Alle kouluikäiset · Käännöskirjat · Kouluikäiset · Lastenkirjat · lastenromaanit

Kissa joka söi lähes koko maailman

Kurnivamahainen kissa on Magdalena Hain viime vuonna julkaistu lastenkirja. Runeberg Junior -kilpailussakin mukana ollut saturomaani on ehdottomasti ansainnut vielä lisää huomiota. Tarina henkii perinteisten satujen taikaa, onhan sen ytimessä kyse hyvän ja pahan taistelusta. Toisaalta sen teemoista voi rakentaa siltoja moniin tämän hetken kriiseihin, joita velloo maailmalla. Sangen kernaasti soisin Hain tarinalle tilaa koulujen ensimmäisten luokkien luku- tai satutunneilla sekä käännöksiä moniin maihin.

kurniva1

Kirjan kansi on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on itse tarina. Kurnivamahainen kissa on fantasiavaikutteinen saturomaani tytöstä, joka kohtaa valtavan, järkälemäisen kissan. Kissa ahmii ympäröivää maailmaa sisuksiinsa sellaista tahtia, että hirvittää. Kissa on syönyt itsensä niin isoksi, ettei sellaista melkein voi uskoa todeksi. On kuitenkin selvää, että jos on juonut kaiken veden lähteestä, syönyt kaikki metsän eläimet ja meren kalat sekä kylien viljat, kasvaa mahdottomiin mittoihin. Kissalla on oma menneisyytensä ihmisten keskuudessa, sellainen, josta se yrittää hienoisesti pitää kiinni, vaikka se oikeastaan haluaisi pistellä poskeensa myös juuri tapaamansa tytön. Tyttö ja kissa tekevät sopimuksen: kissa jättää tytön syömättä, mikäli tyttö löytää nelitassuiselle jotain syötävää päivän päätteeksi. Tytöllä on aikamoinen haaste selätettävänä, kun hän yrittää pitää ahmivaa kissaa aisoissa.

Mutta tyttö sanoi: “Älä tee sitä, kurnivamahainen kissa. Heillä on täytynyt olla paljon unelmia ja ajatuksia, että ne ovat ruokkineet koko kylää tähän asti. Ja katso, täällä on yhä lapsia. Heidän päässään syntyy kaiken aikaa uusia unelmia,”

Kissa näki, että tyttö puhui totta.

Lasten mielistä syntyi kaiken aikaa uusien ajatusten kimaltavia saippuakuplia. Ne ruokkivat kyläläisiä, vaikka heidän peltonsa olivat paljaat.

kurniva2

Hai kirjoittaa tarkasti ja kirjan maailma saa ajattelemaan meidän maailmaamme, jonka kriiseistä uutisoidaan päivittäin. Kurnivamahainen kissa ei osoittele, saarnaa tai opeta, vaan kerronnan keinoin näyttää, mitä tapahtuu, kun ahneet ihmiset hallitsevat ympäristöään pelolla ja julmuuden ylivallalla. Tarinaan ujuttautuu hienosti mukaan myös kertomus ystävyydestä ja luottamuksesta. Draaman kaarta hienosti noudatellen kirja päättyy onnellisesti. Lukukokemuksesta tekee erityisen nautittavan se seikka, että päähenkilö on aktiivinen ja peloton tyttötoimija, joka alkaa oikoa vääryyksiä niitä kohdatessaan. Kurnivamahaisen kissan kuvitus on Teemu Juhanin käsialaa. Mustavalkoinen, koukeroinen kynänjälki on omiaan peilaamaan karun sadun maailmaa.

 

Luen lapsille valtavasti ja jäljelle jäävät illan tunnit käytän oman kirjanälkäni tyydyttämiseen. Oli siis nolostuttava yllätys, että googlettelun tuloksena sain tietää Magdalena Hain olevan kotimainen, maskulainen kirjailija. Toki sukunimi sitä viestii, mutta ajattelin silti kyseessä olevan käännöskirja. Kurnivamahainen kissa teki suuren vaikutuksen.

Kirja:

Hai, Magdalena: Kurnivamahainen kissa, Karisto 2017.

kuvakirjat · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat

Kaukaisen maan kuningas

herrakuningas1

Raija Siekkisen kirjoittama ja Hannu Tainan kuvittama Herra Kuningas ilmestyi vuonna 1986. Se on edelleen yksi vaikuttavimmista kuvakirjoista, joita tiedän. Siekkinen kirjoittaa surumielisen kauniin tarinan yksinäisyydestä, onnellisuuden löytämisestä ja arjen jakamisen tärkeydestä. Tarina on ajaton ja universaali, sen kieli on tarkkanäköistä ja runollista. Hannu Tainan kuvat ovat kuin maalauksia. Niiden sävyt ovat herkkiä, tunnelma niissä on unelias ja arvoituksellinen.

Ja talossa oli kirjasto, hyllyt täynnä kirjoja, jotka kuiskivat keskenään, runokirjat lausuivat runoja ja levysoitin soitti kauniita lauluja. Mutta pieni kuningas ei kuullut mitään, sillä hän oli kovin yksinäinen ja mietti vain yksinäisyyttään aamusta iltaan.

