Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · lastenromaanit

Ylösalaisin Kardumissa

Lenna, sinun pitää muistaa aina, mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä.

kiepaus

En yleensä pidä fantasiasta. Olen lukenut muutaman Harry Potterin, Narnia-sarjan ja siinä se. Aikuisten fantasiaromaanit eivät vedä puoleensa hiukkaakaan. Lainatessani viime viikolla Vuokko Hurmeen Kiepauksen kirjastosta, tartuin siihen takakakansitekstissä mainitun nurinkurisuuden vuoksi. Lapsesta saakka ajatus siitä, että kaikki kääntyisi ylösalaisin, on kiehtonut minua. Rakastan Maija Poppasessa kohtausta, jossa kaikki nauravat hervottomasti ja päätyvät kattoon kikattamaan. Kiepaus on omaääninen ja hyvin kasassa pysyvä tarina, ei ollenkaan sellainen jaaritteleva monisatasivuinen opus, joksi usein fantasiakirjat miellän.

Kiepaus on kertomus tytöstä nimeltä Lenna, joka asuu Kardumissa, tulevaisuuden maailmassa. Kardumissa mikään ei ole samalla tavalla kuin meidän maailmassamme. Teos onkin eräänlainen sekoitus fantasiaa ja dystopiaa.  Eletään tulevaisuutta, jossa maailma on kiepahtanut ylösalaisin. Ihmisiä ja rakennuksia on kadonnut, vedestä on pulaa, eikä kukaan tiedä tulevasta mitään varmaksi. Kiepauksen lapset ovat syntyneet hyvin erilaisiin oloihin kuin vanhempansa aikoinaan. Talosta ulos astuessa oven takana ei odota vakaa maa, vaan loputon taivas, jonne voi pudota. Lenna elää perheensä kanssa yhdessä turvalliseksi todetuista taloista, mutta elämä on hyvin rajoitettua.

Lennan maailmassa ei ole metsää, jossa juosta, eikä kauppaa, josta ostaa ruokaa. Vesi uhkaa loppua, joten Kardumin asukkaat eivät juuri peseydy. On mahdollista, että jotkut talot voivat pudota taivaaseen milloin tahansa. Nurinkurisessa maailmassa voi liikkua ainoastaan vaijereita pitkin, valjaat turvanaan. Lapset vasta opettelevat kulkemaan vaijereiden varassa, eikä heillä ole lupaa lähteä seikkailemaan omin päin. Ulkomaailma kuitenkin kiehtoo ja houkuttaa, sillä elämä neljän seinän sisällä alkaa käydä tasapaksuksi.

Kardumissa on elettävä päivä kerrallaan. Lapset eivät käy koulua, vaan aika kuluu perheen kanssa elämästä selviytymiseen. Aikuiset opettavat kotona sen, minkä kykenevät. Liikkumisvapautta on rajoitettu rutkasti – aikuiset saavat liikkua vaijereilla kodin ulkopuolelle silloin, kun se on tarpeellista. Koska lapset eivät voi juuri poistua kotoaan, he eivät ole kohdanneet kuin kourallisen ihmisiä elämänsä aikana. Lenna on onnekas, sillä hänellä on kuitenkin suurin piirtein ikäistään seuraa pikkusisko Rouskusta. Jokapäiväisessä elämässä on mukana myös paras ystävä Jaan, lemmikkikana Newton sekä hyväntahtoiset naapurit Kampalan täti ja setä.

Lennan perhe on elänyt hyvin kapeaa elämää, kunnes taloon tupsahtaa Sam Alban, jolla selvästi on tietoa siitä, millaista elämä on toisaalla. Lenna ja hänen ystävänsä Jaan eivät ole juuri tavanneet muita ihmisiä perheidensä lisäksi elämänsä aikana. Sam herättää epäilyksiä ja saa lasten mielikuvituksen laukkaamaan. Ensin pitää tunnustella, voiko muukalaiseen luottaa, sitten herää kysymys, voiko Samin avustuksella löytyä uudelainen tapa elää.

Totesin jo, etten ole fantasiakirjojen tai dystopioiden otollisinta lukijakuntaa. Kiepauksesta teki erityisen vetävän se, että se todella kuvaa mahdollista tulevaisuuden maailmaa, jossa elämä on hyvin erilaista kuin nyt. Teos on tietenkin fiktiivinen, mutta se sysää pakostakin ajattelemaan, mitä tapahtuu, kun ilmastonmuutos etenee? Mitä tapahtuu, jos kulutamme joka vuosi maapallon luonnonvarat loppuun yhä nopeammin? Mitä tapahtuu, jos me ihmiset emme pidä yhtä? Kiepauksen sanomassa tärkeintä on muiden auttaminen, mutta tosiaan niin, että pitää huolta omasta jaksamisestaan. Yhdessä tekeminen on ainoa avain selviytymiseen. Lisäksi Kiepauksessa viehättää se, että tarina rikkoo äitimyyttiä vastaan, sillä se asettaa äidin aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi, kun taas isä kuvataan enemmän huolehtijana.

kiepaus2

Kiepaus on ajankohtainen, ajatuksia herättävä seikkailu, joka äityy melkein liian hurjaksi lukea loppuun. Onneksi jatkoa on luvassa, kun Huimaa-sarjan toinen osa Kaipaus ilmestyy syksyllä 2018. Olisin ehdottomasti suonut Kiepaukselle Finlandia Junior -ehdokkuuden, sillä teos käsittelee isoja teemoja vetävällä ja raikkaalla tavalla. Näin jälkikäteen lukukokemuksesta tulee mieleen yhtymäkohtia uusiseelantilaiseen nuorten tv-sarjaan Klaaniin (The Tribe), jota tehtiin vuosina 1999-2003. Kiepauksessa tosin vanhemmat ovat olemassa, Klaanissa eivät. Ihan pienille koululaisille en Kiepausta lukisi, sen verran jännittävä se on. Kysymykset ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuudesta ovat tärkeitä käsitellä lasten kanssa, mutta ihan pieniä katastrofin mahdollisuudet voivat suotta pelottaa. Tunnelma pysyy Kiepauksessa läpi tarinan lohdullisena, huolimatta synkähköstä lähtöasetelmasta.

