Aikuiset · matkakertomukset

Perillä on tuolla, edessämme jossain

Viiden viikon mittainen kesätauko on päättynyt. Hullu helle, trooppiset illat ja nahkea hiki alkaa olla unenomainen muisto vain. Kesäkuussa luin paljon, olinhan vielä töissä, eivätkä lämpöasteet olleet kivunneet maksimiin. Heinäkuun alussa koko perheen lomakausi alkoi, samalla rytmi ja hiljaiset omat tunnit katosivat minimiin. Elo siirtyi ulos koko päiviksi, eikä siinä kelluvassa lomatunnelmassa oikein ollut aikaa muille kirjoille kuin tyttöjen iltasaduille. Viimeisellä lomaviikolla luin taas, istuin riippukeinussa kuistilla iltojen hämyssä lasten nukahdettua ja nautiskelin. Päivät ja yöt helteessä olivat välillä tuskaisia, mutta illat suorastaan liian ihania.

jokoollaanperillä1.jpg

Nina Rousun Joko ollaan perillä? oli oikein tiivis ja mielenkiintoinen lukupaketti expat-elämästä ulkomailla. Huomaan lukevani mieluiten pohjoismaisia surumielisiä romaaneja, mutta jotain kevyempää ja nopeatempoisempaa kaivatessani etsin matkakertomuksia tai ulkosuomalaisten tarinoita, joita on viime vuosina ilmestynyt melko paljon. Rousun kirja on kertomus levottoman torniolaistytön matkasta maailmalle. Reissumuistelmat vievät mukanaan nojatuolimatkalle ympäri eri maanosia, joista väkevimmin jää mieleen elämä ulkosuomalaisena Afrikan eri maissa.

Olen harvinaisen mukavuudenhaluinen ja pelokas seikkailija, useimmiten elämyksiksi riittävät nautinnollinen illallinen Lontoon sykkeessä, ihmisvilinän tuijottaminen New Yorkissa tai junamatka halki Euroopan. Eksoottisin paikka jonne olen matkustanut, taitaa olla Islanti. Salaa haaveilen matkasta Huippuvuorille, vaikka inhoan palelemista yli kaiken ja laahustan villasukat jalassa peittoon kääriytyneenä kotioloissa lähes ympäri vuoden. Edes läheisten maailmanmatkaajien kokemukset eivät ole sytyttäneet tarvetta päästä omatoimisesti kokemaan villeimpiä ja kaukaisimpia matkakohteita, ainakaan vielä. Siksi Rousun kirja on nautinnollista luettavaa, voin päästä huojentunein mielin matkaan ilman, että tarvitsisi huolehtia rokotuksista tai toimeentulosta matkan aikana.

jokoollaanperillä2

Rousu kirjoittaa aistivoimaisesti ja menevästi. Useampaan kertaan kirjoittaja pohtii asettuvansa aloilleen, kunnes taas pakkaa tavaransa, pyörtää päätöksensä ja lähtee. Suomalaiseen on iskostettu ajatus, että koti-Suomessa tehtävä säännöllinen palkkatyö olisi se oikea malli, jonka mukaan tulisi elää, niinhän suurin osa tekee. Eihän se tietenkään niin mene. Kirjan ja lukuisten matkojen aikana Rousu huomaa, että matkalla olemisesta tulee tietyllä tavalla koti. Matkantekoa on mielenkiintoista seurata, sillä sitä jatkuu niin monen vuoden ajan, läpi erilaisten elämäntilanteiden.

Matkakertomuksia lukiessa tulee tietysti aina olo, pitäisikö minunkin? Haluaisinko elää toisella puolella maapalloa, edes vähän aikaa? Olisiko minusta siihen? Toisaalta somen aikakaudella tulee usein myös helposti fiilis, että minunkin pitäisi reissata vielä enemmän, koska muutkin. Itsetutkiskelu on kuitenkin osoittanut, että lyhyemmät matkat ainakin toistaiseksi tyydyttävät arjesta irtautumisen nälkääni ihan riittävästi. Harvoin lentäminen on tietysti myös ekologisen elämäntavan kannalta perusteltua. Ihaninta on olla tietämättä, mihin vielä tulevaisuudessa päätyy, tutkia karttaa ja haaveilla.

 

Jos kiinnostuit Rousun kirjasta, kannattaa lukaista myös nämä:

Vainio, Anneli: Kastanjavuorten kylä

Vainio, Anneli: Kotini on linnani

Mähkä, Merja: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois 

Kankimäki, Mia: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Rämö, Satu: Islantilainen voittaa aina & Islantilainen kodinonni

Helve-Sibaja, Liisa: Hausfrau – kotona Sveitsissä

 

Luettu kirja:

Rousu, Nina: Joko ollaan perillä? Myllylahti 2018.