Herra Kuningas asuu ypöyöksin valtavassa kupolikattoisessa palatsissa, jossakin kaukaisessa maassa. Ympärillä kohoaa mahtipontinen vuoristo, palatsia reunustaa vihreä puutarha ja lähellä kimaltaa meri, jonka horisontissa siintäviä kalastajia kuningas katselee kävelyretkillään. Sisällä linnassa on on metreittäin kirjoja ja levykaupalla musiikkia, näkymät ikkunoista suurenmoiset, on siis kaikkea, mistä unelmoida saattaa. Elämä on kuitenkin kadottanut merkityksensä, sillä yksinäisyyden myötä kuningas on menettänyt kyvyn huomata loiston ympärillään. Kuningas ymmärtää olevansa erilainen muiden kuninkaiden joukossa – eihän hänellä ole yhtään alaista. Hän alkaa toivoa alamaisia, ensin sataa, sitten viittäkymmentä.

herrakuningas2

Kun kuninkaan oven taakse ilmestyy valtavan kokoinen, takkuturkkinen kissa, tiikeri, elämä muuttuu. Tiikeri jää asumaan kuninkaan luokse, eikä kuningas lainkaan huomaa, että yhtäkkiä päivät kuluvat hänen palvellessaan kissaa. Kuningas saa vihdoin alamaisen, ja alkaa löytää sisältöä elämäänsä. Yhteiselämä kissan kanssa näyttää kuninkaalle elämästä taas kaiken sen hyvän, minkä hän oli ehtinyt unohtaa. Samaan aikaan kaupunkia ympärillä aletaan asuttaa, linnan laitamille rakennetaan taloja vieri viereen. Kuningas kutsuu ihmisiä luokseen, ihmiset kertovat tarinaa toisilleen eteenpäin: “Tuolla asuu Herra Kuningas.”

Siekkisen ja Tainan kuvakirja on kestänyt aikaa, ja sen jaksaa lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Ihan pienille lukijoille tarina tuntuu vielä liian filosofiselta, mutta 5-vuotias jaksaa jo kuunnella ja pohtia yksinäisyyden ja ystävyyden merkitystä. Toivottavasti kirjaa löytyy vielä kirjastojen varastoista, jotta se tulisi luetuksi vielä tänä päivänäkin. Mikäli teos antikvariaateissa hypistellessä tulee vastaan, kannattaa se ostaa säilöön.

 

Kirja:

Siekkinen, Raija & Taina, Hannu: Herra Kuningas, Otava 1986.

 

Aikuiset · Käännöskirjat

Kuumeiset päivät

pihka

Puolihuolimattomasti lausuin ääneen edellispäivänä sanat “saisipa vaan maata sängyssä pari päivää” ja kas, kuopukselle nousi kaiken muun tieltään raivaava kuume. Olemme viettäneet leirielämää sohvalla pienen toipilaan kanssa vuorokauden ympäri, samalla olen lukenut Ane Rielin Pihkaa, jonka viimeiset sivut luin loppuun myöhään illalla. Olen ollut toisessa ajassa, toisessa paikassa samaan aikaan, kun pistävät auringonsäteet ovat kutitelleet minua ja tiukasti syliini takertunutta tyttöä. Kuumeisen lapsen sylissä pitämistä tuskin suositellaan, mutta se on ainoa paikka, jossa hän ei ole uikuttanut oloaan. Olemme molemmat nuokahdelleet pitkin päivää, korjanneet taas asentoamme jatkaaksemme yhdessä lepäämistä. Välillä hän on maannut hiljaa sylissäni silmät raollaan, unen ja valveen rajamailla. Silloin olen kadonnut Päähän, kaukaiselle saarelle, jossa Liv elää eristettyä ja erityistä lapsuuttaan omituisen, vastoinkäymisten sairastuttaman perheensä keskellä.

On huolestuttavaa tarkkailla pienen hengitystä ja silminnähden vaikeaa oloa, toivoa, että edes jäätelö maistuisi kun mikään muu ei, mutta ei niin ei. Pienen potilaan kanssa olo tuntuu samalta kuin vastasyntyneen – joku haluaa olla niin tiiviisti iholla kuin mahdollista, vessaan poistuminenkin synnyttää hirveän, eläimellisen parun, jota on vaikea saada tyyntymään. Toisaalta, nämä päivät ovat korvaamattomia. Meillä ei ollut hänen kanssaan vauvavuotta, jolloin olisimme nukkuneet navat vastakkain sohvalla, ei ollut aikaa, jolloin ylipäätään olisimme nukkuneet pitkiä pätkiä samaan aikaan. Tällainen pakollinen pysähtyminen, ikiliikkujan kainalossa pitäminen tuntikausia, on ollut ihanaa.

Saarella asuvalla Livillä ei ole kaikki hyvin. Epänormaalista elämäntavasta on tullut normaalia.  Liv kulkee pitkin saarta kuolleen kaksoisveljensä kanssa,  lukee sänkynsä vangiksi joutuneelle, sairaalloisen lihavalle äidilleen kirjoja ääneen, ja uskoo isäänsä, kun tämä kertoo tappavansa Livin isoäidin heidän kaikkien parhaakseen. Liv tekeytyy isänsä pyynnöstä kuolleeksi, jotta perhe voisi pysytellä jatkossakin etäällä yhteisöstä. Isän mieli synkkenee päivä päivältä kaikkien perhettä kohdanneiden vastoinkäymisten myötä, ja syöksee samalla perheen lohduttomaan tilanteeseen, josta normaalielämä on kaukana.

Pihkan epätavallinen tarina kasvaa hiljalleen, kerää voimaa ja kerroksia itseensä, kunnes lopulta vyöryy lukijan päälle valtoimenaan ja imaisee syvälle mukaansa. Kirjaa lukiessa pysyy aluksi etäällä, pitää kiinni toivosta, eikä ota uskoakseen vääjäämätöntä. Toivoton kirja ei missään nimessä ole, mutta tarinan loppu itkettää silti. Riel kuvaa äärimmäisen taitavasti lapsen uskollisuutta omille vanhemmilleen. Vanhempien järjettömyyksiin menevä menetyksenpelko ja suojelunhalu vavisuttavat. Hyvää tarkoittavilla teoilla voi oikeuttaa kaameita asioita, jos vain selittää itselleen ajattelevansa toisten parasta.