Vaikuttuneena lukemastani googletin tietysti Vuokko Hurmetta. Tunnustaudun faniksi, sillä Vuokko on sekä legendaarisen lapsiperheiden ideasivuston Mitä mä tekisin   takana sekä huikean Leikkimään, teippi! -kirjan   tekijöistä toinen. Jään malttamattomana odottamana jatkoa Kiepaukselle.

Kirja:

Hurme, Vuokko: Kiepaus, kustantamo Schildts et Söderströms 2017.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat

Mustikkametsän Mur

Anne Vaskon ja Kaisa Happosen Mur-sarjan toinen osa, Mur ja mustikka, on oivaltava lukuelämys luettavaksi yhdessä perheen pienimpien kanssa. Hyvät kuvakirjat on tehty ajatellen myös lukijaa, siis aikuista. On bonusta, jos kirja on monitasoinen ja tarjoaa sekä lapselle että aikuiselle jotakin. Tällä saralla Mur ja mustikka toimii, se ei liioin selittele tai alleviivaa mitään, mutta saa ajattelemaan. Varsinaiset opetukset ovat asia erikseen, tykkään toki siitä, että kirjoista (vahingossa) oppii asioita, mutta alleviivaavat näpäytykset ovat asia erikseen. Ensisijaisesti kirjan tulee olla seikkailu ja elämys.

mur ja mustikka_uusi

Kirjassa Mur on Pieni, joka kulkee läpi metsän Ison, vanhemman karhun perässä. Isolla on velvollisuus ja huoli hoitaa parivaljakko mustikka-apajille, eikä se pysty keskittymään suurta ja tärkeää tehtävää suorittaessaan muuhun. Iso ei huomaa sitä kaikkea ihmeellistä, mitä pieni Mur havainnoi ympärillään pitkin metsää tallustaessaan.

Perillä on määränpää,

polku on polku.

Iso on iso. Ja pieni on pieni.

Aika usein syntyy törmäystilanteita, kun isot ja pienet katselevat maailmaa niin eri näkökulmasta. Isot ovat nähneet muurahaisjonot, oravat ja lätäköt kymmeniä ellei satoja kertoja, joten isot tulevat huomaamattaan sokeiksi kaikelle merkilliselle, mitä voisi nähdä, jos keskittyisi. Pienet taas kohtaavat kaiken polulla vastaan tulevan sydän täynnä ihmetystä, ahmien kohtaamisia, joita tulee vastaan ensimmäistä kertaa. Isot hukkaavat hetkiä matkalla tärkeään määränpäähän. Niin käy kirjassa myös Isolle ja Murille.

Samaistuin Isoon. Viipotan eteenpäin kohti määränpäätä sellaisella vauhdilla, että heikompaa hirvittää. Olkoon edessä maailman mahtavin mustikkametsä tai Prisman kassa, kuljen suorinta reittiä perille, mielellään mahdollisimman nopeasti. Vaatii aikaa ja rauhaa, jotta pääsee ihmettelyn kiireettömään tunnelmaan. Arjessa se on usein horisontissa siintävä kaukainen tavoite, mutta onneksi vapaapäivinä kykenen unohtamaan velvoitteet ja viemään lapset metsään tutkimaan tai rannalle etsimään simpukoita.

mur3.jpg

Anne Vaskon värikylläiset, suuret kuvat henkivät lämmintä tunnelmaa. Muodot ovat pyöreitä ja siveltimenvedot rauhallisia. Karhut ovat ystävällisen ja lempeän oloisia olentoja, mikä on herkille lukijoille tärkeää.  Mur ja mustikka on hyvän mielen kirja, joka vie sekä ison että pienen hetkeksi mukanaan metsään rauhoittumaan.

Kirja:

Happonen, Kaisa ja Vasko, Anne: Mur ja mustikka, kustannusosakeyhtiö Tammi 2018.

Alle kouluikäiset · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat

Salaperäiset Hämärävaarit

hämärävaarit2.jpg

Jenna ja Noora Kunnaksen Hämärävaarien aloitus on kertakaikkiaan ihastuttava. Lukija saa tietää, että kirjahyllyissä asustaa ja mellestää joukko pikkuruisia setiä, hämärävaareja, jotka liikkuvat öisin. Nämä piskuiset papparaiset rakastavat hämärää, hiljaisuutta ja ennen kaikkea lukemista, joten ne pesiytyvät ihmisten kotikirjastoihin nauttimaan olostaan. Niitä voi nähdä jo kirjan ensimmäisellä aukeamalla, jossa klassikoiden ja uudempien teosten piirretystä joukosta pilkistää silmäpari jos toinenkin. Pölyiset kirjapinot muuttuvat ihan uudella tavalla hohdokkaiksi, kun alkaa ajatella, että kirjahyllyssä liikuskelee öisin joukko hyväntahtoisia ja innokkaita lukijoita.

Lapsi on tietysti aivan hullaantunut, onpa kutkuttavaa lukea kirjaa lukemisesta ja kirjahyllyn öisestä elämästä! Idea on raikas ja omaperäinen. Mutta, sadun aloitus on niin vahvan omaääninen, että aikuislukijan eli minun odotukset kasvavat vähintäänkin keskikokoisen vuoriston kokoiseksi, eivätkä niin ikään täyty ihan odotetusti. Pidin kirjasta kovasti, mutta olin varautunut rakastamaan sitä, eikä siinä sitten ihan käynytkään niin.

Napakan startin jälkeen tarina käynnistyy: yksi hämärävaareista on kadonnut, mikä tietenkin saa muut vaarit pois tolaltaan ja liikkeelle kirjahyllystä. Alkaa mittava etsintäoperaatio, jonka aikana papparaiset etsivät hukkaan joutunutta toveriaan aina ilmapallotehtaasta, kummitusjunasta ja Las Vegasista asti.  Loppu on tietenkin onnellinen ja muistuttaa siitä, miten tärkeää on välillä päästä ihan itse kokemaan seikkailuja, eikä vain aina tehdä perinteisiä nojatuolimatkoja. Seikkailu etenee jouhevasti, lapsilukija rakastaa tarinaa, jossa etsitään jotakin tai jotakuta. Jännite säilyy silloin loppuun asti. Aikuislukijana jäin ehkä kaipaamaan vielä enemmän hämärävaarien sielua ja olemassaoloa avaavaa tutkiskelua, ja kun se jäi ensimmäisiin sivuihin, petyin hieman.

hämärävaarit3

Jenna Kunnaksen kuvitus on täynnä syviä värejä ja tarkkoja yksityiskohtia. Tarinan otukset näyttävät juuri sellaisilta suloisen ja harmittoman näköisiltä kuin ne tekstin perusteella kuulostavatkin. Tunnelma on sävyltään tumma, kuten yöeläjille tietysti sopii. Kuvitus on kaunis, ja kannen kuva etenkin hyvin vaikuttava, mutta kaipaan kuviin lisää tarkemmin määrittelemätöntä herkkyyttä ja rosoa, varsinaista kynän (ei tietokoneen-)jälkeä.