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · kuvakirjat · Lastenkirjat · Taaperot

Eläinten junamatka

kukaohjaajunaa1

Ellen Karlssonin ja Monika Forsbergin värikäs kuvakirja Kuka ohjaa junaa? on energinen seikkailu eräästä epätavallisesta eläinten junamatkasta. Eläinkunnan edustajat ovat laajasti edustettuna tällä poukkoilevalla ja vauhdikkaasti taittuvalla matkalla, jossa ilmenee ongelma ongelman perään. Valitettavasti junan kuljettaja ohjaa kulkuneuvoa niin holtittomasti, että matkustajat ärtyvät, suuttuvat ja murehtivat aivan syystä matkaa tehdessään. Matkan laatu herättää tämän tästä eläinten keskuudessa ilmoille kysymyksen siitä,  kuka junaa oikein mahtaa kuljettaa eteenpäin. Jännite säilyy läpi kirjan, se on selkeästi kirjan suurin anti värikkäiden kuvien ohelle.

Ruotsalaiskirjailijoiden teos on suunnattu pienille lukijoille. Juoni on yksinkertainen ja toisteinen, se herättää lapsessa aukeama aukeaman jälkeen ihmetyksen siitä, kuka junan kuljettaja mahtaakaan olla? Lopussa kysymykseen saadaan tietysti vastaus, ja epätasainen kyyti saa selityksen. Mitään hirveän uutta ja kovin ihmeellistä kirja ei taaperogenreen tuo, mutta onhan noita iloisia ja selkeitä kuvia kiva katsella. Varmaa on, että kirja inspiroi lapsia haalimaan junaradan osat yhteen kaapin perukoilta ja aloittamaan leikin. Nyt mennään, juna tulee!

 

kukaohjaajunaa2

Kirja:

Karlsson & Forsberg: Kuka ohjaa junaa? Etana Editions 2018.*

 

*Kirja saatu kustantamolta.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lahjaksi · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat

Missä missä se Olga on?

olematon_olga1

Inka Nousiaisen ja Satu Kettusen Olematon Olga oli yksi keväällä eniten odottamiani teoksia lastenkirjallisuuden saralla, enkä joutunut pettymään. On ainutlaatuista, että lastenkirja saa lukiessa kylmät väreet selkäpiihin, mutta tämän kaksikon kirjojen kanssa käy niin. Rakastin tekijöiden aiemmin ilmestynyttä Yökirjaa (jota lukiessa alan lähes aina itkeä!), eikä sitä missään nimessä sovi verrata Olgaan. Sekä Yökirjassa että Olgassa on jotain, mikä puhuttelee minua aivan erityisellä tavalla. Molemmissa teoksissa henkilöt ovat jollain lailla sivussa, yksinäisiä, omalla tavallaan maailman kolhimia. Kirjat ovat kuitenkin lohdullisia, ja tavattoman kauniita sekä kielellisesti että visuaalisesti.

Olemattoman Olgan tarina on oivaltava ja monitasoinen, kuvitus on korkealaatuista ja mielenkiintoista. Nousiainen kirjoittaa tarkkanäköisesti, mutta ei tarjoile valmiita vastauksia, vaan jättää lukijalle tilaa mutustella lukemaansa tarinaa.  Teksti soljuu lyyrisenä, tarina on täynnä pieniä arkisia huomioita ja yksityiskohtia. Paikoitellen teksti on hyvinkin tajunnanvirtamaista, mikä taas korostaa juonta: miten helppoa onkaan sysätä (jopa ihan vahingossa) sivuun kiltti henkilö, joka ei omi tilaa äänekkäästi itselleen.

Olematon Olga on kertomus Olgasta, joka tahtomattaan jää sivuun, sulautuu massaan, häviää liian usein ja liian nopeasti näkökentästä. Jopa kirjassa, jonka on tarkoitus kertoa nimenomaan Olgasta, hänen olemassaolonsa tuppaa vähän väliä unohtumaan. Olematon Olga on kertomus siitä, miten jokainen ansaitsee tulla huomatuksi ja kohdatuksi, vaikka ei pitäisikään itsestään meteliä. On myös tärkeää saada itse määritellä itsensä, kertoa omalla äänellään kuka minä olen, eikä antaa muiden tehdä määrittelyä itsensä puolesta. Jos toistuvasti jää sivuun, voi tulla aivan hirveän surulliseksi.

Oleellista on muistaa tämä:

Aina on mahdollista valita myös ilo.

Ainakin melkein aina.

Ainakin toisinaan. Ainakin aina on mahdollista olla toiselle ystävällinen.

Kuten Olga on.

olematon olga2

Pidän Kettusen kuvitustyylistä hirveästi. Värejä on paljon, ja sävyt ovat lempeitä. Kuvissa on huumoria ja mielikuvitusta kutkuttelevia omaperäisiä yksityiskohtia. Kuvia katsellessa tuntuu lipuvan ihan toiseen todellisuuteen, johonkin pehmoiseen ja kauniiseen, josta ei halua päästää irti.