Pihka on kertomus surusta, epätoivosta sekä siitä valtavasta rakkaudesta, mikä perheissä vallitsee. Se on nyrjähtänyt tarina vinksahtaneista ihmisistä, jotka viimeiseen asti suojelevat toisiaan. Se on yksi alkuvuoden väkevimmistä romaaneista. Ilmeisesti Rieliltä ei ole aiemmin suomennettu muita teoksia, toivottavasti tämä seikka korjataan mahdollisimman pian. Pihka sai minut ajattelemaan Anne Swärdiä ja hänen hengästyttävän tiivistä tapaansa kuvata erityisiä ihmiskohtaloita. Onneksi Swärdin uutuus Vera suomennetaan ihan kohta. Pihkasta, sen omituisesta ja lohduttomasta maailmasta on vaikea päästää irti.

Kirja:

Riel, Ane: Pihka, Aula & Co 2017.

 

 

 

äitiys · muu elämä · tunteet

Äitiyden musta aukko

Moni uskoo, että kaikki muut äidit haistelevat vauvansa päätä pehmeän hattaraisessa vauvakuplassaan ja kiittää luojaansa jokainen hetki, että on saanut jotain niin uskomattoman kallisarvoista elämäänsä. Joku ehkä on tällainen onnekas äiti, mutta usko, meitä on toisenlaisiakin äitejä. Meitä, jotka punaisen viivan piirryttyä pissaiseen tikkuun ajattelevat, etten minä sittenkään tätä halunnut. Ainakin hetkellisesti. Meitä, jotka raskauden tuskissaan ajattelevat, että jos vain olisin tiennyt, että tämä on näin kauheaa, en taatusti olisi alkanut tähän. Ja kuukausia kestäneen nukkumattomuuden keskellä pelkäävät tehneensä elämänsä suurimman virheen. 

Ne ajatukset ovat sallittuja! Ne eivät vie omaa lasta pois tai tee hänestä yhtään vähäpätöisempää tai vähemmän rakasta. Näistä ajatuksista ei kannata kertoa lapsettomuuden kanssa kamppaileville mutta niitä saa ajatella. Vaikka olisi itsekin kamppaillut lapsettomuuden kanssa. Vaikeinta on sallia itselleen rumia ajatuksia, sietää ristiriitaa ja riittämättömyyttä. Mutta se on onnen edellytys – että sallii. 

Processed with VSCO with av4 preset

Luin Mutsie-blogia kirjoittavan, Iltalehden toimittajana työskentelevän Irene Naakan kirjan Hullu kuin äidiksi tullut – äitiyden pilvilinnat ja todellisuus heti sen käsiini saatuani yhdeltä istumalta, aivan kuin minkä tahansa äitiyttä, raskautta tai synnytystä käsittelevän teoksen aikoinaan. Naakka kuljettaa lukijaa läpi odotuksen ja ensimmäisen vauvavuoden, peilaten kokemuksiaan mielenterveysalan ammattilaisten puheenvuoroihin. Kirja on rehellinen ja paljas kuvaus niistä äitiyden puolista, joista niin usein mieluiten vaietaan.

Mietin monta päivää, julkaisenko tätä tekstiä lainkaan. Aihe on kuitenkin niin tärkeä, sillä tälläkin hetkellä aika monta äitiä istuu kotonaan pyjamahousuissaan parkuva nyytti olkapäillään ja miettii, miten ikinä selviää tästä päivästä ja riittämättömyyden tunteestaan yksin. Nukuttuja tunteja voi olla takana viisi tai nolla, vauvan rytmi ja käyttäytyminen on ennalta-arvaamatonta eikä tulevien päivien kulkusuunnasta ole tietoa. Se on vaan vaihe -ajattelu ei kannattele, sillä vaiheetkin voivat olla loputtoman pitkiä. Monella saattaa olla ympärillä ystäviä ja sukulaisia, jotka pääsisivät kyllä auttamaan iltaisin, mutta päiväthän useimpien äitien ongelma-aikaa ovat. On myös niitä, joiden ainoa kontakti aikuisiin on neuvolan terveydenhoitaja kerran kuussa, ja se on aivan liian vähän. Kun herää joka ikinen aamu viideltä älyttömän lyhyissä nukuttujen pätkien jälkeen toistuvasti, on illan koittaessa jo niin puhki, että ei jaksa kohdata enää ketään ulkopuolista, esittää reipasta tai kohteliasta. Useimmiten on siis helpompi vetää kodin ovi kiinni ja sanoa kerta toisensa jälkeen, että palataan asiaan paremmalla ajalla. Lopulta sitä vihdoin saa vauvan hetkeksi nukahtamaan, mutta ei halua painaa päätään tyynyyn, koska ajatus seuraavasta mahdottomasta päivästä jyskyttää takaraivossa ja lamaannuttaa niille sijoilleen.

Naakka kirjoittaa avoimesti ensin toiveestaan tulla äidiksi. Hän kertoo vaikeasta pahoinvoinnista, joka kesti koko raskauden, yllättävästä raskausdiabetesdiagnoosista ja lopulta synnytyksestä, joka runtelee kehoa. Naakka pohtii hämmentyneenä, miten suuren unelman täyttyminen muuttuukin ahdistavaksi elämänvaiheeksi, jota häpeää niin paljon, että muiden edessä kannattelee kuvaa ihan normaalin väsyneesti jakselevasta vastasyntyneen äidistä. Kirja ei käsittele pelkästään väsymyksen aiheuttamia kurjia mielialamuutoksia, vaan luotsaa kokonaisvaltaisesti niiden synkkien ajatusten läpi, joita uuden elämän mukanaan tuoma muutos saattaa vauva-arjen keskellä herättää.

Vauva herätti minussa tahdosta riippumattomia refleksejä, joille en mahtanut mitään. Kun hän parahti itkuun Jaakon sylissä, saatoin hätkähtää rajusti, nousta pystyyn ja melkein riuhtoa lapsen omaan syliini. Minua vavisuttivat alkukantaiset eläimelliset vaistot, jotka tekivät minut vieraaksi itselleni omassa kehossani. Olin kuin sätkynukke enkä tuntenut itseäni enää.