Lapsi puhuu hämärävaareista vielä useita päiviä lukemisen jälkeenkin, joten siinä mielessä kirja on tehnyt tehtävänsä. Kun tarina siirtyy leikkeihin, on se jättänyt muistijäljen. Hyvin harva meillä luettu tarina sellaisenaan päätyy arkielämään, mutta jo palanen sieltä ja toinen täältä elävöittää leikkejä kummasti. On sitä paitsi hirvittävän ihanaa voida uskoa hämärävaarien olemassaoloon. Jatkossa, kun kirjat vaihtavat kodissamme paikkaa ja seikkailevat omiaan, aion syyttää hämärävaareja, noita kilttejä lukupappoja.

Kirja:

Kunnas, Jenna ja Noora, Hämärävaarit. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2018.

Käännöskirjat · nuortenkirjallisuus

Yksin, yhdessä

yksi_1.jpg

One is the loneliest number laulaa Aimee Mann takaraivossani vielä päiviä Sarah Crossanin teoksen Yksi lukemisen jälkeen. Kirja on näkynyt paljon sosiaalisessa mediassa, joten ihan tietoisesti pidättäydyin lukemasta edes Instagramin kommentteja etukäteen. Halusin lukea kirjan ilman minkäänlaista latausta. Hyvä niin, sillä en yhtään tiennyt, mitä odottaa. Aluksi sain itseni kiinni ajattelemasta, että tämähän on kuin mikä tahansa nuortenkirja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä syvemmäksi tarina muuttui.

Ja siinäpä se.

Ihmiset eivät ymmärrä

meidän synkronismiamme,

äänetöntä yhteyttä

joka virtaa välillämme.

Yksi on kertomus Tippistä ja Gracesta, 16-vuotiaista siamilaisista kaksosista, heidän perheestään ja poikkeuksellisesta elämästään. Miltä tuntuu elää samassa kehossa jonkun kanssa ja tulla lähes tulkoon aina kohdelluksi ja nähdyksi friikkinä? Miten perhedynamiikkaan vaikuttaa se, että perheeseen kuuluu kaksi henkilöä, jotka ovat yksi ja sama, joiden terveydentila aiheuttaa jatkuvaa huolta, murhetta ja rahanmenetystä? Siamalaisuus on tietenkin vielä enemmän kuin tavallinen kaksosuus, seikka, jota on mahdoton selittää ulkopuoliselle. Silti se määrittää ja lokeroi, nostaa tytöt katseiden kohteiksi joka ikinen päivä. Siamilaisuus ei jätä rauhaan, siitä ei saa lomaa. Vaikeinta on kuitenkin vakuuttaa muulle maailmalle, ettei eroa toisesta edes halua. Kun jakaa toisen kanssa elimet, jakaa elämän sellaisella äärimmäisellä tavalla, jota kukaan muu ei saata ymmärtää.

Kirja on rakenteeltaan ja aihepiiriltään omaperäinen, mutta yksi sen teemoista on universaali ja ajaton: vaikeus tulla omana itsenään nähdyksi  ja ymmärretyksi. Tarinaa kertoo kaksosista toinen, Grace. Tippin versio tarinasta jää Gracen sanojen varaan.  Tarinassa on oikeastaan kaksi tasoa. Se käsittelee ihan tavallisia teini-ikäisten iloja ja suruja, ystävystymistä ja ihastumista, oman paikan löytämisen vaikeutta. Toisaalta, kaiken tämän tekee vaikeammaksi se, että on syntynyt niin eri tavalla poikkeavaksi kuin kaikki muut ympärillä olevat ihmiset. Samaistumisen mahdollisuuksia ei juuri ole. Miten käsitellä sitä, että pikkusisko jää alati siskojensa varjoon, yrittää siinä sivussa elää omaa elämäänsä omana itsenään, ei vaan Tippin ja Gracen siskona? Miten olla huolehtimatta vanhemman työttömyydestä ja liiallisesta alkoholinkäytöstä, joka väistämättä tuntuu olevan seurausta tyttöjen epävakaasta terveydellisestä tilanteesta?

Tekstiä on sivua kohden vähän ja se on rytmitetty lyhyiksi, sivun mittaisiksi kappaleiksi. Lyhyet, napakat kappaleet ja muutaman sanan jaksottaminen yhdelle riville kerrallaan ärsytti aluksi. Mitä on tämä runontapainen kerronta, joka ei kuitenkaan ole runoutta? Vähän väliä huomasin suhtautuvani tympeästi moiseen kikkailuun, ja tuntui, etten saa lainkaan vieraasta rytmistä kiinni. Jännä juttu, sillä hyvinkin kokeellista Islannissa ei ole perhosia teosta lukiessa erikoiset kerronnan keinot eivät taas sapettaneet yhtään. Yli puolen välin päästyäni totuin kuitenkin tämän teoksen kerrontaan, ja kun kirja alkoi käydä synkemmäksi ja raskaammaksi, tarinan ilmavuus hiukan armahti. Ihmissuhdekuvaus tuntui paikoitellen imelältä, enkä saanut tunnustelustani huolimatta kiinni sen syytä. Onko kyse kolmekymppisyydestäni vai käännöksestä?

yksi_1c.jpg

Nuortenkirjallisuuden joukossa Yksi tuntuu olevan syvällisempi ja uniikimpi kertomus kuin alun perin aavistinkaan. Enemmän kuin vastauksia, kirja nostaa esiin valtavasti kysymyksiä ja halun tietää lisää, yrittää ymmärtää. Sarah Crossan on tehnyt perinpohjaisen tutkimustyön tutustuessaan kuuluisiin siamilaisiin kaksosiin, ja se kyllä välittyy. Lopussa tunnelma tihenee, suru päättää tarinan tavalla, jonka vääjäämättä jo kaukaa aavistaa. One is the loneliest number.