Olemattoman Olgan takakannessa on ikäsuositus 5+, ja ainakin esikoiseni kohdalla tuo suositus osuu nappiin. Viisivuotias piti kirjasta, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt juonta vielä ihan täysin. Lohdullista, saamme lukea kirjan vielä monta kertaa uudelleen!

Kirja:

Nousiainen, Inka & Kettunen, Satu: Olematon Olga, Otava 2018.*

*Kirja saatu arvostelukappaleena.

Aikuiset · Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirjat · tunteet

Varjostajien matkassa

 

varjostajat1.jpg

Joidenkin kirjojen kansi enteilee seikkailua, johon haluaa malttamattomana päästä mukaan. Olin odottanut Maija ja Anssi Hurmeen satukirjaa Varjostajat aina siitä asti, kun näin sen kirjakatalogissa, sillä kannen kuvassa on jotain lumoavan vangitsevaa. Kirja on kauttaaltaan poikkeuksellisen harmaa ollakseen lastenkirja, mutta sille on syynsä. Bussin katolla istuvat hahmot näyttävät aavistuksen pelottavilta, mutta pehmeä kynänjälki keventää tunnelmaa ja houkuttaa raottamaan kirjan kantta. Lapsi ei olisi kirjaan tarttunut, ellen itse olisi ollut siitä niin innoissani, sillä hänen valintansa yleensä pirskahtelevat värejä.

Varjostajissa päähenkilölapsen ja tämän isän elämää varjostaa suru ja ikävä. Äiti on poissa, ja elämä on verhoutunut harmaaseen pilveen. Kliseisesti voisi todeta kaikkien värien ja sitä myötä ilon kadonneen elämästä, niinhän kirja on kuvitettu, vailla kirkkaita värejä. Tarina itsessään ei ole kuitenkaan yhtään kliseinen. Äidin poissaolo on saanut jäljelle jääneet perheenjäsenet surullisiksi. Eräänä aamuna lapsen sängyn laidalla istuu olento, joka ei sano mitään. Varjostaja seuraa lasta minne ikinä tämä meneekin, ja kasvaa samalla koko ajan suuremmaksi. Kohta taloon tulee myös toinen samanlainen, omituinen olento. Yhdessä olennot, varjostajat, laittavat arjen sekaisin, sekoittavat hammastahnaa voileipiin ja appelsiinimehua kahviin.

Käy selväksi, että varjostajilla on lempeä ja tärkeä tehtävä: suojella lasta ja isää, auttaa heidät vaikean vaiheen ylitse, kulkea mukana surussa, kannatella vaikeissa paikoissa, olla läsnä joka hetkessä. Kun varjostajat ovat kulkeneet henkilöiden rinnalla tarvittavan ajan, tulee aika, jolloin he lähtevät yhtä yllättäen kuin ovat saapuneetkin. Varjostajat leikittelee kielen ja kuvituksen yhteistyöllä, sillä omituiset olennot liikkuvat varjojen avulla paikasta toiseen, aivan henkilöiden kantapäillä, ikään kuin varjona.

varjostajat3.jpg

Teos ei ole helppo, ja lapsi tietysti aina kuuntelee ja tulkitsee omalla tavallaan. Liikaa en halunnut alleviivata lapselle omaa tulkintaani siitä, että vanhempi voisi yhtäkkiä kadota jonnekin. Kävimme toki kirjaa yhdessä jonkin verran läpi, sen verran surullinen ja jännittävä vire siinä on. 5-vuotias kaipaa tällä hetkellä kirjoiltaan enemmän arkista kosketuspintaa omaan elämäänsä, joten Varjostajat tuntui jäävän hänelle etäiseksi. Minulle taas tämä oli yksi kuluvan vuoden upeimmista lastenkirjaelämyksistä. Uskon, että perheissä, joissa ikävöidään ja surraan, on tarvetta tällaisille tarinoille. Varjostajat jättää monta asiaa lukijan mielikuvituksen varaan ja antaa siten lukijalle tilaa käsitellä omia surujaan tarinan lempeässä vanavedessä. Lohtukirjana ja epämääräisten ikävien tunteiden purkajana Varjostajat on verraton.

 

Kirja:

Hurme, Anssi & Maija: Varjostajat, kustantamo Schildts et Söderströms 2018.

 

Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · kuvakirjat · Lastenkirjat

Ruun seikkailut

Annakarin Garhamnin Ruu-sarja on lempeä kuvakirjasarja pienille lukijoille. Jos kaikki Onni-pojat, Tompat, Mintut ja Vantut, Sannat ja Teemut on jo luettu, suosittelen tarttumaan Ruu-kirjoihin. Teoksia on vastikään käännetty suomeksi kaksi, Ruu lentomatkalla ja Ruu ja uusi tukka.