Rakkaus oli ahdistavaa, koska ilman häntä ei olisi mitään. Miten ihmiset selviävät oman lapsen kuolemasta? Millaisessa maailmassa lapsia kuolee, millaisessa maailmassa niin kohtuuton taakka annetaan joidenkin kannettavaksi?

Odotusaikana neuvolassa sivutaan käsitettä synnytysmasennus. Se kuitataan usein vauvan syntymän jälkeiseksi baby bluesiksi, josta kärsii jopa 80 % äideistä, mutta jolla on huomattavasti kevyempi sointi kuin synnytysmasennuksella. Olen ihan varma, että suurin osa äideistä kokee sekä masennuksen että ahdistuksen tunteita jossakin vaiheessa äitiyslomaansa. Väsymyksestä voidaan jorista loputtomissa keskusteluissa kymmenien kahvikupillisten äärellä, mutta aika harva uskaltaa häpeän ja huonoksi äidiksi leimautumisen pelossa sanoa ääneen, että nämä päivät ovat kertakaikkiaan sietämättömiä, älkää jättäkö minua yksin lapseni kanssa.

hullukuinäidiksi

Suurimmaksi osaksi sietämättömyys on aivokemiaa ja hormonitoiminnan aikaansaamaa muutosta, ihan vaan sitä, että koko kroppa ja aivot ovat joutuneet raskauden ja synnytyksen myötä  jonkinlaiseen päälle jääneeseen hälytystilaan. Luultavasti kaikki tämä vain, koska teemme kaikkemme huolehtiaksemme ja suojellaksemme vauvaa. Teemme niin oman hyvinvointimme ja kasvojen säilyttämisen uhallakin, sillä vauva on tärkein kaikista. Kuka nyt myöntäisi, että maailmaan on tullut ihminen, jolle supattaa öisin minä suojelen sinua kaikelta, ja samaan hengenvetoon miettii, kenelle kiltin näköisistä ostoskeskuksen mummoista jättäisi huutavan jälkeläisensä ihan vaan hetkeksi jotta aika pysähtyisi, kukaan ei hetkeen huutaisi ja riittämättömyyden loputon tunne kaikkoaisi edes vartiksi niinä valtavan pitkinä päivinä, kun puoliso tekee töitä?

Muiden kertomuksissa toistuivat samat aiheet. Hyvin usein äidit kamppailivat huonosti nukkuvan vauvan, unettomuuden, väsymyksen ja totaalisen uupumuksen kanssa. Heillä ei ollut kunnollista tukiverkkoa, mies teki ehkä vuorotyötä tai joutui matkustamaan paljon. Oli pahoja parisuhdevaikeuksia. En löytänyt tarttumapintaa mistään. En voinut käsittää, miksi olo oli niin karmea, vaikka kaikki oli näennäisesti ihan hyvin. Vauva oli monella mittarilla helppo ja nukkui hyvin. Ympärilläni oli välittäviä ihmisiä. En ollut menettänyt huumorintajuani: nauroin, kun Jaakko sanoi, että meille ei sitten tullutkaan koliikkivauvaa vaan koliikkiäiti.

Hullu kuin äidiksi tullut ottaa esille sen faktan, että meillä herkillä kontrollifriikeillä on suurempi riski kokea tavanomaista enemmän raskaita ja ikäviä tunteita kaiken ylimaailmallisen onnenkin keskellä. Naakka on ottanut ihailtavan, valtavan rohkeusloikan tuodessaan julki oikeat ajatuksensa blogitekstiensä takaa. Olisi varmasti ollut helpompaa hymyillä blogikuvissa ja todeta, että oli vähän raskasta.

Kirjan lopussa oleva erottelu masennuksen ja ahdistuneisuuden välillä on lukijalle tärkeä, vaikka samassa kappaleessa todetaankin, että suomalainen terveydenhuolto ei erottele näitä kahta sairauden oiretta toisistaan. Masennuksesta ja varsinkin synnytysmasennuksesta puhutaan nykyään jo kohtalaisesti, mutta kirjassa todetaan että “ahdistus saatetaan kuitata normaalina huolena ja, paradoksaalista kyllä, yksinkertaisesti äitiytenä”. Halleluja!

Hullu kuin äidiksi tullut olisi hyvä vinkata jokaiselle esikoistaan odottavalle äidille, tiedät sitten jos kun… Yhtä paljon olisi syytä pitää meteliä siitä, että masennus ja ahdistus ovat usein hormonitoimintaan ja aivokemiaan liittyviä asioita – eivät länsimaisten hyväosaisten naisten turhaa valitusta. Yhtä tärkeää kuin on kysyä: “Millaista apua kaipaisit?”, on jättää kertomatta ne ikuiset tarinat luomusynnytyksistä saunoissa, olemattomista äitiyslomista ja legendoista, joissa äidit palasivat salamana lapsivuodeaikana pellolle tekemään töitä.

Suomalainen neuvolasysteemi on maailman edelläkävijä, kun huolehditaan vauvoista, heidän kasvustaan ja riittävästä ravinnonsaannistaan. Uskallan kuitenkin väittää, että äitien voinnista huolehtimisessa olisi vielä kehitettävää. Kotiapua pitäisi olla tarjolla useammin niillekin, joiden vauva on ihan tavallinen uusi tulokas.  Kaikille äideille olisi tärkeintä muistaa kirjassa julkituotu lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren ajatus:

Lapseni kohtelevat itseään niin kuin minä kohtelen itseäni, ei niin kuin minä kohtelen heitä.

Toisen äitiydestä ja vauva-arjesta on helppoa tehdä hätiköityjä päätöksiä, sillä äidit ovat taitavia piilottamaan ikävät tunteet, meikkaamaan neuvolakäynneille ja kuittaamaan tilanteen lempeällä hymyllä “vähän väsyttää”. Emme salli itsellemme totuuden kertomista, sillä häpeä negatiivisista tunteista on niin valtava. Senpä takia, niin äitiydestä kuin mistä tahansa muustakin puhuttaessa lausun taas Skam-kaimani huoneentaulussa lukeneet sanat: “Everyone is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.” 