Kirja:

Crossan, Sarah: Yksi, Kustantamo S&S 2017.*

 

*Kirja saatu arvostelukappaleena.

Alle kouluikäiset · kevät · Kotimainen kirjallisuus · kuvakirjat · Lastenkirjat

Kevätretki Affen kanssa

Lastenkirjoja valitessa usein yksi kriteeri on jonkinlainen ajankohtaisuus, usein kassiin päätyy kirjoja, jotka jollain tavalla liittyvät meidän nykyhetkeemme. Vuodenaikoja sivuavat kirjat ovat sikäli usein haluttuja, niistä löytyy aina joku linkki omaan elämään tai vähintään ideoita, mitä tehdä lasten kanssa, jos muuten oma virikevarasto lyö tyhjää. Yksi vuodenaikalemppareistamme on Erikoiskoira Affe: kevätretki kaupungilla, joka on juuri nyt ajankohtainen. Teoksen on kirjoittanut ja kuvittanut sisaruspari Paola ja Pirjo Suhonen, tutut tekijät Ivana Helsinki -vaatemerkin takaa.

erikoiskoira_affe.jpg

Kirja kertoo neljävuotiaiden kaksosten, Kertun ja Artun yhdestä päivästä kaupungilla. Kaksoset jäävät Pirkko-tädin ja tämän ison Affe-koiran huomaan päiväksi. Päivän kuluessa he saavat viettää tädin ja tämän koiran kanssa laatuaikaa saunoen, koluten kirpputoreja ja lounastaen kaupungilla. Juoni sinänsä on melkoisen tavallinen, mutta kirjan erityisansioiksi voi lukea sen monipuolisen ihmiskuvauksen ja hauskalla tavalla pikkutarkan visuaalisen ilmeen. Lapsille siitä erityisen tekee se, että Arttu ja Kerttu tekevät ihan samanlaisia juttuja kuin mekin vapaapäivänään eli luuhaavaat kirpputorilla ja ruokailevat ravintolassa.

Tarina välittää mainiosti isomman kaupungin tunnelmaa; raitiovaunun kolinan ja ihmisvilinän äänet voi melkein kuulla omissa korvissaan. Miljöö tarjoaa otollisen paikan kohdata monenlaisia ihmisiä, kuten kodittoman, omaisuuttaan mukanaan raahavan miehen ja mielenterveyspotilaan, joka yrittää varastaa Affe-koiran. Kohtaamiset oudosti käyttäytyvien kanssakulkijoiden kanssa osoittavat, että maailmaan mahtuu ihmisiä erilaisista taustoista ja lähtökohdista. Oman kivan lisänsä kirjaan tuo Affen ajatukset, joita voi lukea sinne tänne hajanaisesti sijoitetuista puhekuplista. Kevätretki kaupungilla äityy melkoiseksi seikkailuksi Affen varastamisyrityksen myötä, mutta pääosin tunnelma on kepeä ja iloinen.

erikoiskoira_affe3

Ei ole yllätys, että Ivana Helsinki-merkin takana olevien siskosten lastenkirjassa visuaalinen ilme on tärkeässä roolissa. Lystikkäiden kuvien monitasoisuus avautuu mahtavalla tavalla sekä isoille että pienille. Lapsilukijoiden katse nauliutuu etenkin siihen, mitä kaikkea kuvista voi löytyä, sillä yksityiskohtia on tosi paljon. Isot lukijat löytävät kuvista kasapäin viittauksia populaarikulttuurin tuotteisiin, pieni suuri asia, joka ilahduttaa aikuista. Kirjan Pirkko-täti muistuttaa erehdyttävästi pitkässä vaaleassa tukassaan tekijöitä itseään. Kuviin on ujutettu klassikkokirjoja, menestyselokuvia ja merkittävä joukko erilaisia brändejä, mukaan lukien Ivana Helsingin mekkoja. Näin mittavaa tuotesijoittelua harvoin lastenkirjoissa nähdään. Minua se ei häirinnyt, oli oikeastaan aika hauska bongailla eri tuotemerkkejä kirjan sivuilta. Jälkipolville säilyessään kirja tulee ilmentämään oman aikansa ilmiöitä tarkasti.

Kirja:

Suhonen, Paola ja Pirjo: Erikoiskoira Affe – kevätretki kaupungilla, kustannusosakeyhtiö Tammi 2016.

 

Aikuiset · Lastenkirjat · muu elämä

Kulman takana

blogiinpääsiäinen2

Yhtäkkiä oli ja meni aprillipäivä, kesä on kulman takana, ainakin ajatuksissa. Aurinko hyökyy päälle valtoimenaan, vapaat päivät saivat ajatukset juoksemaan, liikaakin välillä. Leikittelen ajatuksilla elämästä jossain lämpimässä ympäri vuoden, sillä tuntuu, että vain puolen vuoden ajan tässä maassa voi olla ja hengittää. Tiedän kuitenkin, etten voisi koskaan asua pysyvästi toisaalla. Islantilaisessa kodinonnessa Satu Rämö toteaa: “Muilla kielillä voi sanoa sen mitä osaa, omalla kielellä juuri sen, mitä haluaa.” En usko voivani oppia elämään kielipuolena kovinkaan helposti, mutta nautin ulkosuomalaisten tarinoiden lukemisesta. Varaukseton suositus Islantilaiselle kodinonnelle siis, paljon on meillä suomalaisilla opeteltavaa, asenteesta lähtien.