Garhamnin kirjojen juju on raikkaalla kuvituksella höystetyissä tarinoissa ensimmäisistä kerroista sekä modernissa Ruu-hahmossa. Millaista on matkustaa lentokoneella ensimmäistä kertaa tai astella ensimmäistä kertaa kampaamoon leikkauttamaan hiuksensa?

Ruu-kirjoissa yhdistyy informatiivinen ja lempeästi ohjaileva, hiukan opettavainenkin tarina leikkisiin ja värikkäisiin kuviin. Kerronta on tarkkaa ja yksityiskohtaista, enemmän informatiivista kuin millään tapaa runollista. Ruu lentomatkalla -kirjassa hypätään suoraan asiaan: Ruu on lähtenyt äitinsä kanssa matkalle, mutta miten matkustaminen oikeastaan etenee matkalaukkujen ruumaan laittamisen hetkestä siihen, kun parivaljakko pääsee perille toiselle lentokentälle.

ruulentomatkalla2.jpg

ruulentomatkalla3.jpg

Ruu ja uusi tukka on humoristisempi ja tarinallisempi kuin Ruu lentomatkalla. Kuten lapsille jossain vaiheessa käy, vanhemmat eivät enää luota kykyihinsä hiustenleikkaajina, ja tulee aika varata aika hiusalan ammattilaiselle. Niin on myös Ruun tapauksessa.

Kampaamokäynti on seikkailu ihan omanlaiseensa maailmaan, jossa erinäköiset ihmiset istuvat parturintuoleissaan hoivattavina. On niin monta hiusmallia, joista valita, että Ruun onkin hetken aikaa pohdittava, millaisen kampauksen itselleen oikein haluaa. Ensimmäinen kampaamokäynti on usein aika jännittävä, mutta Ruu-kirjan avulla on helppo kertoa lapselle, mitä tuleman pitää ja siten lievittää jännitystä.

ruujauusitukka1.jpg

ruujauusitukka2.jpg

Hahmona Ruu on aikansa esimerkki, mistään ei voi päätellä Ruun sukupuolta, passissakin on merkintä M/F.  Sukupuolella ei tosiaan ole merkitystä, kun kerrotaan tutustumisesta uusiin asioihin, mutta silti monissa (varsinkin ulkomaisissa) lastensaduissa sukupuoli tuodaan esille aika merkityksellisenä osana satuja ja sukupuolen representaatio tuntuu olevan aika yksipuolista. Kotimaisessa ja pohjoismaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa tuntuu olevan kuitenkin menossa uusi aalto, ja sukupuolen ilmentämisen kuvasto alkaa laajentua. Useimmiten lukiessa lapset tarttuvat päähenkilön sukupuoleen ja lisäävät henkilöön jonkinlaisia määrittäviä tekijöitä sen mukaan, onko henkilö tyttö vai poika. Ruun kohdalla tätä ei esiintynyt, kirjat kertovat vain Ruusta, se riittää.

On hauskaa, kun perinteisten lastenkirja-aiheiden oheen on tullut uusia ideoita.  Pienille lapsille suunnatut realistiset kertomukset kun käsittelevät useimmiten pikkusisaruksen syntymää, lääkärissä käyntiä tai päiväkodin aloitusta. Uusien tilanteiden apuna kirja on vanhemmalle oiva kaveri selittää lapselle edessä olevia tapahtumia. Kunpa joku vielä kirjoittaisi hauskan ja oivaltavan koko perheen ruokakauppaseikkailun tai jännittäviä kertomuksia matkoista tunnettuihin isoihin kaupunkeihin kotimaassa ja muualla.

 
*Kirjat:

Garhamn, Annakarin: Ruu lentomatkalla ja Ruu ja uusi tukka, kustannusosakeyhtiö Otava 2018.

*Kirjat saatu Otavalta.

 

 

 

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat · Lastenkirjat

Iidan ja Matin matkassa

iidanjamatinseikkailupäivä1

Iidan ja Matin seikkailupäivä on oivaa luettavaa meille kesänodottajille. Meri Savosen eläväinen ja kuvaileva kieli maalaa lukijan eteen helteisen kesäpäivän maiseman pienestä Klamilan kylästä, jossa Iida-orava ja Matti-siili janoavat lisää seikkailuja ja tarinoita. Pienet eläinystävykset elävät tarinankerronnasta. Kaksikko on tottunut seuraamaan kylässä vierailevien olentojen ja otusten liikkeitä, ja samalla he ovat kuulleet melkoisen määrän mielenkiintoisia tarinoita muun muassa laivakissojen, merimiesten ja muuttolintujen kertomana. Kerronta on aistivoimaista, lukija tuntee tuulenvireen kasvoillaan ja kuulee veden liplattavan korvissaan.