Kirja:

Naakka, Irene: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus, Minerva Kustannus 2018.

Lisää aiheesta:

Emmi Nuorgam

Lähiömutsi

https://aima.fi (Äidit irti synnytysmasennuksesta)

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Lastenkirjat · tunteet

Pikkuli, sisukas pieni lintu

Luimme tovi sitten useampaan otteeseen Metsämarja Aittokosken lastenkirjan Lennä, Pikkuli, lennä!, jossa seikkailee se sama Pikkuli-niminen lintuhahmo kuin Pikku Kakkosen ohjelmistossakin. Tiedonhaun tuloksena löysin pikkuli.fi-verkkosivuston, jonka mukaan animaatio on kirjan ideasta liikkeelle lähtenyt tuotos. Itse kirja on tunteikas ja lämminhenkinen kasvutarina, joka ansaitsee sarjan lisäksi ihan oman huomionsa.

pikkuli1

Pikkuli on perheen pienin lintu, jolle uusien asioiden opettelu on vaikeaa. Munasta kuoriutuminen on hankalaa, madot eivät meinaa mahtua sen nokkaan ja lentäminen vasta mahdottomalta tuntuukin! Perheen kannustuksesta huolimatta Pikkulin tekisi mieli luovuttaa. Se tuntee olonsa arvottomaksi, toivottomaksi tapaukseksi ja loikkii syrjemmälle suremaan. Seuraamalla muita metsän eläimiä Pikkuli ottaa ohjenuorakseen lausahduksen: ”Aina voi oppia mitä vaan, kun oikein kovasti yrittää.”

Pikkulin hahmo on hellyyttävä, se on pikkuruinen ja suloinen. Tarinan alussa Pikkulin itsetunto on olematon, eikä se oikein pysy muiden tahdissa mukana. Pikku hiljaa, erehdyksen ja yrittämisen kautta, ripaus kerrallaan, Pikkuli alkaa uskoa itseensä.  Tapahtumat saavat yllättävän käänteen, Pikkuli kokee ensimmäisen onnistumisen aivan yhtäkkiä, kun se pelastaa Honkkeli konkkeli -linnun hengen.  Kaikki tapahtuu niin äkkiä, ettei Pikkulilla ole mahdollisuutta jäädä analysoimaan kykyjään, vaan sen on toimittava heti. Muuttomatka etelään perheen kanssa odottaa, mutta vielä on jäljellä yksi koitos: Pikkulin on opittava lentämään.

pikkuli2.jpg

Elli Vuorisen kuvitus on leikkisä ja vauhdikas. Lisätempoa tarinaan tuovat sarjakuvamaiset puhekuplat, joita kirjan sivuille on ripoteltu sinne tänne. Kuvissa liikutaan niin maalla ja ilmassa kuin merelläkin. Lisäksi päästään tarkkailemaan myös maan alla liikkuvien otusten elämää. Kuvat ovat ihanan selkeitä ja helposti tulkitttavia lapselle.

Aika ajoin kuka tahansa kaipaa rohkaisua uusien asioiden opettelun äärellä, kun olo alkaa olla näköalaton ja toivoton. On helppo heittää hanskat tiskiin ja antaa olla. Pikkuli on kuitenkin oiva kannustaja: “Aina voi oppia mitä vaan, kun oikein kovasti yrittää.”

Kirja:

Aittokoski, Metsämarja & Vuorinen, Elli: Lennä, Pikkuli, lennä! Aurinkokustannus Helsinki, 2011.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat · lorut

Hulvaton runopaketti

tippukivitapaus1

Laura Ruohosen vinksahtaneet ja oivaltavat lastenrunot saavat aikuisen hykertelemään tyytyväisyydestä. On mahtavaa, että tarjolla on näin monitasoista luettavaa, josta vanhempi voi innostua vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin kuin lapsi. Tippukivitapaus on tämän päivän Hanhiemon satulipas eli teos, jonka sopisi ihan jokaiseen lapsiperheen kotiin. Meillä luetaan aika vähän lastenrunoja aktiivisesta yrityksestäni huolimatta, mutta Ruohosen tuotannosta osa kelpaa myös tämän perheen lapsikuulijoille. Ylistävien adjektiivien varasto uhkaa siis tyhjentyä, niin paljon tätä teosta haluan kehua. Jo Ruohosen aiempi lastenrunoteos Allakka Pullakka/Yökyöpelit oli ensimmäisiä lastenkirjoja, joita esikoiselleni toivoin lahjaksi. Itkevän puolivuotiaan iltarutiineihin otettiin aika pian mukaan nimikkoruno Allakka pullakka, jossa mainitaan muun muassa pinkeät pimut ja pyllysilikoni. Vauvan itkiessä lohduttomasti vatsavaivojaan ei paksusta Pacosta ollut apua, mutta ainakin loruttelu rauhoitteli esikoisen äidin hermoja. Sittemmin uneen liittyviä runoja (Uneton nonna, Nuku nuku ja Säpinää!) hoettiin pinnasängyn laidalla epätoivoisesti rytmiä haettaessa iltaisin useamman kuukauden putkeen.