Luen pitkästä aikaa englanniksi, Julian Barnesia, josta pidän kovasti. Tällä hetkellä on helppo löytää lukemista, ei tarvitse väkisin yrittää päästä kirjoja loppuun. Toisaalta tuntuu, että luen liikaa tietyntyyppistä kirjallisuutta, blogeissa näkyvät samat uutuudet ja somen mukaan kaikki lukevat samoja kirjoja. Pitäisikö lukea jotain vanhempaa välillä, jos niin mitä? Pitäisikö enemmän taas poistua mukavuusalueeltaan? Englanniksi lukeminen on vaihteen vuoksi tyydyttävää, on palkitsevaa päästä vauhtiin. Silti kaihertaa, ymmärränkö kaiken varmasti oikein.

blogipääsiäinen1

Lapset ovat keväthurmoksessa, esikoinenkin on valon villitsemä eikä hän jaksa keskittyä kirjoihin niin suurella antaumuksella kuin pimeinä käpertymispäivinä. Sopivaa lukemista on vaikea löytää: hurmaavat Telma-kirjatkin teilattiin mustavalkoisten kuvien takia, vaikka olen varma, että tarina olisi ennemmin tai myöhemmin vienyt hänet mukanaan, jos olisi antanut tilaisuuden. En halua pakottaa, joten luemme Aada-kirjoja ja Lasse-Maija-sarjaa, yhteisissä lukuhetkissä on tärkeää, että molemmat tykkäävät luetusta. Tuntuu, että tässä kohtaa lukutarjonnassa on aukko tai sitten emme löydä sopivia kirjoja. Esikoinen kaipaa pidempiä tarinoita, mutta tarvitsee värikkäitä kuvia vielä viihdytykseksi. Kuopus on myös kehittynyt lukijana valovuoden verran. Siinä missä hän ensimmäiset puolitoista vuotta huusi suoraa kirkumista silloin, kun yritin lukea isosiskolleen, nyt hän kantaa kaikki Sanna- ja Teemu-kirjat syliini kerralla ja pyytää vielä Onni-poikaa jatkoksi.

On aivan juuri, kun elämä siirtyy pihalle, keinuihin ja kiipeilypuihin, kun voi juosta vielä illalla valoisassa ja kuulla pihalintujen äänet, kun uskaltaa pyöräillä vapauden hurmiossa töihin jäätymättä ja liukastumatta. Haaveilemme lasten kanssa yhteen ääneen vapusta, seuraavasta pitkästä viikonlopusta. Sanokaa mitä sanotte, mutta vappu on minulle kesän alkamisen, valon ja riemun juhla, päivä jolloin kuohuviinipullon poksauttaminen ja kevyempään mekkoon pukeutuminen saa hypähtelemään.

On merkillinen aika, en jaksaisi laittaa ruokaa, eläisin vietnamilaisilla kesärullilla pitkästä aikaa pastan sijaan mutta kun lapsetkin pitää ruokkia, haluaisin Ruusujen keikalle ja Sidewaysiin ja unohdan, miten olen työttömänä kesän ja syksy on suunnitelmineen ihan avoinna, en ole kylvänyt siemen siementä tai piirtänyt perinteistä puutarhakarttaani .Olen sysännyt sisustuslehdet syrjään, lakannut kyttäämästä tori.fi-sivustoa, en ole suonut ajatustakaan vanhan talomme laittamiselle, remontista on ollut pidempi tauko kuin aikoihin.  Ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan elänyt enemmän hetkessä kuin koskaan. Olen vain hengittänyt, liikkunut ja lukenut, ja se jos mikä on rauhoittavaa.

Kuulokkeissa koko ajan Ruusut: Glitchit

Aikuiset · tietokirjat

Karkotetut

karkotetut 1.jpg

Karkottaa: saattaa karkkoamaan, ajaa pois, poistaa, häätää, hälventää, häivyttää, torjua (Kielitoimiston sanakirja). Sanan merkitys on itsestäänselvä, mutta tämän kirjan äärellä synonyymiksi valitsisin verbin torjua. Mitä me torjumme, kun torjumme ihmisiä, jotka etsivät rauhallista paikkaa itselleen ja perheelleen, mahdollisuutta turvallisempaan tulevaisuuteen? Toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Katja Tähjän teos Karkotetut kertoo niistä ihmisistä, jotka kuuluvat siihen 160 000 ihmisen joukkoon, jotka pakotettuina joutuvat poistumaan Euroopasta vuosittain. Karkotetut on itsenäinen jatko-osa samojen tekijöiden teokselle Paperittomat.

Joskus lukukokemus on niin ravisteleva ja vavisuttava, että sen äärellä mykistyy eikä sanoja tunnu riittävän kokemuksen purkamiseen. Olen nieleskellyt Karkotettuja muutaman päivän, yrittänyt saada jonkinlaisen otteen siitä, mitä siitä voisi kertoa, mitä siitä kannattaisi kertoa, jotta mahdollisimman moni tarttuisi kirjaan. Tartuin kirjaa, koska halusin tietää tarinoita uutisten takaa. Niin selkeästi kuin kirja onkin toimitettu, sen aihepiiri on niin raskas, että lukeminen teki välillä jopa fyysisesti pahaa ja mietin, miten voin jatkaa kirjan loppuun saakka.

Eurooppalaisten täytyy tietää , mitä karkotetuille ihmisille tapahtuu, jotta voimme paremmin arvioida karkotusten inhimillisiä kustannuksia, eurooppalaisten valtioiden poliittista vastuuta karkotusten jälkeisistä riskeistä sekä karkotuspolitiikan ja -käytäntöjen yhteensopivuutta ihmisoikeuksien kanssa. Palauttamiskiellon periaatteen mukaan eurooppalaiset valtiot eivät saa palauttaa yksilöitä turvattomiin maihin. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3. artikla varjelee palauttamasta yksilöitä epäinhimilliseen tai halventavaan kohteluun. Raportit kidutuksesta, katoamisista ja kuolemista saattavat siis tarkoittaa, että monet karkotuspäätökset ovat ristiriidassa palauttamiskiellon periaatteen kanssa.