Muuttolintujen kertomat tarinat kaukaisten maiden valtiaista ovat saaneet Iida-oravan ja Matti-siilin haaveilemaan ihkaoikeasta matkasta ylhäisten pariin. Klamilan kylässä elelevien eläinlasten suurin haave on vielä joskus päästä tutustumaan keisarinpalatsiin tai kuninkaanlinnaan, nähdä kaikki palatseihin kuuluva loisto ja päästä herkuttelemaan notkuvien herkkupöytien ääreen. Kuten saduissa on tapana, eräänä päivänä sattuma sysää eläinten toiveet kohti niiden täyttymistä.iidanjamatinseikkailu2

Iidan ja Matin seikkailupäivässä lempeään eläinsatuun yhdistyy tarunhohtoinen kertomus keisariperheen yltäkylläisestä elämästä. Mitä lähemmäs unelman toteutuminen käy, sitä enemmän eläinystävyksiä alkaa askarruttaa koko seikkailuun ryhtyminen. Keisariperheen koti on valtavan pitkän matkan päässä kotoa, aina Pietarissa asti. Loisto houkuttelee, mutta kesken matkanteon Iida ja Matti muistavat kotoa kaikki ne asiat, jotka siellä tekevät heidät onnellisiksi.

-Muistatko, mitä lady Sullka sanoi? Että palaaminen on aina hauskempaa kuin lähteminen? Matti kysyi. – Nyt minä vasta ymmärrän, mitä hän tarkoitti.

Iidan ja Matin seikkailupäivä muistuttaa, miten rikas mielikuvitus ja haaveilu ovat tavallisen, joutilaan arjen voimavara. Kuvitellessa voi päätyä minne tahansa, ja haaveilu tuo elämään sisältöä. Seikkaillessa saattaa huomata, että unelmoiminen on vielä ihanampaa kuin unelmien toteuttaminen. Johanna Lumpeen mustavalkoinen kuvitus on herkkä ja jättää lukijan kuvittelulle varaa, mutta lapsilukija toivoisi toki kuvia, mielellään värikkäitä sellaisia, vielä lisää.

*Kirja (saatu kustantajalta):

Savonen, Meri & Lumme, Johanna: Iidan ja Matin seikkailupäivä, Lukutoukka 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat · Lastenkirjat

Safkat sikin sokin

Vappuhulinan tiimellyksessä on mukava lukea jotain vallatonta ja hilpeää, ja sitä tämä kuvakirja lupaa jo nimessään: Jengi siististi sotkussa. EtanaEditions kustantaa leikkisiä ja värikkäitä lastenkirjoja, jotka naulitsevat lapset paikoilleen nimenomaan vahvoilla kuvituksilla. Ei ole poikkeus tämäkään kirja, jonka ovat tehneet Jenni Tuominen ja Jukka Pylväs.

jengisotkussa1

Jengi siististi sotkussa on hupaisa kertomus Kattilan ja Rottalan asukkaista. Molemmissa kaupunginosissa odotetaan muonakuljetusta, mutta molemmat joukkiot äimistyvät kertaheitolla, kun perille saapuvista laatikoista paljastuu aivan muuta kuin paikalle on tilattu. Rotat jäävät vaille herkullisia juustolautasiaan ja availevat kalapaketteja, kun taas kissat ihmettelevät, mitä ihmettä tekisivät laatikollisella juustoa. Käy ilmi, että Kalmarin säilyketehtaan konevika on aiheuttanut kaaoksen, joten tilaukset ovat siten menneet sekaisin. Molempien kaupunginosien asukkaat jäävät nuolemaan näppejään, kunnes tehtaan vika on saatu korjattua.

Railakkaan lastenkirjan juoni on simppeli seurata, onhan se suunnattu pienille kuuntelijoille. Värikäs kuvitus erottaa kirjan hyllystä edukseen. Kuvien lisäksi kirjan ansio on lystikkäässä ja leikittelevässä kielenkäytössä. Tarina on herkullisesti ajassa kiinni, sillä hauskasti nimetyt hahmot nauttivat palautuspirtelöitä ja räppäävät. Aikuinenkin innostuu tarinasta.

Henkilöhahmoja on aika paljon, joten ne jäävät lyhyessä tarinassa hiukan etäisiksi ja ohuiksi. Tarinan pääpaino on kuitenkin säilyketehtaan mokan aiheuttamassa hässäkässä, ja yleinen sähellys ja asioiden hyrskynmyrskyisyys välittyvät lukijalle oikein mainiosti. Moka on kuitenkin erään uskomuksen mukaan lahja, niin tässäkin kirjassa. Kaikesta säntäilystä seuraa jotain uutta ja hienoa.

jengisotkussa2

Kirjan kuvitus on sen vahvuus. Selkeät ja isot kuvat ovat täyteläisiä, ja ne kiinnittävät kirkkaudellaan pienimpienkien lukijoiden katseen.  Kuvista tulee mieleen pahviaskartelu, ja niitä katsellessa alkaa tehdä mieli leikata ja liimata omia paperikaupunkeja. Kirjan kansissa on myös kartta kyseisen sadun maailmasta. Kartat satukirjoissa ovat minun ehdoton lempilisukkeeni, ja niitä liitetäänkin kirjoihin nykyään entistä useammin. On hauskaa tutkia erilaisia mielikuvituskaupunkeja yhdessä lasten kanssa ja sukeltaa sadun maailmaan entistä syvemmälle. Jengi siististi sotkussa on leppoisaa ja piristävää luettavaa.