Tippukivitapauksen runojen kivijalka on muurattu nerokkaista loppusoinnuista, höystetty huumorilla ja viimeistelty älykkäillä tavoilla yhdistellä sanoja ja aihepiirejä. Edes riimien vihaajaksi tunnustautunutta äitilukijaa ei loppusoinnuttelu haittaa pätkääkään – päin vastoin, näitä lukiessa oikein toivoo, että joku älyllisesti säkenöivä runo jäisi takaraivoon takomaan ja sitä voisi arkipuuhien lomassa sitten  lapsilleen luritella, tilanteita keventääkseen. Ruohosen runot rikastuttavat sanavarastoa ja hauskuuttavat tuoreilla ideoillaan. Runojen aiheista voi löytää kytköksiä omaan arkeensa (ks. Yllytyshullu, Äiti, sun pitää osata, Nirson lounas). Osa runoista on hauskoja sanaleikkejä, kuten Oli Ali-Olio tai Rämeämmä. Sanavalinnat ovat yllättäviä ja nerokkaita.  Osa teksteistä mukailee vanhan kansanperinteen loruja, mutta uudistaa niitä mukavasti.

Erika Kallasmaan iloinen ja hassutteleva kuvitus on hyvällä tavalla yhtä pähkähullu ja hulvaton kuin tekstit, joita kuvat kehystävät. Kuvissa on tarkkoja tussinvetoja ja laveita siveltimen lakaisuja, värejä koko paletin täydeltä. Aukeamilta voi löytää kaikenlaista suurta ja pientä yksityiskohtaa, tarkkasilmäinen jaksaa tutkailla pikkuriikkisiä kuvia pidempäänkin. Lyhyesti sanottuna koko teos on täysi kymppi. Tippukivitapaukseen pohjaava lastennäytelmä on Kansallisteatterin ohjelmistossa vielä tämän kevään. Haluaisimme kovasti nähdä sen, mutta Helsingin-reissuille on aina vaikea löytää sopivaa aikaa. Jos asut lähempänä, varaa liput ihmeessä!
Kirja:

Kallasmaa & Ruohonen: Tippukivitapaus, Otava 2017.

Lastenkirjat · Lukeminen · muu elämä

Kepeät päivät

Tammikuussa ikuinen pimeys väistyy ja huuliltani saattaa päästä sana ’kevät’. Voimat palautuvat, kahdeksan tunnin yöunet alkavat taas riittää, jos niistä pitää kiinni. Päivä päivältä pitenevä valoisa aika henkii lupausta villavaatesähellyksen ja kakluunikauden päättymisestä joskus, ei iäisyyden päästä. Valo kantaa, eikä tyrmää lamaannukseen, kuten maaliskuussa, jolloin jokaisesta raostakin tunkeva valonsäde selättää toimintakyvyn. Kello viiden valo tammikuussa – harva asia ravistelee sisintä yhtä raa’asti. Tammikuulla on sentään mukanaan maltti.

Loppiaisena perhe antoi viimein raivata joulun pois. Tuli aika hengittää valoa, täyttää koti pastellinvärisillä tulppaaneilla, käyttää viikonloput blinien paistamiseen ja esikoisen syntymäpäivähulinointiin perheen ja ystävien kanssa. On kuulasta, kirkasta, on uusi alku.

272F7A57-C53C-43D2-AA8D-F320BDC710EE

Selasin joulukuussa jo kevään kirjakatalogeja, poimin sieltä tärkeimmät ja klikkailin kirjoja kymmenittäin kirjaston varausjonoon. Lastenkirjojen kevät näyttää aika tylsältä, mutta ehkä en vaan ole löytänyt niitä timantteja listojen joukosta? Sanna Pelliccionin sodan jaloista lähtevistä kertova kuvateos  Meidän piti lähteä on listalla, samoin Veera Salmen uusi Päiväkoti Heippakamu -sarjan kirja Isabella ja tuikkiva tyttö,  Kaisa Happosen ja Anne Vaskon visuaalisesti tajuntaa kutkutteleva Mur ja mustikka, Lena Frölander-Ulfin runolliselta kuulostava Isä, minä ja meri sekä Sanna Sofia Vuoren ja Linda Bondestamin Muna. 

Oman henkilökohtaisen kevätkirjalistani ykkönen taitaa olla Anne Swärdin Vera, jonka suomennos ilmestyy maaliskuussa. Swärdin aiempien kirjojen suomennoksista on jo muutama vuosi, tätä uutuutta on odotettu.

Muita muistiin merkitsemiäni ovat:

Nelson, Maggie: Argonautit

Donner, Ulla: Spleenih

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Willows: Sisämaa

Leino, Piia: Taivas

St. Aubyn: Loistava menneisyys

Syksyltä ovat niin ikään lukematta Siivoojan käsikirja ja muita kirjoituksia, Everstinna, kesken jäänyt Pieni elämä (jonka ääreen haluan vielä palata), Valas nimeltä Goliat, Äärimmäisen onnen ministeriö ja vaikka mitä muita. Haluaisin myös pitkästä aikaa lukea enemmän runoja, mutten tiedä mistä aloittaisin.

Tammikuu on työntäyteinen, mutta myös inspiroiva. Elokuvia, sarjoja, musiikkia, kaikkea uutta on taas edessä! Parhaillaan olen koukussa Netflixin uuteen sarjaan, The End of the F***ing World, jonka soundtrack on muuten ihan loistava. Lyhyet, mustalla huumorilla höystetyt jaksot vaan uhkaavat loppua ihan liian pian.

Processed with VSCO with e1 preset

Kuvat:

1) Pixabay

2) oma Continue reading “Kepeät päivät”

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · tunteet

Pieni suuri tarina ikävästä

Tunteiden sanoittaminen ja niistä puhuminen taitaa olla tämän hetken kasvatustrendin kulmakivi, ja hyvä niin. Kiukuttelevalle lapselle todetaan, että nyt harmittaa ja vietävästi ottaa päähän, mutta siitä selvitään yhdessä.  Tunnetaidot on huomioitu uudessa opetussuunnitelmassa ja tunteita käsitellään yhä useammassa lastenkirjassa. Tykästyimme tyttären kanssa tähän Heli Thórenin uutuuteen, Penny ikävöi, joka ei ulkoasullaan tai sisällöllään pyri osoittelemaan aihetta tarinallisen opetuksen kautta, vaan kertoo ikävästä todentuntuisesti ja aidosti.