Kirja on vankka tietopaketti, asiantuntevasti koottu, siinä pääsee ääneen runsalukuinen joukko hyvin erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista. Karkotetut kertoo yksilöistä ja perheistä, jotka on käännytetty pois Ruotsista, Norjasta, Itävallasta, Tanskasta, Kreikasta, Alankomaista, Iso-Britanniasta ja Suomesta. Mukana on myös saattopoliisin kertomus siitä, minkälaista työtä suomalainen saattopoliisi tekee, mitä työnkuva pitää sisällään ja minkälaisia tunteita se työntekijässä herättää. Osa karkotetuista esiintyy kirjassa omalla nimellään ja kasvoillaan, osa käyttää turvallisuussyistä salanimeä.

karkotetut2.jpg

Jokaisen kertomus on ainutlaatuinen. Kaikilla on ollut pätevä syy jättää oma maa, perhe, sukulaiset ja oma kieli taakseen. Osa on myynyt koko omaisuutensa ja ostanut lipun tulevaisuuteen salakuljettajilta, matkannut hengenvaarallisen reitin läpi toivoen pääsevänsä perille jonnekin, missä voisi aloittaa alusta. Yhteistä henkilöille on myös se, että he ovat tosissaan yrittäneet kotoutua, opiskella, hankkia töitä, todistaa olevansa oleskeluluvan arvoisia, turhaan. Toiset ovat oleilleet yhdessä ja samassa eurooppalaisessa maassa vuosia, perustaneet perheen, kunnes seinä on nostettu pystyyn. Tulee tilanne, jolloin on lähdettävä pois, joko vapaavalintaisesti pienen rahallisen avustussumman kera tai väkisin käsiraudoissa poliisisaattueessa, mutta lähdettävä on.

En halua tiivistää kirjan tarinoita, ne ovat kaikki omanlaisiaan, yhtä tärkeitä. Koen voimattomuutta ajatellessani henkilöitä, jotka ovat palanneet lähtömaihinsa jopa läheisiltäänkin salaa, koska pelkäävät joka sekunti henkensä puolesta. Kumpi on pahempaa, kuolla kotimaansa kriisialueella vainon tai satunnaisen väkivallanteon uhrina vai elää päivästä toiseen yhdessä pienessä huoneessa piilotellen ja toivoen, ettei kukaan löytäisi. Millaista elämää se on?

Luen kirjaa etuoikeutetun valkoisen länsimaalaisen perspektiivistä, kivuaalisti tiedostaen sen seikan, miten helppo minun olisi saada vaikkapa työlupa lähes mihin tahansa valtioon, johon keksisin haluta. Pidän matkustamisesta, mutta ajatus pysyvästä elämästä jossain täysin erilaisessa kulttuurissa, vailla omaa kieltä ja lähimmäisiä on sietämätön. Siksi on niin vaikea ymmärtää, miten jotkut ajattelevat turvapaikanhakijoiden havittelevan helppoa elämää täällä kylmässä ja pimeässä Pohjolassa.

Synkkä teos on kuvitettu vaikuttavin kuvin. Teos antaa puheenvuoron niille, joiden ääni  on karkottamisen myötä pyritty vaientamaan. Kaiken epätoivon ja lamaannuksen keskellä osa kirjan henkilöistä jaksaa vielä toivoa ja uskoa hyvään, poispääsyyn senhetkisestä ahdingosta, jopa mahdolliseen elämään Euroopassa. Ilman toivoa ei ole elämää, sanovat. Tämä kirja nostaa esiin tärkeitä ja olennaisia kysymyksiä turvapaikkapolitiikan saralta. Vain tuomalla asioita esiin voimme ylläpitää toivoa siitä, että asioita voidaan muuttaa. Pelkkä puhuminen ei tietenkään riitä, vaan tarvitaan konkretiaa.

Mitä sinä esimerkiksi voit tehdä karkotettujen tai paperittomien puolesta?:

  • lahjoittaa rahaa ihmisoikeuksien puolesta tukemalla Amnesty Internationalia täällä (olen kuukausilahjoittaja vuodesta 2007)
  • auttaa paperittomia
  • opettaa suomea vapaaehtoisena esimerkiksi vastaanottokeskuksissa

 

Kirja:

Viitanen, Kaisa & Tähjä, Katja: Karkotetut*, kustantamo Schildts & Söderströms 2016.

*kirja saatu arvostelukappaleena kustantamo Schildts & Söderströmsiltä.

Aikuiset · Kotimainen kirjallisuus · Kouluikäiset · Lastenkirja aikuisille · Lastenkirjat · lastenromaanit

Helmeä etsimässä

helmenkalastaja1

Tämän vuoden Runeberg Junior -palkinnon voittanut Helmenkalastaja on suurenmoinen ja ajaton saturomaani, syystä palkintonsa ansainnut. Helmenkalastajassa Karin Erlandsson punoo silmukka silmukalta tihenevää juonta kuin verkkoa, jännite pitää hyppysissään loppuun saakka. Helmenkalastajan maailma on ihmeellinen, surun ja kaipauksen läpäisemä valtakunta meren äärellä. Siellä elanto ansaitaan pyydystämällä helmiä, jotka sitten kaupataan kuningattarelle kovaan hintaan. Helmenkalastuksessa on kuitenkin traaginen vire, sillä sukupolvi toisensa jälkeen hylkää lapsensa ja lähtee etsimään helmistä ihmeellisintä, Silmäterää.

Silmäterän löytäjä on saava kaiken, mitä toivoa saattaa. Siksi myös Miranda aikoo päihittää kaikki muut helmenkalastajat ja löytää tuon helmistä arvokkaimman. Miranda on orvoksi jäänyt yksikätinen tyttö, joka tietää olevansa valtakunnan paras sukeltaja. Meri on kuitenkin viekas ja täynnä vaarallisia ruusuhaita. Helmenkalastus on yksinäistä ja riskialtista työtä, ja Silmäterän kaipaus tekee ihmisistä ahneita ja häikäilemättömiä. Miranda saa lähes vastentahtoisesti apurikseen Sirkan, huomattavan paljon itseään muistuttavan tytön. Silmäterää havitellessaan Miranda ja Sirkka joutuvat pelottavaan seikkailuun, jossa punnitaan, kenen kanssa kannattaa liittoutua ja ketä vastaan taistella.

Helmenkalastaja on tärkeä suunnannäyttäjä sukupuolirepresentaation muokkaajana, sillä kaikki merkittävimmät henkilöhahmot tarinassa ovat rohkeita ja päämäärätietoisia naisia ja tyttöjä. Hahmoilla on vankkumaton itseluottamus ja seikkaileva, itsenäinen asenne. Miehet ovat sivuroolissa, ainakin tässä neljän kirjan sarjan aloittavassa teoksessa. Kotimaisessa kirjallisuudessa on paljon nokkelia ja itsevarmoja tyttöhahmoja, mutta tällaisia päämäärätietoisia ja arvonsa tuntevia hahmoja tarvitaan silti yhä lisää.

helmenkalastaja2

Mutta jos ihminen ei kaipaisi, hän ei koskaan tekisi mitään. Ei koskaan söisi mantelivanukasta, ei koskaan istuisi nuotiolla juttelemassa eikä koskaan tekisi vuohenjuustoa. Enkä minä istuisi tässä sinun vieressäsi. Olen aina ajatellut, että kaipuu on kauneinta maailmassa, ilman sitä en haluaisi koskaan elää.