Kirja*:

Tuominen, Jenni & Pylväs, Jukka: Jengi siististi sotkussa, Etana Editions 2018.

*Kirja saatu kustantamolta.

Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · lastenromaanit

Ylösalaisin Kardumissa

Lenna, sinun pitää muistaa aina, mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä.

kiepaus

En yleensä pidä fantasiasta. Olen lukenut muutaman Harry Potterin, Narnia-sarjan ja siinä se. Aikuisten fantasiaromaanit eivät vedä puoleensa hiukkaakaan. Lainatessani viime viikolla Vuokko Hurmeen Kiepauksen kirjastosta, tartuin siihen takakakansitekstissä mainitun nurinkurisuuden vuoksi. Lapsesta saakka ajatus siitä, että kaikki kääntyisi ylösalaisin, on kiehtonut minua. Rakastan Maija Poppasessa kohtausta, jossa kaikki nauravat hervottomasti ja päätyvät kattoon kikattamaan. Kiepaus on omaääninen ja hyvin kasassa pysyvä tarina, ei ollenkaan sellainen jaaritteleva monisatasivuinen opus, joksi usein fantasiakirjat miellän.

Kiepaus on kertomus tytöstä nimeltä Lenna, joka asuu Kardumissa, tulevaisuuden maailmassa. Kardumissa mikään ei ole samalla tavalla kuin meidän maailmassamme. Teos onkin eräänlainen sekoitus fantasiaa ja dystopiaa.  Eletään tulevaisuutta, jossa maailma on kiepahtanut ylösalaisin. Ihmisiä ja rakennuksia on kadonnut, vedestä on pulaa, eikä kukaan tiedä tulevasta mitään varmaksi. Kiepauksen lapset ovat syntyneet hyvin erilaisiin oloihin kuin vanhempansa aikoinaan. Talosta ulos astuessa oven takana ei odota vakaa maa, vaan loputon taivas, jonne voi pudota. Lenna elää perheensä kanssa yhdessä turvalliseksi todetuista taloista, mutta elämä on hyvin rajoitettua.

Lennan maailmassa ei ole metsää, jossa juosta, eikä kauppaa, josta ostaa ruokaa. Vesi uhkaa loppua, joten Kardumin asukkaat eivät juuri peseydy. On mahdollista, että jotkut talot voivat pudota taivaaseen milloin tahansa. Nurinkurisessa maailmassa voi liikkua ainoastaan vaijereita pitkin, valjaat turvanaan. Lapset vasta opettelevat kulkemaan vaijereiden varassa, eikä heillä ole lupaa lähteä seikkailemaan omin päin. Ulkomaailma kuitenkin kiehtoo ja houkuttaa, sillä elämä neljän seinän sisällä alkaa käydä tasapaksuksi.

Kardumissa on elettävä päivä kerrallaan. Lapset eivät käy koulua, vaan aika kuluu perheen kanssa elämästä selviytymiseen. Aikuiset opettavat kotona sen, minkä kykenevät. Liikkumisvapautta on rajoitettu rutkasti – aikuiset saavat liikkua vaijereilla kodin ulkopuolelle silloin, kun se on tarpeellista. Koska lapset eivät voi juuri poistua kotoaan, he eivät ole kohdanneet kuin kourallisen ihmisiä elämänsä aikana. Lenna on onnekas, sillä hänellä on kuitenkin suurin piirtein ikäistään seuraa pikkusisko Rouskusta. Jokapäiväisessä elämässä on mukana myös paras ystävä Jaan, lemmikkikana Newton sekä hyväntahtoiset naapurit Kampalan täti ja setä.

Lennan perhe on elänyt hyvin kapeaa elämää, kunnes taloon tupsahtaa Sam Alban, jolla selvästi on tietoa siitä, millaista elämä on toisaalla. Lenna ja hänen ystävänsä Jaan eivät ole juuri tavanneet muita ihmisiä perheidensä lisäksi elämänsä aikana. Sam herättää epäilyksiä ja saa lasten mielikuvituksen laukkaamaan. Ensin pitää tunnustella, voiko muukalaiseen luottaa, sitten herää kysymys, voiko Samin avustuksella löytyä uudelainen tapa elää.