Syksyn aikana olen reissannut kerran kuussa viikonlopuksi pois perheen luota opiskelemaan. Tyttärestä kirja tuntui varmasti ajankohtaiselta, sillä tätä kirjaa on luettu yhä uudestaan ja uudestaan. Päähenkilö, 5-vuotias Penny, on kaikin puolin samaistuttava hahmo. Pennyn äiti on työmatkalla, ja tytär on isänsä kanssa kaksin kotona. Aika matelee niin kotona kuin päiväkodissakin, ympäristö tuntuu liian hiljaiselta. Kurjat tunteet tuppaavat pakkautumaan temppuileviksi sukkahousuiksi ja vääriin jalkoihin meneviksi saappaiksi, puhumattakaan siitä, miten ikävä oikein kulminoituu, kun isä asettelee puuron ja voisulan lautaselle väärin.

pennyikävöi1

Heli Thórenin kerronta on vähäeleistä ja hillittyä. Tarina muotoutuu pienten, arkisten yksityiskohtien ympärille. Aika tuntuu pysähtyvän, tunnelma on viipyilevä ja hiljainen. Tarinan isä on hellä ja huolehtivainen, mutta jää etäiseksi ja vähän passiiviseksikin. Isä keskittyy arjen pyörittämiseen niin sata lasissa, että ei tule huomanneeksi tyttären ikävän ilmentymiä, fyysisiä oireita ja hiljaista olemusta ennen kuin Penny vallan raivostuu aamutoimien keskellä.

Pidän siitä, että Thóren ei alleviivaa tai osoittele ikävän kokemusta, vaan tuo sen esille hienovaraisesti. Ikävä on kurja olotila, mutta sen kanssa voi elää. On miellyttävää, ettei tarinan isä yritä pyyhkiä sitä pois viemällä Pennyn huomiota muualle, vaan noteeraa tunteen ja antaa lapselle mahdollisuuden tulla kuulluksi. Ikävä vetää kippuralle ja sanattomaksi, mutta siitä selviää.

pennyikävöi3

Kirjan kuvitus on Pirkko-Liisa Toppisen käsialaa. Teoksen kansi on lastenkirjahyllyssä epätavallisen herkkä ja hauras, vesiväreillä suditun näköinen, joten se erottuu joukosta edukseen uutuuskirjahyllyssä. Pidän siitä, että kuvat ovat utuisia ja epäselviä, aivan kuin ikävän herättämät tunteetkin. Kuvissa Penny nähdään apeana, surullisena ja kiukkuisena, ilmeet ja tunteet on helppo tunnistaa ilman tekstiäkin.

Penny ikävöi on Cozy Publishingin uuden lastenkirjasarjan ensimmäinen osa. Odotamme innolla jatkoa!

 

Thóren, Heli ja Toppinen, Pirkko-Liisa: Penny ikävöi, Cozy Publishing 2017.

Alle kouluikäiset · joulu · Kouluikäiset · Lastenkirjat

Se ainoa oikea joulusatu

Suuret, pumpulipalloina alas viilettävät lumihiutaleet saavat minut aina hyvällä tavalla pois tolaltani. Valkoiseksi muuttuva maisema lähettää aivoihini impulssin, jonka mukana kelaan sekunnin murto-osassa ensin Lorelai Gilmorea ja toiseksi alan mutista itsekseni: “Marikki, katso, lunta sataa!” Rakastin lapsena Ronja Ryövärintytärtä, Peppiä ja Kultasiskoni-tarinaa, mutta muut Lindgrenin teokset jäivät etäisemmiksi. Omien lasteni kanssa olen sittemmin paikkaillut lukemattomia aukkoja. Valiojoukosta kärkikastiin ovat kivunneet Marikista kertovat kuvakirjat ja Melukylän joulu.

marikki1.jpg

Kirjan nimestä huolimatta pääosaan seikkailussa pääsee Liisa, Marikin vikkelä ja tomera pikkusisko.  Nopealiikkeinen Liisa hyppää kaupunkireissulla ollessaan ohiajavan Anderssonin sedän reen jalaksille, ilkikurisen Kustaan yllyttämänä . Ja kas, ennen kuin Liisa ehtii huomatakaan, on Anderssonin reki kiitänyt halki lumisen metsän, tavattoman kauas kotoa. Kotona äiti ja kuumeinen Marikki leipovat piparkakkuja ja ihmettelevät, kun Liisaa ei lainkaan kuulu kotiin. Kesäkummun jouluvalmisteluja sävyttää huoli, kun Liisan kohtalo on epäselvä ja ilta lähestyy. Seuraa monta piinaavaa hetkeä, ennen kuin Liisa on taas turvallisesti kotona, valmistautumassa jouluun. Parasta tässä jouluseikkailussa on sen lämminhenkinen tunnelma ja onnellinen loppu.

Esikoinen, tammikuun lapsi, kiinnostui Marikista jo piirua vaille kolmevuotiaana, kuopus taas aivan äskettäin. Viime vuonna luimme kirjan useita kertoja, ilman että isompi kuulija räpäytti ripseäkään. Tänä vuonna huomasi, että jännittävät kohtaukset olivat vieläkin jännittävämpiä, kun kuulijan ymmärrys on ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Lasta jännittää ja ihan vavisuttaa, miten Liisan käy, pääseekö hän kotiin? Pitääkö huolestuttavasti käyttäytyvää, huikkaa ottavaa Anderssonin setää pelätä?

marikki3.jpg

Kuopus, joka mieluiten viihtyy vauvakirjojen äärellä edelleen 2,5-vuotiaana, hakee usein Marikin käsiinsä ja kääntää sivulle 3: “Voidaanko mennä äiti tuonne? Voivatko äiti nuo tytöt tulla joskus meille?” Ilon Wiklandin taianomaisessa kuvassa kaksi pientä tyttöä tuijottaa haltoituneina taivaalta tupruttavaa lunta.