Tunnelma seikkailussa on haikea, mutta surun alla piilee toiveikkuus ja odotus siitä, että maailma voisi olla joskus toisenlainen, parempi paikka. Ehkä myöhemmin on koittava aika, jossa kaipaus laantuu, eivätkä vanhemmat enää hylkää lapsiaan helmenkalastuksen tähden. Erlandssonin kieli luo teokseen ihan omanlaisensa sävyn, sanasto on varsin omaleimaista ja kekseliästä. Luin kirjan suomeksi, alkuperäiskieli on ruotsi. Suomennos vaikuttaa onnistuneelta, sanat ovat runollisia ja tekevät maailmasta tainomaisen. Kirjassa syödään mantelivanukasta ja vaapukoita, juodaan päärynäsimaa, meressä uiskentelee hurjia ruusuhaita sekä kauniita kultapyrstöjä. Kieli vie mukanaan maailmaan, josta on vaikea irtautua arkipäivään.

Helmenkalastaja on paitsi vimmainen tarina kaiken muun varjoonsa jättävästä kaipuusta, myös kertomus rohkeista oman tiensä kulkijoista. Se on myös tarina ystävyydestä, joka kasvaa pikkuhiljaa kaipausta suuremmaksi. Teos on ehdottomasti viime vuosien saturomaanien parhaimmistoa.

Kirja:

Erlandsson, Karin: Helmenkalastaja, Schildts & Söderströms 2017.

*Kirja saatu arvostelukappaleena Kustantamolta.

 

äitiys · Lahjaksi · sarjakuvat

Mutzilla on asiaa

mutzi1

Heijaatko ostoskärryjä kassajonossa vimmaisesti, vaikka olet ilman lapsia kaupassa? Huutaako kassaneiti viikottain perääsi: “Hei, sulta jäi tää kortti / nää ostokset / tää lapsi?” Syötkö suklaata salaa vaatekomerossa? Yritätkö lukittautua toisinaan vessaan laskemaan kymmeneen? Nukahdatko kesken Pikku Kakkosen? Myöntävä vastaus varmistaa, että olet suurella todennäköisyydellä Mira Malliuksen sarjakuvateoksen, Mutzin, kohderyhmää.

Mira Mallius on tehnyt kuvituksia lastenkirjoihin, kortteihin, kalentereihin, tekstiilituotteisiin ja aikakauslehtiin. Nyt häneltä on julkaistu sarjakuvateos Mutzi, joka hellii ja huvittaa ruuhkavuosien pyörteissä säntäilevää vanhempaa. Teos on syntynyt omakohtaisista kokemuksista, mutta kansien väliin painetut otokset ovat arkipäivää ihan kenelle tahansa vanhempainvapaalaiselle.

mutzi2.jpg

Söpöön pastellimaailmaan verhottu sarjakuvaperhe elää lukijan silmien edessä todeksi arkea, jossa vauvakupla alkaa hiljalleen poksahdella. Todellisuus rävähtää silmille aika lailla heti synnytyssalista kotiuduttua. Arkeen solahtaessa päähenkilö Mutzi huomaa, miten ympärillä jokaisella on äitiydestä, kasvatuksesta ja parisuhteesta omanlaisensa kokemus ja he myös kertovat sen, pyytämättäkin. Omat odotukset ja ympäristön odotukset äitiyttä kohtaan tuntuvat aika ajoin törmäävän toisiinsa. Äitiys tuo mukanaan myös ihania asioita, kuten yhteisiä lounaita ystävien kanssa keskellä päivää tai lapsen suusta yllätyksenä kuultuja kauniita sanoja.

Mutzi näyttää lapsen mukanaan tuomasta elämänmuutoksesta valittuja paloja. Käsitys treenaamisesta, sairastamisesta, parisuhteen hoitamisesta tai omasta ajasta muuttuu lasten synnyttyä melkoisesti. Mallius kuvaa uudenlaisen arjen kipupisteitä humoristisesti ja välillä sarkastisestikin, mutta otoksista välittyy silti lämpö ja ainutlaatuinen rakkaus perhe-elämää kohtaan.

mutzi3.jpg

Malliuksen kirjaa on valtavan mukava lukea nykyisyydestä taakse päin katsoen, lämmin kahvi käden ulottuvilla. Muutaman vuoden etäisyyden päästä tutunoloiset kohtaukset lähinnä hykerryttävät. On lohdullista huomata, että kaoottisin ajanjakso on jo takana päin.

Mutzi tarjoaa hulvattoman hauskaa, lempeää ja suoraan ytimeen sivaltavaa vertaistukea kaikille tosi pienten lasten huoltajille. Tämän kirjan pakkaisin mukaan tuliaiskassiin tuoreille vanhemmille saatesanoilla tää vois ilahduttaa sua.

Kirja:

Mallius, Mira: Mutzi, Sammakko 2018.

*Kirja saatu arvostelukappaleena Sammakolta.

Aikuiset · muu elämä · tunteet · Vanhemmuus

Kirja tytölleni

kirjatytölleni1

Vanhemmuuden rakkauden ja huolen epämääräistä yhdistelmää ei voi kukaan puolestani kantaa, vaikka tulisi kuinka lähelle. Sen alle on niin helppo lamaantua, ja toisaalta juuri siinä samassa epämääräisessä tunteiden aallokossa tuntuvat olevan juuri ne syyt, miksi hartaasti vuosia toivoin, että joku tulisi luokseni. Että sinä tulisit luokseni. Että saisin kokea vanhemmuuden.