Totesin jo, etten ole fantasiakirjojen tai dystopioiden otollisinta lukijakuntaa. Kiepauksesta teki erityisen vetävän se, että se todella kuvaa mahdollista tulevaisuuden maailmaa, jossa elämä on hyvin erilaista kuin nyt. Teos on tietenkin fiktiivinen, mutta se sysää pakostakin ajattelemaan, mitä tapahtuu, kun ilmastonmuutos etenee? Mitä tapahtuu, jos kulutamme joka vuosi maapallon luonnonvarat loppuun yhä nopeammin? Mitä tapahtuu, jos me ihmiset emme pidä yhtä? Kiepauksen sanomassa tärkeintä on muiden auttaminen, mutta tosiaan niin, että pitää huolta omasta jaksamisestaan. Yhdessä tekeminen on ainoa avain selviytymiseen. Lisäksi Kiepauksessa viehättää se, että tarina rikkoo äitimyyttiä vastaan, sillä se asettaa äidin aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi, kun taas isä kuvataan enemmän huolehtijana.

kiepaus2

Kiepaus on ajankohtainen, ajatuksia herättävä seikkailu, joka äityy melkein liian hurjaksi lukea loppuun. Onneksi jatkoa on luvassa, kun Huimaa-sarjan toinen osa Kaipaus ilmestyy syksyllä 2018. Olisin ehdottomasti suonut Kiepaukselle Finlandia Junior -ehdokkuuden, sillä teos käsittelee isoja teemoja vetävällä ja raikkaalla tavalla. Näin jälkikäteen lukukokemuksesta tulee mieleen yhtymäkohtia uusiseelantilaiseen nuorten tv-sarjaan Klaaniin (The Tribe), jota tehtiin vuosina 1999-2003. Kiepauksessa tosin vanhemmat ovat olemassa, Klaanissa eivät. Ihan pienille koululaisille en Kiepausta lukisi, sen verran jännittävä se on. Kysymykset ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuudesta ovat tärkeitä käsitellä lasten kanssa, mutta ihan pieniä katastrofin mahdollisuudet voivat suotta pelottaa. Tunnelma pysyy Kiepauksessa läpi tarinan lohdullisena, huolimatta synkähköstä lähtöasetelmasta.

Vaikuttuneena lukemastani googletin tietysti Vuokko Hurmetta. Tunnustaudun faniksi, sillä Vuokko on sekä legendaarisen lapsiperheiden ideasivuston Mitä mä tekisin   takana sekä huikean Leikkimään, teippi! -kirjan   tekijöistä toinen. Jään malttamattomana odottamana jatkoa Kiepaukselle.

Kirja:

Hurme, Vuokko: Kiepaus, kustantamo Schildts et Söderströms 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat

Mustikkametsän Mur

Anne Vaskon ja Kaisa Happosen Mur-sarjan toinen osa, Mur ja mustikka, on oivaltava lukuelämys luettavaksi yhdessä perheen pienimpien kanssa. Hyvät kuvakirjat on tehty ajatellen myös lukijaa, siis aikuista. On bonusta, jos kirja on monitasoinen ja tarjoaa sekä lapselle että aikuiselle jotakin. Tällä saralla Mur ja mustikka toimii, se ei liioin selittele tai alleviivaa mitään, mutta saa ajattelemaan. Varsinaiset opetukset ovat asia erikseen, tykkään toki siitä, että kirjoista (vahingossa) oppii asioita, mutta alleviivaavat näpäytykset ovat asia erikseen. Ensisijaisesti kirjan tulee olla seikkailu ja elämys.

mur ja mustikka_uusi

Kirjassa Mur on Pieni, joka kulkee läpi metsän Ison, vanhemman karhun perässä. Isolla on velvollisuus ja huoli hoitaa parivaljakko mustikka-apajille, eikä se pysty keskittymään suurta ja tärkeää tehtävää suorittaessaan muuhun. Iso ei huomaa sitä kaikkea ihmeellistä, mitä pieni Mur havainnoi ympärillään pitkin metsää tallustaessaan.

Perillä on määränpää,

polku on polku.

Iso on iso. Ja pieni on pieni.

Aika usein syntyy törmäystilanteita, kun isot ja pienet katselevat maailmaa niin eri näkökulmasta. Isot ovat nähneet muurahaisjonot, oravat ja lätäköt kymmeniä ellei satoja kertoja, joten isot tulevat huomaamattaan sokeiksi kaikelle merkilliselle, mitä voisi nähdä, jos keskittyisi. Pienet taas kohtaavat kaiken polulla vastaan tulevan sydän täynnä ihmetystä, ahmien kohtaamisia, joita tulee vastaan ensimmäistä kertaa. Isot hukkaavat hetkiä matkalla tärkeään määränpäähän. Niin käy kirjassa myös Isolle ja Murille.

