita, jotka jäivät mieleen. Joutilaisuuden saattoi unohtaa, kun luki kirjeenvaihtokaveria etsivien ilmoituksia teksti-tv:stä ja postitteli pohdintojaan kavereille ympäri Suomea.

Kuviin ja tekstiin sujautetut intertekstuaaliset viittaukset ilahduttavat paljon lukevaa aikuislukijaa, mutta suurimman vaikutuksen tekee tapa, jolla tavallisuudesta luodaan taianomaista, pienin ja hienovaraisin keinoin. Teksti on riisuttua, mutta sisältää kaiken oleellisen. Juoni on arkinen, eikä kirjassa tapahdu paljoa, mutta tarina muuttuu voimakkaaksi ja eläväksi Maijalan suloisen kuvituksen ansiosta. Juha Virralla puolestaan on taito tehdä pienestä suurta.

Kirja:

Maijala, Marika & Virta, Juha: Sylvi Kepposen kirjekaveri, Otava 2012.