On suuri ilo lukea vanhemmuudesta sellaista tekstiä, johon voi samaistua ja josta voi löytää itselleen tukea ja lohtua. Vauvan syntymän jälkeinen äärimmäinen, kaiken sysäänsyrjäävä rakkaus ja samalla järkyttävä, irrationaaliseksikin yltyvä pelko kaikkea kohtaan tulee yllätyksenä, viimeistään silloin, kun astuu ensimmäisen kerran vauvan kanssa kotinsa ovesta sisään. Yhtä pöyristyttävältä voi tuntua myös se, että vanhemmuus herättää välillä myös negatiivisia tunteita, joista kukaan ei tunnu puhuvan. Lapsen synnyttyä kaikki ympärillä on samalla tavalla, mutta mikään ei kuitenkaan ole ennallaan. Siitä, millaisia tunteita vanhemmaksi tuleminen varsinaisesti herättää ja miten niitä voisi käsitellä, puhutaan kuitenkin harvinaisen vähän.

Jani Toivolan Kirja tytölleni vie mukanaan lähes neljän vuoden mittaiselle matkalle. Kaikki alkaa suuresta ja kirkkaasta toiveesta saada lapsi.  Hartaan toiveen toteuduttua alkaa uusi vaihe elämää sen pienen ihmisen kanssa, joka vihdoin syliin annetaan.  Tilanteeseen on valmistauduttu parhaalla mahdollisella tavalla ja silti elämänmuutos yllättää. Isäksi tulemisen ohella kirja käsittelee uudenlaisen arjen asettelua toimiville urilleen, työn ja perheen yhteensovittamista, uupumista, sairauslomaa ja toipumista. Se on myös vimmainen ja monikerroksinen puheenvuoro siitä rakkaudesta, jota vanhempi lastaan kohtaan kokee.

Toivolalla on häkellyttävän hyvä empatiakyky ja taito asettautua kenen tahansa asemaan. Hän ei oleta, että esimerkiksi kahden vanhemman perheillä olisi automaattisesti helpompaa pikkulapsiarjessa. Hän ei muutenkaan oleta kenenkään tilanteesta yhtään mitään, sillä hän tietää, että puistoissa, kauppakeskuksissa ja päiväkotien eteisissä näemme vain pienen silmänräpäyksen muiden perheiden arjesta, emme kokonaisuutta tai taustoja. Silmänräpäysten perusteella on turha tehdä minkäänlaisia päätelmiä. Esimerkillään ja omilla tarinoillaan Toivola kannustaa muita vanhempia avaamaan suunsa, puhumaan tunteistaan ja käymään läpi niitä jonkun kanssa, silläkin uhalla, että nolottaisi.

Toivola luottaa siihen, minkä me kaikki tiedämme ja valaa sitä uskoa myös lukijaansa: olemme kaikki ihmisiä, meillä on oltava samankaltaisia kokemuksia myös vanhemmuudesta, vaikka emme olisi niitä koskaan uskaltaneet ääneen sanoa.  Jo ennen lopullista uupumuspiikkiä Toivola päätti uskaltaa avata suunsa ja kysyä, olisiko muilla tarvetta jutella vastaavista tuntemuksista.  Hän tuli luoneeksi samassa elämäntilanteessa oleville ystäville ja tuttavilleen People power -kerhon, jossa ruuhkavuosia elävät ystävykset kokoontuvat säännöllisin väliajoin samaan tilaan purkamaan sydäntään kullekin kellotetun 15-minuuttisen ajan. Puhuja saa olla luvan kanssa hiljaa tai puhua pulputtaa koko ajan. Vasta määrätyn ajan päätyttyä muut saavat kommentoida, mutta tarkoitus ei ole jakaa neuvoja tai ohjeita, vaan tarjota kuuntelua ja läsnäoloa. Konsepti on aivan nerokas!

Häpeä mistään tavasta olla vanhempi on turhaa häpeää ja ylimääräistä kipua tilanteessa, jossa jokainen meistä on muutenkin haavoittuvainen. Kaikki teot ja sanat, joilla voimme laventaa käsityksiämme vanhemmuudesta, ovat elintärkeitä. Tähän kuvaan kuuluu myös avoin puhe lapsettomuudesta. Siitä kivusta ja surusta, kun lasta ei kuulu hartaista toiveista huolimatta. Jokaisen tilanne on omanlainen, eikä siihen kaivata ulkopuolista arvioimaan, onko suru oikeutettua tai ei. Siihen tarvitaan kuuntelemista, läsnäoloa ja ymmärrystä.

Toivola kertoo, että yksinhuoltajuus on tavallaan ollut myös onni, on ollut pakko avata sisintään ympärillä oleville ihmisille jaksaakseen. Uupumisen myötä on ollut pakko kohdata omat rajat, löytää tasapaino omien rutiinien, päämäärien, tavoitteiden ja mahdollisimman hyvin tekemisen välillä, opetella ottamaan rennommin ja välillä välittämään hiukan vähemmän siitä, mitä muut itsestä ajattelevat. Rivien välistä muotoutuu se sama ohje, jonka kaikki periaatteessa tietävät: on huolehdittava ensin itsestään ja omasta jaksamisestaan voidaaksen huolehtia lapsestaan. Eikä siinä tai sen opettelussa ole mitään hävettävää.

Kerronta on paikoiteillen rönsyilevää ja toisteistakin, mutta kaksi selkää päälinjaa kulkee läpi kirjan: oma kasvaminen lapsen rinnalla sekä lapsen ja vanhemman välisen suhteen kehittyminen ja muuttuminen vuosien karttuessa.  On huomattava, miten lapsi pakottaa vanhemman kohtaamaan itsensä ja oman toimintansa ikään kuin peilin kautta. Se, miten me vanhemmat ja muut aikuiset kohtelemme lapsiamme, toisiamme ja toisten lapsia ja perheitä, siirtyy jälkipolville kaikissa tilanteissa. Lapset aistivat ja ottavat mallin pienistä hienovaraisista eleistä,  äänenpainoista, keskustelujen tunnelmista, tavoista joilla me aikuiset kohtaamme ja kohtelemme toisiamme. Kaikkea ei voi ennakoida eikä itseään voi ohjelmoida täydelliseen vanhemmuussuoritukseen, mutta läsnäoloa voi kuitenkin harjoitella. Tunteista ja tavoistaan toimia tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa voi  keskustella ja ottaa opiksi.

Kiitos Jani, että teet polkuja meille muillekin kulkea.

Kirja:

Toivola, Jani: Kirja tytölleni, WSOY 2018.