Samaistuin Isoon. Viipotan eteenpäin kohti määränpäätä sellaisella vauhdilla, että heikompaa hirvittää. Olkoon edessä maailman mahtavin mustikkametsä tai Prisman kassa, kuljen suorinta reittiä perille, mielellään mahdollisimman nopeasti. Vaatii aikaa ja rauhaa, jotta pääsee ihmettelyn kiireettömään tunnelmaan. Arjessa se on usein horisontissa siintävä kaukainen tavoite, mutta onneksi vapaapäivinä kykenen unohtamaan velvoitteet ja viemään lapset metsään tutkimaan tai rannalle etsimään simpukoita.

mur3.jpg

Anne Vaskon värikylläiset, suuret kuvat henkivät lämmintä tunnelmaa. Muodot ovat pyöreitä ja siveltimenvedot rauhallisia. Karhut ovat ystävällisen ja lempeän oloisia olentoja, mikä on herkille lukijoille tärkeää.  Mur ja mustikka on hyvän mielen kirja, joka vie sekä ison että pienen hetkeksi mukanaan metsään rauhoittumaan.

Kirja:

Happonen, Kaisa ja Vasko, Anne: Mur ja mustikka, kustannusosakeyhtiö Tammi 2018.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat

Salaperäiset Hämärävaarit

hämärävaarit2.jpg

Jenna ja Noora Kunnaksen Hämärävaarien aloitus on kertakaikkiaan ihastuttava. Lukija saa tietää, että kirjahyllyissä asustaa ja mellestää joukko pikkuruisia setiä, hämärävaareja, jotka liikkuvat öisin. Nämä piskuiset papparaiset rakastavat hämärää, hiljaisuutta ja ennen kaikkea lukemista, joten ne pesiytyvät ihmisten kotikirjastoihin nauttimaan olostaan. Niitä voi nähdä jo kirjan ensimmäisellä aukeamalla, jossa klassikoiden ja uudempien teosten piirretystä joukosta pilkistää silmäpari jos toinenkin. Pölyiset kirjapinot muuttuvat ihan uudella tavalla hohdokkaiksi, kun alkaa ajatella, että kirjahyllyssä liikuskelee öisin joukko hyväntahtoisia ja innokkaita lukijoita.

Lapsi on tietysti aivan hullaantunut, onpa kutkuttavaa lukea kirjaa lukemisesta ja kirjahyllyn öisestä elämästä! Idea on raikas ja omaperäinen. Mutta, sadun aloitus on niin vahvan omaääninen, että aikuislukijan eli minun odotukset kasvavat vähintäänkin keskikokoisen vuoriston kokoiseksi, eivätkä niin ikään täyty ihan odotetusti. Pidin kirjasta kovasti, mutta olin varautunut rakastamaan sitä, eikä siinä sitten ihan käynytkään niin.

Napakan startin jälkeen tarina käynnistyy: yksi hämärävaareista on kadonnut, mikä tietenkin saa muut vaarit pois tolaltaan ja liikkeelle kirjahyllystä. Alkaa mittava etsintäoperaatio, jonka aikana papparaiset etsivät hukkaan joutunutta toveriaan aina ilmapallotehtaasta, kummitusjunasta ja Las Vegasista asti.  Loppu on tietenkin onnellinen ja muistuttaa siitä, miten tärkeää on välillä päästä ihan itse kokemaan seikkailuja, eikä vain aina tehdä perinteisiä nojatuolimatkoja. Seikkailu etenee jouhevasti, lapsilukija rakastaa tarinaa, jossa etsitään jotakin tai jotakuta. Jännite säilyy silloin loppuun asti. Aikuislukijana jäin ehkä kaipaamaan vielä enemmän hämärävaarien sielua ja olemassaoloa avaavaa tutkiskelua, ja kun se jäi ensimmäisiin sivuihin, petyin hieman.

hämärävaarit3

Jenna Kunnaksen kuvitus on täynnä syviä värejä ja tarkkoja yksityiskohtia. Tarinan otukset näyttävät juuri sellaisilta suloisen ja harmittoman näköisiltä kuin ne tekstin perusteella kuulostavatkin. Tunnelma on sävyltään tumma, kuten yöeläjille tietysti sopii. Kuvitus on kaunis, ja kannen kuva etenkin hyvin vaikuttava, mutta kaipaan kuviin lisää tarkemmin määrittelemätöntä herkkyyttä ja rosoa, varsinaista kynän (ei tietokoneen-)jälkeä.

Lapsi puhuu hämärävaareista vielä useita päiviä lukemisen jälkeenkin, joten siinä mielessä kirja on tehnyt tehtävänsä. Kun tarina siirtyy leikkeihin, on se jättänyt muistijäljen. Hyvin harva meillä luettu tarina sellaisenaan päätyy arkielämään, mutta jo palanen sieltä ja toinen täältä elävöittää leikkejä kummasti. On sitä paitsi hirvittävän ihanaa voida uskoa hämärävaarien olemassaoloon. Jatkossa, kun kirjat vaihtavat kodissamme paikkaa ja seikkailevat omiaan, aion syyttää hämärävaareja, noita kilttejä lukupappoja.

Kirja:

Kunnas, Jenna ja Noora, Hämärävaarit. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2018.