Hento ja herkkä kynänjälki tekee kirjan kuvista maalauksellisia. Satua lukiessa aika pysähtyy, mieli siirtyy pohtimaan edessä siintävää joululomaa, hämärässä hiljaa lämpenevää tupaa ja kiireettömiä aamuja tuikun valossa. Eikä se lainkaan haittaa, että hilpeät ja veikeät Kesäkummun tyttäret muistuttavat jollain kummalla tavalla niitä tylleröitä, jotka peittelen iltaisin unten maille. Menneeseen en kaipaa, mutta hektiseen elämänmenoon ja mustaan länsisuomalaiseen talvimaisemaan Marikki, katso, lunta sataa! tuo kaivattua vanhan ajan tunnelmaa.

 

Lindgren, Astrid: Marikki, katso, lunta sataa! WSOY, 1993.

Aikuiset · Alle kouluikäiset · joululahjakirjat · Käännöskirjat · Kouluikäiset · Pukinkontissa

Pukinkonttiin, osa 3: Tositarinoita historian suurnaisista

Iltasatuja kapinallisille tytöille* ilmestyi vihdoin hiljattain suomeksi. Kirja on herättänyt niin paljon fiksua keskustelua ja hyviä kysymyksiä monissa blogeissa, että tartuin siihen suurella uteliaisuudella. Italialaisten Elena Favillin ja Francesca Cavallon luova tietokirja on ollut myyntimenestys ympäri maailmaa. Kirja sisältää sata ainutlaatuista, satumuotoon verhottua tarinaa eri aloilla toimineista supernaisista ympäri maailmaa, vieläpä eri aikakausilta,  hurjan kiinnostavaa! Kirjan nimi on saanut aikaan ihan osuvaa kritiikkiä, todellakin olisin toivonut, että kirja olisi suunnattu ihan kaikenlaisille, tavallisille tytöille. Provosoiva nimi jää kuitenkin mieleen ja saa kihisemään uteliaisuudesta, joten annettakoon se osittain anteeksi.

iltasatuja2

Iltasatukirjan kansiin on koottu kertomukset Malala Yousafzaista, Kleopatrasta, Anna Politkovskajasta, Astrid Lindgrenistä, Coco Chanelista ja Julia Childista, mutta laajaan joukkoon mahtuu myös monta täysin uutta nimeä ja tarinaa. Mukana on esimerkiksi merirosvoja, kädellisten tutkija, soturi, astrofyysikko, vakooja, kuningatar ja monia urheilijoita. Tarinat on kerrottu mutkia suoristaen, tiivistäen naisten tärkeimmät saavutukset vaikeuksien kautta voittoon -kertomuksiksi. Valitettavaa kyllä, suuri osa naisten tarinoista peilautuu jollain tavalla miehiseen historiaan, osa suurnaisista on joutunut pukeutumaan miehiksi päästäkseen tavoitteisiinsa tai heidän saavutuksiaan ei ole ehkä aiemmin kerrottu jälkipolville yhtä suurissa määrin kuin miesten vastaavia huippuhetkiä. Kirja tuleekin vahingossa vahvistaneeksi myyttiä siitä, että naiseus voi edelleen olla este suurille saavutuksille. Jossain päin maailmaa varmasti  vielä näin onkin, mutta sitä silti toivoisi, ettei kukaan asettaisi ystäviensä, tyttäriensä, siskojensa tai vaimojensa päähän ennakko-oletuksia siitä, mitä nämä mahdollisesti voivat tai eivät voi tehdä. Teoksen voimaannuttavaa sanomaa siis vesittää ajatus siitä, että naiseus on asia, josta huolimatta ihmeellisiä asioita voi saavuttaa, jos vaan tarpeeksi tarmokkaasti haluaa. Sitä kun niin kovasti toivoo, että tasa-arvo olisi arkipäivää, eikä moinen seikka juolahtaisi edes mieleen.

iltasatuja4.jpg

Ajattelin sujauttaa kirjan melkein 5-vuotiaan tyttäreni lahjakasaan jouluaattona – olkoonkin, että osittain kirja on hänelle vielä vaikeasti ymmärrettävä. Joku kuitenkin on todennut, että lapsi käsittelee luettua ikätasoonsa itse mukauttaen, joten en koe tarvetta jättää kirjaa odottamaan myöhempiä aikoja. Kävimme taannoin tyttären kanssa keskustelun leikin tiimellyksessä laivan henkilöstöstä. Lapsi ihmetteli, miksi puhuin miehistöstä, kun kaikki hänen laivassaan työskentelevät olivat naisia. Tyttärelleni on toistaiseksi selvää, että naiset voivat tehdä tismalleen samoja asioita kuin miehetkin. Onkin vaarana, että Iltasatuja kapinallisille tytöille jättää jälkeensä tunteen, että oikeastaan kaikki on mahdollista naisilleKIN. Tarinat ovat kuitenkin kiehtovia ja tärkeitä, joten ehdottomasti suosittelen kirjaa ihan kaikille suuria menestystarinoita janoaville.

 

iltasatuja3.jpg

Kirja on taitettu miellyttävän harmonisesti ja selkeästi siten, että vasemmalla puolella on satu, oikealla kuhunkin tekstiin erikseen tilattu eri kuvataiteilijan loihtima kuvituskuva. Kuvat rikastuttavat tekstiä, ja jotkut niistä ovat niin upeita moderneja taideteoksia, että ne tekisi mieli suurentaa ja kehystää tauluiksi. Tietoa on paljon, ja kirja herättää  uteliaisuuden tutkia lisää naisten tarinoita ja taustoja. Teoksen vahvuus on eittämättä siinä, että se vie mukanaan niin moneen eri maailmankolkkaan ja nivoo yhteen mitä erikoisempia kohtaloita ja saavutuksia.

 

Kirja:

Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille, kustantamo S&S 2017.

*Kirja saatu blogin kautta.